Haruki Murakami; 1Q84 osa 3

Japaninkielinen alkuteos 1Q84, 2009-2010. Suomennos Philip Gabrielin englanninkielisestä käännöksestä. Suom. Aleksi Milonoff ja Tammi 2013, 446s. (arvostelukappale)



Jos nyt kuitenkin eläisin vielä vähän aikaa ja katsoisin omin silmin, mitä tuleman pitää. Sen jälkeen voin kuolla, jos haluan - ehtiihän sitä. Ehkä.

Olemassa on kirjoja. Hyviä kirjoja, loistavia kirjoja, elämää suurempia kirjoja. 1Q84 menee heittämällä viimeksi mainittuun ryhmään. Viuh. Siellä on ja pysyy.

Luettuani tämän järkälemäisen rakkauspakkauksen osat 1 ja 2, tuli itku silmään jouduttuani hyvästelemään pääparin, Tengon ja Aomamen. Rakastavaiset, jotka eivät osan ensimmäisessä suomennospainoksessa toisiaan edes tavanneet, ellei mukaan lasketa hamaassa lapsuudessa tapahtunutta kohtaamista. Silloin nuo kaksi tarttuivat toisiaan kädestä, ja se ote jäi haamukosketukseksi, näkymättömäksi siteeksi, jonka kautta ja vuoksi luotiin kokonainen maailma. Toinen todellisuus. Salaperäinen vuosi 1Q84 tai kissojen kaupunki, jonne harva tiensä löytää. Vielä harvempi polkunsa takaisin.

Tengo oli nyt osa tarinan maailmaa, halusi hän tai ei. Hänelle se ei ollut enää fiktiivinen maailma. Se oli todellinen maailma, jossa ihmisestä pulppusi punaista verta, kun ihoa viilsi veitsellä. Ja sen maailman taivaalla oli kaksi kuuta vierekkäin.

Osa 3 jatkaa luonnollisesta siitä mihin osa 2 jäi. Aomame piileksii Sakigake-lahkon työntekijöitä, joilla on toki syynsä naista vainota. Murhasihan hän heidän johtajansa ja nyt lahkon ääni, kammottava pikkuväki tuntuu vaienneen. Aomame viettää päivänsä kerrostaloasunnosta, illat hän istuu parvekkeella odottaen Tengoa. Sillä kerran mies jo läheisessä leikkipuistossa näyttäytyi. Mies tulee takaisin. Hänen on tultava, uskoo Aomame, sillä muuten kaikki toivo on ollut turhaa.

"... Siellä missä on toivoa, on myös vastoinkäymisiä. Se on totta. Ehdottomasti. Toivo on kuitenkin rajallista ja periaatteessa abstraktia, kun taas lukemattomat vastoinkäymiset ovat yleensä aika konkreettisia. Sekin on tullut opittua, kantapään kautta."

Tengo taas kaihoaa Aomamea omalla tahollaan, mutta on hoitamassa toisaalla koomaan vajonnutta, pian kuolevaa isäänsä. Sakigaken palkkaama salapoliisi Ushikawa taas väijyy rakastavaisia, kunnes kauhukseen hänkin huomaa taivaalla kaksi kuuta. Millaisessa maailmassa nämä kolme oikein elävät?

1Q84 rakentuu kolmen päähenkilön kertomusten varaan. Kirjassa tapahtuu lopulta hyvin vähän. Se on jopa yllättävän arkinen maagisen realismin edustajaksi. Aomame hengailee kämpässään ja odottaa Tengoa. Tengo hoitaa isäänsä ja kaipaa Aomamea. Ushikawa vakoilee eräässä huoneistossa Tengoa.

Ja silti, silti Murakamin teksti on kuin taikuutta. Kertomus imaisee lumoavaan, salaperäiseen maailmaansa, jossa kaksi kuuta tarkkailevat taivaalta kuin väijyvät silmät. Lahkon työntekijät hipsivät kintereillä, pikkuväki voi rakentaa Ilmakoteloita minne tahansa... Kukaan ei ole turvassa, kaikkein vähiten Aomame ja Tengo.

