perjantaina, huhtikuuta 05, 2013
Unni Lindell; Sokerivalhe
Sukkerdöden 2010, suom. Päivi Kivelä ja WSOY 2013, 413s.
Kari Helene vääntäytyi hitaasti istualleen, kääntyi puolittain mutta jäi istumaan leveä selkä isään päin. Hänen pupillinsa laajenivat. Tulipunaiset läikät kohosivat poskille. Hän tunsi oman hajunsa, makean ja kitkerän. Siksi sanat olivat kadonneet, valheen takia.
Kaikki lähtee liikkeelle siitä, kun Kari Helena (ei Katri Helena, kuten itse harhauduin nimen lukemaan) muistaa. Kun Kari oli pieni tyttö, tapahtui jotain järkyttävää, jotain sellaista, josta hän ei ole vielä parikymppisenäkään toipunut. Karin pikkuveli, vain kymmenen kuukauden ikäinen vauva kuolee. Tapaus luokitellaan kätkytkuolemaksi ja that´s it. Vauvahan löydetään omasta sängystä vatsallaan asennossa, jossa pieniä ei nykyään suositella nukutettavan. Valhe! Kari nimittäin muistaa, että vauva olikin lattialla. Suruunsa itsensä muodottomaksi syönyt Kari ottaa yhteyttä poliisipäällikkö Martiniin jakaakseen syvältä alitajunnasta pintaan nousseet muistot. Ennen kuin tapaaminen järjestyy, Martin kuolee.
Eniten poliisipäällikköä jää suremaan Cato Isaksen työtoveri, aiemmistakin osista tuttu Maria Dahle. Maahanmuuttaja Maria, jolla on toisia tarkemmat vaistot mutta alhainen työmoraali. Maria kun on tottunut toimimaan oman päänsä mukaan. Näin tälläkin kertaa. Lapsuuden traumoissa yhä elävälle Dahlelle Martin oli kuin oma isä, eikä miehen kuolema jätä Mariaa rauhaan ennen kuin hän on selvittänyt asian pohjia myöten.
Hän nukahti hetkeksi ja tiesi jo ennen heräämistään, että jotain hirveää oli tapahtunut. Tuntui kuin käyrä pedonkynsi olisi tökkinyt tajuntaa. Se työntyi yhä lähemmäksi, ja äkkiä hän heräsi.
Häntä kylmäsi. Martin oli kuollut. Kuollut.
Myös Martin teki Kari Helenen vanhempiin ja heidän ystävärinkiin liittyviä tutkimuksia, ja nyt näitä jatkaa Maria. Cato Isaksen puolestaan tietää aavistuksen vähemmän kuin Maria sekä lukija, mikä tuo tarinaan oman viehätyksensä.
Sokerivalhe on Norjan toiseksi myydyimmän dekkaristin, Unni Lindellin seitsemäs Cato Isaksen -trilleri. Eniten norjassa dekkareita myy, yllättäen, varsin taitava herra nimeltä Jo Nesbö. Olen lukenut kaikki Isaksenit ja ihastunut Lindellin omaperäiseen tyyliin. Unnin kirjat eivät ole mitään tusinatavaraa, vaan hän leipoo pienin erin tarjoilluista palasista varsin mehevän kakun. Sokerisen. Vaikka totuus onkin karvas. Näkökulmien vaihtelut poliiseista epäilyksen alaisiin sekoittavat sopivan kihelmöivästi lukijan mieltä, eikä ennen viimeistä kappaletta voi koskaan täysin tietää, kuka lopulta on syyllinen. Harhautuksen mestari tämä Lindell!
Mutta toisaalta, siinä missä aiemmat osat käsittelivät varsin ravisuttavia aiheita perheväkivallasta koulukiusaamiseen, Sokerivalhe jää minusta pikkuisen aiempien osien jalkoihin. Lindell ei ole enää aivan yhtä terävän runollinen, kuin olin odottanut. En myöskään lämmennyt kirjalle varauksetta koska jo romaanin alussa kävi ilmi, mitä "sokeri" pitää sisällään. Huumeita tietysti. Huumetarinat eivät ole koskaan olleet minun juttuni. Kuitenkin, kun alkuharmistuksesta pääsin, aloin nauttia vanhojen tuttujen henkilöiden tapaamisesta sekä tietysti Lindellin kerronasta.
Ei paha, mutta ei paraskaan!
