Douglas Preston & Lincoln Child; Tulikivi

Brimstone 2004, Gummerus 2011, 695s.

"Alakerrassa asuva vanha nainen on silminnäkijä tai ainakin silminnäkijän paras vastine näissä oloissa. Murha tapahtui pian kello yhdentoista jälkeen. Ilmeisesti hän kuuli vainajan kouristelevan ja huutavan. Hän oletti, että yläkerrassa pidettiin juhlia". Haywardin kasvoilla käväisi hymy. "Sitten tuli hiljaista. Ja sen jälkeen, kello 23.22, hänen huoneistoonsa alkoi vuotaa katon läpi ainetta: vainajan sulanutta rasvakudosta."
Sulanutta rasvakudosta. D'Agosta alkoi kirjoittaa sanoja muistiin, mutta lopetti kesken. Tuskinpa hän niitä unohtaisi.

Olen seurannut Pendergast -sarjaa vain suomenkielellä. Kuten Kirjavinkit kertoo, Tulikivi on sarjan kolmas suomennettu osa mutta alkukielellä kuudes. Virheellisten tietojen mukaan olen kuvitellut, että sarjaa olisi englanniksi ilmestynyt useampikin osa, suomentaminen kun on fiksusti (!) aloitettu keskeltä sarjaa... Tämä ei periaatteessa haittaa. Paljoa. Pendergast on niin elegantti, charmi ja lähes yli-inhimillinen henkilöhahmo, että hänen seurassaan ei ole väliä, vaikka päähenkilön menneisyys vaikuttaakin vähintään hämärältä. Seuraava osa, Veljeni vartija onkin juuri ilmestynyt kotimaan kielellä, ja siinä kuulemma pääsemme tarkemmin kurkistamaan Pendergastin menneisyyteen. Pähkäilin aikani luenko Tulikiveä ollenkaan, koska sen teema vaikutti minunkin mittapuun mukaan liian rajulta, mutta en voinut vastustaa kiusausta... Onneksi! Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan osaan, johon teoksessa jo viitataankin. Kirjailijaparin kerronta on valloittavaa, se pitää pihtien lailla otteessaan, mutta ei missään kohdin unohda huumoria. Pendergast tarvitseekin ehdottomasti parikseen inhimillistä verta ja se hänelle D'Agostan muodossa suodaan. Kaljuuntuva pömppövatsa, jonka avioliitto on käytännössä ohi. Kuulostaako tutulta? Pääpari sopii kuitenkin toisilleen kuin nakutettuina.

Tulikivi on täynnä vanhoja linnoja ja menneisyyden syntejä. Ensin kuolee taidekriitikko ja sikarikas Jeremy Grove. Aikoinaan uskova mies, nykyään ateisti, joka avoimesti flirtannut pimeällä puolelle. Groven löytää hänen vanha taloudenhoitajansa eikä miestä ole uskoa entiseksi. Hän kun näyttää syttyneen tuleen sisältä päin. Kaikenlisäksi lattialta löytyy palanut sorkanjälki. Mitä tästä voimme päätellä? Onko murhaaja itse paholainen? Myöhemmin samankaltaisia tapauksia tulee lisää. Keltainen lehdistö repii raflaavia otsikoita ja sen myötä ihmiset alkavat kiinnostua hengellisistä asoista. Onko kenties maailmanloppu käsillä? Toinen tuleminen? Tähän toteaa nasevasti kaunis pääpoliisimme Hayward; "Ensinnäkin on vain yksi Jeesus, ja te ette ole Hän."

Siinä missä Hayward jää New Yorkiin ratkomaan lahkotapausta omalla neuvokkuudellaan, Pendergast ja D'Agosta matkustavat Firenzeen selvittämään kuolleiden miesten mystistä menneisyyttä. Onko murhien syynä tosiaan aikoinaan solmittu sopimus itse pirun kanssa? Vai voiko kaiken takana kuitenkin olla -ihminen?

"Toivoin olevani väärässä, toivoin että kyseessä olisi pelkkä sattuma. Odotin vuotta 2004 ja arvelin, että se osoittaisi minun osuneen harhaan. Mutta enää minusta ei näytä siltä, että luonto uskoo sattumaan. Kaikessa on järjestyksensä. Meillä on täällä maan päällä moraalinen lokero aivan samalla tavalla kuin ekologinen lokero. Kun laji kuluttaa ekologisen lokeronsa loppuun, seuraa korjausliike, puhdistus. Joskus jopa sukupuutto. Se on luonnon laji. Mutta mitä tapahtuu, kun laji kuluttaa loppuun moraalisen lokeronsa?"

Preston&Child ovat molemmat yhdysvaltalaisia kirjailijoita, jotka ovat julkaisseet myös omaa tuotantoaan. Yhdessä he ovat luoneet fiksun ja ajatuksia herättävän sarjan. Vaikka tämäkin teos oli jännäri kauhuelementein, se oli myös paljon muuta. Viihdyttävä lukuelämys yllättävän syvällisin piirtein. Pendergastin tarinan jatko odottaa jo kirjahyllyssä lukuvuoroa, mutta tahdon sitä vähän tuonnemmaksi säästää.

Toisaalla Pendergastista ovat hurmautuneet ainakin

Sonja
Roz