Elina Valkealahti; Kadotettu maisema

2012 Elina Valkealahti, BoD - Books on Demand

Lintu puisteli päätään kirahvin paatokselle. "Kotihan on siellä, missä sydän saa täyttymyksen; siellä, missä siivet eivät enää huuda tuulta allensa", se ajatteli. Mutta linnun siivet itkevät, eikä lintu saata torjua niiden kyyneleitä: se ei voi juurtua ennen kuin viimeinenkin pisara on sen höyhenpeitteestä kuivunut.

Alussa on Kirahvi. Se on varttunut emon rakkauden lämmössä erikoisen unelman kanssa. Kirahvi tahtoo nähdä yhtä kauas kuin puut, maiseman, kuvaakin kauniimman. Yllättäen haave totetuukin, Kirahvi kasvaa kasvamistaan ja saa maisemansa. Mutta vain maiseman. Unelmasta tulee arkea, arjesta yksinäistä. Kunnes saapuu Lintu. Lintu, jota piinaa samankaltainen palo löytää oma koti, kuin Kirahvia yksinäisyys. Pienessä hetkessä nämä kaksi ystävystyvät ja hetkeksi Kirahvikin löytää elämäänsä ilon. Kunnes Linnun on lähdettävä. Koti on löydettävä, vaikka toisaalta se tahtoisi jäädä ystävänsä pehmeän korvan taakse. Suru on suuri, kun Lintu lehahtaa kaksijakoisin mielin jatkamaan matkaa. Kirahvi jää jälleen yksin. Ja maisema näyttää arkisemmalta kuin koskaan.

Yksinäisyys astui Kirahvin päiviin ja öihin kuin kutsumaton vieras, joka katsoi oikeudekseen astua kenen tahansa elämään. Se otti tilan ja sydämen haltuunsa kuin olisi ne ikänsä omistanut. Ei se kysellyt, miltä tuntuu ja sopiiko tänne asettua: se vain tuli ja jäi.

Linnun ja Kirahvin elämissä asuu nyt kaipaus. Molemmat jatkavat matkaansa, löytävät uusia tuttavuuksia, kuitenkin toisiaan unohtamatta. Kirjan edetessä mukaan tulee jännityksen elementtejä. Onko raadonsyöjäkorppikotkalla, joka liittyy Linnun matkaseuraksi, aivan puhtaat jauhot pussissa? Entä miten käy Toukan, jonka Kirahvi on vahingossa pistellä lehdeltä poskeensa? Tapahtuuko ihme, ja kuoriutuuko Toukasta perhonen? Alussa on Kirahvi, entä lopussa?


Kadotettu maisema on Mainoskatko -blogista tutun Elegian esikoinen. Tuore, hyvän tuoksuinen kuin vastasyntynyt vauva. Suloisen tarinan pinnan alla on kuitenkin syvänteitä. Tummia syvänteitä, jotka pudottavat lukijan matkalle omaan sisimpäänsä. Mitä sieltä löytyy? Kaikki ei ole kaunista katsella mutta kuka niin olisi väittänytkään. Kirjan aloittaa lempeänä satuna yksinäisyydestä ja elämäntarkoituksen etsimisestä, mutta on jokaisen oma asia miten teoksen lopettaa. Katsovatko peilistä Kirahvin, Linnun vai peräti aivan toiset kasvot?

Elegian kerronta on vaivatonta ja runollisen haikeaa. Kuitenkin siinä on terävät reunansa. Kadotettu maisema ei ole mikään lastensatu. Se on väkevä lukukokemus, jonka parissa aivan liikuttuu.

Teosta voi tilata kirjan omilta sivuilta . Suosittelen kurkistamaan, siellä Elegia kertoo itse romaanistaan. Suosittelen myös lämpimästi hankkimaan teoksen joko itselle taikka lahjaksi taikka itselle lahjaksi. Minä kiitän hienosta lukuelämyksestä ♥ ♥ ♥

Puhdistus-elokuva 2012

Perjantai-ilta elokuvateatterissa. Tällä kertaa ei pyöri lastenelokuva, miesväki on kotona ja minä liikenteessä ystäväni kanssa. Herkän ystävän, joka vähän mietti saako Puhdistuksesta painajaisunia, koska kirjaversiokin lukematta. Varoittelin kyllä, että elokuva voi olla väkivaltainen  ja rankka. Näin minua on blogeissa valistettu. Kuitenkin näkemisen arvoinen. Ehdottomasti.

Vaikka Puhdistus on minulle edelleen "Sofin paras teos" ja yleensä leffaversiot eivät pääse lähellekään kirjan tunnelmaa, en osannut odottaa moista tunteiden ryöpytystä. En ole itkuherkkä ihminen, mutta elokuva palautti niin voimallisesti kirjan nostamat tunteet pintaan, että silmämeikki tuhriintui jo alkumetreillä. Oikeastaan itkin koko elokuvan ajan. Ainakin sisäisesti.

Kirjan juoni on monille blogiystäville ja -vieraille tuttu, joten käydään se vain lyhyesti läpi. Elokuva nojaa tiukasti kirjan juoneen, ja kertoo tarinan kahdesta virolaisesta siskoksesta, Aliidesta (Laura Birn) ja Ingelistä (Krista Kosonen). Sisaruksia yhdistää palava rakkaus Hansia (Peter Franzénia) kohtaan. Hans vastaa Ingelin tunteisiin, pari menee naimisiin ja heille syntyy Linda-tytär. Mutta sisar Aliide jää asumaan saman katon alle, Aliiden tunteet eivät häviä mihinkään, vaan roihuavat läpi elokuvan. Aina vain riutuneempina, intohimosempina, pakkomielteisempinä. Kun Hans palaa epäonnistuneelta "fasisti-retkeltään" kotiin, hänestä tulee etsintäkuulutettu "valtion vihollinen". Sisarukset piilottavat Hansin ja suojelevat miehen henkeä omansa kustannuksella. Vavisuttavan painavalla hinnalla joka lopulta tuhoaa koko perheen. Vai tuhoaako?

Ajassa vuosikymmenten hyppäys. Vanhan Aliiden pihalle eksyy Zara  (Amanda Pilke) verisenä ja kuoleman väsyneenä. Tyttö on jäänyt ihmiskaupan ansaan, paennut ja hänellä on perässään hengenvaaralliset miehet. Herättääkö lapsenkasvoinen Zara vanhan ja paatuneen Aliiden tunteet, varsinkin kun käy ilmi, että naiset ovat keskenään sukua?

Teos pureutuu Viron lähihistoriaan pienen ihmisen näkökulmasta. Mutta se kertoo myös ihmiskaupasta tässä ja nyt. Tällaista tapahtuu, ehdottomasti myös meillä Suomessa. Nuoria tyttöjä, vielä lapsia, houkutellaan köyhistä maista "työn" ja "paremman toimeentulon" porkkanalla. Ja kun todellisuus paljastuu, sitä on hirvittävää katsoa. Vaikka vain valkokankaalta.

