maanantaina, huhtikuuta 24, 2017

Michael Katz Krefeld; Syvyyteen



Dybet 2016, suom. Päivi Kivelä ja Like 2017, 373s.

Tiedät mitä lampaille tehdään. Ne syödään! Milloin riittää? Milloin aiot kostaa? Milloin nouset uudestaan, varjosoturi? Milloin leikitään? Minä odotan sinua. Mutta vain 1 kerran. Vanhalla raja-asemalla keskiyöllä. Exit: light. Enter night. Take my hand. We're off to never-never land.


Tanskalainen rikoskirjailija, Michael Katz Krefeld kuuluu jännärimaailman rankan sarjan osastoon, ja hänen taitoihinsa luoda synkän kiehtovia tarinoita luotan kuin kallioon. Pahaksi onneksi luin dekkarihuumassa kirjailijan tuoreimman, Syvyyteen Jo Nesbon ja Lars Keplerin imussa... Ja niinhän siinä sitten kävi, että niin sympaattinen kuin päähenkilö Ravn onkin, hän jäi suurempien kenkien jalkoihin.

Silti Syvyyteen on vallan mainio jännityspaketti inhottavan raakoja yksityiskohtia pelkäämättömille lukijoille. Tällä kertaa tarina on siinä mielessä vielä edellisiä osia hirvittävämpi, että kidutuksen ja murhan kohteena on pieni lapsi. Tyttö, joka joutui aikoinaan kahden turhautuneen koulupojan "leikin" uhriksi,

Tapauksesta on vierähtänyt jo kymmeniä vuosia, kun yksityisetsivä Ravn, ja hänen aivan valloittava englanninbulldogginsa Moffe saavat laivalleen todellisen ihmisraunion (raunioina meinaa muuten olla myös Moffeparka, joka on pistetty laihdutuskuurille). Nuori mies kääntää hätää tihkuvan katseensa Ravnin puoleen. Viimeiseen toivoonsa. Juuri hän oli toinen pojista, niistä jotka aikoinaan tappoivat kolmivuotiaan tytön. Dan tarvitsee apua, hän on varma siitä, että kouluaikainen "ystävä" jatkaa sairasta harrastustaan vielä tänäkin päivänä...



- Kiitti siitä että luotit minuun.
Ravn nielaisi. - No... mitäs pienistä.
- Minulle se on iso asia. Se oli ensimmäinen kerta kun minua on uskottu. Olit aluksi epäluuloinen, mutta... myöhemmin aloit uskoa minua.



Ravnin on kuitenkin vaikea luottaa lapsentappajaan, hänen motiiveihinsa ja alati vaihtuviin persoonallisuuden piirteisiin. Kuka lopulta on syyllinen ja kuka joutuu... syvyyteen?

Vaikka Krefeldin kirja rankka onkin, kylvää kirjailija siinä määrin huumoria tarinaansa, ettei lukija aivan synkkyyteen vajoa. Hiukan persoonaton loppuratkaisu tässä on, sitä ei käy kieltäminen, mutta kokonaisuutena jäätävän toimiva paketti. Lisää Krefeldiä, kiitos!



Eduardo haki tuolin, istui häntä vastapäätä ja jysäytti kirjapinon kannelle.
Ravn katsoi kirjojen nimiä. Kaikki olivat dekkareita. - Mistä lähtien olet alkanut lukea roskakirjallisuutta?


***

Romaanista on blogannut ainakin kaltaiseni dekkarifani, Mummo matkalla.


tiistaina, huhtikuuta 18, 2017

Tiina Raevaara; Veri joka suonissasi virtaa


Like 2017, 303s.


Kun aamulla heräsin, oloni oli aavistuksen sekava, enkä saanut pelkoa kokonaan väistymään. Minusta tuntui kuin uni olisi osoittanut minulle jonkin virheen maailmasta. Kuin uni olisi peili, jonka avulla olisin nähnyt asioita, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Nyt minulla on koko ajan kummallinen olo. Kaikki mitä täällä tapahtuu tuntuu jotenkin väärältä. Ehkä tämä menee ohi. Ehkä se johtuu pelkästä jännityksestä. Olen jonkin suuren äärellä.