Mutta ennen kaikkea 1Q84 on kokonaisuutenaan ehkä maailman kaunein rakkaustarina. Se kertoo siitä, kuinka yksi ainoa kohtaaminen voi sitoa kaksi ihmistä lopullisesti kiinni toisiinsa. Kuinka vuodet, edes vuosikymmenet eivät merkitse rakkauden edessä mitään.

Kaunista, luomavaa, ja niin murakamimaista! Nöyrimmät suositukseni.

****

Entä jos en näe häntä enää ikinä, hän ajatteli sydän väristen, mitä silloin tapahtuu?

Tämä bloggaus on omistettu eräälle ihmiselle. Tiedät kyllä kuka olet.

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Atena 2013, 550s. (arvostelukappaleet)


Ne jotka menevät pinnan alle, menevät sinne omalla vastuullaan.

Sielut kulkevat sateessa on teos, jonka tuloa on rummutettu saapuvaksi jo pitkään. Täällä minun blogissani ja muualla. Koko Blogistania tuntuu pidätelleen henkeä h-hetken lähestyessä. Millainen tulee olemaan bloggareiden rakastaman Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuus? Jotakin ihanan tutun tunnistettavaa vai jotakin aivan uutta?

Todettakoon nyt epäilijöille, että minäkin olen teoksen lukenut. Mutta sitä en tiedä, olenko kirjan jälkeen entiselläni. Olen hukkunut ikuiseen sateeseen, uinut Lukijan musteveressä, kadottanut sieluni ja saanut sen takaisin.

Palannut. Mutta millaisena? Koska pinnan alle on uskallettava mennä, mikäli tahtoo romaanin sydänveriä myöten kokea.

Kyse on Juditista. Homeallergisesta sairaanhoitaja-Juditista. Juditista, joka päättää tempaista itsensä irti pystyyn kuolleesta avioliitosta ja samalla entisestä työpaikastaan. Uusi duuni Helsingissä kiehtoo keskisuomalaista keski-ikäistä naista, varsinkin kun työhön hänet kutsuu lapsuudenystävä Martta.

Mutta muutos ei aina ole hyvästä. Se on terveellistä, mutta se voi olla myös tappavaa. Ainakin se on ehdottoman välttämätöntä.

Uusi firma, jossa Judit työskentelynsä aloittaa, ei ole mikään tavistyöpaikka. Kyse on monikansallisesta kotisairaanhoitofirmasta, jossa hoidetaan myös ihmissieluja. Ennen kaikkea niitä.


- Eikä tämä työpaikkakaan ihan syvältä ole, vaikka en osaa päättää, onko tämä enemmän hullujen huone vai kummitustalo. (Judit)

- Ennen kuin voit ohjata asiakkaiden sielullista kehittymistä, sinun on löydettävä oma sielusi. Koverra kuoreesi pieni reikä ja kurkista siitä. Katso, mitä kaunista katoavaisen ruumiisi kotelossa on kehittynyt...

Lapsuudenystävällä, Martalla on kamalia uutisia. Hänen poikansa Mauri, Mauri joka on aina ollut rakastunut Juditiin, sairastaa kuolemanvakavaa tautia. Martalla on ystävälleen vain yksi pyyntö; että Judit saisi Maurin uskomaan Taivaaseen ja Taivaan Isään ennen kuolemaansa. Mutta uskooko Judit edes itse? Nainenhan saa hoidettavakseen hyvin pian maankuulun ateisitin, Leo Moreaun, jonka kanssa käydään kiivaita uskonnollisia keskusteluja.

Ja kaiken aikaa taustalla ropisee sade. Ja sateessa vaanii Jotakin...


Ihmisen liha on altis himolle, mutta kaikista viettelijöistä suurin on Kuolema.

Pasin uusin kirja ei ole silkkaa kauhua. On se sitäkin. Se on älykästä pohdiskelua uskosta, uskonnoista ja niiden merkityksistä. Ateismista. Mutta se on myös kirja naisten välisestä ystävyydestä, erilaisista elämään kuuluvista jännitteistä, jotka vaikuttavat hyvinkin tuntuilta:

Niin kauan kuin hän muisti, hän oli ammentanut elämänilonsa odotuksesta. Siitä, että edessä täytyi olla jotain parempaa. Sitten kun. Milloin hän oli ollut todella elossa kuluvalla hetkellä?

