Kirjallisuushaaste

Viimeinen postaukseni, ennen pikkuista pääsiäislomaa, on haaste jonka sieppasin Elegialta. ♥ Blogiystäväni jalanjäljissä haastan vuorostani kaikki teidät, jotka ette ole vielä tätä tehneet nyt nappaamaan mukavat kysymykset mukaanne!

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?

Ironinen puoleni hinkuisi vastaukseksi Kaj Korkea-Ahon, Tummempaa tuolla puolen, mutta sanotaan kuitenkin Pauliina Susi; Ruuhkavuosi.

2. Luetko runoja?

Luen ja kirjoiTIN. Itsekriittisyyteni kävi asiassa kuitenkin ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi...

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?

Kirjamessuille aion ainakin tänä vuonna suunnistaa.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Eikös niistä melkein kaikista nykyään tehdä...? J.K. Johanssonin Laura

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?

Miltei kaikki Waltarit lukematta. Niitä voisi koittaa. Ja lisää Dostojevksia.

6. Onko sinulla jokin lempikirja jota et ikinä kehtaa kysyttäessä (paitsi tietysti nyt) paljastaa?

Ei. Olen aika suorapuheinen, eli toisin sanoen huono pitämään mitään salassa.

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?

Näitä on niin paljon... Sanotaan vaikka Mons Kallentoft koska hän vain on ♥
 
8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?

Kurt Wallanderin :) Okei, jos mietin hiukan pidempään, voisi olla mukava treffata Tummanhopeisen meren Kalamies

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikket välttämättä hänen kirjoista pitäisikään)?

Hmm... Esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläinen. Ja hänen kirjoistaan pidän!

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

Johanna Holmström; Itämaa

11. Mitä luet juuri nyt?

Lopetin eilen Matkalla kotiin -teoksen (josta postaan viimeistään pääsiäisen jälkeen) ja siirryin Unni Lindellin Sokerivalheeseen.


Kirjaisaa ja auringon koristamaa Pääsiäistä teille kaikille!

♥ Annika

TTT- Pääsiäislukemista

Pääsiäinen on tulossa! Monille meistä joulu on valon ja ilon juhla keskellä synkintä talvipimeyttä. Joulu katkaisee kaamoksen, antaa hengähdystauon. Toisille, ja itse kuulun tähän ryhmään, kevätauringon räikeät, näköhermoja viiltävät säteet aiheuttavat alakuloa. Väsymystä. Pääsiäinen tuo maalis-huhtikuulla toivotun katkoksen voimattomana jylisevään arkeen, kuin joulun kaltaisen helpotuksen. Pöytä katetaan silloin herkuista, kasvatetaan hennon vihreää rairuohoa, tavataan ystäviä ja sukulaisia. Pääsiäinen henkii perinteisine kiirasmessuineen hiljaisuutta, tuohusten tuoksua, iloa jostain, joka on taas murtautumassa läpi ajan ja avaruuden...

Hiljaisellakin viikolla luetaan. Ajattelin tehdä Top Ten Tuesday -postauksen Lumiomenan Katjan hengessä. Hän mietiskeli pääsiäislukemista täällä. Kuten olen vähän joka paikassa huokaillut, kirjojen suhteen minulla vallitsee runsaudenpula. Osa listan teoksista on juuri julkaistu, tai tullaan julkaisemaan tällä viikolla, joten pahoittelen, jos mainitsen tässä vielä saavuttamattomia teoksia. Ne voi siirtää sitten vaikka... ensi pääsiäiseksi. Jos malttaa. Minä en ainakaan malta :) Tällä hetkellä olen lukemassa Julie Kiblerin Matkalla kotiin, mutta siitä ei taida aivan viikonlopulle saakka riittää.

Tosiassa ehdin lukea ehkä yhden tai kaksi listalta, mutta onpahan tämä sitten tulevia viikkoja varten muistissa suuntaa näyttämässä.

1. Johanna Holmström; Itämaa

2. Mikael Niemi; Veden viemää

3. Kati Hiekkapelto; Kolibri

4. Katarina Wennstam; Alfauros

5. Minna Lindgren; Kuolema Ehtoolehdossa

6. Kishwar Desai; Postimyyntilapset

7. Unni Lindell; Sokerivalhe

8. Lisa Ballantyne; Syyllinen

9. Katja Kettu; Piippuhylly

10. Jes. 53

(hups, miten tuossa näyttää taas olevan noin paljon dekkareita...?)

Minut on myös haastettu ihanin vitosin! Postaukseni on luettavissa täältä ja lähetän kiitokseksi pehmoisia marsun suukkoja Annille, Sannalle ja Emilielle ♥ ♥ ♥

Ja nyt – minua kiinnostaa tietää, mitä te luette pääsiäisenä?

 
♥ : Annika

Susan Fletcher; Tummanhopeinen meri

The Silver Dark Sea 2012, suom. Johanna Joskitt-Pöyry, Like Kustannus Oy 2013, 443s.

Oletko kuullut Kalamiehestä?
Mistä?
Täällä kerrotaan sellaista tarinaa. Se on vanha taru – ikivanha. Kalamies on ihminen, jolla on pyrstö, ja hän elää meressä. Hän kasvattaa jalat ja astuu maalle, kun häntä tarvitaan.

Tuijotan ruutua lähes epätoivoisena. Tunnen olevani mahdottoman edessä. Miten kuvailisin teille juuri lukemaani kirjaa? Miten kertoisin tarinasta, joka on kuin kaikkien Tarinoiden Äiti? Mitkään sanat eivät tunnu riittävän. Mikään näppäimistä irti lähtevä ei tee oikeutta Susan Fletcherin neljännelle kirjalle, juuri julkaistulle Tummanhopeiselle merelle. Sillä en ole itsekään vielä kunnolla palannut. Olen jäänyt harhailemaan Parla-saaren rannikolle, käsissä vedenrajasta kerättyjä simpukan kuoria ja sulkia. Pää täynnä juuri kuulemiani tarinoita. Tähyilen merelle, joka voisi olla ruskea, harmaa, sininen, kuohuva, tyyni, myrskyisä, mutta joka juuri nyt velloo vaahtoisena silmieni edessä. Etsin katseellani aalloista lempeitä miehen kasvoja taikka hopeisena välähtävää pyrstöä. Ja eikös tuolla... Kalamies?

Sana saavuttaa aikanaan meistä jokaisen. Se koputtaa oviimme, ja me kaikki toistelemme sitä. Jopa minä puhun Kalamiehestä – mutta en vielä.

Independent On Sundayn kommentti löytyy kirjan takakannesta ja se menee näin; "Fletcherin väkevä romaani säilyy mielessä vielä kauan sen jälkeenkin, kun kirja on luettu." Tämän voisi ottaa varoituksena. Romaanin lukeneet kanssabloggaajat, jotka linkitän postauksen päätteeksi, ovat samoilla linjoilla. Hekin ovat rakastuneet tähän teokseen. Jäänet Parlan vangeiksi. Miettivät kirjan aloittamista heti perään uudelleen. Minä myös. Jo Meriharakoita lukiessa ymmärsin, ettei Fletcherin kirjoja lueta – ne eletään. Tarinat hiipivät kohti lempeän hitaasti mutta määrätietoisesti. Fletcher ei hoppuile, vaan rakentaa juonta pakahduttavan taitavasti kohti tuoden. Ja jossain vaiheessa sitä huomaa elävänsä päähenkilöiden nahkoissa saarella, jossa kasvaa vain vähän puita, mutta sitäkin enemmän siellä laiduntaa lampaita.

He lukivat siitä iltasatuja. Sen lehtiä käänneltiin hyvin hitaasti, ja niiden rahina kuulosti siltä kuin joku sanoisi Shh, ei hätää... Tarinoita tarinoiden perään.

Parlassa on aina kerrottu satuja. Karuihin oloihin tottuneet saarelaiset vaalivat näitä kuin arvokkaita helmiä. Kaikkein järisyttävin on kuitenkin taru mystisestä Kalamiehestä. Kalamiehestä, joka muuttuu yhden kuunkierron ajaksi ihmiseksi. Lempeä kasvoinen, parrakas mies tuo mukanaan Toivon. Ja pohjoisesta puhaltava tuuli on tunnetusti muutosten tuuli...