Oikeastaan mielessäni pyörivän "bloggausjärjestyksen" mukaisesti minun piti postaaman tänään Krefeldin Syvyyteen. Toissayönä lukemani Tiina Raevaaran uusin romaani, Veri joka suonissasi virtaa, jätti kuitenkin sen verran hysteriaa lähentelevän olotilan, että puran sen tänne tässä ja nyt.

Johanneksen ja varjomaisesti mukana kulkevan Aalon, miehen nuoruuden rakkauden tarina alkoi teoksessa Yö ei saa tulla. Korppinaiset jatkoi siitä, mihin edellinen osa päättyi. Tämä kolmas kirja lisää kierroksia niin melankoliseen kauhuun, että Edgar Allan Poekin kalpenee Raevaaran rinnalla.



Tavalla tai toisella tämäkin johtaa lopulta Aaloon, ainoaan naiseen, jota olen koskaan rakastanut. Niin kuin kaikki aina johtaa, kunnes hajoaa. Aivan kuin Aalo olisi ojentanut käden jostain toisesta todellisuudesta ja tönäissyt lasikaapin kumoon.


Kaikki alkaa helsinkiläisessä kelloliikkeessä, aivan kuten aloitusosa. Lukuisten menetysten painama, vain reilu kolmikymppinen Johannes on kokenut elämänsä aikana aivan liialliset määrät tuskaa. Eikä helpostusta ole luvassa. Jo asemalta saakka Johannesta seurannut aavemainen hahmo rojahtaa miehen kauhuksi sisään suljettuun kelloliikkeeseen. Nuorukainen näyttää elävältä kuolleelta, vain hätäisesti tämän rajan puolella sinnittelevältä hahmolta. Mies osoittautuu kelloliikkeen entisen omistajan, vanhan Teodorin romanialaiseksi sukulaiseksi.

Ja kuinka ollakaan, hän on onnistunut pakenemaan syrjäisessä vuoristossa sijaitsevasta laitoksesta, itse vampyyrien maasta, jossa myös Aaloa on hoidettu.


Painajaismaisella tavalla kirjailija Raevaara kuljettaa surumielistä tarinaansa unenomaiseen todellisuuteen, joka on juuri sen verran realistinen, ettei lukiessa voi olla tuntematta vilunväristyksiä. Eihän tällaista voi tapahtua! Ja tapahtuu silti...

Veri joka suonissasi virtaa lienee sarjan yön pimeä päätösosa. Mutta samalla teos on aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jopa täydellinen lohduttomuus voi olla yhtä kaunista kuin kaikki mahdolliset rajat ylittävä rakkaus.



Monelle tavallisuus on kirosana: elämän pitäisi olla jatkuvaa seikkailua, yllätyksiä pursuavaa kaaosta, jossa edes seuraava hengenveto ei ole itsestäänselvyys. Minulle sellainen olisi painajaista. Todellinen, tavoiteltava elämä on ennustettavaa. Päivästä toiseen samanlaista.




keskiviikkona, huhtikuuta 12, 2017

K. K. Alongi; Ansassa


Otava 2017, 297s.


Hänellä on vahva tunne, että häntä tarkkaillaan.


Nuortenaikuisten kirjallisuus on vaikea genre kaltaiselleni "täti-ihmiselle", mutta vahvoja poikkeuksiakin löytyy. Uskoisin jälleen kerran tämän olevan vain asennekysymys. Pitäisi rohkeammin rikkoa kirjallisia rajojaan, koska vastaan voi tulla kirkkaana loistavia aarteita. Kuten K. K. Alongin Kevätuhrit -sarja, jonka uusin osa oli ahmaistava yhdeltä istumalta. Ansassa. Siinäpä juuri.