Unohtamatta tietenkään rakkautta, intohimoa, vastuuntuntoa ja pelkoa.

Kirjailijan ääni on tunnistettavissa tässäkin romaanissa, vaikka nyt mennään aivan uusille tasoille. Sellaisille, jotka vaativat lukijalta täyden huomion, koko sielun.

Suosittelen, suosittelen, suosittelen!


(ja linkitän teidät kirjan jo lukeneet myöhemmin. Nyt loppuu aika kirjaston koneella. Käyn ehkä täällä ollessani lainaamassa Lovecraftia, joka toiminut kirjailijan kirjallisena innoittajana.)

Siina Tiuraniemi; Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi ja Minerva 2013, 256s. (arvostelukappale)

Tunsin, kuinka minusta näki kilometrin päähän, että kävin kamppailua itsehallinto-oikeudestani, mutta en jaksanut välittää siitä. Se olisi kuitenkin hoidettava jossain vaiheessa: asunto. Olin varmaan tiennyt sisimmässäni jo tovin, mutta asia kirkastui todella vasta nyt. Minun olisi kohta asuttava jossain muualla. Jos ottaisin vastaan Birgitan rahat, en joutuisi Vantaan perukkaakin perukkaampaan opiskelijasoluun, vaan minulla olisi mahdollisuus hyvään asuntoon kantakaupungissa. Tuntui vahvasti siltä, että minut oli ahdistettu nurkkaan. Tuntui myös aika huoralta. Huoralta nurkassa.


Kukkia Birgitalle on Miskan tarina. Elämäänsä eksyneen Miskan, joka omien sanojensa mukaan on hiukan autistinen epäsosiaalisuudessaan ja ihmispelossaan. Miska asuu kodikkaan epähygieenisesti lapsuudenystävänsä Villen kanssa. Ville on Miskalle rakkain, ei rakkain kuitenkaan siinä mielessä, sillä Miska on myös epäseksuaalinen. Omien sanojensa mukaan. Pääasiassa Miska makoilee sängyllään, unohtaa syödä, käydä suihkussa mutta ei juoda kaljaa.

Eräänä päivänä Miskan äiti, joka oli aikoinaan hyvinkin huolissaan pojastaan, kehoittaa nuorta miestä viemään kukkia Birgitalle. Birgitta asustaa Aurinkoisessa hoitokodissa, ja ilmenee jo alkumetreillä sekä rammaksi, rikkaaksi että vihaiseksi. Birgittaa harmittaa mm. se, ettei hoitokodissa saa juoda viinaa. Muutenkin kaikki ilot elämästä on viety, jäljellä vain sänky ja television iltapäiväohjelmat.

Kunnes saapuu Miska. Birgitta näkee tilaisuutensa tulleen selkärangattomanoloisen nuorukaisen muodossa, ja pyytää Miskaa tuomaan seuraavalla kerralla tullessaan jotain tulpaaneja vahvempaa. Rahaa kyllä löytyy. Mutta onko Miska ostettavissa?

Onhan toki. Koska Villen on vienyt Manalan portto Emma, äiti on ulkomailla, viina kallista ja rahat lopussa. Aina vain hurjemmiksi käyviin kuvioihin astuu pian homoseksuaali, teatraalinen huumekuningas herra Kurttu, sekä joukko hoitokodin hilpeän sekavaa sakkia.

Hyvänen aika millaisen esikoisteoksen Siina Tiuraniemi onkaan loihtinut. En muista koska viimeksi olisin kirjan parissa näin paljon nauranut... No muistanpas, en koskaan. Teoksen huumori ja samalla energisesti kerrottu vakavampi tarina nivoutuivat niin saumattomasti yhteen, etten osannut tämän vihreän romskun parissa muuta kuin nauttia.

Tosin välillä teki mieli tanssia villisti. Sen verran hyvä, parempi, paras lukuelämys.