Puhdistus on saanut jo jonkin verran hypetystä ja allekirjoitan jokaisen kehun. Näyttelijät ovat nappivalintoja. Varsinkin Laura Birn ja Liisi Tandefelt (vanhempi Aliide) ovat rooleissaan puistattavan osuvia, mutta minuun teki erityisen vaikutuksen Zaran lapsuuden verinen loppu. Jälleen kerran kysyn, mistä näitä väkivaltaisia mieshirviöitä sikiää, jotka voivat tehdä tytöille jotain tällaista?

Elokuvasta jäi niin voimakas jälkilämpö, että viikonloppu menee sitä sulatellessa. Suosittelen katsomaan. Puhdistus on rankka (varsinkin eräs petoksen kliimaksi kohtaus...)  mutta todellakin palkitsevat. Repivä. Aito. Toiveikas.

Näin on tehnyt ainakin Morre

Joyce Carol Oates; Sisareni, rakkaani

My sister, my love 2008, Otava 2012, 733s.

Ne vuodet! Pökerryttävän onnelliset vuodet! Ei niitä montaa ollut, sillä se, mikä alkoi Naperot jäällä -tapahtumasta 1994 päättyi tammikuun lopussa 1997, ja on tuskin murto-osa elämästä, vaikkakin tavallaan hyvin amerikkalainen elämänkaari: tuntemattomuus, maine, loppu.

Minulla kesti hetkisen tajuta, mitä kuvan pikkutyttö pitää peilin lisäksi käsissään. Kuumemittaria? No huulipunahan tuo on, huomaa, kun ottaa silmän käteen ja katsoo. Teoksen narsistinen kansi on erittäin kuvaava. Tarinassa narsismiin ei suinkaan sorru pikkuinen tytär Bliss, vaan hänen vanhempansa. Pahimmalla mahdollisella tavalla.

Oatesin kirja kertoo raastavan tarinan neljän hengen perheestä. Yksi heistä on murhattu, lopuista kolmesta kuka tahansa voi olla syyllinen. Mutta kuka? Ja miksi?

Romaani on kerrottu "eloonjääneen" Skylerin äänellä. Hän oli miltei seitsemän vuotta täyttävän sisarensa kuollessa yhdeksänvuotias. Skyleria epäiltiin murhasta. Nyt kymmenen vuoden jälkeen Skyler elää lapsuuttaan uudelleen kirjallisessa muodoissa. Perheen vanhemmat nimittäin rälläsivät "amerikkalaista unelmaa" täysin vastuuta vailla. Isä Bix juoksi vieraissa minkä ehti. Naiset tykkäsivät Bixistä, Bix naisista. Betsey äidin kieroutunut, menestysteologiaan pohjautuva uskonnollisuus ei pelastanut sairaalloiselta huomion halulta. Mami tahtoi mainetta ja kunniaa hinnalla millä hyvänsä. Ja kun hän itse ei onnistunut aikoinaan luistelussa, luistinradalle vietiin lapset. Mamin pikku miehellä Skylerilla homma lässähti jo alkuunsa, mutta suureksi yllätykseksi raivostuttavan tarvitseva tytär oli kuin syntynyt luistimille. Alkoi hurja taistelu elämästä ja kuolemasta. Vaihtoehtoja pikkuisella Bliss-tytöllä oli joko voittaa lasten luistelukilpailut, taikka hävitä. Ja jos hävisi - kukaan ei enää rakasta minua.

Jonkin aikaa Blissin "ura" luistimilla sujuikin. Mutta sitten Bliss alkoi oireilla. Yökastelua, tottelemattomuutta, "aavekipuja". Ja näitähän perheen hirviökuningatar ei hyvällä katsonut. Toisaalta Blissin suosion myötä mamin "rakkaus" lasta kohtaan suorastaan roihahti liekkeihin. Ja jalkansa telonut Skyler jäi auttamatta kaikkien silmissä sisarensa varjoon.

Skylerin muistelmat on kerrottu paksun sarkasmin paisuttamalla äänellä, mutta siitä huolimatta riittämättömyyden tunteet ja lapsen suru "kun ei ole mitään sisarensa rinnalla" paistavat näennäisen rehvastelun alta. Mikä on lapsen pahin painajainen? Se, ettei kelpaa omana itsenään. Sellaisena kuin on. Ja Rampiken perheen vanhemmat kyllä alleviivasivat kerta toisensa jälkeen sitä tosiasiaa, että lasten on saavutettava rakkaus. Mikään ei ole ilmaista. On voitettava luistelukilpailut. Ei saa kaatua! Ei saa pettää mamin luottamusta! Sillä mamin rakkaus ei oikeasti ole rakkautta lapsia kohtaan, vaan pelkästään omaa itseä.

Olen lukenut aiemmin kirjailijalta Kosto: rakkaustarina ja saanut jo teoksen myötä viitettä Oatesin kertojan lahjoista. Tällaista pakettia raivoa, katkeruutta, surua osasin toisten hienojen arvioiden perusteella odottaakin. Mutta Oatesin taito viedä tarina lukijan puseron alle tällaisella vimmalla oli yllätys. Toisaalta teos oli mielestäni aivan liian paksu. Jossain vaiheessa iski armoton väsymys, en olisi jaksanut jatkaa kammottavalla tavalla psyykkisesti sairaan perheen parissa enää hetkeäkään, mutta eihän tällaista tarinaa kesken jätetä! Paatoksellisuus tarvitsi reilut 700 sivua mutta itse olisin kokenut luku-urakan armollisempana hiukan typistetymmässä muodossa. Teoksessa on toistoa, samoja tapahtumia pyöritellään uudelleen ja uudelleen koska tämä ei lopu koskaan, täällä ollaan ansassa ikuisesti, minä en voi suojella häntä enkä voi suojella itseäni.

Elättelin toiveita, ellen nyt aivan onnellisesta lopusta, edes jonkinlaisesta palkinnosta kirjan lopussa. Olihan lukija jaksanut Skylerin parissa, Skylerin ihon alla ne reilut 700 sivua. En mene tässä loppuratkaisuun, jokainen lukija saa itse ottaa selvää, miten tarina lopulta päättyy. Sillä kyllä se loppuu, ei mikään ole ikuista. Kammottavimmallakin kirjalla on viimeinen sivunsa. Moni on jaksanut raskaan tarinan huumorin voimalla. Minulle lukukokemus, vaikken toki mitään hyvänmielen teosta odottanutkaan, osoittautui raskaaksi pimeän vuodenajan takia. Lapsista kertovat kirjat tulevat aina pienen lasten äitiä kohti. Uutisissa oli vielä pari päivää sitten otsikoita kadonneesta pikkutytöstä (joka onneksi löytyi), joten senkin puolesta aihe oli kuin läimäys päin kasvoja.

Niille lukijoille, jotka sinnikkäästi uskovat, että traaginen taide saavuttaa katarsiksen (kreikkaa) - ainakin kaikki suuri traaginen taide - minä roikutan syöttinä toivoa siitä että katarsis saavutetaan näillä Sisareni, rakkaani -teoksen viimeisillä sivuilla. Jos ei...
Lukija, en saata pohdiskella vaihtoehtoa Jos ei.

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi Norkku Unni Minna

Rakkaani

Annika K.