Aamiaisella, jos sitä aamiaiseksi voi kutsua, kaikki ovat hiljaa.

Se saattaa johtua monestakin syystä, mutta Tomi on melko varma, että kolmen kärjessä ovat seuraavat asiat:

- Aamiainen koostuu sipseistä ja kokiksesta.
- Kello on puoli seitsemän eikä kukaan heistä ole nukkunut kunnolla, vaikka ei sitä myönnäkään.
- Tulevaisuus näyttää ankealta.


Romaani starttaa kätevästi siitä, mihin edellinen osa meidät jätti; maailmanlopusta selviytyneet nuoret ovat löytäneet hetkellisen turvapaikan pienen Oliver-pojan mummolasta. Mummo itse, luonnollisesti, on kuollut, kuten suurin osa maailman ihmisistä. Mutta talo on syrjäisellä paikalla keskellä ei mitään. Kaukana verenhimoisiksi hulluiksi muuttuneista toisista selviytyneistä.

Päähenkilöidemme Jaden, Tomin, Susetten, Alin, Saran ja Oliverin on aika vetää henkeä (Voi kiesus mitä porukkaa, Tomi ajattelee. Yksi on ylitunteellinen, toisella on sosiaalinen fobia. Ja kolmas sosiaalisesti kahvilla.) Ravistautua irti paniikin jälkeisestä lamaantumisesta ja miettiä kuinka selviytyä jatkossa. Onko muualla maailmassa vielä elämää? Tuleeko joku, lopulta, heidät turvaan noutamaan?

Vai tarkkaileeko heitä itse pahuus? Taloon ilmestyykin pian vieraita, joiden käytös nostaa jälleen pelon pintaan.


Ansassa edustaa tajunnanräjäyttävää viihdekirjallisuutta siinä missä Kevätuhritkin. Myötätunto nuorten puolesta, jotka joutuvat elämään kuin K-18 -leffassa, jota olisivat liian nuoria edes katselemaan, sen kuin kasvaa. Rohkeutta heiltä ei puutu, mutta Alongi välttää hienosti tekemästä henkilöistä liian sankarillisia. Päinvastoin, he pelkäävät, kuten tuossa kuolemanaallon jälkeisessä ajassa pelkäisi kuka tahansa, ja toimivat silti.

Nyt kyllä tarina jäi sen verran hurjaan kohtaukseen, että meinaisin rääkäistä viimeisen sivun jälkeen. Seuraavan osan odotusajasta tulee pitkä!


Elämä on välillä paskamaista se on fakta, mutta ehkä kaiken moskan sekaan voi mahtua hyviäkin hetkiä, jos niille antaa tilaa.


***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Kirjan vuoksiUnelmien aika ja Kirjataivas.


maanantaina, huhtikuuta 10, 2017

Katja Kallio; Yön kantaja



Otava 2017, s. 380


Meikäläiset, oli Josefina sanonut. Meikäläiset.
Keneltäkään ei voinut kysyä. Ei uskaltanut.
Epävarmuus täytti hänet kuin sumu, sen pinta oli otsassa asti. Mihinkään ei enää luottanut.
Olenko minä tässä? Olenko tässä minä?
Kenen nuo jalat ovat? Ovatko ne jalat?


Kirjailija Katja Kallion uusin romaani, Yön kantaja on omistettu mahdottomille naisille. Naisille, jotka eivät täytä "hyvän naisen" mittaa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Vai onko sellaista edes olemassa? Olipa nainen millainen tahansa, häntä ei oikeasti arvostettaisi, hän ei oikeasti kelpaisi. Näin päättelee ainakin teoksemme Serafina.

Eletään 1900 -luvun vaihdetta. Turussa syntynyt Amanda Aaltonen on tuomittu erilaiseksi, epäonnistujaksi jo lapsesta saakka. Äidille harmaita hiuksia aiheuttanut, mutta myös äitinsä lyönteihin tottunut Amanda, jonka sitkeää luonnetta ei niin vain nujerretakaan. Irtolainen mieluummin kuin sopeutuja. Ja Amanda pääseekin pitkälle - Ranskaan, Lontooseen, hän pääsee jopa matkaamaan aikansa ihmeellä; kuumailmapallolla. Kun nuoren naisen villi luonto räiskähtää kirjaimellisesti pirstaleiksi, päätyy Amanda hullujen naisten saarelle.