Muutosta ja lohtua elämäänsä kaipaa jokainen parlalainen. Neljä vuotta sitten kun tapahtui  traaginen onnettomuus, jossa saarelaisten rakastama Tom, perheensä kuopus katosi.

Tom. Joka tunsi kaikki rannat. Hän tunsi jokaisen luolan, jokaisen kallioniemen. Tom oli läpikotaisin parlalainen, ja hän tunsi talojen historian ja hautakiviin piirretyt nimet, hän tiesi miten lunnit lentävät, miten hietamadot houkutellaan esiin, miten säätä voi ennustaa pilvistä tai lampaiden asennosta, miten sinisimpukat keitetään valkosipulissa ja valkoviinissä. Hänen päänsä tulvi tarinoita – rakkaudesta ja menetyksestä, vanhasta sikatilasta. Maggie kuunteli haltioituneena.

Tom jätti jälkensä parlalaisiin, jotka kipuilevat kukin omien haavojensa kanssa. Suurimman surun koki kuitenkin Emmeline-äiti. Ja tietysti Maggie, vasta vihitty vaimo.

Hänelle sanottiin aina, että aika parantaa haavat. Hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoivat: Anna ajan kulua... Mutta aika ei paranna mitään. Ajan kuluessa vain väsyy - valtava, sanoinkuvaamaton väsymys valtaa mielen.

Kalamiehen myötä saarelaiset ovat nyt saamassa elämäänsä uutta ajateltavaa. Sillä toivoa todella tarvitaan. Anteeksiantoa. Valoa. Rakkautta. Kaikki eivät muistinsa menettäneen miehen motiiveiden puhtauteen usko, mutta hekin kaipaavat.

Fletcherin teos on pakahduttavan kaunis. Se vaatii lukijan huomion täysin, mutta se myös antaa. Ikivanhat tarinat pakottavat meidät katsomaan jotenkin toisin myös omaa arkea. Näkemään suloisuutta siellä, mihin se ennen on kätkeytynyt. Kuitenkaan kirja ei sorru imelyyteen, vaan käsittelee realistisesti vaikeita asioita. Suurimpana teemanaan suru ja siitä toipuminen.

Juonesta voisin kirjoittaa vaikka esseen, mutta nyt päästän teidät tekemään valintanne. Tahdotteko tekin Parlaan? Kulkekaa Susan, Katrin , Saran  ja Elma Ilonan viitoittamaa tietä, avatkaa korvanne tarinalle Kalamiehestä. Takaan, että se kannattaa.


Sinä iltana tulin tulokseen, että teot, jotka tehdään rakkaudesta toisiin eläjiin, ovat parhaita tekoja. Ne tekevät maailmasta jäämisen arvoisen paikan.
Halusin vain olla onnellinen. Ja muidenkin olevan.

Hisham Matar; Erään katoamisen anatomia

Anatomy of a Disappearance 2011, suom. Minna Kumpulainen ja WSOY 2013, 211s.

Katselin häntä kursailematta. Halusin hänet ylleni kuin vaatteen, halusin sulautua hänen kylkiinsä, olla kivi hänen suussaan.

Näin Nuri, kaksitoista vuotta. Nuri, äitinsä jo vuosia sitten menettänyt arabipoika, joka näkee Monan ensin. Monan, keltaisessa uimapuvussa, kaivelemassa jalkapohjaansa. Poika menee, ja ottaa kipeästi pistävän oraan pois. Siitä lähtee liikkeelle Nurin, ja häntä neljätoistavuotta vanhemman naisen ystävyys. Minä näin hänet ensin. Mutta kuitenkin Nurin isä nai Monan. Heistä tulee kolmihenkinen perhe, jossa kaksi himoitsee yhtä, yksi pyörittää molempia. Tai kuvittelee pyörittävänsä. Kunnes Nurin isä katoaa.

Sinä iltana esitin moitteen sille samalle Jumalalle, jota olin lukemattomia kertoja kiittänyt Monasta: Sinun olisi pitänyt tehdä meidät samanikäisiksi.

Erään katoamisen anatomia perustuu, kuten takakansi lupaa, asioille joita en sanota ääneen. Kun lukija on saanut kirjan päätökseen, hän tietää lopulta yhtä vähän, kuin teosta aloittaessa. Kysymysmerkit eivät väänny huutomerkeiksi, vaan hiipuvat ellipsiksi. Mikä oli Nurin isän, Kamalin katoamisen pohjimmainen syy? Onko hän vielä elossa? Romaani vihjailee ja flirttailee, mutta jää etäälle. Mitä tapahtui Nurin äidille? Kirjan alussa saamme tutustua hänen välähdysmäiseen olemukseensa, mutta kovin konkreettiseksi henkilö ei muuttu. Hänen kerrotaan olleen iloinen ja naurava ennen synnytystä, muttei vielä vuosienkaan jälkeen (!) siitä toipuneen. Äiti rakasti hiljaisuutta ja äänettömiä lomia. Välillä hänen entinen ilonsa pääsi pinnalle, painuakseen jälleen piiloon synkkyyden tieltä. Ja sitten äiti kuoli. Jättäen peräänsä vain niitä kysymysmerkkejä.

Entä mitä Monan ja Nurin välillä lopulta tapahtui? Vai tapahtuiko mitään? Oliko heillä vain yksi yö, olivatko Monan tunteet poikapuolta kohtaan sittenkin äidillisiä. Kaikkein verevin henkilöistä on Nuri, jonka äidin kaipuun sävyttämät eroottiset tunteet Monaa kohtaan saavat lukijan koukkuun. Teksti soljuu eteenpäin runollisen kauniina, asioilla on hienosti kätketyt piilomerkityksensä.

Teoksen keskivaiheilla, kun toisinajattelijana tunnettu isä katoaa, ja Nurin tunteet Monaa kohtaan väljähtyvät, hän on minulle kuin outo, menettää kirja ytimensä. Toki isän ja pojan syyllisyyden sekä vahvan rakkauden värittämä suhde riittää kirjan aiheeksi, mutta minusta, romaanin lyhykäisyydestä huolimatta, tarina ei jaksanut kantaa loppumetreille. Tai sitten vain itse väsyin haahuilevaan tunnelmaan, jossa totuutta kierrellään ja kaarrellaan mutta mikään ei oikestaan selviä.

Olisipa minulla enemmän elämää tässä elämässä.

Erään katoamisen anatomialla on kuitenkin uskomattoman hieno nimi sekä sopivan salaperäinen kansi. Vaikka kirjan loppu osoittautui minulle pakkopullaksi, on silti todettava, että kauniistihan tämä libyalainen Hisham Matar kirjoittaa.

Myös Jenni kirjoittaa arviossaan pitäneensä, muttei ihastuneensa. Englanniksi kirjan lukenut Satu on samoilla linjoilla.


Koska teos sijoittuu Kairoon, Afrikan tähti -haaste etenee tauon jälkeen yhdellä romskulla. Tällaisen pienen pettymyksen jälkeen on ihana soljahtaa taas lumoavien kirjojen maailmaan.

***Edit*** Jäin pohdiskelemaan teosta vielä saunan lauteilla makoillessani ja koin sen verran suuren ahaa -elämyksen liittyen Nurin äitiin ja Naimaan, että täytyihän se naputella tänne muistiin. Kirja on siis (erittäin) hitaasti aukeava mutta jää kuitenkin mieleen kummittelemaan. Jollain tavalla oivallukseni paransi jälkimakua. Ehkä vielä keksin senkin, mitä isukille tapahtui :)

Jussi Adler-Olsen; Metsästäjät

Fasandraeberne 2008, Suom. Katriina Huttunen, Gummerus Kustannus Oy 2013, 451s.

Tarkastellessaan huvilaa ulkoapäin Carl tunsi selvää levottomuutta. Tämä juttu oli kuin olisi yrittänyt tarttua elohopeaan. Se oli myrkyllistä, sitä oli mahdotonta saada kiinni. Se oli yhtä aikaa pakenevaa ja konkreettista. Kuluneet vuodet. Syylliseksi ilmoittautunut mies. Joukko sisäoppilaitoksen oppilaita, jotka olivat päässeet yhteiskunnan huipulle.