Kaikki minun rakkauteni:

yksi rakastettuni

murskautui kallioon

toinen purjehti

merten taakse

kolmas vei vihille toisen naisen

mitä minä niistä 

kaikista muista

niistä jotka jäivät

eihän niistä ollut

edes tuskantuottajaksi

Maaria Leinosta -jälleen. Lupaan laajentaa runollista makuani, kunhan jaksan. Sisareni, rakkaani postaus ilmestyy, kunhan jaksan. Syksy on kauneudessaan vampyyrin lailla energian imevä vuodenaika. Mutta ilo tulee, se on varma!

SusuPetal; Keskiäkäisiä hajatelmia

Miten määritellään keski-ikä? Onko esimerkiksi 34v. täyttävä jo keski-ikäinen? Sairastuin kolmenkympin kriisiin jo paljon aikaisemmin ennen kuin "pelätty" luku tuli täyteen. Kun mittari sitten ylittyi, se ei tuntunut enää juuri missään. Paitsi että silmänympärykset alkoivat kaivata entistä enemmän peitevoidetta, vaatekoko kasvoi parilla numerolla (okei, synnytykselläkin lienee syynsä tähän, toisaalta siitä on jo reilu vuosi...), kroppaan eksyi uusia särkyjä. Tätäkö tämä nyt on ja tulee olemaan? Apua! SusuPetal ei vastaa keski-iän iälliseen määritelmään, mutta naisen sisäisestä ja ulkonaisesta vanhenemisesta hän tarinoi aseista riisuvan riipivästi.

Tässä iässä on 
todennäköisempää
että se on 
noidannuoli
joka iskee.
Amor
ampuu ohi.


Lempeästi, kiertelemättä

Sanotaan, että kylmä
kahvi kaunistaa.
Vatsa ei vaan kestä
sitä määrää kahvia
mitä naama vaatisi.


Suoraan.

Olisi ne
kellot voitu 
siirtää
vähän reilumminkin
taaksepäin.

Vaikka
25
vuotta.


Teos alkaa tarkkanäköisillä otteilla parisuhdetilanteista, jotka saavat lukijan miettimään, kannattaako laukoa totuus, vai koristaa sittenkin kommenttinsa valkoisella valheella.


Epärealistisen romantiikan kaipuu

-Kulta, haluisiksä juoda shampanjaa kun kengästäni?

-Sori, mut mun pää ei kestä sellaista määrää.



Hajatelmia ryhdittävät paljon puhuvat kuvat. Tällaistako on olla vanheneva nainen? Tällaistapa juuri, mutta itseään armahtava viimeinen luku Ihana minä esimerkittää lempeää tapaa suhtautua omaan, pikku hiljaa kulahtavaa vartaloa kohtaan. Ikuista nuoruutta peräänkuuluttaa media mutta hitot siitä, meillä on tissit, massu, pylly, reidet. Me olemme naisia ja ihania juuri tämän ikäisinä, tämän näköisinä ja tämän kokoisina. 

Hauska lahjaidea mutta ihana löytää myös omasta kirjahyllystä.

Teosta voi kysellä monilahjakkuudelta itseltään SusuPetal  ja täältä sekä myös suoraan BoDilta

Hajatelmia on arvostellut ainakin Leena Lumi

Perti Karra; Pakenevat unet

Gummerus 2012, 286s.

Olen mykistynyt. Olen turta. Olen kuolemaan asti järkyttynyt. Ilahtunut. Toiveikas, ehkä turhaan. En ole varma olenko lukenut tänä vuonna, minään vuonna mitään tämän kaltaista. Joskus muistan sanoneeni (ja varmasti moni muukin on sanonut) että toiset kirjat luetaan, toiset eletään. Pakenevat unet kuuluu jälkimmäiseen. Jokainen painajainen, jokainen unelma. Kun Karra kerran vie menessään, paluuta ei enää ole. Pelastakaa minut tältä kirjalta. Jättäkää minut riutumaan. Lukekaa, jos uskallatte.

Ulkona sataa, kylmenee. Aika hupenee. Ei täällä kylmässä pohjoisessa pärjää edes suojelusenkelit. Kyläilisipä enkeli, rakkaudettomuuden rampa, kahden valtakunnan siivekäs suojelija.
Ajattele kaikki näkyväksi Nadjan puolesta. Ajattele olosuhteet, ajattele kaikki mahdollisuudet. Tämän lokakuun jälkeen tulee marraskuu niin kuin aina ennenkin. Siihen voi luottaa. Siihen että selvitään jotenkin. Vai voiko sittenkään enää?

Nasta, sinä olet kirjan enkeli. 14-vuotias päähenkilö, joka elät kuin yksinhuoltajaisä. Hoidat pikkusiskoasi rakkaudella, joka nielee itse kuoleman. Hoidat amfetamiiniriippuvaista äitiäsi, mutsia, joka pilaa jälleen yhden sossotätikäynnin loistamalla poissaolollaan. Tämä kerta on erilainen. Tästä ei ole paluuta. Sijaisperhe, nuorisokoti, huostaanotto? Ei, te pakenette, sinä ja siskosi. Alkaa hengästyttävä pakomatka, jolla saat lohtua teinirakkaudestasi Veerasta ja piirtämistäsi manga-sarjakuvista. Sarjakuvamaailmassakaan ei mene hyvin. Paha Valve varastaa köyhien kyläläisten unet. Ihmiset sekoavat unenpuutteeseen, kuolleita tulee niin paljon, ettei kaikille riitä hautapaikkoja. Poltettujen savu kirveltää silmiä. Ja toisaalla parempiosaiset kyläiset säästyvät kiduttavalta valvomiselta. Parempiosaiset...

-Täälläkö me ollaan matkalla? Nadja kysyy.
- Ei, me lähdetään mun isän luo Ruotsiin, ku mä saan lisää rahaa.
- Mä en oo ikinä tavannu sun isää.
- Emmäkään oo sitä nähny, vuosiin. Se varmaan yllättyy, Nasta toteaa.
- Niin varmaan. Se ei tunne mua, Nadja tuumaa.
- Ei tunne muakaan. Samalla viivalla ollaan.

Petri Karra on minulle uusi tuttavuus, vaikka toki olen hänen esikoisromaanista tehdystä Haarautuvan rakkauden talosta (2008) kuullut. Seuraavaksi Karralta on ilmestynyt Kohtalonohjaaja (2011), josta ilmestynee myös leffa. Pakenevista unistakin on tulossa niin ikään elokuva syksyllä 2013. En vain ole varma, tahdonko sitä nähdä. Koin kirjan niin voimakkaasti, että hirvittää, "pilaako" elokuva valmiit mielikuvat Nastasta, Nadjasta ja Veerasta. Teos on voimakas kannanotto lastenpahoinvointiin, siihen, kun aikuisista ei ole vastuuta kantamaan. Jonkun on kuitenkin vastuu otettava. Sydäntäsärkevän usein se lankeaa lapsen harteille. Valitettavasti Nastan ja Nadjan tarina toteutuu suomalaisperheissä - aivan liian monessa. Kuitenkaan teos ei ole pelkkää synkkyytä. Se on vahva ja runollinen kuvaus arkipäivän sankaruudesta, rohkeudesta. Välittämisestä, huolenpidosta. Mutta myös periksiantamattomuudesta.