Kiitos Siina <3>

Hjorth & Rosenfeldt; Tunturihauta

Suom. Veijo Kiuru ja Bazar 2013, 475s. (arvostelukappale)


Se oli lasten syy. Siinä helvetin haudassa olleiden lasten syy. Hänen ei olisi pitänyt olla tekemisissä kuolleiden lasten kanssa. Hän ei enää kestänyt sitä. Ne lapset olivat suora yhteys Sabineen. Suoraan tuskan ja syyllisyyden ytimeen, jota hän oli vuosien mittaan yrittänyt kapseloida, mutta joka aina vuoti jonkin verran myrkyttäen häntä hitaasti.

Voi tätä läppärittömän ihmisen piinaa... Helpotukseksenne, tai ainakin omaksi sellaiseksi todettakoon, että ensi viikolla teen näyttävän (tai vähemmän näyttävän) paluun netin koukuttaviin ja riippuvuutta aiheuttaviin maailmoihin. Siihen asti, yrittäkää kestää blogin karua ulkomuotoa, minä kun en edelleenkään pääse kirjaston koneella linkittämään / lisäämään juttuihin kuvia.

Ankelta näyttää, mutta väliaikaista tämä.

Sebastian Bergman -sarja on sellainen, johon tämän lukijan koukutti Mies joka ei ollut murhaaja -teos. Oppipoika lisäsi Seba-kuumetta, jolloin kolmatta osaa, itsenäistä sellaista, aloin odottaa jo tuskanhiki otsalla. Pakko saada kuulla miehestä lisää. Nyt kolmas osa, Tunturihauta on luettu, koettu, eletty.


Sebastianin mielestä suuret, autiot paikat olivat todellakin yliarvostettuja. Miksi oli muka upeampaa voida nähdä monen kilometrin kuin parinsadan metrin päähän? Vaikka totta: vesiputoukset olivat kyllä mahtavia ja vuoret saattoivat olla dramaattisia, mutta hän ei saanut niistä mitään irti. Ne eivät puhutelleet häntä. USA:n-vuosinaan hän oli kierrellyt ympäriinsä. Nähnyt Grand Canyonin, Kalliovuoret, Niagaran putoukset. Hän oli kuullut ihmisten "ohottelevan" ja ahattelevan" ja puhuvan kaikesta suurenmoisesta ja miten sillä sai muistutuksen omasta pienuudestaan - aivan kuin siinä muka olisi ollut jotain kehuttavaa.
Idiotteeja.

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt sekoitelma toimii. Heidän luoma päähenkilö, äreä, epäsosiaalinen ja seksiriippuvainen Sebastian on tragikoominen henkilö. Aivan valloittava persoona, ainakin näin naislukijan näkökulmasta katsellen... Sarjan tenho nojaakin vahvasti traumaattisen Sebastianin persoonaan. Taustalla kiinnostushermoon pistää koukku; salaisuus, joka leijuu Seban ja Vanjan yllä. Se onkin toinen juttu selviävätkö kiemurat tässäkään kirjassa.

Muutkin teoksen henkilöhahmot ovat pilke silmässä laadittuja. Inhimillisiä, hauskoja, ongelmaisia. Helposti samaistuttavia. Minusta itse tarina ei tällä kertaa kovin jännittävä ollut, valittelihan myös Seba sen tylsyyttä useaan otteeseen... Parasta ja kiehtovinta romaanissa olivatkin henkilöiden väliset suhteet. Dekkaridraamaa parhaimmillaan.

Mutta jokunen sananen vielä itse tarinasta. Juonihan sijoittuu tällä kertaa Pohjois-Ruotsin Jämtlandin jylhiin maisemiin, jotka tosin Sebastinia pitkästyttivät. Ruskan keskeltä löytyy vanha hauta, sieltä neljän aikuisen ja kahden lapsen luut. Tutkinta ei kuitenkaan tunnu etenevän pätkääkään. Kuinka kokonainen perhe voi kadota ilman, että kukaan jäi heitä kaipaamaan?

Tunturihauta ei ylettänyt mielestäni ihan sarjan aiempien osien tasolle syystä että... No, juoni oli kohtuu tylsä. Onneksi henkilöt loistivan jälleen sen verran kirkkaasti, ettei teoksen parissa kuitenkaan tylsistyttänyt. Ollenkaan.