Luin viime vuonna Jussi Adler-Olsenin Vangin , Tanskaan sijoittuvan  Osasto Q -sarjan aloittavan teoksen, ja postauksen päätteeksi ilmoitin jääväni odottamaan "kieli pitkällä" lisää. Päätökseni lukea vähemmän tämän genren kirjallisuutta on ollut käytännössä mahdoton toteuttaa, koska kustannusyhtiöt ovat suoltaneet tänä keväänä ennätysmäärät kiinnostavia dekkareita. Laskeskelin, että minulta on tulossa vielä ainakin neljä trilleriä, ei sentään peräjälkeen. Vastapainoksi jo julkaistut ensi syksyn katalogit näyttävät draamapainotteisemmilta, eli tämän kevään kaltaista pyöritystä ei ole luvassa. Toisaalta hyvä. Saa rauhassa makustella niitä muutamia herkkupaloja. En malta pitää salassa, että Johan Theoriniltakin on tulossa uutuus.

Metsästäjiin. Kirja on siis Osasto Q:n toinen osa, ja päähenkilöinä hyörii jälleen niin osaston ärtsäkkä pomo Carl Mørck, kuin hänen sympaattinen syyrialainen apulaisensa Assad. Lukutuulian Tuulia vertasi varsin osuvasti Vanki -postauksessaan Mørckia Tohtori Houseen, ja lukiessa mielleyhtymä oli valmis. Carl sai Hugh Laurien kasvot ja tässä kirjassa osasin suhtautua päähenkilöön vähemmän ryppyotsaisesti. Päinvastoin, aloin jopa tykästymään pahantuuliseen ja huono-onniseen poliisiin.

Kuten Vangissa, tässäkin mennään taas ja lujaa. Osasto Q:han tutkii vanhoja, selvittämättömäksi jääneitä rikoksia, ja nyt työpöydälle on eksynyt kansio kesältä 1987. Silloin eräältä kesämökiltä löydettiin kaksi sisarusta kuoliaaksi pahoinpideltyinä. Tapauksesta annettiin tuomio nuorelle miehelle, joka kuului kuuluisan sisäoppilaitoksen sisäpiiriin. Mies tunnusti. Miksi joku tuntematon taho on nostanut asian uudelleen esille?

Myös Metsästäjissä lukija tietää poliiseja enemmän. Nyt tosin Carl ja Assad ovat alusta saakka oikeilla jäljillä, mutta jännite onkin siinä, miten he todistaisivat kammottavat tapahtumaketjut tosiksi. Sisäoppilaitoksen eliitti nuoret, jotka ovat aikuisiällä edenneet yhteiskunnan huipulle, eivät todellakaan olleet mitään puhtaita pulmusia. Päinvastoin. Harvoin tulee paljon dekkareita lukeneenakin lukeneeksi jotain näin sairasta.

Tämän "rattoisan" oppilasporukan heikoin lenkki on ainoa naispuolinen jäsen, Kimmie. Vauraan perheen tytär elää nykyään kassialmana entisiä tovereitaan piileskellen. Vai onko Kimmie sittenkin vahvin? Onko hän se todellinen Metsästäjä?

Kimmien tarina jäi kirjasta vahvimmin elämään. Kuten arvata saattaa, se oli puistattava, mutta myös inhimillinen. Kimmiessä asui pisara hyvyyttä, joka tuntuu toisista paenneen jo aikapäivät sitten. Koditon nainen ja hänen rottaa hoitava narkkariystävänsä ohittivat tällä kertaa Carlin ja Assadin kiinostavuudessaan. Toki näiden kahden toilailu toi rankkaan tarinaan sen kipeästi vaativaa huumoria.

Metsästäjät ei ole mikään hyvän mielen jännäri, kuten varmasti on jo julki tullut. Kuitenkin se on kirjallisesti tasokas ja juoneltaan loistavasti kulkeva trilleri, jota suosittelen heille, joilla vain vatsa kestää.

Nyt saan itse tuntea, millaista on olla heidän vallassaan. He eivät tee minkäänlaista poikkeusta minun kohdallani. Tästähän he saavat tyydytyksensä. Vain sillä tavalla tämä saadaan päätökseensä.
Ja sydän hakkasi nyt niin kovaa, että sattui.

TTT- Naisenergiaa

Laadin Top Ten Tuesday -postausta jo eilen, mutta koska oikea elämä, minulla on sellainenkin, näytti haastavimmat puolensa, päätin ettei tässä hevosen selässä olla. Eihän? Perhe tarvitsi minua ja itse tarvitsin päiväunia, joten mallikkaasti selätin riippuvuuteni ja skippasin postauksen julkaisua päivällä.

Muistatte, että eilen vietettiin niin Minna Canthin, kuin tasa-arvonkin päivää. Naiskirjailijoita vilisi kiitettävästi kanssabloggaajien TTT-listauksissa, ja minäkin tahdon omalta osaltani työntää lusikkani soppaan. Blogiystävien TTT:t löydätte täältä, täältä ja täältä.

Oma listani vaikutuksen tehneistä naiskirjailijoista, satunnaisessa järjestyksessä menee näin:

1. Psykologisen jännityksen mestari Karin Alvtegen. (Esimerkiksi Häpeä ja Petos kannattaa painaa mieleen)

2. Arjen kuvaajana verraton Eve Hietamies (Yösyöttö, Tarhapäivä)

- nämä ovat muuten kuin kaksi marjaa! :)

3. Perheväkivallan ja ihmiskaupan vastustamista ajava Katarina Wennstam (Tahra, Turman lintu, juuri saapuva Alfauros)

4. Sofi Oksanen. Uskomaton Puhdistus.

5. Kielellisen kauneuden taitaja Susan Fletcher (Noidan rippi, Meriharakat, uunituore Tummanhopeinen meri)

6. Elif Shafak, kaunotar, jolta saamme pian kuulla Kunniamme.

 7. Dekkarikuningatar Camilla Läckberg (esim. Majakanvartija)

9. Suomalaisista minulle rakkain kirjailija, Heidi Köngäs

10. Chimamanda Ngozi Adichie - Puolikas keltaista aurinkoa vei mennessään, ja hänen kaksi muuta romaania luen viimeistään kesällä.

Kaikki nämä rohkeat, upeat naiset ovat vaikuttaneet elämääni pienin tavoin. He ovat liikauttaneet jotain minussa, kukin omalla tyylillään. Pelkästään se, että minua viihdytetään ei riitä pääsyksi listalleni. Haluan, että kirjailijalla on oma, toisista poikkeava ääni. Oma näkökanta asioihin, ja rohkeus sanoa se selvästi. Taito viedä lukija niin tiiviisti kirjan maailmaan, että sieltä paluu tuntuu suorastaan tuskalliselta. Kaikki nämä naiskirjailijat täyttävät kriteerit, ja heidän teoksensa ovat tutustumisen arvoisia!

J. K. Johansson; Laura

J. K. Johansson ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2014, 221s.

PALOKASKEN KIROUS
15-vuotias Laura Anderson jo viikon kadoksissa Palokasken rauhallisessa kaupunginosassa. Tapaus tuo mieleen kahdenkymmenen vuoden takaisen, selvittömättömän tragedian. Tuolloin kadonneen tytön kohtalo ei ole vieläkään selvinnyt. Poliisi on neuvoton.

Tänä keväänä pukkaa niin laadukasta kotimaista jännitystä, että myhäilen täällä tyytyväisyydestä. Olen aina liputtanut ruotsalaisen dekkarikerronnan puolesta, mutta nyt alkaisi näyttää siltä, että minunkin on aika päivittää asennettani. Tällä saralla on nyt tosiaan kunnostauduttu Suomessa!

J. K. Johansson on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyy ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia. Näin kertoo takalieve. Lukiessa en voinut olla pohtimatta, keitä nämä mestarit lienevät. Ainakin he pelaavat napakasti yhteen, tietävät mikä lukijan saa koukuttumaan. Laura on tiivis paketti ehdottoman viihdyttävää jännitystä Twin Peaks -hengessä. Jokainen lause tuntuu tarkasti punnitulta ja hyväksi havaitulta. Juoni luistaa eteenpäin norjana ja notkeana, eikä ote herpoa missään vaiheessa. Päinvastoin. J. K. Johansson on laatinut henkilöhahmoja, jotka ovat riipuvuuksineen niin tätä päivää, että heistä löytää helposti samaistumispintaa.