Hän päätyy Seiliin.

Spitaalisten saarena tunnettu Seili on aina kiehtonut minua, aivan kuten Yön kantajan aihepiirikin, luonnollisesti. Amanda taistelua pikku hiljaa valkenevaa totuutta vastaan on riipivää lukea. Seili ei ole hänelle paikka, jossa lepäillä yli kesän. Seililtä kun ei vapaudu yksikään potilaista.

Hoitajiksi hätäisesti palkatut kiukkuiset naiset opastavat Amandan saaren töihin. On kehräämistä, keittiötöitä, loputonta uurastusta aamusta iltaan. Mutta on myös Seilin karun kaunis luonto. On hellä Sofia, Josefina, Pikku-Greta. Ja lopulta, kuin kaihoisana kaikuna menetetyistä mahdollisuuksista, Isaksson.


"Pystyykö ihminen tuommoinen päällä kehräämään", Sofia kysyi nyt epäillen.
Amanda kohotti leukaansa ja oikoi valkoisella kirjailtua kaulustaan.
"Tämmöinen päällä", hän vastasi, "ihminen pystyy kuule ihan mihin tahansa."


Edes täydellinen eristys ei lopulta nujerra Amandaa. Hänen räiskyvää rohkeuttaan ja elämänhaluaan voi vain ihastella. Hän on lohtu maailman nujertamille naisille, koko naiseudelle. Me lennämme, me lennämme korkealla!

Kiitos Katja Kalliolle rankan kauniista, äärimmäisen tarkkanäköisestä tarinasta.



"Hyvää se kuule sinullekin tekee", hän sanoi Julialle tuodessaan sairaalalle uuden paksun romaanin. Tuntui siltä kuin olisi käynyt kaupassa ja saanut ostettua kaiken tarvittavan ja enemmänkin, oikein yltäkylläisesti ja hintoja kyselemättä, ja tietäisi että nyt ei tarvitsisi lähteä moneen päivään yhtään mihinkään. Mitään ei tarvitsisi; kaikki oli hetken aikaa hyvin.


***


Muita postauksia kirjaan löytyypi täältä.



lauantaina, huhtikuuta 08, 2017

Ja sitten bujoiluun




Hei! Minulla odottaa bloggausvuoroaan useampikin kirja mutta. Jotenkin olen edelleen eksyksissä ja keskittymiskyky viisivuotiaan lapsen tasoa. Lukea olen jaksanut, miettien samalla mitä Krista olisi ollut mistäkin teoksesta mieltä. Tämä on nyt tämmöistä ja surutyötä tehtävä, välillä tasaista maata jalkojen alle tavoitellen.

Koska aiemminkin on tullut näitä askarteluplannerointiväsäilyjä blogiini tuotua, tehdään se nytkin.




Tällä hetkellä käytössäni on bujo, TN ja Filofax. Muut plannerit olen myynyt tarpeettomina pois. Periaatteessa olen sen verran hurahtanut bujooni, että pärjäisin pelkästään sillä, mutta TN on rakkaus ja Filofaxista kaavailen smash book -tyylillä toteutettua sitaattipäiväkirjaa.




Näistä kerron ehkä myöhemmin lisää, mutta nyt bujooni. Se on mallia Leuchtturm1917 (lettu) ja mielestäni juuri oivallinen tarkoitukseensa. Varsinaista bujoilun ideaa en ole noudattanut kovinkaan orjallisesti. Kaleterini on enemmänkin peruskalenterin, päiväkirjan ja erilaisten listojen iloinen sekamelska. Kaikenlainen DIY-meininki kiehtoo, vaikka en todellakaan aikaisemmin ole ollut (ikinä) mikään askartelijatyyppi. Avainsanana persoonallisuus ja huumori.





