Niinpä niin, päivät lyhenevät, päivä päivältä on yhä enemmän tilaa. Maailma vuosimallia 2011. Ihan sama, mitä mallia. Koska se on aina samalla mallilla.

Raija-Sinikka Rantala; Miekkatanssi

Like 2012, 205s.

Heijastuksen näkee vain, jos on samalla puolella kuin sen kohde.

Miekkatanssi kertoo tarinan Annasta ja Askosta. Rakastumisesta, oikean kumppanin löytymisestä vaikka molemmat ovat tahoillaan naimisissa. Erotaan ja mennään yhteen. Annan esimurrosikäinen poika Pekka ei katso hyvällä uutta "isäpuoltaan", vaikka Anna ja Asko eivät muutakaan saman katon alle. Alkaa äidin ja pojan välinen valtataistelu, jossa ei ole voittajia. Annan vaikeudet eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään pojan kapinaan. Rahaa alkaa kummallisesti kadota ja pian Anna huomaa todellisuuden rajojen häilyvyyden.

- Älä naura, Anna kivahti. - Mä alan väsyä siihen, että todellisuus on kuin joku kaleidoskooppi, jossa palat vaihtavat paikkaa koko ajan.

Mielestäni Rantala kuvaa nasevan yksinkertaisesti parisuhdetta narsistin kanssa. Millaista on, kun ihminen, jonka kanssa yrittää saada arjen toimimaan, elää aivan eri todellisuudessa. Välillä kohdataan, välillä Annan ahdistus on kuin omasta elämästäni kirjoitettua. Asko on sairas, mutta kuinka sairas? Rantala kuljettaa lukijaa aikajanalla mielensä mukaan ja tämä on yksi tehokeinoista saada lukijakin Annan tavoin sekoittamaan totuus.

Hän kulki kasseineen Pitkääsiltaa ja ajatteli, että tältä se nyt tuntuu, kun elämältä putoaa pohja, kun on kerta kaikkiaan pelannut väärin ne iskelmän valttikortit. Hän yritti nostaa katseensa sohjosta taivaalle, mutta se putosi räntänä kasvoille ja vesi valui pitkin poskia kaulaan.

Miekkatanssi on lyhyt mutta ytimekäs parisuhdekuvaus riippuvaisesta rakkaudesta. Lopetan kliseisesti; kun tarinan on kerran aloittanut, sitä on mahdotonta jättää kesken...

Muita teoksen lukeneita ovat ainakin anni M. Mari A Kirjavinkit

Lars Kepler; Tulitodistaja

Eldvittnet 2011, Tammi 2012, 594s.

Mathilda tulee ulos teen ja hillomunkkien kanssa ja istuu pöydän ääreen. Nathan kaataa teetä kolmeen kuppiin.
- Etkö usko, että tämän olisi voinut tehdä tyttö? Joona kysyy.
- En ole koskaan törmännyt moiseen, Nathan hymähtää.
- Kaikki tytöt eivät ole kilttejä, sanoo Matilda.

Psyykkisesti häiriintyneille tytöille tarkoitettu Birgitta-koti. Raa'asti murhattu teinityttö, kasvot käsillä. Kahdessa aiemmassakin osassa seikkaillut suomalaisruotsalainen Joona Linna, jääräpäisenpänä kuin koskaan. Tuloksena melkoinen keitos tulihännän alla paikasta toiseen pomppivaa actionia. Kirjan alku imaisi vauhtiin sellaisella temmolla, että tämän liki 600 sivuisen järkäleen luki puoliväliin saakka ennätysvauhdilla.

Mitä sitten tapahtui?

En tiedä. Tempo ei juurikaan hellittänyt mutta minä väsyin. Teoksesta olisi saanut valtavan toimivan lisäämällä henkilöiden taakse edes hivenen syvyyttä. Missä on hyvän jännärin vaatima psykologinen ulottuvuus? Päähenkilö Joonakin vaikuttaa enemmän zombilta kuin ihmiseltä. Ja tämä ei takuulla ole kirjailijapariskunnan tarkoitus...

Lars Kepler nimimerkin taakse piiloutuu ruotsalaispariskunta, joka kirjoittaa "huippusuosittua" Joona Linna -sarjaa. Olen lukenut ensimmäisen osan, Hypnotisoijan ja muistan tykästyneeni. Kakkosen juoni ei kiinnostanut joten suvereenisti jätin sen väliin. Tämä nuorisokotiin sijoittuva teos vaikutti mainiolta mutta voi hyvänen aika. Verraten toiseen vasta lukemaani ruotsalaisdekkariin, Oppipoikaan, Tulitodistaja ei päässyt kerronnassa lähellekään Hjothia & Rosenfeldtia. Ja jos kirjan perusasiat eivät ole kunnossa, puistattava juonikin lakkaa pelottamasta. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta.

Sydäntauti

by Sanna

Sydänsairaus sallitaan
sokeritauti sappikivet syöpäkin.
Mutta menepä kertomaan
että mielesi on kipeä
sielusi sairas.

Sen jälkeen 
helppo laskea sormilla
jotka vielä sanovat päivää

heitä jotka kutsuvat kylään
haet kuin neulaa heinäsuovasta.

Ja kuitenkin:
kuka meistä ei joskus
murtumisen rajalla ja melkein yli -
mieli hajalla?

- Maaria Leinonen

Susan Fletcher; Noidan rippi

Corrag 2012, Like 2011, 399s.

"Yksinäinen? Minäkö?
En koskaan ja aina. Sen noita sai aikaan - se yksi sana. Oliko hetkeäkään, jolloin en olisi ollut sisimmässäni edes vähän yksinäinen? Useimmiten minä olin. Luonnon kauneuden näkeminen voi lievittää yksinäisyyttä, koska auringonlaskut ja talven valo saavat ajattelemaan en ole yksin - sen aavistaa suuresta kauneudesta. Mutta kauneus voi myös pahentaan sitä. Silloin kun kaipaa jonkun seuraa, se voi tehdä kipeää. Joskus sitä näkee luonnon kauneuden ja ajattelee hän on kuitenkin ihanampi."

Jos edellisen teoksen kanssa epäilin tunnevammaisuuttani, Fletcherin kirja nosti kyllä tunteet pintaan. Paljon on Noidan rippiä kehuttu. Koskettavan aiheensa takia. Kerronnan kauneuden. Elämän ylistyksen. Hyvyyden. Minä sanon aamenet näille kaikille. Vaikka noituudesta ei tänä päivänä syytetä enää yleisesti, kirjan Corragin kokemaan yksinäisyyteen on helppo samaistua vähänkin erilaisena itseään pitävän ihmisen. Minunkin.

"Voi miten teidän silmänne suurenevat. Miten ne katsovat lasien läpi, niin kuin olisin se huora joksi kaikki minua sanovat - sillä sana huora tulee heti noidan kannoilla. Mikä kammottava sana. Mikä kauhea kahle naiselle - kun se kerran ihoon painuu, se jättää jälkensä. Minä kannan sen jälkeä. Tunnen sen tekemän haavan vieläkin."