On lämmin loppukesä tai alkusyksy, aivan miten haluaa koulunalusaikaa nimittää. Miia Pohjavirta on juuri eronnut poliisin some-konsultin toimesta ja on nyt aloittamassa erityisopettajana lapsuudenkoulussaan Palokaskella. Syy ammatinvaihtoon löytyy arkisesti Facebook-riippuvuudesta. Myös Miian veli, Nikke Pohjavirta työskentelee seinän takana nuorten rakastamana psykologina, Psykona. Koulu alkaa kuitenkin synkissä merkeissä, onhan eräs koulun oppilaista kadonnut. Missä on Laura? Mitä hänelle on tapahtunut? Veri vetää Miia takaisin nettipoliisin hommiin, koska sosiaalisen median lähteet rikostutkinnassa ovat kasvusuunnassa. Varsinkin nyt, kun Lauran vanhemmat ovat pistäneet pystyyn Facebook-ryhmän, jonne voi lähettää havaintoja Lauran viimeisistä liikkeistä.

Palokaski -sarjan aloittava psykologinen trilleri koostuu vaietuista salaisuuksista, pintakiillon alle kätkeytyvistä surmanloukuista. Facebookista. Epäiltyjen lista ei ensisilmäyksellä vaikuta pitkältä ja heti käy ilmi, että Miian veli Nikke tietää muita enemmän. Onhan hänellä psykologina avoimet yhteydet koulun nuoriin. Tapaus vaikuttaa yksiselitteiseltä, mutta juonen alkaessa keriytyä auki, vastaan tuleekin mitä mutkikkaampia solmuja. Vaikkei Laura varsinaisesti pelota, on se kutkuttavan jännittävä ja koukuttavan kepeä. Teos sopii täydellistä kesädekkaria etsivälle seuralaiseksi rannalle tai terassille. Ja kun viimeinen sivu on käännetty, tulee lukija taatusti himoitsemaan lisää...

- Ootko sä souluttautunut tänne? kuului kirkas pojan ääni. Miia koetti paikallistaa puhujaa katseellaan, muttei onnistunut.
- Soluttautunut?
- Niin. Lauran takia.
Voi helvetti. Tästä tulisi loistava syksy.


Lilyn lukupiirissä keskustelua kirjasta!

Palloilua aiheesta toiseen

Perjantain kunniaksi julkaisen blogissani ihan ehtaa sillisalaattia. Mennään törkeästi asiasta toiseen ja johonkin siltä väliltä. Monenlaiset asiat ovat tämän bloggaajan päätä nimittäin viime aikoina vaivanneet. Olen tarkastellut itseäni suurennuslasilla ja tehnyt vähemmän mukavia havaintoja. Apunani aina ihanat kanssabloggaajat.

Aloitamme 8-pallosta. Minun piti käydä katsomassa Marko Kilven Elävien kirjoihin -perustuva elokuva jo viime viikolla, mutta kun kaksi univelkaista mamia on liikenteessä, voi sattua mitä tahansa... Olimme katsoneet aikataulut vain sinne päin. Niinpä leffareissu vaihtui shoppailuksi, eikä siinä mitään, löysin oikein keväiset verhot olohuoneeseen. Seuraava yritys päästä elokuvaa katsomaan oli keskiviikkona, jolloin ystäväni sairastui kuumeeseen. Vastustus oli siis kovaa, ja mietinkin jo, yritetäänkö korkeammalta taholta viestittää ettei koko filmiä kannata katsoa. Tai sitten se olisikin niin loistava, että paljastuisi kaiken vaivan arvoiseksi. Eilen pääsimme, viimein, 8-pallosta nauttimaan, ja pähkäilemistäni vaihtoehdoista viimeiseksi mainittu osui oikeaan. Elokuva oli koskettava, rankka, ja upea, se todella osui ja upposi kahteen äiti-ihmiseen. Ryhdyimme pohtimaan juonta paluureissulla ja sitä, miten kamalaa se on, että toiset tosiaan elävät Piken elämää. Ainaisessa pelossa. Paniikissa. Tunteissa, jotka repivät kahtaalle... Elämässä, joka Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämän Eliaksen sanoin on aivan perseestä.

Leffaversio poikkeaa piristävällä tavalla Elävien kirjoista. Minusta Marko Kilven kirja on yksi parhaista lukemistani jännäreistä, eli odotukset elokuvaa kohtaan olivatkin korkeat. Vanha totuus, hyvää kannattaa odottaa, piti leffan suhteen paikkaansa. Ehdottomasti. Vankilasta vapautuvan, entisen narkkarityttö Piken (Jessica Grabowsky) tarina tuli loistavine kuvakulmineen ja leikkauksineen aivan iholle. Näyttelijävalinnat olivat myös nappivalintoja, vaikka Olli Repo (Mikko Leppilampi) harmittavasti jäikin tällä kertaa sivuosaan. Eero Aho väkivaltaisena Lallina hurmasi hyytävästi. Ei voi mitään, ainakin minä katsojana ymmärsin, miten vaikea Piken oli miestä vastustaa...

Niin ja sitten heitetään pallo toisaalle. Leena Lumi pohti eilen blogissaan ajankäyttöä. Tunnistin itseni monissa kohdin ja jäin aihetta pidemmältikin pohtimaan. Minäkin käytän bloggaamiseen vaarallisen paljon aikaa. En pelkästään oman blogin kirjoittamiseen, vaan mukaan lasketaan koko hela hoito. Seurailen ja kommentoin toisten kirjablogeja, sekä joitain sisustusblogeja. Etsin itselleni mahdollisimman hyvää luettavaa. Teen varauksia kirjastoon ja kirjoitan arvostelukappalepyyntöjä. LUEN. Yleensä osaan rentoutua kirjojen parissa, mutta kieltämättä olen viime aikoina huomannut kiriväni lukutahtia entisestään. Uutuuskirjoja on nyt tulossa niin paljon, että päätä huimaa. Ja kaikki olisi luettava sekä postattava mahdollisimman pian! Miksi? Kuka vaatii ja potkii ja kuristaa...?

Tietysti minä itse. Olen Leenan tavoin perfektionisti ja sen minkä teen, pyrin tekemään pohjia myöten kunnolla. Armoton olen itseäni kohtaan ja revin stressiä nyt näemmä tästä rakkaasta harrastuksestakin. Lisäksi olen riippuvainen. Aloitin eilen rättipoikkiväsyneenä juuri ilmestyneen J.K. Johanssonin Lauran, jossa päähenkilö kärsii Facebook -riippuvuudesta. Voi pojat kun osui ja upposi. Minä en ole riippuvainen Facesta vaan blogeista! Tilanne paheni vaihdettuani puhelimen sellaiseksi, jossa voi käyttää nettiä, ja nyt huomaan olevani jatkuvalla syötöllä känny kädessä... Arg!

Yritän nyt laatia itselleni aikatauluja, jolloin saan käyttää nettiä ja muun ajan pysyttelen tiiviisti "tässä maailmassa". Bloggaaminen on kotiäidille keino päästä hetkeksi irti paikoin kovinkin puuduttavasta arjesta, ihanteellinen harrastus, jossa ei tarvitse lähteä edes kotoa... Toisaalta joka asiassa, niissä parhaimmissakin, on sudenkuoppansa ja nyt pyristelen irti omastani.

Suhtaudutaan siis itseämme ja toisiamme kohtaan armollisemmin! :) Viikonlopun iloa teille, varsinkin uusille lukijoille!

8-pallo ovat katsoneet ainakin Krista ja Amma

Joonas Konstig; Totuus naisista

Joonas Konstig ja Gummerus Kustannus Oy 2013, 348s.

Jokin etäisyydessä heidän välillään tuntui niin vääjäämättömältä. Kuin se olisi koodattu lapsen sisään. Ikään kuin se olisi luontainen seuraus siitä, että Roosa oli ollut pieni, isästä riippuvainen lapsi, ja tunsi nyt siitä morkkista.

Tapani, keski-ikään ehtinyt muovialan talousjohtaja on hämillään. Hämmentynyt. Neuvoton.Yhtäkkiä perheen kaksi tytärtä eivät enää olekaan isiä ihailevia lettipäitä, vaan aikuisuuden kynnyksellä tasapainottelevia nuoria neitejä, joiden ajatusmaailmakin voisi olla suoraan toiselta planeetalta. Miten Tapanin pitäisi suhtautua maailmanparantaja Ronjaan, joka osoittaa mieltään naisen seksuaalisuuden puolesta alusvaatteisillaan keikkuroivassa kulkueessa? Ronja, jonka Tapani edelleen muistaa vastasyntyneenä keskosena. Vielä enemmän päänvaivaa aiheuttaa kuitenkin kuopus Roosa. Roosa ei ole löytää vanhojentanssiparia, on sisäänpäin vetäytynyt, nyrpeä... Kahdella sanalla sanottuna tyypillinen teini. Tapani tahtoisi seistä tyttärensä rinnalla murrosiän repivissä myrskyissä, mutta miten?