Viikkoaukeamia pyrin toteuttamaan mahdollisimman erilaisin keinoin; kokeillen ja kujeillen. Letussani minua kiehtoo vapaus; tämän toteuttamisessa vain mielikuvitus on rajana. Tykkään koristelusta lehtileikkeillä ja tietysti washiteipeillä sun muilla härpäkkeillä, joita löytyy kätevästi netistä. Tosin nykybuumin myötä esim Suomalainen Kirjakauppa on tällä saralla ryhdistäytynyt. Ja itse kirjoittaminen! Se jos mikä on terapeuttista.

Paperirakkautta se on tämäkin. Seuraavaksi kuitenkin taas varsinaisen aiheen pariin...





maanantaina, huhtikuuta 03, 2017

Jo Nesbø; Jano


Tørst 2017, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2017, 534s.

"Päästäkää sisään vain", hän huusi nuorelle univormuasuiselle poliisille, joka oli tukkinut Harryn tien.
"Hänellä ei ole virkamerkkiä", nuorukainen protestoi.
"Se on Harry Hole", Katrine huusi.
"On vain?" Poliisi mittaili Harrya katseellaan ennen kuin nosti sulkunauhaa. "Luulin että se mies on pelkkä myytti."


Harry Hole, sen enempää kuin itse herra kirjailija, Jo Nesbø tuskin esittelyjä kaipaa. En nyt muista kuka kirjoitti blogissaan osuvasti, että Norja on uusi Ruotsi (huuda hep jos luet tämän, niin linkitän!). Nimenomaan! Norjasta virtaa vuolaasti aivan huippu dekkaristeja. Joskin Nesbø lienee alunperin myös monien ruotsalaisten kirjailijoiden innoittaja. Hän on lyömätön. Mutta hän itse lyö lukijansa polvilleen niin että nivelet narskuvat. Eivätkä vähiten juuri sankarimme Harry Holen takia. Miehen charmi on kertakaikkisen vastustamatonta.


Äänettömiä huutoja jotka täyttivät hänen päänsä, ne täyttivät huoneen, ne täyttivät koko hänen ruumiinsa. Hän vaihtoi painon toiselle kädelle. Huuto pyrki ihon läpi, yritti tunkea väkisin ulos. Oliko hän tulossa hulluksi? Hän nosti katseensa ikkunaan. Pimeydessä ei erottunut muuta kuin hänen oma peilikuvansa. Siellä oli hän. Odotti heitä. Ja lallatti. Tuutteko leikkimään!


Jano jatkaa oikeastaan suoraan siitä, mihin Poliisi (mitä ihmettä, kirja jäänyt minulta bloggaamatta!) meidät aikoinaan jätti. Järkyttävään tunnelmaan. On kulunut kolme vuotta, ja nyt hän on tullut takaisin. Ja hänellä on jano. Pohjaton, sairaalloinen pakkomielle ihmisvereen.

Onko vampyyrejä oikeasti olemassa? Ihan fantasiapuolelle tarina ei vie, sillä kirjailija pitää lukijansa tukevasti uskottavalla maaperällä. Mutta vampirismi? Kiistelty ja kiellettykin taudinkuva ihmisistä, potilaista, jotka juovat uhriensa verta.

Lehtorin virka saa nyt toistaiseksi jäädä kun Harry Hole kutsutaan mukaan tutkintaan. Hän on ainoa, joka voi pysäyttää eläimen lailla uhrinsa raatelevan, Tinderissä metsästävän psykopaatin. Vain Harry tuntee tekijän.


"Muistan yhden neuvon, jonka sain silloin kun aloittelin uraani rikostutkijana: jos haluat selvitä hengissä, sinun on opittava antamaan periksi."
"Erinomainen neuvo, ihan varmasti", Harry sanoi, nosti kahvikupin huulilleen ja katsoi Hagenia. "Jos hengissä selviäminen nyt on niin helvetin tärkeää."