Corragin elämä ei ole sen helpompaa, kuin aiemmin lukemani kirjan Celiellä. Jo hänen isoäitinsä teloitettiin noitana, sen jälkeen Corragin äiti Cora opetti tyttärelleen vain yhden elämän neuvon älä koskaan, milloinkaan rakastu. Rakkaus satuttaa. Myös Cora tapetaan ja ennen kiinniottoa hän sanoo tyttärelleen luoteeseen. Mene. Ja Corrag menee. Ratsastaa vanhalla, lempeällä tammalla pitkän matkan Skotlantiin saakka. Siellä hän viimein asettuu aloilleen, kuvitellen päässeensä turvaan. Corrag saa kokea piinaavan yksinäisyyden helpottavan - edes hiukan. Ja jättää äitinsä tiukan neuvon huomiotta... Mutta kuinka pitkälle ulottuu vainon käsi? Pääseekö pahuutta lopultakaan pakoon?

Teos rakentuu vangitun, roviokuolemaa odottavan Corragin kertomuksista. Taitavasti hän piirtää kuvan hätkähdyttävästä, mutta loppuen lopuksi kauniista elämästään papille. Alkuun pappi suhtautuu pirun morsiammeen yhtä harhaluuloisesti kuin muu maailma, mutta Corragin suloinen elämänkatsomus, rohkeus avaa kirkonmiehen silmät.

Teos on todella riipivä. Se on äärimmäisen kaunis rakkaustarina miestä, luontoa, elämää kohtaan. Toisaalta lähestyvä kuolema, sekä Ylämaan tarinan tuleva loppu hirvittää lukijaa. Miten kaikki tuleekaan päättymään.

"Vasta kun tapoin sikamme ja se kiljui, tulin ajatelleeksi, että kuolema voi sattua. Olla verinen ja surkea. Se oli minulle kauhea opetus. Mutta minä viisastuin siitä. Cora sanoi, että silmäni muuttuivat tummemman harmaiksi.
Se voi sattua. Kyllä."

Ylämaan tasangoilla ovat samoilleet ainakin Leena Lumi anni M.  
Susa Katja Elma Ilona 

Alice Walker; Häivähdys purppuraa

The Colour Purple 1982, WSOY 1986 360s.

"Se nauro. Mikä sinä luulet olevas? se sano. Et sinä voi ketään kirota. Katto itteäs. Sinä olet musta, sinä olet köyhä, olet ruma ja olet nainen. Helkkari, sinä et ole yhtään mitään."

Häivähdys purppuraa on takaraivossani olemassa oloistaan muistutellut. Lumouduin aikoinaan Piiat-romaanista ja tämä on ikään kuin Stockettin teoksen isoäiti. Molemmat romaanit käsittelevät mustien elämää enemmän tai vähemmän rasistisissa piireissä. Siinä missä Piiat kertoo tarinan lämpöisellä äänensävyllä, Walkerin kirja hätkähdyttää suoruudellaan. Häivähdys purppuraa on päähenkilö Celien sykähdyttävä tilitys naisen rankasta elämästä, joka alkaa insestillä. Celie synnyttää "isälleen" jopa kaksi lasta, jotka ilmeisesti myydään heidän täytettyään kaksikuukautta. Vaikeudet eivät kotoa muuttamisen jälkeen lopu, sillä Celie saa miehekseen väkivaltaisen isännän, jonka lapset eivät suinkaan katso hyvällä uutta äitipuolta. Päin vastoin, kivet lentelevät. Celieä painaa myös huoli siskostaan Nettiestä, joka lupasi sisarusten erotessa kirjoittaa, jos vain pysyy hengissä. Mutta kirjeitä ei kuulu.

Vaikka Celien elämä on aluksi täyttä helvettiä hän ihastuu pian isännän entiseen rakastajattareen. Kirja ei ole synkkä mutta raju se on. Huumori kukkii tumma sävyisenä ja niin ilon kuin hyväksynnän häivähdykset löytävä vähitellen Celien elämään. Kuin purppura. Teos toimii mainiosti niin ajankuvauksena kuin mustien (ja naisten) oikeuksien puolestapuhujana.

Valitettavasti on nyt todettava, että teos ei kohdannut vaativaksi heittäytynyttä kirjamakuani. Epäilin lukiessa olevani pahasti tunnevammainen, kun en pääsyt tarinaan sisälle. Minähän aina peräänkuulutan ravisuttavia ja silti huumoripitoisia tarinoita, tässä oli molemmat samassa paketissa. Ja silti luin romaanin puoliväkisin loppuun. Omasta vastahankaisuudesta huolimatta en voi olla nostamatta hattua Walkerin kerronnalle. Se on vahvan mustan naisen tarina, aiheeltaan aivan tuore, vaikka teos on alunperin julkaistu vain neljä vuotta syntymäni jälkeen...

"Vähän ajan päästä Harpo sano, se sano Sofialle ihan huutamalla että Minkä takia sinä olet tämmönen? Minkä takia sinä aina tahdot tehdä oman pääs mukaan? Minä kysyin sitä kerran sun äidiltäs kun sinä olit vankilassa.
Mitä se sano? Sofia kysyi.
Se sano että sun oma pää on oikeen hyvä pää. Ja sitä paitti sun omas."

Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin Sanna Ahmu Susa

Ei vavista yön kauhuja

Sanna Väyrynen ♥

Ei en mitä sitä tarkoittanut,
että sulkisimme silmämme,
että tuutisimme itsemme
harha-uniin.

Tarkoitin,
että ei vavista yönkauhuja
niin kauan kuin aurinko paistaa,
ettei kauhistella kuilua
niin kauan kuin mahdollista
rakentaa silta.

Pysytään yhdessä, lähellä,
haetaan valmiiksi lamppu
tai edes kynttilä,
rakennetaan nuotio
vaikka ihan pieni,
etsitään yhdessä siltaa,
pitkospuita
ylityspaikkaa
niin kauan kuin aurinko paistaa

Maaria Leinonen - Elämän täysi

Karoliina Timonen; Aika mennyt palaa

2012 Tammi, 282s.

Karoliina Timonen on tuttu Kirjava kammari -blogistaan. Moni on tämän kauniskantisen teoksen jo ehtinyt lukemaan, joten koen olevani arvioni kanssa vähän kuin tyhjän päällä. Teosta on analysoitu perusteellisesti, upeasti. Se kertoo tosiasiaa siitä, että romaani on kohdannut monen lukijan, päässyt iholle asti. Itsekin toivoin todella teoksesta pitäväni. Onhan siinä keskeisenä teemana toki unet, mutta myös perhe-elämä kaikkine vaikeuksineen. Kirja kuvaa jokaiselle pienen lapsen äidille tuttuja tunteita. Turhautumisesta oman ajan puuttumiseen. Syyllisyydestä. Toiset heittäytyvät täysillä kotiäitiyteen, meille toisille se on sekä fyysisesti, että henkisesti myös raskasta aikaa. Fyysisesti siksi, ettei univaje tunnu koskaan täyttyvän. Henkisesti siksi, että monille äideille ainoat aikuiskontaktit jäävät hiekkalaatikkotuttavuuksiin, jotka harvemmin menevät pintaa syvemmällä. Puhutaan lapsista, miehistä, lapsista. Kuka kysyisi, aivan aidosti, mitä äidille kuuluu?

