Erin Kelly; Älä jää pimeään

He Said / She Said 2017, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2019, 486s

"Juuri tuota minä pelkäsin. Että joudumme sotkeutumaan valheiden vyyhteen. Valhe vaatii aina toisen ja sitten kolmannen valheen. Se on jo alkanut. Jos ei ole alusta asti rehellinen, on kusessa."



Jos kirjan kannessa kaksi suosikkikirjailijaani kehuvat näin vuolaasti brittiläisen Erin Kellyn romaania, ei kyseessä voi olla mitään keskinkertaista. Eikä olekaan. Jo aiheena täydellisten auringonpimennysten metsästäminen huokuu tuoreutta, festareiden kiertäminen luonnonilmiön perässä nuoruuden villiä huumaa. Kullattuja, tanssivia vartaloita, telttahikeä ja tahmaista rakkautta.

Ensimmäiseksi huomion kiinnittää Lauran pitkät, valkaistut hiukset, ne joihin myös Kit aikoinaan hurahti (Kit väittää, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, mutta minusta rakastumiseen meni kaksitoistatuntia. Meitä ei haittaa, että olemme eri mieltä.) Nyt parin ensimmäisestä yhteisestä auringonpimennyskokemuksesta on jo viisitoista vuotta ja Laurasta paistaa esiin raskausvatsa. Seuraavina katseenvangitsijoina toimivat ahdistuksen lasittamat silmät.


Kun ahdistun, hulluus vie voiton järkiperäisestä puolestani. Järkevä minäni jää seisomaan kaukaiselle rannalle ja katsoo kauhuissaan, kun seilaan itse aikaansaamillani myrskyaalloilla.



Nuo viisitoista pitkää vuotta ovat heittäneet lähtemättömän varjon pariskunnan elämään. Ne ovat olleet pelon vuosia. Sillä aikanaan Laura joutui todistamaan raakaa raiskausta, silloin oli vain hänen sanansa miehen sanaa vastaan. Myöhemmin raiskattu nainen, kurvikas ja impulsiivinen Beth ilmestyy parin oven taakse. Hitaasti mutta varmasti Lauran epäilykset alkavat heräillä. Bethissä on jotain nyrjällään, ehkäpä koko tapahtumaketjussa?


Brittiläisen kirjailijan Erin Kellyn Älä jää pimeään edustaa juuri sellaista kihelmöivän mystistä, aavituksen hulluttelevaa psykologista trilleriä, jollaiseen en voi olla rakastumatta. Vaikkei romaani yhtä pureva olekaan, kuin esimerkiksi Gillian Flynnin, löytyy kirjasta sopivan tummia elementtejä. Ja se raikkaus, jolla Kelly kirjoittaa! Vaikka lukutahtini on ollutkin ala-arvoisen hidasta, tämän romaanin ahmin lähes entisellä nopeudella. Olihan minun saatava tietää mitä oikein tapahtui hetkellä, jolloin aurinko joutui kokonaan kuun peittoon...



Opin kauan sitten, että kun alkaa miettiä jonkin teon yksityiskohtia - vaikka vain haaveilisi, miten sen voisi tehdä - on jo ylittänyt jonkin rajan. Tämä on kuitenkin eri asia. Tällä kertaa olen toiminut mitään miettimättä. 


***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin


Kirjasähkökäyrä
Luetut.net
Kirjoihin kadonnut
Kulttuuri kukoistaa