Melkoisia kieroilijoita nämä Hjorth & Rosenfeldt, sen verran piinalliseen kohtaan kirjansa taas jättivät...

Marko Kilpi; Kuolematon

Marko Kilpi ja Gummerus 2013, 303s. (arvostelukappale)

- Kaikki muuttuu. Kaikki särkyy. Kaikki loppuu, eikä mikään enää ala. (Elias)

Kuopiolaisen konstaapelin ja dokumenttiohjaajan Marko Kilven Kuolematon on tarina kuolemattomuudesta. Sen kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa variaatioissa. Kuolematon on tarina, joka jo syntyessään nimensä mukainen. Se on pimeä kuin helvetti mutta rohkea kuin ääni, joka ei pelkää lausua lausumattomia.

Marko Kilven uusin on yksi niistä teoksista, joita olen odottanut jo pitkään. Aina hänen viimeisimmästä, Elävien kirjoihin - romaanista saakka Kilpi on mielestäni kuulunut Suomen parhaisiin rikoskirjailijoihin. Edellä mainitun teoksen elokuvaversio, loistava 8-pallo vain kasvatti nälkää päästä taas käsiksi kirjailijan tuotantoon. Ja nyt kirja viimein saapui, tuoreena ja hirvittävänä ja palkitsi odotukseni kyyneliin saakka.

Nähtyäni 8-pallon en voinut olla kuvittelematta Eliasta Peteliukseksi ja Ollia Leppilammeksi. Samat ilahduttavan tutut poliisit ovat tälläkin kertaa päärooleissa.

Kaikki alkaa siitä, kun Olli ja Elias yrittävät estää erään narkin itsemurhan. Siinä onnistumatta. Heti käy ilmi, ettei kyse ole mistään tavallisesta huumejutusta, vaan taustalla häämöttää jotain vaarallisen pimeää. Myöhemmin kaksikko löytää samaisen henkilön, nyt jo vainajan rähjäisen asunnon pakastimesta jäätyneitä ruumiinosia. Mitä ihmettä? Juoni kääntyy aina vain sairaammaksi.

Entä miten kuviot liittyvät hyväksikäytettyyn pieneen poikaan... Vai liittyvätkö mitenkään?


- Haluisitko sinä olla joskus poliisi?
- En mä tiijä. Se on varmaan vaikeeta olla poliisi.
- Miksi?
- Koska kaikki tytöt haluaa mennä niitten kanssa naimisiin. En mä sellaista halua.

Varsinkin Olli ottaa tapauksen ihonsa alle. Jotain heräilee hänen alitajunnassaan, jotain natisevaa ja pelkoa herättävää. Aiemmin hyväksikäytettyjen lasten parissa työskennellyt Elias joutuu myös vanhat haamunsa kohtaamaan. Kuinka kukaan kykenee tekemään töitä hirviöiden parissa ilman, ettei muuttuisi siinä samalla itsekin? Ja vielä naurettavalla palkalla:

Poliisi ottaa vaikka peräruiskeen ilmaiseksi jos saa.

Toisaalta Kuolemattomissa myös hirviöt saavat oman äänensä. Mustavalkoisuus hapertuu harmaaksi...

Tänä syksynä ilmestyy näemmä niin runsaasti hyviä jännäreitä, että kirjabloggajaparalta meinaavat loppua sanat kesken. Kuolematon on kuitenkin niitä teoksia, jotka soisin jokaisen lukevan. Vaikka kirjassa on actionia, se erottuu perusjännäreistä inhmillisen ymmärtäväisyytensä takia, napakkaa huumoria unohtamatta. Mikä kirja!

***

- Mä en usko Jumalaan, Elias toteaa vakavana. - Mutta siitä mä olen varma, että sen lähemmäksi helvettiä ei voi päästä.

Johan Theorin; Sankta Psykon kasvatit

Suom. Outi Menna ja Tammi 2013, 502s. (arvostelukappale)

Janilla ei ollut mitään syytä elää, mutta hän oli taitava pysymään rytmissä.