Romaani kertoo tarinan Klarissasta joka muuttaa miehensä ja kahden pienen lapsensa kanssa Bostoniin. Samoihin aikoihin ilmestyvät unet. Unet Corinnessa, jonka elämä on tragediaa alusta loppuun saakka. Molempia naisia yhdistää niin tuskastuminen äitiyteen, kuin toisaalla pikku hiljaa repeilevä avioliitto. Corinne menettää jo unien alkupuolella toisen lapsistaan eikä voi välttää ripustautumista jäljelle jääneeseen tyttäreensä. Äidin pelot lapsen menettämisestä ovat riipivää ja kohtitulevaa luettavaa.

Teoksen juoni on uniikki ja vaikken ole juurikaan kiinnostunut unista, kirjan muut teemat olivat -osittain- tutunoloisia. Syy miksi en romaaniin täyttää päätä rakastunut oli, että koin kerronnan paikoin turhankin arkiseksi. Sain kiinni äidin huolesta ja toisaalta vaimon mustasukkaisuudesta, mutta tekstin koin selitteleväksi. Kirjemäiseksi, vaikkei sitä kirjemuotoon ollut kirjoitettu.

Lopuksi kirjan hienoin kohta ja oivallus, joka osui ja upposi.

"Minusta on ennemminkin outo ajatus, että lapsi ei tulisi perheeseen osaksi elämää vaan täyttämään jotakin tyhjiötä. Muuttamaan äitinsä elämän täysin tullessaan sen ainoaksi sisällöksi", sanoin. "Siinä on aikamoinen vastuu lapsella. Ja puhun nimenomaan äideistä, sillä miehiltähän ei koskaan vaadita samanlaista omistautumista."

Luethan myös seuraavat arviot Leena Lumilta, Anni M:ltä, Katjalta, Kirsiltä, Sannalta

♥ ♥ ♥

"Tsemppaava blogiystävä on mielestäni sellainen, joka muistaa sinua hämäränä päivänä, jolloin kaikki ei ole mennyt ihan kohdilleen. Hän unohtaa itsensä ja menee seisomaan tunnelin päähän ja vilkuttaa siellä tähtilyhtyään kunnes saa hymyn huulillesi."

Näin Leena Lumi, jolta sain tällaisen ihanan tunnustuksen, ja jolle annan sen heti takaisin! Kiitos kaunis Leena ♥

Vielä pieni paluu kesään kuvan myötä, jolla tahdon minäkin osaltani tunnustuksen jakaa teille, joilta olen itse eniten saanut - lämmintä mieltä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta blogitaipaleella. Heitä ovat Roz , Mariel , Tuulia,   sekä uutena tuttavuutena Norkku jotka laillani lukevat dekkareita :)

                                           (Kuva Sanna Väyrynen)

Hjorth & Rosenfeldt; Oppipoika

Lärjungen 2011, Bazar 2012, 559s.

"Sebastian oli jälleen kerran hävinnyt.
Kaikki mihin hän koski, vietiin häneltä. Raa'asti ja väkivaltaisesti. Se oli totta. Ainoa totuus joka näyttäytyi hänelle kerta toisensa jälkeen. Hän oli pitkään yrittänyt kamppailla vastaan ja pitää totuuden loitolla. Syytellyt kaikkia muita paitsi itseään, Jumalaa, äitiään, isäänsä, Annaa, Vanjaa, niin, kaikkia paitsi sitä joka oikeastaan kantoi vastuun. Sillä vain yksi oli syyllinen."

Mies joka ei ollut murhaaja avasi tarinan Sebastian Bergmanista. Miehestä, joka menetti perheensä tsunamissa, eikä koskaan sen jälkeen oikein palautunut ennalleen. Tarkkanäköisestä ja äärimmäisen fiksusta psykologista, joka oli erikoistunut sarjamurhaajien psyykkeen tutkimiseen, tuli naisia hyväksikäyttävä törppö, sovinisti sanan pahimmassa merkityksessä. Oppipojassa tapaamme seksinnälkäisen ja sosiaalisilta taidoiltaan kaksivuotiaan tasolla olevan rikospsykologin jälleen. Sebastianilla menee huonommin kuin koskaan. Tytär Vanja, jota kohtaan miehellä on pakkomielteistä suojeluntarvetta vihaa oikeaa, biologista isäänsä, eikä edes tiedä kuka Sebastian todella on. Teoksen syvin sisin onkin Vanjan ja Sebastianin jatkuva köyden veto, sekä salaisuus, jonka vain toinen heistä tietää. Sen perusteelle on rakennettu varsin karmiva mutta toimiva tarina.

Torkel Höglundin johtama ryhmä keskusrikospoliisissa tutkii järkyttävän raakoja naisten murhia. Naiset raiskataan ja sen jälkeen murhaaja tappaa heidät viiltämällä kaulan auki. Jokaiseen murhaan liittyy samoja yksityiskohtia, ne muistuttavat aikoinaan Sebastianin nappaaman sarjamurhaajan tekosia. Kyseessä lienee siis kopiomurhaaja, mutta voisiko olla mahdollista, että hän saa toimeksiantonsa vankilan muurien takaa? Ruumiita tulee lisää ja pian huomataan niillä olevan vahva linkki ryhmän syvästi inhoamaan Sebastianiin. Mies otetaan pitkin hampain mukaan tutkimuksiin, ja hetken päästä Sebastian on jälleen tapahtumien ytimessä. Tai oikeastaan ydin.

Kirjan teho ja toimivuus perustuu pitkälti hyvin rakennettuihin henkilöhahmoihin. Vaikka tutkimukset hoitaa ryhmä, jokainen henkilö sooloilee omiaan. Luonteiden hahmotteluun on nähty selkeästi vaivaa, ja lukijalle tulee tutuksi niin jämäkkä Torkel, kipakka Vanja, kiltti Billy, etäinen Ursula sekä pikkuisen yksinkertainen Thomas... Sebastian taas on aivan oma lukunsa. Tällä kertaa kirjailijat eivät todellakaan päästä miestä helpolla, päinvastoin. Äärimmäisen provosoivasti toimiva Seba saa kyllä maksaa laskunsa. Korkojen kanssa. Minun kävi lopulta aivan sääliksi miestä, sen verran julmasti kirjailijat hänelle nauroivat. Toisaalta Sebastianissa on oma lumovoimansa, enkä ihmettele, miksi naiset häneen lankeavat...

Olen tainnut aiemminkin mainita huumorin olevan oman elämäni yksi kantavista voimista. Hyvä dekkari kaipaa ehdottomasti runsaan annokson huumoria. Liian ryppyotsainen kirjallisuus ei ole minua varten. Ja mitä raa'empi juoni, sitä vahvemmin kirjailijat tarvitsevat pilkettä silmäkulmaan. Ja sitä näiltä herroilta totisesti löytyy. En tarkoita, että väkivallalle tulisi nauraa, mutta ilahdun aina siitä, jos jännäri jättääkin päällimmäiseksi tunteeksi lämpimän olon. Sellaisen taian teki Oppipoika, vaikka juonessa olikin rankkoja, ehkä hivenen kliseisiä käänteitä.

