Rosamund Lupton; Mitä jää jäljelle

Afterwards 2011, Suom. Tero Valkonen, Gummerus 2013, 481s.

Kun hän oli vauva, tunsin hänestä jokaisen neliösentin, hänen kulmiensa jokaisen karvan. Ensimmäisenä syntymän jälkeisinä päivinä olin katsonut miten tarkasti ne oli piirretty, piirto piirrolta. Olin tuijottanut häntä kuukausien ajan tunti tunnin ja päivä toisensa jälkeen ruokkiessani häntä rinnoillani. Hän syntyi keskelle pimeää helmikuuta, ja kun kevät muuttui kesäksi, tunsin hänet koko ajan kirkkaammin.

Eikä Grace tahdo koskaan etääntyä tyttärestään. Vaikka hänestä on kasvanut aivan omanlaisensa persoona, kaunis ja huoleton teini-ikäinen, joka toivoo äidin jo hellittävän otettaan napanuorasta. Mutta vielä hetken Grace tahtoisi kannatella tytärtään, varmistaa, että tämä pääsisi turvallisesti rantautumaan aikuisuuden satamaan. Varmistaa, että Grace hukkuisi. Sillä hukkumassa hän on.

Kirja alkaa tulipalolla. Ollaan varakkaan yksityiskoulun liikuntapäivässä, koulunoppilaat esikoululaisia lukuunottamatta ulkona turvassa kun palo syttyy. Eskarilaisetkin saadaan pelastettua ja sisälle savuiseen hornaan jää vain Gracen 17-vuotias tytär, joka työskentelee koululla terveydenhoitajana. Seurauksista välittämättä Grace syöksyy sisälle rakennukseen, joka on sama kuin työntäisi päänsä sisälle grillivastuksella paahtavaan pimeään uuniin ja sulkisi luukun kiinni perässään. Mutta mitäpä äiti ei tekisi lapsensa eteen.

Tämä on kirjan keskeinen kysymys, teema. Kuinka pitkälle sinä menisit omaa lastasi suojellaksesi? Kuinka varauksetonta ja pyyteetöntä rakkautesi on? Teoksen raamit ovat sen verran omanlaisensa, etten uskalla itse juonesta kertoa tässä tämän enempää. On koulupalo, joka pian ilmenee tuhopoltoksi. On kaiken yllä häilyvä epämääräisen uhan tuntu. On äidin hätä niin pahasti palaneen lapsensa, kuin toisen, pienemmän sisaruksen puolesta. Koska perheeseen kuuluu vielä Adam. Ujo, herkkä, koulukiusattu poika, jonka suurin haave on tulla ritariksi. Kun odottaa tarpeeksi kauan, pienestä hiekanjyvästä tulee hohtava helmi. Tunnen sen kädessäni, se oli pyöreä ja sileä kunnes siitä tuli helmi, Adamin käsi omassani, kun hän nukahtaa.

Ja on aviomies, jota Grace puhuttelee sinä-muodossa läpi kirjan. Mies, joka on menettämässä perheensä mitä kammottavimmalla tavalla, mutta jonka rakkaus niin ikään kestää. Rakkautemme on vanhentunut meidän kanssamme, ja myönnän että se on vähemmän kaunista - mutta se on myös lihaksikkaampaa ja karskimpaa. Se on aviorakkautta, joka on luotu kestämään.

Minulle Mitä jäljelle jää oli yksi kevään odotetuimmista kohokohdista. Rakastuin päätä pahkaa kirjailijan aiempaan teokseen, Sisareen, jonka lopusta sain Afterwardsista jo maistiaisia. Jo silloin aloin odotella teoksen suomennosta, minä kun edelleenkään en jaksa keskittyä englanninkielisiin romaaneihin.

No, nyt kirja on sitten luettu ja teitä varmasti kiinnostaa täyttyivätkö jopa kohtuuttoman suuriksi paisuneet odotukseni. Tavallaan kyllä. Vaikka kirjan juonen kanssa alkuun nikottelin samaan tyyliin kuin vaikkapa Kirjavarkaan Kuolemalle, pääsin pian sisälle Luptonin maailmaan. Ja tarinahan lähti viemään vailla minkäänlaisia jarruja! Kirjassa on äiti-ihmisen iholle puskeva aihe, lapsen kokema vaara ja epätoivoinen tarve omaansa suojella. Mieluummin äidit ottaisivat uhan omalle päälleen, kunhan lapsi vain saisi olla turvassa...

Lupton kirjoittaa näennäisen kevyesti ja kuljettaa tarinaa eteenpäin kuin vettä vain. Kirjasta löytyy upeita helmiä ja jos ei kiinnitää pieneen naiiviuteen liikaa huomiota, saa lukuelämyksestä varsin miellyttävän. Ehkei kirja minusta ihan Sisaren tasolle noussut pelkästään siitä syystä, että rakastin Sisaren Lontoolaisia maisemia enemmän kuin Mitä jää jäljelle -kirjan sairaalamiljöötä. Teos oli silti sen verran jännittävä ja koukuttava paketti, että kyllä tätä odottaa kannatti!

Ja koska juoni liittyy todella tiiviisti rakennukseen, pääsen osallistumaan kirjalla Kiinteistöhaasteeseen. Mökki pystyssä, jee!

Lukekaa myös Lumiomenan Katjan upea ja perusteellinen arvio kirjasta!