Roosa ei nyt halua ongelmanratkaisua tai loogisia selityksiä, se haluaa samaistumista tunnetasolla, Tapani muistutti itselleen. Hän tiesi tämän naisista järjen tasolla, toisin sanoen ei koskaan muistanut sitä tosipaikan tullen. Ei se halunnut olla nyt yksin. Vain miehet haluavat olla yksin surullisina.

Sitten Roosa löytää Micon. Kaunis, epävarma Roosa rakastuu turkkilaistaustaiseen Micoon, ja hänen rinnallaan entisestä seinäruususta tuleekin koulun "julkkis". Mutta Mico ei suostu tytön kesytettäväksi, vaan hänen käytöksensä on alusta saakka lukijan varoituskelloja kilkattelevaa. Roosa on tietysti rakkaudesta niin sokea kuin vain teinityttö olla voi. Viaton, mutta kuinka kauan? Hinta, jonka Roosa saa tunteistaan maksaa tulee kalliiksi. Lopulta koko perheelle. Mustasukkaisuus ja riippuvuus Micosta näännyttää tyttöä, ja kuinka voimattomaksi Tapani tilanteessa itsensä tunteekaan! Tiina vaimosta on enemmän tukea tyttärille, mutta kai he kuitenkin vielä, tuossakin iässä tarvitsevat isää?

Totuus naisista päätyi lukulistalleni jo tutuksi tulleella tavalla; kiertelin ystävieni blogeja ja innostuin kehuvista arvioista. En ole lukenut kirjailijaa aiemmin, mutta koin jo ensisivuista saakka olevani turvallisissa käsissä. Joonas Konstig osasi viedä. Hänen kerrontansa on mutkattoman rouhevaa, todellista ja puhuttelevaa. Minäkin olen ollut aikoinani teini, uskokaa pois, ja murrosikäni oli melko dramaattinen – jos muunlaisia murrosikiä edes on olemassa. Nyt sain Tapanina huomata millaista on olla vastapuolella, se ärsyttävä vanhempi, joka asettaa rajoja ja on niin kalkkeutunut kuin vain olla ja voi! Eikä Tapanin nahkoihin asettuminen ollut vaikeaa. Konstig on tehnyt hänestä henkilön, josta Leena Lumia lainatakseni, on miltei pakko pitää. Tapani on sympaattinen lökäpöksy, mutta kuitenkin periaatteiden mies. Hänen tuskailuaan perheen naisväen kanssa on sekä hauskaa, että liikuttavaa seurata.

Roosan ja Tapanin isä-tytär -suhde pyörittää teosta. Auttamatta sivuun jäävät vanhempi tytär Ronja sekä Tiina vaimo. Kuitenkin Tiinalla on vahva jalansija niin kirjassa kuin perheessä. Hän on se kaiken koossa pitävä tukirakenne ja liima, jonka arvon Tapani ymmärtää. Mieheksi oikein mainiosti.

Tapani tuhahti. Hän ravisteli päätään hitaasti. "Se romantiikka... se on vaihe. Sitten tulee vuodet ja lapset ja kaikki tärkeä. Silti meillä on laulut ja kirjat täynnä sitä romanttista vaihetta ja sen ylistystä. Se on lapsellista. Romeo ja Julia oli lapsia."

 Minun ja Leenan lisäksi kirjan ovat lukeneet ainakin Maria ja Karoliina.

Antonio Hill; Kauniit kuolemat

 Los Buenos Suicidas 2012, suom. Taina Helkamo, Otava 2013, 413


- No jopas, elämä se on täynnä yllätyksiä meille kaikille. Yllätyksiä ja salaisuuksia. Mutta loppujen lopuksi totuus tulee aina ajan myötä pintaan... Siihen minun työni perustuu. Totuuden etsimiseen ja sen tuomiseen kaikkien nähtäville. Ja voin vakuuttaa, että se tuottaa minulle suurta nautintoa.
- Héctor Salgado

Elämme kirjallisesti hektistä aikaa, maaliskuuta, jolloin julkaistaan melkoinen nivaska hehkeän oloisia uutuuskirjoja! Osan julkaisu on tosin luiskahtanut huhtikuun puolelle ja hyvä niin, kuukausista julminkin sujuu rattoisasti, kun arkea pääsee pakoon hyvien romaanien maailmoihin. Espanjalaisen psykologian lisensiaatti Antonio Hillin Kauniit kuolemat kuuluu kirjakevään juhlakaartiin. Jo tämän upean kirjailijan esikoinen, Kuolleiden lelujen kesä, herätti malttamattoman odotuksen päästä lukemaan lisää Héctor Salgadon tutkimuksia. Ja tässä meillä nyt on kokonainen paketti tiukan koukuttavaa, lökäpöksyhuumorin sävyttämää, kirjallisesti kiitettävää Hilliä. Teos ei todellakaan pidä sisällään mitään adhd-actionia, vaan se menee houkuttelevan syvälle aivan tavallisten ihmisten mieliin. Niin ja ah, tietysti vie lukijansa ihanaan Barcelonaan...

Antonio Hill ei siis runno kertomusta eteenpäin samalla tahdilla kuin vaikkapa tässä aiemmin lukemani Sara Blaedel, jonka tekstiköyhyys kyllästytti. Ei, Hill malttaa tarkkailla maisemia. Kertoa siitä, millainen on espanjalainen talvi, miltä näyttää ihminen, joka pelkää, miltä tuntuu, kun rakkain yhtäkkiä ei enää olekaan siinä vierellä... Hill ei myöskään pelkää antaa napakkaa yhteiskunnallista kritiikkiä, ja hän on Henning Mankellin ja monen muun vastaavan kirjailijan tavoin heikko-osaisten rinnalla.

Okei, olen ehkä hiukan ihastunut tähän espanjalaiseen jännityskirjailijaan, joka muuten kiittää blogia kirjoittavia lukijoitaan teoksen viimeisillä sivuilla! Mutta mennään nyt viimein itse tarinaan, jonka kääntöpuolelta paljastuu niin monimutkainen verkosto, että lukija tuntee lopulta tulleensa hyvällä tavalla huijatuksi. Kuolleiden lelujen kesä päättyi kirjan päähenkilön, komisario Héctor Salgadon ex-vaimon omituiseen katoamiseen (jos nyt muunlaisia katoamisia edes on olemassa). On kulunut puolivuotta siitä, mihin esikoisteos jäi. Nyt jo raskauden loppusuoralla oleva Leire Castro, Salgadon alainen ryhtyy omatoimisesti tutkimaan paikoillaan junnaavaa katoamistapausta. Unettomuudesta kärsivä, liikaa polttava Salgado itse saa tutkittavakseen, mitä mahtaa paljastua erään kosmetiikkayrityksen pintakiillon takaa. Firman kolme työntekijää kun on päätynyt itsemurhaan lyhyen ajan sisällä.

 Rakkaus jättää ikuisia velkoja.

Tykästyin perin inhmilliseen Salgadoon jo Kuolleiden lelujen kesä -kirjassa, ja nyt hänen tarinansa saa jatkoa. Hill ei kuitenkaan keskity kuvailemaan pelkästään komisarion työtä, vaan vie lukijan jokaisen epäillyn nahkoihin. Vaihtelevat näkökulmat kuljettavat tarinaa eteenpäin kuin juna, mutta varoa täytyy, ettei käy kuin kirjan Saralle...

Posti toi tänään toisen ahmimisjännärin, saa nähdä, maltanko pidätellä itseäni sen kanssa ja ottaa väliin kotimaista draamaa.


Vaikka kenties kaikki ihmiset olisivat yhtä kiinnostavia, jos heidän elämäänsä tutkisi mikroskoopin läpi: yksityiskohtaisessa tarkastelussa merkityksettöminkin tarina saa uusia ulottuvuuksia.

Sunnuntaina viitosia

   

Hehei, sunnnuntai-iltapäivästä tulee mukavan rattoisa, koska minut on haastettu! :) Kiitos sinulle, ihana Pihi nainen! Näillä mennään:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.

