Hjorth & Rosenfeldt; Oppipoika

Lärjungen 2011, Bazar 2012, 559s.

"Sebastian oli jälleen kerran hävinnyt.
Kaikki mihin hän koski, vietiin häneltä. Raa'asti ja väkivaltaisesti. Se oli totta. Ainoa totuus joka näyttäytyi hänelle kerta toisensa jälkeen. Hän oli pitkään yrittänyt kamppailla vastaan ja pitää totuuden loitolla. Syytellyt kaikkia muita paitsi itseään, Jumalaa, äitiään, isäänsä, Annaa, Vanjaa, niin, kaikkia paitsi sitä joka oikeastaan kantoi vastuun. Sillä vain yksi oli syyllinen."

Mies joka ei ollut murhaaja avasi tarinan Sebastian Bergmanista. Miehestä, joka menetti perheensä tsunamissa, eikä koskaan sen jälkeen oikein palautunut ennalleen. Tarkkanäköisestä ja äärimmäisen fiksusta psykologista, joka oli erikoistunut sarjamurhaajien psyykkeen tutkimiseen, tuli naisia hyväksikäyttävä törppö, sovinisti sanan pahimmassa merkityksessä. Oppipojassa tapaamme seksinnälkäisen ja sosiaalisilta taidoiltaan kaksivuotiaan tasolla olevan rikospsykologin jälleen. Sebastianilla menee huonommin kuin koskaan. Tytär Vanja, jota kohtaan miehellä on pakkomielteistä suojeluntarvetta vihaa oikeaa, biologista isäänsä, eikä edes tiedä kuka Sebastian todella on. Teoksen syvin sisin onkin Vanjan ja Sebastianin jatkuva köyden veto, sekä salaisuus, jonka vain toinen heistä tietää. Sen perusteelle on rakennettu varsin karmiva mutta toimiva tarina.

Torkel Höglundin johtama ryhmä keskusrikospoliisissa tutkii järkyttävän raakoja naisten murhia. Naiset raiskataan ja sen jälkeen murhaaja tappaa heidät viiltämällä kaulan auki. Jokaiseen murhaan liittyy samoja yksityiskohtia, ne muistuttavat aikoinaan Sebastianin nappaaman sarjamurhaajan tekosia. Kyseessä lienee siis kopiomurhaaja, mutta voisiko olla mahdollista, että hän saa toimeksiantonsa vankilan muurien takaa? Ruumiita tulee lisää ja pian huomataan niillä olevan vahva linkki ryhmän syvästi inhoamaan Sebastianiin. Mies otetaan pitkin hampain mukaan tutkimuksiin, ja hetken päästä Sebastian on jälleen tapahtumien ytimessä. Tai oikeastaan ydin.

Kirjan teho ja toimivuus perustuu pitkälti hyvin rakennettuihin henkilöhahmoihin. Vaikka tutkimukset hoitaa ryhmä, jokainen henkilö sooloilee omiaan. Luonteiden hahmotteluun on nähty selkeästi vaivaa, ja lukijalle tulee tutuksi niin jämäkkä Torkel, kipakka Vanja, kiltti Billy, etäinen Ursula sekä pikkuisen yksinkertainen Thomas... Sebastian taas on aivan oma lukunsa. Tällä kertaa kirjailijat eivät todellakaan päästä miestä helpolla, päinvastoin. Äärimmäisen provosoivasti toimiva Seba saa kyllä maksaa laskunsa. Korkojen kanssa. Minun kävi lopulta aivan sääliksi miestä, sen verran julmasti kirjailijat hänelle nauroivat. Toisaalta Sebastianissa on oma lumovoimansa, enkä ihmettele, miksi naiset häneen lankeavat...

Olen tainnut aiemminkin mainita huumorin olevan oman elämäni yksi kantavista voimista. Hyvä dekkari kaipaa ehdottomasti runsaan annokson huumoria. Liian ryppyotsainen kirjallisuus ei ole minua varten. Ja mitä raa'empi juoni, sitä vahvemmin kirjailijat tarvitsevat pilkettä silmäkulmaan. Ja sitä näiltä herroilta totisesti löytyy. En tarkoita, että väkivallalle tulisi nauraa, mutta ilahdun aina siitä, jos jännäri jättääkin päällimmäiseksi tunteeksi lämpimän olon. Sellaisen taian teki Oppipoika, vaikka juonessa olikin rankkoja, ehkä hivenen kliseisiä käänteitä.

Lopuksi lainaus minua henkilökohtaisesti puhutelleesta kohtauksesta. Hyvään dekkariin kun kuuluvat myös elämäntaidolliset oivallukset.

"...Hän voisi opettaa tyttärelleen paljonkin. Kuten sen ettei pelkkä kirjaviisaus riittänyt, että oli sellaista mitä ei oppinut lukemalla, ei keskustelemalla eikä loogisen päättelyn kautta. Muiden ihmisten läheisyys kuului niihin asioihin. Se oli vaikeinta. Jos ei valinnut läheisyyttä, valitsi etäisyyden, paikan joka oli hiukan elämän keskuksen ulkopuolella ja jonka Ursula niin hyvin tunsi."

Lukekaa myös Leena Lumin loistoarvio romaanista, joka taitaa olla tämän vuotisista dekkareista minua kaikkein lähimmäksi päässein.