Hei ystävät! Olen pikkuhiljaa siirtymässä hiljaiselostani kohti vielä etäällä, mutta jo himpun verran lähempänä siintävää Blogistaniaa. Juuri nyt läppäritön elämä aiheuttaa ahdistusta, mutta onneksi kirjastot ovat monipuolisia laitoksia. Tälläkin hetkellä nautin ympäröivistä kirjahyllyistä, niiden tuoksuista ja mahdollisuudesta käyttää konetta. Päivittää totaalirempallaan ollutta blogiani. Pahoittelen nyt, että joudutte tulemaan toistaiseksi toimeen ilman linkityksiä ja kuvia, mutta kyllä tästä suosta vielä noustaan, kunhan kotiutan oman, entistä ehomman koneeni.

Syksyn upeita uutuuksia on kolissut postiluukusta sellaisella vauhdilla, etten ole kuin hapuillen perässä pysynyt. Tämä Johan Theorinin Sankta Psykon kasvatit kuuluu yhteen odotetuimmista jännäriuutuuksista. Olen lukenut kaikki upean ruotsalaisdekkaristin aiemmin suomennetut teokset ja voi Luoja, mitä tekstiä! Theorin kirjoittaa perin yksinkertaisella tyylillä mutta sellaisella terällä, että se työntyy piikin lailla syvälle psyykkeen ytimeen.

Tällä kertaa tarina on ehkä hämmentävämpi kuin koskaan. Aiemmista teoksista tuttua yliluonnollista elementtiä Sankta Psykosta on turha etsiä, mutta silti minusta tuntui kirjaa lukiessa siltä, kuin Theorin olisi nyt asioiden keskipisteessä. Sankta Psykon kasvatit on hänen kirkkain tähtensä, silmäteränsä, lempilapsensa. Tällaisissa fiiliksissä täällä, tarinan jälkeen.

Jan Hauger, 29-vuotias lastenohjaaja saa elämänsä työpaikan. Hän matkustaa Vallaan ryhtyäkseen sijaiseksi Metsäkedon päiväkotiin. Duuni ei ole mitään peruskauraa sillä päiväkoti, oikeastaan pelkkä kotoisaksi sisustettu parakki, sijaitsee Sankta Patrician, vankimielisairaalan siimeksessä. Lapsien vanhemmat ovat Sankta Psykossa hoidettavina ja lapset saavat välillä vierailla naapurissa äitiä tai isiä tervehtimässä.

Ja nyt on Janin aika tarttua puikkoihin, ottaa rooli lastenhoitajana, joka tosin luonnistuu häneltä helposti. Jan rakastaa lapsia! Viihtyy heidän kanssaan! Mutta jo alussa lukijalle selviää, ettei miehellä täysin puhtaat jauhot pussissa ole.

Jan, orava muistaa sinut kuin unen,
kuin runon tai hohtavan pilven taivaalla.
Minä muistan sinut, muistan sinut, muistan sinut.
Odotan yhä, että pääsisin pois eläintarhasta.
Mutta sinä voit nähdä minut,
minun pesäni on merkitty.
Tule esiin metsästä ja katso.

Theorin on luonut Janista todella raflaavan henkilöhahmon. Toisaalta hän on sympaattinen, toisaalta lukija ei tiedä oikein missään vaiheessa tarinaa voiko nuoreen mieheen todella luottaa. Kannattaako luottaa. Tämä, sekä uhkaava Sankta Psyko, jonka naapurissa viattomat lapset tuntuvat olevan alituisen uhan kohteena, luo kirjaan varsin sähköisen tunnelman.

Kirjailija ei siis tälläkään kertaa pettänyt. Ei, hän vain vahvisti asemansa suosikkinani ja juuri tällä hetkellä tahtoisin teoksen suosittelun lisäksi lähettää valtaisia kiitoksia Theorinille. Järisyttävä lukuelämys!

Teoksen on lukenut ainakin Leena Lumi, jonka osoitteen kyllä murut tiedätte ;)

***


Aito rakkaus ei kuole luonnollisella tavalla. Sen murhaavat ne, jotka hallitsevat meitä.