Kiitos, blogiystäväni Pihi nainen ♥

2. Kirjaa tähän viisi blogia, jotka haastat:

                                                                          Irene
                                                                          Leena Lumi
                                                                          Elegia
                                                                          Valkoinen Kirahvi
                                                                          Peikkoneito

3. Toivo, että ihmiset joille jätit palkinnon antavat sen eteenpäin.


Pihi naisen sanoin; saa ottaa tai jättää, pääasia, että mieli pysyy rentona!

Viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin:


Vapaalla: lukulasit, kirja, kulmakynä, kännykkä, huumori


Koulussa/työssä: kirjastokortti, kärsivällisyyttä, keskustelutaitoja, jääkaapin täydeltä ruokaa, ripsari

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille: 


Laura Save; Paljain jaloin, Khaled Hosseini; Tuhat loistavaa aurinkoa, Susan Fletcher; Meriharakat, 

Peter Höeg; Lumen taju, Ros Wynne-Jones; Sade lankeaa



Viisi materialistista joululahjatoivetta:

Täydellinen käsilaukku, ripsari (huomasin aamulla, että käyttämäni yksilö tekee paakkuja... No, jouluun asti en voi asian kanssa odotella :), uudet farkkulegginssit (niitä ei voi olla liikaa), rullallinen erästä tiettyä tapettia olohuoneen seinää varten... Joko tulee viides, vastahan pääsin alkuun?! Kirja!






Viisi paikkaa, jossa haluaisin käydä:

Kuva by Tuukka, Eilat

Israel (Eilat), Irlanti, Lontoo, Praha, mikä tahansa saaristolaismaisema

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua:

 
Iloinen, ystävällinen, persoonallinen, pohdiskeleva, kärsimätön

Viisi lempiruokaani:


Aurajuustossa ja kermassa haudutettu kana/kasvispata, gluteeniton pizza, kanasalaatti, riisipuuro, voileivät

Viisi elämänohjetta, jotka haluaisin jakaa kaikkien kanssa:

Lukeminen avartaa. Saat sen mistä luovut. Elä ja anna toistenkin elää. Kohtele toisia kuten tahtoisi itseäsi kohdeltavan. Olet arvokas omana itsenäsi.

Lämpöistä sunnuntain jatkoa teille kaikille! ♥ 

Annika

Annamari Marttinen; Mitä ilman ei voi olla

Annamari Marttinen ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2013, 420s.

Älä kerro kenellekään. Tämä on vain sinun ja minun välinen asia. Lupaa että tämä säilyy vain meidän salaisuutenamme.
Lapsesta asti todellinen ystävyys aloitetaan niillä, sidotaan niillä, varmistetaan niillä sanoilla.
En tietenkään. Lupaan.
Kuinka moni on pystynyt vastustamaan kiusauksista suurinta, houkutusta kertoa vielä yhdelle?
Jos me kärähdetään tästä, voi tulla pahaa jälkeä, Iiro oli sanonut.

Hyvää naistenpäivää, naispuoliset lukijani! Mietin tekisinkö erillisen naistenpäiväpostauksen, mutta luovuin aikeesta koska eilen lopettamani Annamari Marttisen Mitä ilman ei voi olla, sopi sittenkin  aiheensa puolesta nappiin. Naistenkirja tämä minusta on, vaikka pääosassa kokkelehtiikin Iiro. Toisaalta varoitan heti, että tälläiset romanttiset, tai oikeammin sanottuna eroottiset romaanit eivät ole ollenkaan minun juttuni. Jouduin kuitenkin totaaliseen lukutyhjyyteen päätettyäni Laura Saven veret seisauttavan Paljain jaloin -teoksen, eivätkä lukuisat tässä kuussa ilmestyvät arvostelukappaleet tai kirjastovaraukset olleet vielä kotiini ehtineet. Niinpä siis annoin kirjalle mahdollisuuden. Halusin lukea jotain tavallisista linjoistani poikkeavaa. Jotain kevyttä.

No, teos otti heti alussa luulot pois. Tämä ei olekaan kevyt, harhaanjohtavasta kannestaan huolimatta. Tämä on itse asiassa aika piinallinen kirja. Luin romaania kuin trilleriä ja aihe upposi turhan lähelle  tilannetta, jossa olin itse viisitoistavuotta sitten... Olen ollut sekä pettäjä, että petetty.

Kolmiodraamassa on aina vähintään kolme totuutta, eikä sen seurauksia pysty kukaan ennalta näkemään. Viestittää takakansi erittäin osuvasti.

Meillä on kolme kertojaa ja samalla kolme tarinaa eri vinkkeleistä katsottuna.

On hyvin menestyvä Iiro, hänen kaunis vaimonsa Vaula ja sitten on balleriina Lilja. Iiron ja Liljan juttu alkaa kuin varkain, ja kohta ollaan kurkkua myöten liemessä. Iiroa ja Liljaa sitoo toisiinsa intohimoinen seksi, mutta kuten aina, tunteet tulevat pian mukaan kuvioihin. Varsinkin Liljalla. Liljalla, joka rakastuu aina varattuihin miehiin, ei ymmärrä mistä voisi löytää itselleen vapaata riistaa. Iiro taas yrittää pitää yllä avioliittoaan, mutta poikkeaa välillä hotellikäynneille Liljan luo.

Mutta nainen ei koskaan antaudu ilmaiseksi. Vaikka hän saisi itse saman kuin mies, nautinnon ja laukeamisen, se ei riitä hänelle pitkän päälle. Jos verrataan tasoihin, nainen haluaa alhaisimmillaan setelin tai kaksi, korkeimmillaan rakkauden.

Vaula huomaa heti muutoksen miehessään, mutta ei kai Iirolla kuitenkaan ketään voisi olla? Heillähän on yhteinen, suloinen tytär, täydellinen perhe ja se yksi tapahtuma menneisyydessä...

Tavoistani poiketen teen nyt pienen juonipaljastuksen, koska tahdon valottaa, miksi romaani nosti minussa niin voimakkaita inhon tunteita. Jos siis pelkäät spoilautuvasi, lopeta lukeminen NYT.

Iiron ja Vaulan tyttären, Emilian syntymä oli sen verran rankka, että Vaula menetti siinä kohtunsa. Kohduttomuus, naisellisuuden irti riipiminen otti koville. Ei sisaruksia juuri syntyneelle tyttärelle. Ei kykyä hedelmöittyä. Oliko Vaula enää edes nainen? Olet sinä, Iiro vakuutti. En hylkää sinua koskaan.

Spoilaus osio ohi! Tältä pohjalta ajateltuna ja tottakai muutenkin, Iiron toiminta herätti minussa lähinnä kuvotusta. En voinut sietää henkilöä! En jaksanut innostua myöskään Liljasta ja Vaulakin jäi tavallaan etäiseksi, vaikka hänen vuokseen kirjan loppuun saakka luinkin.

Ja silti, romaani ei ollut missään tapauksessa huono. Päinvastoin, se, miten kertojia vaihdeltiin, mentiin kelauksella samoja tilanteita läpi eri näkökulmista, toimi minusta raikkaasti. Olen lukenut aiemmin yhden Marttisen teoksen, ja silloinkin nautin hienosta kerronnasta. Toisaalta en tainnut tykästyä henkilöihin edelliselläkään kerralla, ja sama tapahtui taas. Seksiä oli tässä puuduttavan paljon. Jos romaania olisi hiukan karsinut sieltä ja vähän täältä, olisin saattanut enemmän teokseen tykästyä. Mutta kuten aiemmin sanoin, tämä ei ollut ihan minua, ja joku toinen voisi lukukokemuksesta saada huomattavasti enemmän irti.

Itse rakastan samaa aihettä käsittelevää, trillerikuningattaren Karin Alvtegenin kirjoittamaa Petosta. Minusta se toimi tätä paremmin, vaikka viesti oli sama; jos petät, voisit yhtä hyvin ampua itseäsi polveen.


Palataan vielä hetkeksi päivän aiheeseen. Naistenpäivää juhlitaan tänä vuonna teemalla Elämä ilman väkivaltaa on jokaisen oikeus. Todellakin on! Nautitaan rakkaat Naiset tästä päivästä, hemmotellaan itseämme vaikka ostamalla kukkia ja herkkuja (jos miehet eivät sitä tajua tehdä :)). Minä lähden naistenpäivän kunniaksi illalla ystäväni kanssa katsomaan 8-palloa. Teemaan mainosti sopivaa leffaa.