Aivan ehdottomasti Jano edustaa, koko HH -sarjan tavoin, dekkareiden aatelia. Voi että tätä kirjaa on odotettu. En jaksa nyt oikein muuta genreä, vain jännäreiden parissa pääsen irti arjesta, kaikesta mikä painaa. Ja kun seurassa on itse Harry, näin kiehtova teema, ja loppuratkaisussa hitonmoinen vedätys (nam), ei lukunautinolle voi antaa muuta numeroa kuin täyden kympin.

Jäin janoamaan seuraavaa osaa, jota toivottavasti ei tarvitse odottaa kauaa!


Hän ummisti silmänsä. Tietenkin oli vielä toivoa, jotain mitä odottaa: hetki nyt mieltä painavien murheiden jälkeen. Se päivä, jolloin mikään ei enää paina.


***

Romaanista on blogannut ainakin Tuijata.

keskiviikkona, maaliskuuta 29, 2017

Samuel Bjørk; Yölintu


Uglen 2015, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2017, 398s.

Varjo seinällä.
Painajainen, joka oli saanut hänet kadottamaan hetkeksi otteensa todellisuudesta.
Minä luulen, että sinun työsi tekee sinut sairaaksi.
Tämä pahuus.
Tämä pimeys.


Tämän epätodellisen sumun keskellä, jossa nyt toistaiseksi elän, on yritettävä löytää tarttumapintaa. Tehtävä jotain konkreettista, saatava kiinni elämän riekaleista. Niinpä päätän lähteä siitä mikä on helpointa. Tai helpointa ja helpointa, mutta kuitenkin minua. Päätän blogata uudesta Samuel Bjørkin kirjasta.

Minä matkustan yksin antoi ensi makua siitä, mitä jatkossa voidaan odottaa Norjasta. Kirjailijanimen takaa löytyy luotimaisesti tarinaa kuljettava lahjakkuus, mies joka lisää kierroksia sivu sivulta vieden lukijalta totaalisesti niin ajan, kuin paikankin tajun.

Ja rankkaa kyytiä on luvassa. Alaston teinitytön ruumis rituaalinomaisesti aseteltuna. Ympärillään linnunsulkia ja kynttilöitä. Camilla. Yölintu.


Mies koristelee tytön.
Hän oli yrittänyt työntää sen pois, mutta nyt se kuitenkin tuli hiipien.
Mies koristelee tytön. Vaalea peruukki. Kukka suussa. Mies tekee tytöstä kauniin. Valmiin. Camillasta. Hän on alasti. Neitsyt. Mies aikoo käyttää häntä johonkin. Tässä on jotain mitä me emme näe.


Tapaus napsahtaa tietysti aiemmista osista tutuille rikostutkijoille; Holger Munchille ja Mia Krügerille. Munchilla palaa hirvittävän tutkinnan myötä sellainen määrä tupakkaa, että lukijankin keuhkoja alkaa pakottaa. Siskonsa kuoleman myötä myös elämänhalunsa menettänyt Mia puolestaan vetää viinaa ja pillereitä. Semmoinen kaksikko. Pelottavan inhimillisiä, ja ongelmineen kohtitulevia persoonia.


Eihän hän kuitenkaan ollut kunnolla ihminenkään, yhtä hyvin voisi helittää otteensa.


Kun ryhmän sympaattinen it-nero Cabriel saa epämääräiseltä, netin pimeimmillä alueilla seikkailevalta tuttavaltaan videon, menee koko tutkintaryhmä sekaisin. Voiko tuommoinen olla tottakaan? Millainen mielipuoli heillä oikein on vastassaan?


Kyllä. Yölintu toimii niin mainiosti, että voisin jo tässä vaiheessa povat Samuel Bjørkista yhtä dekkarimaailman kirkkaimmista tähdistä.


"Minä olen pöllö."


***

Kirjasta on blogannut ainakin Ulla.