Lopuksi lainaus minua henkilökohtaisesti puhutelleesta kohtauksesta. Hyvään dekkariin kun kuuluvat myös elämäntaidolliset oivallukset.

"...Hän voisi opettaa tyttärelleen paljonkin. Kuten sen ettei pelkkä kirjaviisaus riittänyt, että oli sellaista mitä ei oppinut lukemalla, ei keskustelemalla eikä loogisen päättelyn kautta. Muiden ihmisten läheisyys kuului niihin asioihin. Se oli vaikeinta. Jos ei valinnut läheisyyttä, valitsi etäisyyden, paikan joka oli hiukan elämän keskuksen ulkopuolella ja jonka Ursula niin hyvin tunsi."

Lukekaa myös Leena Lumin loistoarvio romaanista, joka taitaa olla tämän vuotisista dekkareista minua kaikkein lähimmäksi päässein.

Olemisen riemu

 

Nyt on syksy, ja kultaiset linnut

lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli;

rannalla istuen tuijotan syksyn koruja,

ja hyvästely humisee puissa.

Hyvästely on suuri, ero edessä,

mutta jälleennäkeminen on varma.

Siksi uni on kevyt, kun nukahdan, käsi pään alla.

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljaina jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

 

Sataa, sataa ylleni tulvimalla-
---
Niin vähästä en särje vielä sydäntäni.
Puhaltakoon vastoinkäymiset ympärilläni niinkuin
                                             kylmät viimat.
Olen itse myötäkäyminen. Otsallani on kirjoitettuna:
aurinko ei voi itkeä hetkeäkään.
Se, joka tahtoo tappaa auringon, ojentakoon aseensa,
hän näkee väkevämpänsä.


Ihanat runot Edith Södergranilta, ihanat kuvat Sanna Väyryseltä ♥ ♥ ♥

Patricia Cornwell; Punainen usva

The Red Mist 2011, Otava 2012,  399s.

"...Ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan. Te näette sitä ihan kylliksi ruumishuoneella."

"En ole fatalisti", huomautan.

"Hurraa, te uskotte vielä toivoon", hän sanoo ilkeästi.

"Niin uskon." Mutta sinua minä en usko, ajattelen.

Punainen usva pitää sisällään liki 400 sivua vainoharhaisuutta, verta ja hellettä. Cornwell tykittää täysillä. Hävettää jossain määrin myöntää, että vaikka dekkarifanaatikko olenkin, en ole aiemmin tähän supersuosittuun murharouvaan tutustunut. Älkää kysykö miksi. Kirjailija on todella tuottelias, tämä Kay Scarpettasta kertova romaani on jo sarjan yhdeksästoista osa ja muut romaanit päälle! Vau! Huhu kertoo, että kirjailijalla on ollut alamäkensä, mutta Punainen usva on paluu Cornwellin kulta-aikoihin.

Valitettavasti itselläni ei ole minkäänlaista vertailukohtaa aiempaan, mutta nyt teoksen luettuani ymmärrän kyllä Scarpettan suosion. Kay on sympaattinen ja ajattelevainen nainen, hillitty, mutta taatusti työnsä osaava. Marino tuo tarinaan potkua ja huumoria, ettei lukija aivan synkkyyksiin vajoaisi. Aihe on tarinassa rankka, taatusti myös sarjan muissa osissa. Nyt käsitellään jo vanhentunutta, mutta uudelleen päivänvaloon pyrkivää perhesurmaa. Rajuista murhista tuomitun, hiukan yksinkertaisen narkkarinaisen syyttömyyttä ryhtyy epäilemään luomoava mutta kiero Jaime, joka on Scarpettan sisarentyttären exrakastettu. Naisvankilassa alkaa päitä tipahdella ja Scarpetta epäilee taustalla vaanivan Pedon, joka myrkyttää vankeja. Juoni on melkoisen mutkikas ja alkuun jo mietin mahdanko päästä ollenkaan kärryille tällaisena noviisina.Toisaalta älynystyröitä hierova tarina imaisi huomioni täysin. Keskittymistä tässä vaadittiin, mutta se myös palkittiin.

"...Se on paljon sanottu ottaen huomioon, millaiset resurssit sinulla on. Mutta totuus on, että ihmisen pahuudesta ei päästä eroon", hän sanoo. "Henkeä ei saa takaisin lamppuun, jos ajatellaan, mitä kaikkea kamalaa hullut ihmiset voivat nykyään toisilleen tehdä."

"Ei henki ole koskaan lampussa ollutkaan, Colin. En ole varma edes, onko lamppua olemassa."

Minulla ei todellakaan aika riitä koko sarjaa lukea, mutta mielenkiinnosta pyydän teitä suosikkiosaanne suosittelemaan. Varmasti tulen Scarpettaa jatkossakin lukemaan.

Kurkistakaa myös Leena Lumin ja Susan arviot kirjasta!

Riikka Ala-Harja; Maihinnousu

2012, LIKE, 209s.

"Pyydän Emmaa riisumaan lisää. Emma avaa vyön ja pudottaa farkut mielenosoituksellisesti lattialle. 

Mustelmia on reisissä, nilkoissa, pakaroissa, pohkeissa.

Pyydän Emmaa kääntymään.

Mustelmia on myös selässä.

Juoksen portaat alakertaan ja soitan Duvalille, joka on ollut meidän perhelääkärimme kymmenen vuotta. 

Vaikka mikä perhe tämä enää on."

Maihinnousu on noussut julkisuuteen mm. tämän HS:n arvion myötä. anni M. on tehnyt loistavan pohdinnan aiheen ympäriltä, joka käsittelee kirjailijan etiikkaa. Ala-Harjan sisko kun kertoo kirjailijan käyttäneen suoraan perheen omia kokemuksia lapsen syöpään sairastumisesta. Aihe on tärkeä, mutta kirjailijan toimintatapa, jossa esim. tekstiviestejä ja fb-päivityksiä on kopioitu kirjaan suoraan, herättää vähintäänkin kysymysmerkkejä. Miksi näin julma toimintatapa? Itse en käy tässä ruotimaan asiaa enempää, Annin postaus kun on varsin kattava aiheesta kiinnostuneille. 

Oma mielipiteeni kohutusta, jo toisen painoksen saaneesta romaanista on positiivinen. Toki median viestejä ei voinut jättää kokonaan huomioimatta kirjaa lukiessa, mutta tempauduin niin täysillä tarinaan mukaan, että se painui taka-alalle. 