Laura Save; Paljain jaloin

 
Laura Save ja WSOY 2013, 380s.

Ensin tulee sokki. Kaikkialla on pelkoa, tyhjyyttä, äärettömyyttä. Elämäni hajoaa palasiksi. Kontrolli katoaa. Sammun ja ympärilläni on mustaa tuntematonta avaruutta. Ote arjesta irtoaa. Jatkan toimintaani järkevästi, mutta sisälläni mielikuvat muuttuvat kuin kaleidoskoopissa yhä uudenlaisiksi skenaarioiksi ja tapahtumiksi.

Olen pahoillani jo etukäteen, rakkaat lukijat. Aion nyt viskata päällenne verkon, jonka vangiksi jäin Laura Saven (1983-2012) Paljain jaloin -teoksen luettuani. Puhdistaa mieleni kaivot, jotka täyttyivät jälkitunnelmissa upottavasta liejusta. Puhun, koska toivon romaanin lakkaavan sillä tavalla pyörimästä päässäni. Ei niin, että tahtoisin kertomuksen unohtaa. En tahdo enkä voi, vaan kannan Lauraa ja hänen pientä perhettään jossain sydämen mutkassa aina.

Kuulostaako liikaa sanotulta? Olen vain hämmentynyt siitä, kuin vahvoja tunteita Paljain jaloin minussa herätti. Se on rosoisuudessaan niin aito, että lukiessa alkoi tuntumaan siltä, kuin hyvä ystävä olisi sairastunut syöpään. Jos joku ei vielä tiedä, syöpäkertomus tämä on. Teos perustuu Saven päiväkirjamerkintöihin ja muistiinpanoihin, joiden pohjalta lukija oppii hänet tuntemaan pelottavan läheisesti. Laura, lääketieteen opiskelija, vasta naimisiin mennyt pienen pojan äiti saa puhelinsoiton kesken vaipanvaihtoa. Kipu polvessa ei olekaan ollut viatonta, vaan diagnoosiksi tulee luusyöpä.

On hemmetin absurdi hetki kirjoittaa kalenteriin "klo 8: amputaatio".

Ja siitä alkaa Lauran taistelu syöpää vastaan. Taistelu avioliiton puolesta. Taistelu henkiin jäämisestä. Aseinaan Lauralla on sytostaatti- ja sädehoidot, leikkaukset sekä myös erilaiset terapeutit. Lukija pääsee elämään tätä hirvittävän raskasta vaihetta Lauran rinnalla, suorastaan hänen nahkoissa. Tuntemaan alun sokin. Myöhemmin taloksi käyvän kuolemanpelon ja menetyksen kauhun. Mutta myös nauttimaan seesteisimmistä vaiheista. Turvautumaan mustaan huumoriin. Ja sitten taas huolestumaan turvonneesta patista.

Saven kerronta on rehellistä, aitoa, konstailematonta. Ja juuri siksi niin kohti tulevaa. Kirjan kipupiste on lukijalle jo alussa ( kansitekstissä) tuleva tieto, jonka mukaan Laura ehti kuolla ennen kuin sai tiedon romaanin julkaisusta. Mutta teoksen sivuilla Laura itse ei sitä tietenkään tiedä! Kaiken kivun keskellä hän jatkaa lääketieteen opintojaan. Uskaltaa toivoa. Tahtoo elää.

Olen valmis menettämään vaikka puoli ruumista kunhan en henkeä.

Ja hän nauttii arjen pienistä iloista. Hetkistä puolisonsa kainalossa. Puoliksi syödystä suklaalevystä. Poikansa naurusta.

Miten uskallan olla näin onnellinen
sumuisessa marrasmaisemassa
pimenevän päivän lyhyinä hetkinä

Kyllikki Villa

Kirjan loppusanat menevät näin:

"...Toivon, että lopputulos toimisi vertaistukena, tietopankkina ja elämyksenä sekä innoittaisi kaikkia lukijoitaan elämään rohkeaa ja itsensä näköistä elämää!"

Pojalleen Laura kirjoitta: "Tein tämän kirjan, jotta tietäisit, mitä olen ajatellut ja kokenut, ja kuka olen ollut. Toivon silti, että sinnittelen täällä vielä niin kauan, että pääsen sen sinulle itsekin kertomaan..."


Jos lähipiirissäsi on syöpäsairas ihminen, lue tämä kirja. Jos itse sairastat syöpää, tämä on sinulle. Ja me onnekkaat, toistaiseksi terveet ihmiset voimme painaa päämme kiitollisina terveydestämme, rakkaistamme ja tylsästä arjesta.

Kiitos tästä tärkeästä kirjasta, Laura ja Sofia!

Lapset selviävät surusta yllättävän hyvin, paljon paremmin kuin aikuiset, kaikki terapeuttini ovat sanoneet. Se tieto ei vie pois tuskaani siitä, mitä Otso joutuu käymään läpi. Joka kerran, kun se itkee perääni, kun olen lähdössä kauppaan tai kaverille, mami, älä lähde, se lävistää tietoisuuteni niin, että vatsassa kouristaa ja sietokyky on kovilla.
- Kyllä mamin on nyt mentävä, kulta. Ole reipas poika.

Kirjan ovat lukeneet ainakin Maija peikkoneito Suketus, jonka blogissa lisää linkkejä.

Taina Latvala; Välimatka

Taina Latvala ja Wsoy 2012, 251s.

Minulla on ollut lapsesta lähtien vastuullinen tehtävä. Minun on täytynyt pitää äiti iloisena.

Päätin hypätä, näin takatalven ratoksi, eteläpohjalaisen äidin ja tyttären kyytiin, matkustaa heidän siivellään Teneriffan aurinkoon. Ja hyvää teki matka, kiitos kysymästä! Viihdyin, rusketuin, sekä liikutuin tarinasta, joka tällä pikku perheellä oli kerrottavanaan.

"Koko päivän saa olla kauhias jännitykses, kun sä et ittestäs mitään ilimoota.
"Ei mua tartte murehtia, mä oon kakskytseitsemän."
"Kakskytkuus sä oot".

On tapahtunut tragedia, joka on sitonut umpisolmulla yhteen äidin ja tyttären. Toinen tytär,  Elli on uskaltautunut irrottautua äidin otteesta ja hankkia itselleen oman perheen. Mutta sisar ei osaa päästää irti äidistä eikä äiti - varsinkaan - tyttärestä. Perheen isä näet on kadonnut vuosia sitten. Jäljettömiin. Kuollut? Karannut? Pienessä eteläpohjalaisessa kylässä ihmisillä ei ole kylähullun seurailun lisäksi muuta rattoa kuin juorut. Ja voitte olla varmoja, että Jaakon katoamisen syitä on vatvottu hartaasti ja pitkään. Äiti on päättänyt kuitenkin jäädä, hän on karaistunut seläntakana puhumiseen ja kaipuuseen. Silti mielessä pyörii jatkuvasti: mitä ihmisetkin ajattelisi...

Äiti laittaa lapaseni lepäämään patteria vasten. Hän on tehnyt niin siitä saakka, kun minulla on ollut sormet.

Nyt äiti täyttää 60-vuotta. Äiti, joka ei enää tummenna kulmiaan eikä rajaa huuliaan, on jo luovuttanut. Sisaret ostavat hänelle lahjaksi ulkomaanmatkan, mutta mamma ei ole ollenkaan ajatuksesta innostunut. Niinpä minä-kertojana toimivan tyttären on lähdettävä mukaan reissuun. Matkalle, jonka aikana salaisuudet paljastuvat ja pitkään jatkunut vaikeneminen saa viimein äänen.

Teneriffalla tapaamme myös ranteeseensa sydämen tatuoineen komistuksen, Antonion, jonka myötä tytär pääsee maistamaan lomaromanssin hedelmää. Äidin kauhuksi.

"Enkö mä ole sanonu sulle ettei pirä antaa helemiä sioolle."
"Ei Antonio mikään sika oo. Se on kiltti."
"Nehän ne justihin on kaikista pahimpia. Ja kiltiltähän ne siakki näyttää."

Koko ajan ja jatkuvasti tyttären näköpiirissä, tai omassatunnossa hengittää migreenistä kärsivä, lapsellisen takertuva äiti, sekä mystisesti kadonnut isä.