Kuolleet eivät kaivanneet takaisin. Sen nimeä en tiedä, mutta kutsun kuolemaksi. Kuolema odotti kaikkia jossakin, jokainen päivä oli lähtölaskentaa. Missään ei ollut sanottu että hän itsekään eläisi pitkään, mutta kesä tulisi kuitenkin taas.
Sarjan aiemmat blogistani löytyvät arviot täältä ja täältä
Minä en ole vielä(kään) lukenut yhtään Lindelliä, vaikka on pitänyt jo ties kuinka kauan. Laadukkaita pohjoismaisia dekkareita on tarjolla niin paljon, ettei millään ehdi kaikkia lukea. :)
VastaaPoistaKuutar, no nimenomaan! Laadukkaissa pohjoismaisissa jännäreissä vallitsee runsaudenpula :) Ja nyt on noussut uusia lupaavia dekkaritähtiä sen verran tiheään tahtiin, että alkaa olla minun ehkä aika joitain vanhoja karistella kyydistä...
PoistaLindellin alkutuotannosta löytyy muutamia helmiä, esim. Suruvaippa oli rankka ja yllätyksellinen teos, jossa kielikin koreampaa kuin tässä uusimmassa.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaVähän söhläsin kirjan nimen kanssa joten poistin tekstin. En ole lukenut Lindelliä, mutta arvostelusi perusteella voisin lukea. Kuitenkin henkilöt tuntuvat tutuilta, onko kirjoista tehty tv-sarja?
VastaaPoistaHih, minäkin sekoilen aina nimien kanssa, Lindelliltä kun on tullut myös Hunajasyötti-niminen kirja. Sokerisyötiksi ja Hunajavalheeksi tämä oli vääntyä ;)
PoistaItse asiassa joo, näistä on tehty myös tv-sarja. Lunttasin kirjan liepeistä, en ole itse katsonut.
Sarjan alkupäästä löytyy helmiä, joita lämpimästi suosittelen. Ihan kelpo dekkareita ovat kaikki, tämä viimeinen vain vähän floppasi.
Minullekaan huumetarinat eivät ole lukukohteina innoittavia. Ellei sitten kaikkien huumekirjojen 'äitiä', Nancya lasketa mukaan, mutta se onkin jo aivan eri juttu. Toinen ryhmä, jota en jaksa, ovat ns. kaksoisagenttijännärit: Olen usein miettinyt ketkä ovat niiden kohderyhmää.
VastaaPoista♥
Leena, niinpä ja samaan kategoriaan menevät poliittiset trillerit, korruptoituneet poliisit, yh... Pappani lukee just sellaisia, itse en jaksa ollenkaan.
PoistaNancy on niin sydänverellä kirjoitettu, että siihen voi palata aina uudelleen.
♥
Kiitos postauksesta, Annika.<3
VastaaPoistaEn tunne kirjailijaa enkä hänen kirjojaan...
Leppoisaa viikonloppua sinulle & perheellesi.<33333
Aili-mummo, ensi viikolla tulee ainakin yksi kirjailija, jonka varmasti tunnet... :)
PoistaViikonlopun iloa sinulle! ♥
Tätä voisi kyllä dekkaririntamalta kokeilla, olen pikku hiljaa taas lämmennyt tälle genrelle, vaikka jossain kohtaa tuli totaalinen kyllästyminen murhiin.
VastaaPoistaKirjanainen, mulla päinvastoin. Tuntuu, että luen liikaa dekkareita koska olen aikoinani koukuttunut niin moneen sarjaan, jotka päivittyvät kohtalaisen nopeasti. Lindell ei ollut nyt aivan vedossaan, mutta huhtikuulla ilmestyy erään jännärikuninkaan kirja, jota voin suurella sydämellä suositella - näin ainakin etukäteen kuvittelen :)
PoistaOlen samaa mieltä, ei ollut parasta Lindell'iä. Minua häiritsi, kun hän lukujen sisällä käyttää *-merkkejä ja vaihtaa lennosta tapahtumapaikkaa. Se tekee lukemisesta jotenkin hengästyttävää ja nykivää.
VastaaPoistaSain kirjan juuri luettua. Oli tosi hyvä! Elämäni eka dekkari. Ei onneksi ollut mitään raiskauksia koska sellaisia en kestä. Ja ei ollut tylsäkään vaan piti hyvin otteessaan. Oli mielenkiintoista päästä epäiltyjenkin "pään sisään " xD aion tutustua kirjailijan aiempiikin teoksiin x)
VastaaPoista