Susan Fletcher; Tummanhopeinen meri

The Silver Dark Sea 2012, suom. Johanna Joskitt-Pöyry, Like Kustannus Oy 2013, 443s.

Oletko kuullut Kalamiehestä?
Mistä?
Täällä kerrotaan sellaista tarinaa. Se on vanha taru – ikivanha. Kalamies on ihminen, jolla on pyrstö, ja hän elää meressä. Hän kasvattaa jalat ja astuu maalle, kun häntä tarvitaan.

Tuijotan ruutua lähes epätoivoisena. Tunnen olevani mahdottoman edessä. Miten kuvailisin teille juuri lukemaani kirjaa? Miten kertoisin tarinasta, joka on kuin kaikkien Tarinoiden Äiti? Mitkään sanat eivät tunnu riittävän. Mikään näppäimistä irti lähtevä ei tee oikeutta Susan Fletcherin neljännelle kirjalle, juuri julkaistulle Tummanhopeiselle merelle. Sillä en ole itsekään vielä kunnolla palannut. Olen jäänyt harhailemaan Parla-saaren rannikolle, käsissä vedenrajasta kerättyjä simpukan kuoria ja sulkia. Pää täynnä juuri kuulemiani tarinoita. Tähyilen merelle, joka voisi olla ruskea, harmaa, sininen, kuohuva, tyyni, myrskyisä, mutta joka juuri nyt velloo vaahtoisena silmieni edessä. Etsin katseellani aalloista lempeitä miehen kasvoja taikka hopeisena välähtävää pyrstöä. Ja eikös tuolla... Kalamies?

Sana saavuttaa aikanaan meistä jokaisen. Se koputtaa oviimme, ja me kaikki toistelemme sitä. Jopa minä puhun Kalamiehestä – mutta en vielä.

Independent On Sundayn kommentti löytyy kirjan takakannesta ja se menee näin; "Fletcherin väkevä romaani säilyy mielessä vielä kauan sen jälkeenkin, kun kirja on luettu." Tämän voisi ottaa varoituksena. Romaanin lukeneet kanssabloggaajat, jotka linkitän postauksen päätteeksi, ovat samoilla linjoilla. Hekin ovat rakastuneet tähän teokseen. Jäänet Parlan vangeiksi. Miettivät kirjan aloittamista heti perään uudelleen. Minä myös. Jo Meriharakoita lukiessa ymmärsin, ettei Fletcherin kirjoja lueta – ne eletään. Tarinat hiipivät kohti lempeän hitaasti mutta määrätietoisesti. Fletcher ei hoppuile, vaan rakentaa juonta pakahduttavan taitavasti kohti tuoden. Ja jossain vaiheessa sitä huomaa elävänsä päähenkilöiden nahkoissa saarella, jossa kasvaa vain vähän puita, mutta sitäkin enemmän siellä laiduntaa lampaita.

He lukivat siitä iltasatuja. Sen lehtiä käänneltiin hyvin hitaasti, ja niiden rahina kuulosti siltä kuin joku sanoisi Shh, ei hätää... Tarinoita tarinoiden perään.

Parlassa on aina kerrottu satuja. Karuihin oloihin tottuneet saarelaiset vaalivat näitä kuin arvokkaita helmiä. Kaikkein järisyttävin on kuitenkin taru mystisestä Kalamiehestä. Kalamiehestä, joka muuttuu yhden kuunkierron ajaksi ihmiseksi. Lempeä kasvoinen, parrakas mies tuo mukanaan Toivon. Ja pohjoisesta puhaltava tuuli on tunnetusti muutosten tuuli...

Muutosta ja lohtua elämäänsä kaipaa jokainen parlalainen. Neljä vuotta sitten kun tapahtui  traaginen onnettomuus, jossa saarelaisten rakastama Tom, perheensä kuopus katosi.

Tom. Joka tunsi kaikki rannat. Hän tunsi jokaisen luolan, jokaisen kallioniemen. Tom oli läpikotaisin parlalainen, ja hän tunsi talojen historian ja hautakiviin piirretyt nimet, hän tiesi miten lunnit lentävät, miten hietamadot houkutellaan esiin, miten säätä voi ennustaa pilvistä tai lampaiden asennosta, miten sinisimpukat keitetään valkosipulissa ja valkoviinissä. Hänen päänsä tulvi tarinoita – rakkaudesta ja menetyksestä, vanhasta sikatilasta. Maggie kuunteli haltioituneena.

Tom jätti jälkensä parlalaisiin, jotka kipuilevat kukin omien haavojensa kanssa. Suurimman surun koki kuitenkin Emmeline-äiti. Ja tietysti Maggie, vasta vihitty vaimo.

Hänelle sanottiin aina, että aika parantaa haavat. Hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoivat: Anna ajan kulua... Mutta aika ei paranna mitään. Ajan kuluessa vain väsyy - valtava, sanoinkuvaamaton väsymys valtaa mielen.

Kalamiehen myötä saarelaiset ovat nyt saamassa elämäänsä uutta ajateltavaa. Sillä toivoa todella tarvitaan. Anteeksiantoa. Valoa. Rakkautta. Kaikki eivät muistinsa menettäneen miehen motiiveiden puhtauteen usko, mutta hekin kaipaavat.

Fletcherin teos on pakahduttavan kaunis. Se vaatii lukijan huomion täysin, mutta se myös antaa. Ikivanhat tarinat pakottavat meidät katsomaan jotenkin toisin myös omaa arkea. Näkemään suloisuutta siellä, mihin se ennen on kätkeytynyt. Kuitenkaan kirja ei sorru imelyyteen, vaan käsittelee realistisesti vaikeita asioita. Suurimpana teemanaan suru ja siitä toipuminen.

Juonesta voisin kirjoittaa vaikka esseen, mutta nyt päästän teidät tekemään valintanne. Tahdotteko tekin Parlaan? Kulkekaa Susan, Katrin , Saran  ja Elma Ilonan viitoittamaa tietä, avatkaa korvanne tarinalle Kalamiehestä. Takaan, että se kannattaa.


Sinä iltana tulin tulokseen, että teot, jotka tehdään rakkaudesta toisiin eläjiin, ovat parhaita tekoja. Ne tekevät maailmasta jäämisen arvoisen paikan.
Halusin vain olla onnellinen. Ja muidenkin olevan.