Nyt on taas huokaistava ihastuksesta. Vau, kuinka Latvala kirjoittaa! Ilman kanssabloggaajia tämäkin, varsin arkiselta tuntuva äidin ja tyttären lomamatkakirja, olisi saattanut jäädä osaltani lukematta. Kiinnostuksen romaania kohtaan herättivät kuitenkin mm. näiden bloggaajien arviot Katja Mari A Erja Hanna

Välimatka ei ole samalla tavalla kirjallisuuden ilotulitusta, kuten vaikka viimeksi lukemani Meriharakat, joka oli niin vahva, että suorastaan hirvitti miten mikään kirja voisi lukumuistoa häivyttää uudella tarinalla. Mutta kuten sanottu, pääsin tästä huolimatta mainiosti äidin ja tyttären nahkoihin. Koska tarttumapintaa kirjasta voi löytää jokainen, joka on jonkun tytär. Syyllisyyden, kaipauksen, hämmennyksen, takertuvuuden värittämä tarina nosti pintaan surun. Ja saman aikaisesti Välimatka onnistui ilahduttamaan tuoreilla oivalluksillaan, sujuvalla kielellään ja naurun pyrskähdyksiä aiheuttavalla huumorillaan.

Jos olisin – uusintakierros

Ihana Leena Lumi haastoi minut jälleen fiilistelemään Jos olisin -teemalla. Viime kesänähän sama suloinen haaste pyöri blogeissa, mutta silloin vastauksissa käytettiin vain kirjan nimiä. Nyt on mielikuvituksen vuoro, joten antaa ajatusten ryöpytä omissa virroissaan, antaa niiden hipoa taivaanlakea ja laskeutua keväänvihreille nurmille.

Jos olisin vesi, olisin kiiltävä kylkinen pisara ihokarvassasi

Jos olisin talo, olisin kiveä

Jos olisin eläin, olisin rauhaa ja rapsutusta rakastava Bichon Bolognese 

Jos olisin laulu, olisin Blue and Yellow

Jos olisin hedelmä, olisin lihaisa verigreippi

Jos olisin kirja, olisin Uskottuni

Jos olisin maisema, olisin vihreä

Jos olisin suru, olisin kasvot

Jos olisin ilo, olisin hääpäivä

Jos olisin muisto, olisin kosketus

Jos olisin kauneus, olisin silkkiä vasten sormia

Jos olisin joku, olisin mitä suurimmalla todennäköisyydellä minä

Vastahaastan juuri sinut, joka nyt luet tätä postausta! :)

♥ Annika

Susan Fletcher; Meriharakat

Oystercatchers 2007, Like 2008, 384s.

Jos meillä jokaisella on oma vuodenaikamme, niin se on minun. Talvi. Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa – jotain mitä ihminen tarvitsee. Sinä et taatusti ole samaa mieltä. Sinä olit frisbeetyttö, päivänkakkaraseppeleineen. 

Meriharakat on teos, jota en välttämättä olisi löytänyt ilman Blogistaniaa. Vai sanoisinko paremminkin, että ilman kanssabloggaajia aiemmin lukemani Noidan rippi, hengästyttävän kaunis romaani, olisi päässyt lipumaan ohitse. Onneksi näin ei käynyt, vaan Noidan ripin myötä olin vakuuttunut siitä, että Susan Fletcherillä on kultahippuja sormenpäissään. Hänellä on kieli, kaikkine siroine yksityiskohtineen, hänellä on taito, joka tekee lukemisesta taidetta. Niinpä viimein päädyin myös Merihakoihin. Onneksi. Ellen olisi koskaan kirjailijaa löytänyt, olisin nyt niin paljon köyhempi. Lukijana. Ihmisenä.

En olisi tutustunut Moiraan. Elänyt Moirana. Sillä Meriharat kietoi minut suloiseen untuvaansa, ripotteli päälleni vaaleanpunaista glitterisadetta. Satutti kallion riekaleihin, löi vasten kasvoja hiekkaa ja suolaa, hyväili, mutta  omilla ehdoillaan.

Välillä kuulee sanottavan, että joitain kirjoja ei vain lueta – ne eletään. Fraasi kuvaa paremmin kuin hyvin Fletcherin teosta, joka on kuin jalokivi kirjallisuuden louhikoissa. Vaikka minä ja teoksen päähenkilö Moira olemme ulkonaisesti hyvin erilaisia, sisimmässämme olemme sisaruksia. Siinä missä Moira on pitkä ja langanlaiha, minä olen pikemminkin pieni ja pyöreä (tai kauniimmin sanottuna muodokas). Moira kukoistaa matematiikassa, aine, jota en ole ikinä ymmärtänyt, ja loistaa liikunnassa, tunti jota inhosin kouluaikoina. Moira on esikoinen, samoin kuin minä, hänellä on yksi sisar, minulla neljä veljeä. Mutta Moira on aina kokenut olevansa kummajainen. Erakko. Joutuuhan hän sisäoppilaitoksessa viettäminään vuosina julman kiusaamisen kohteeksi. Moira päätyy kasvattamaan ympärilleen muurin, niin korkean, että on jäädä itse itsensä vangiksi.

Meriharakat alkaa kuvalla, jossa Amy makaa koomassa. On maannut jo neljä vuotta. Toiveet kaksitoistavuotiaana loukkaantuneen, elämäniloisen tytön heräämisestä alkaa olla haipuvaa unelmaa. Moira kokee syyllisyyttä - aivan kaikesta. Eniten hän suree sisaruussuhdetta, jolle ei koskaan antanut mahdollisuutta, silloin kun oli vielä aikaa. Ja nyt aika on ohitse. Amy makaa koomassa ja Moiraa kiduttaa suru. Hän alkaa kertomaan sisarelleen tarinaa. Tarinaa Moirasta, joka syntyi merenrantataloon pienenä keskosvauvana. Moira varttui ja päätyi stipendin turvin asumaan kauas vanhemmistaan, sisäoppilaitokseen. Erillisyydentunteita voimisti pikkusisaren syntymä, Moiran ollessa yksitoistavuotias. Väliin mahtui monta kuollutta keskosta, harmaata surua ja puhumattomuutta. Mutta sitten, viimein, syntyi Amy ja kaikki muuttui...

Moiran surumielinen mutta lämminhenkinen lapsuudenkuvaus päättyy oikeastaan siihen, kun kuvioihin astuu Ray. Jälleen kaikki muuttuu, mutta nyt hyvällä tavalla. Mutta onnistuuko ihmisiin pettynyt Moira luottamaan aviomiehensä? Voiko lämpö murtaa kylmyyden, selättääkö rakkaus pitkään jatkuneet ylenkatseet? Vaikka toteaahan Moiran täti Til Raystä "Moira, hän katsoo sinua kuin kuningatarta..."

Niin, nyt minäkin olen lukenut tämän suuresti suitsutetun teoksen. Monen epäonnistuneen kirjavalinnan jälkeen Meriharakat tarjosi lähes täydellisen lukuelämyksen. Sen kerronta kietoi taikapiiriinsä uskomattoman kauniilla äänellä, kuin seireenien huhuilulla. Meri, linnut. Äänet, tuoksut. Kaikki romaanin elementit saattoi kokea kuin itselleen tapahtuneena. Stackpolen talo, Amyn ja Moiran lapsuudenkoti vihreine ulko-ovineen, lokkeja katolla. Rantahietikon suolaiset pärskeet ja hulmuavat lakanat pyykkinaruilla. Kuin unta, jonka on joskus nähnyt.

Olen siis lumoutunut. Meriharakat on ihana, ihana kirja, jonka sanoma vetää nöyräksi. Rakastin Susan Fletcherin kerrontaa jo Noidan ripin jälkeen, ja tämä vain lisäsi tulta tunteisiin. Jään odotamaan kaipuun vimmalla pian julkaistavaa Tummanhopeista merta.

Niin tai näin. Minä sain opetuksen, ja uskoakseni sinä et ole oppinut sitä vielä, tai tuskin saat edes tilaisuutta, mutta se kuuluu näin: me jatkamme elämäämme. Meillä on itsemme, ja me jatkamme elämäämme – menetyksistä ja virheistä huolimatta, ja naisilla, luulen, on niitä enemmän kuin muilla.

Meriharakat on lukeneet ainakin
Susa
Leena
Valkoinen Kirahvi 
Kirjakirppu 
Katja 
Sanna