Kuten moni tietää, teos kertoo kahdeksanvuotiaan lapsen sairastumisesta syöpään. Aivan kammottava ja pelottava aihe, äidille kuin äidille. Kirjan päähenkilö ja minä-kertojana toimiva ranskalaisnainen Julie elää sokkeeraavaa aikaa. Hänen avioliittonsa on päättymässä miehen (joka näin meidän kesken on kusipää pahimmasta päästä) uskottomuuden takia. Samoihin aikoihin Emma-tyttäreltä löytyy hälyttäviä mustelmia ja diagnoosi saadaankin pian. Leukemia. Julie kertoo ammatikseen Normandian maihinnoususta turisteille, ja teoksesta löytyykin annos puistattavaa historiaa. Äidin samaistuminen sotaan on uskottava ja toimiva tehokeino.

Kirjailijan viljelemä proosa kuljettaa Julien tuskaiseen ajatusmaailmaan kuin painajainen. Siinä missä Mokka epäonnistui täysin äidin hädästä kertomisessa, Maihinnousu on kuin nappi otsaan. Kirjailijalta en ole aiemmin mitään lukenut, mutta hänen kerrontansa rytmi osui ja upposi. Tämänkaltaiseen arkiseen, pikkutarkkaan ja jotenkin hillittömään tekstiin minä olen lääpälläni.

Mokkaa markkinoitiin "jokaisen äidin painajaisena", mutta Maihinnousu lunastaa lupaukset, jotka Rosnaylta jäi ilmaan roikkumaan. Vaikka aihe on julma, teosta kannattelee toivo. Paremmasta huomisesta. Siitä että kaikesta huolimatta on mahdollista selvitä. Oikeastaan mistä vaan.

"Avaisit silmäsi, Alice usein sanoo. Valoa tulee kun avaa silmät."

Toisaalla teoksen on lukenut ainakin Jaana

Ja täällä vielä Riikka Ala-Harjan haastattelu Me Naisissa.

Netta Walldén; Ruben ja rouva Mallamudin tapaus

 

2011 WSOY, 161s.

Tämä ihastuttavakantinen teos on komeillut muutamilla seuraamillani blogeilla ja päätin kokeilla, josko eka- ja tokaluokkalaiset poikani jaksaisivat kuunnella äidin kähisevää ääneenlukua. Olen maailman huonoin ääneenlukija enkä eläisi päivääkään puhetyöläisenä. Onneksi lapseni lukevat jo sujavasti itsekin, mutta toki yhteinen lukuhetki on perhe-elämässä parhautta.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Osa vitseistä on selkeästi suunnattu varttuneemmille lukijoille, etenkin lasten ja aikuisten välisistä suhteista kertovat kohdat. Lauseet ovat pitkähköjä (ainakin siltä ääneen lukiessa tuntui) ja kuvailevat pikkutarkasti ympäristöä. Huomasin, ettei kuusivuotias poikani pysynyt yhtä hyvin kärryillä, kuin kahdeksanvuotias. Tarina kyllä pienempää pelotti, varsinkin salaperäinen "ääni", jopa siinä määrin, ettei illalla meinannut tulla uni silmään, kun jäi kauhukuvia mielessään pyörittelemään. 

Lapsena olin aivan hulluna (ja oikeastaan aikuisenakin) mysteereihin ja arvoituksiin, joten sisäinen lapseni intoutui teoksesta. Kirja kertoo salaperäisen rouva Mallamudin tarinan. Rouva on kova pesemään pyykkiä mutta sosiaalisesti täysin erakoitunut. Ikkunalaudalla vartioivat posliininuket pitävät tunkeilijat loitolla ja varmistavat rouvalle pesurauhan. Naapurissa asuvat uteliaat ja toimeliaat lapsoset Ruben ja Lisa, sekä heidän hysteriaan kallistuva äiti ja ihan pikkuisen rauhallisempi isä. Rouva Mallamudin takapihalta kantautuu öisin omituista ääntä, jonka arvoituksen Ruben ja Lisa päättävät selvittää.

Walldén on kirjoittanut mukavan ja huumoripitoisen kirjan, jonka parissa viihdyimme. Nuorimmainen alkoi kyllä kaipailla Kapteeni Kalsaria, mutta sitä saavat lukea keskenään... 

Kirjailijalta on ilmestynyt

myös tällainen. Laitamme lukulistalle.

Kirjan ovat lukeneet myös

Susa   
Maria
Linnea

Kannattaa heidänkin arvionsa kurkistaa, omani kulkee tällä kertaa flunssavaroituksella ...

Tatiana de Rosnay; Mokka

Moka 2010, Bazar 2013 278s.

 "Kulta, oma lapsikultani, se mies löydetään. Malcolm, kuuntele. Se tyyppi löydetään, se joka ajoi päällesi ja lähti pakoon. Minä etsin sen miehen käsiini. Lupaan että etsin. Samantekevää, että poliisit ovat hitaita, samantekevää, vaikka siihen kuluisi kuukausia, samantekevää, vaikka minulle sanottaisiin ettei se onnistu, että tyyppi on kadonnut, minä löydän hänet. En tiedä tarkkaan, millä lailla, mutta löydän. Samantekevää, että isäsi on toista mieltä ja sanoo, että täytyy antaa poliisien tehdä työnsä. Samantekevää. Se tyyppi ei pääse kuin koira veräjästä. Minä vannon sen. Over my dead body."

Tässäpä kirja, joka jakaa blogimaailmassa mielipiteitä. Toisten mielestä teos on yhden Euroopan luetuimmaksi kuuluvan Rosnayn moka, kuten alkuperäisen nimen voisi vääntää. Toiset ovat tähän "jokaisen äidin painajaiseksi" tituleerattuun romaaniin tykästyneet.

Mokka on pienehkö, suloisella kannella siunattu romaani, joka kertoo nelikymppisen ranskalaisen Justinen tarinan. Romaani alkaa puhelinsoitolla, joka räjäyttää tavallisen perheen elämän. On tapahtunut järkyttävä onnettomuus Justinen ja Andrewn teinipojalle Malcolmille. Poika oli ylittämässä kaikessa rauhassa tietä, kun päin punaisia päräytti matkaansa hiljentämättä Mercedes. Mokanruskea sellainen. Malcolm jää koomaan, perhe epätoivoon. Naiivi mutta reipas Justine päätää löytää uskomattoman raukkamaisesti toimineen ajajan hinnalla millä hyvänsä.

Minä lukeudun teoksesta tykkäämisen suhteen pakkasen puolelle. Osasin odottaa, että teksi on käsittämättömän tökeröä. No, olihan se kieltämättä juuri sitä. Koin kuitenkin jankkaavan, itseään toistavan kerronnan Rosnayn tehokeinoksi viestittää Justinen hädästä. Löysin myös teoksesta aimoannoksen ironiaa mutta se jää hämärän peittoon, oliko tämä kirjailijalta itsetarkoitus... Vaikka Rosnay kertoo tarinaa Justinen hätäisellä äänellä, juoni jäi auttamattoman valjuksi. Alkuun tuntui, että luen kehnoa kioskikirjallisuutta mutta jossain vaiheessa joko kerrontaan totuin, tai sitten tarina vain alkoi viedä, koska romaanin loppupään luin mielelläni.

Ei tämä nyt aivan järkyttävän huono ollut mutta. Ei enää lisää tämänkaltaisia kirjoja minulle kiitos...


Susalta hiukan positiivisempi arvio kirjasta.