Elif Shafak; Kunnia

Honour 2012, suom. Maria Erämaja, Gummerus 2013, 523s.

Kun olin seitsemänvuotias, asuimme vihreässä talossa.
Eräs naapurimme, lahjakas räätäli, pieksi usein vaimoaan.
Iltaisin kuuntelimme huutoja, itkua ja kiroamista.
Aamuisin jatkoimme elämäämme kuten ennenkin.
Koko naapurusto teeskenteli, ettei ollut kuullut,
ettei ollut nähnyt.

Tämä romaani on omistettu niille, jotka kuulevat,
ja niille, jotka näkevät.

Näin kirjailija ensimmäisellä sivulla.

Elif Shafak. Kaunotar, joka punoo tekstiä kuin hienointa seittiä. Mukaan mahtuu voimakkaita makuja, mausteisia tuoksuja, heliseviä rannerenkaita. Salaisuuksia, vaikenemista, pelon henkäyksiä. Tässä kirjassa on kyse Kunniasta. Kunniasta, joka menee kaiken edelle, jopa itse elämän.

Kunnia on kertomus eräästä suvusta. Siinä kuljetaan edestakaisin eri aikausilla, eri maanosissa aina Turkista Lontooseen, 1940-luvulta nykyaikaan. Kertojia ja näkökulmia vaihdellaan, mennään eteenpäin ja palataan taas alkuun, kunnes lukijale hahmottuu tarina kaikessa surullisuudessaan. Jo alussa käy ilmi, että hemmoteltu turkkilaispoika Iskender murhaa oman äitinsä. Kunnian tähden. Syy ei ole kuitenkaan vain pojassa itsessään, syy on kaivertanut juurensa syvälle menneisyyteen. Se imee ravintonsa vanhoista perinteistä, se elää vihalla. Ja Pemben, Iskenderin äidin on maksettava verellään virheistä, niin omista kuin jo kuolleiden sukulaisten.

Käy niin, että Pemben miehen Ademin oli alunperin naitava Pemben kaksoissisar Jamila, mutta kohtalo sanelikin toisin. Traagisin seurauksin. Oikeastaan kertomus ulottuu vielä aiempaan aikaan, mutta me keskitymme nyt tässä Pemben perheeseen. Ademilla on taakkanaan väkivaltainen lapsuus, ja kuten väkivallalla valitettavasti on tapana, se jatkaa itsensä monistamista sukupolvesta toiseen. Adem on koukussa uhkapeleihin ja jättää perheensä stripparin tähden. Minkä rangaistuksen hän teostaan saa? Eikö juuri Adem vie perheeltä sen kunnian? Mutta ei, kunnian ylläpitäminen on naisen tehtävä. Pembe, Iskenderin, Esman ja Yunuksen äiti, tapaa kuin kohtalon johdatuksesta erään englantilaisen herrasmiehen. Rakkaus, jollaista Pembe ei ole ennen kokenut, nostaa varovaisesti päätään. Mutta rakkauden yllä roikkuu alusta alkaen kiinnijäämisen kauhu.

Esmalla, Yunuksella ja Iskenderillä -tietysti-, on tarinassa oma roolinsa. Esma haaveilee olevansa mies, ihmekös tuo, kun on tottunut katselemaan sukunsa nöyryytettyjä naisia. Yunus taas tuo tarinaan mukaan 1970-luvun talonvaltaaja punkkarit. Pieni poika etsii hyväksyntää pössyttelevistä nuorista, koska isä on lähtenyt, Esmalla ja Iskenderillä on oma elämänsä ja äiti vaikuttaa kummallisen etäiseltä...


Kunniassa miehet lyövät ja pettävät, ja toiminta on heille ihan sallittua. Mutta annas olla, kun Pemben suhde tulee julki. Aviomiestä ei näy mailla halmeilla, mutta on poika, Iskender, jolle jää vastuu suvun kunnian puolustamisesta.

Älkää käsittäkö väärin! Teos kuulostaa melko hurjalta, mutta kerronta on kepeä kuin kevätpäivä. Shafak antaa huumorin kukkia ja muutenkin romaani on kuin ruusu. Se tuoksuu ja näyttää hyvältä, mutta piikkeihin voi satuttaa sormensa. Kunniassa on ajankohtainen, huipputärkeä aihe. Se muistuttaa jossain määrin niin Kolibria kuin Itämaatakin mutta toki Shafakilla on aivan omanlaisensa ääni. Ääni, johon ihastuin jo Kirotun Istanbulin perusteella. Jääköön se soimaan pitkäksi aikaa vielä tarinan jälkeenkin. Kuulettehan tekin sen? Se kuiskii tarttumaan tähän teokseen.


Kaikki nukkuvat. Meitä ei nähdä. Kaikki nukkuvat. Joten mekin voimme nukkua. Minä ostan sinulle kivoja juttuja. Kenkiä, laukkuja, vaatteita, kultaiset korvarenkaat... Sinä olet hyvä nainen, pyhimys. Ole kiltti ja sääli minua. Vaimoni ei saa koskaan tietää.

Kunnian on lukenut ainakin Leena Lumi