torstaina, lokakuuta 04, 2012
Kim Edwards; Unien järvi
The Lake of Dreams 2011, Bazar 2012, 461s.
Jonain päivänä teidän lapsenlapsenne saattavat juoda teidän kyyneliänne.
Tästä oikeastaan on kysymys koko kirjassa. Menneisyydestä, joka heijastuu väistämättä nykyisyyteen. Menneiden sukupolvien mysteereistä, jotka jäävät meidän ratkaistaviksi. Taakoiksi, ellei niitä pureta. Itkemättömät itkut on aina jonkun itkettävä.
Muistan aikoinani tykästyneeni Kim Edwardsin Muisto tyttärestäni -teokseen, johon tässäkin kirjassa yhdessä kohtauksessa hauskasti viitataan. Kirja ei ollut minulle tajunnanräjäyttäjä ja mietinkin otanko tätä Edwardsin uusinta. Kirjailija julkaisee kuitenkin harvoin ja teoksesta näkee, miten tarkasti hän jokaisen sanansa punnitsee. Ja mikä kansi! Enhän voinut tällaista kauneutta sivuuttaa!
Teoksen juoni ei ole mitenkään omaperäinen. Tuntuu, että jokaisessa kirjassa menneisyys on läsnä jollain tapaa. Mutta niinhän se ihmiselo menee. Menneet heijastuvat nykyisyyteen, varsinkin traagiset kohtalot. Synkillä salaisuuksilla on taipumusta nousta päivänvaloon. Korostan nyt, että kirja ei ole missään nimessä synkkä. Sen yllä on mystiikan pitsinen varjo, mutta teos on ehdottomasti hyvänmielen luettavaa. Kaunista, runollista proosaa, joka on taatusti suuren yleisön mieleen. Minulle lukuelämys jäi heppoiseksi, ei vähiten siitä syystä, etten oikein pitänyt päähenkilöstä. Maailmanmatkaaja Lucy jäi pienissä ympyröissä piipertävälle kotiäidille etäiseksi. Toisaalta Lucy oli monin tavoin elämässään eksyksissä, joten tarttumapintaa on lukijan helppo hänestä löytää.
Ympäri maailmaa matkustellut Lucy on päätynyt nykyisen avokkinsa kanssa Japaniin. Siellä nainen on jäänyt työttömäksi ja pelkää maanjäristyksiä. Yllättäen Lucyn äiti joutuu auto-onnettomuuteen ja Lucy päättää matkustaa kotiseudulleen Unien järvelle New Yorkin osavaltion pohjoisosiin. Nainen kantaa syyllisyyttä isänsä kuolemasta ja kotitalo palauttaa tuskaiset muistot mieleen. Mutta talo on kätkenyt sisäänsä myös salaisuuden, jolla on voima vaikuttaa perheen elämään. Tätä salaisuutta Lucy käy nyt innolla ratkomaan.
Teoksen kantavia voimia ovat luonnonelementit. Taivaalla hohtaa omituista valoa komeetta, toisaalla kutsuvat turkoosina hohtavat järvet. Maanjäristykset kuvaavat verrannollisesti ihmisten elämiä järisyttäviä voimia. Myös lasitaide saa vahvan jalansijan kirjassa. Kauneutta tästä ei todellakaan puutu. Vaikken itse kokenut teosta niin järisyttäväksi, kuin se olisi ansainnut, laitan tähän lainauksen: Peikkoneidolta ei ole kirjan vika jos lukija on väärä.
Minä en voinut puhua. Minulla ei ollut sen enempää päätösvaltaa kuin Josephilla. Sitä paitsi olin täynnä vihaa ja kaipuuta. Olin kuin lintu, joka vaistoaa kissan oksien takana, mutta ei voi vastustaa värikkäitä kukkia.
Minä olen ainakin täysin väärä lukija Kim Edwardsin kirjoille. Muisto tyttärestäni on jättänyt ehkä ikuiset traumat lukijaminääni:D Tunsin melkein puistatuksen aallot selkääni pitkin, kun törmäsin tähän uutukaiseen:D Välillä on helpottavaa tietää, että johonkin kirjailijaan ei tarvitse enää elämänsä aikana ottaa kontaktia, vaan voi hyvillä mielin jatkaa matkaa muihin kirjaseikkailuihin.
VastaaPoistaOho! No siinä tapauksessa kannattaa kiertää tämä kaukaa :D
VastaaPoistaAnnika, kiitos tästä. Nyt tiedän, että elämäni on aivan liian lyhyt tälle kirjalle...
VastaaPoistaPidin Muisto tyttärestäni kirjasta, mutta tätä jo kerran yritettyäni aloittaa ja nyt sinun arviosi...ne yhdessä vakuuttavat, että tämä kirja jää minusta aivan yhtä etäälle kuin sinusta.
Aivan, Leena. Syksy on tuonut mukanaan niin paljon uusia ja parempia kirjoja, että on pakko rajata vähemmän kiinnostavat pois. Osaisinpa itsekin tämän taidon! Prologi oli hyvä, joten uskottelin pitkään varsinaisen tarinan lähtevän kohta lentoon... Ei lähtenyt.
VastaaPoista