tiistaina, elokuuta 23, 2016

Ina Westman; Syliin


Kosmos 2016, 208s.

Helvetin ruuhkavuodet, hän ajattelee. Katastrofivuodet nämä ovat, katastrofi.


Luin runsaasti tämän kaltaista äitikirjallisuutta poikieni ollessa pieniä. Tai pieniähän he ovat vielä, mutta eivät aivan pienen pieniä, koska osaavat jo itse nälän yllättäessä tehdä voileipänsä. Ina Westmanin esikoisteosta vastaavaan episodiromaaniin en ole kuitenkaan aiemmin törmännyt.

Syliin on niin kovin kaunis, totuudellinen, raateleva, että se palauttaa liiankin elävästi mieleen hapantuneen maidon tuoksuiset puklurätit, lähes psykoottisen väsymyksen, hädän, kauhun vastuusta. Mitä ihmettä tuli tehtyä? Miten tuollainen pieni rääpäle on voitu uskoa tällaisten amatöörien käsiin?

Ja se muistuttaa tietenkin rakkaudesta, puhtaasta ja rajusta.


Rakkaus on päättymätöntä. silloinkin kun hän luulee, että nyt se loppuu, nyt hän ei enää jaksa ei halua, vielä senkin jälkeen hän lähtee tikittämään heti kun joku vain itkee, aivastaa, oksentaa tai kaatuu riittävästi. Sekunnin murto-osassa hän täyttyy huolesta ja rakkaudesta, raivokkaasta toimintatarmosta eikä hän voi itselleen mitään: hänet on tuomittu rakastamaan ja täyttämään näiden ihmisten pyynnöt tästä ikuisuuteen, loppumattomiin kunnes hän kuolee.


Vaikka Westmanin kirja etenee pätkittäin, näkökulmista tai ajankulusta piittaamatta, löytyy sen ydin osasto neljästäkymmenestäkahdesta, jossa erilaisista raskauteen liittyvistä ongelmista kärsivät odottajat viettävät pitkiäkin aikoja. Kuten tarinamme Iida. Vauvat meinaavat  syntyä liian aikaisin, joka ikisessä raskaudessa. Osa naisista palaa näyttämään pikkuruista kääröään onnellisina voitetusta uhkasta. Osa naisista katoaa hiljaisuuteen, ehkä kotiin, ehkä synnyttämään elävä vauva. Tai kuollut.


Sofian varjo on mun sylissä koko ajan. Tunnen sen tiheän hengityksen ja sen pienen sydämen lyönnit. Mutta mun syli on aina ihan tyhjä. Siinä ei ole ketään enkä tiedä miten ja milloin se tapahtu ja minne mun vauva on viety.


Syliin on teos monenlaisista äideistä ja perheistä, yhdistävänä tekijänä se tosiasia, että kaikki ei välttämättä mene oppikirjojen mukaisesti. Äitiydessä, elämässä ylipäätään. Ja ennemmin kuin huomaammekaan, lapset ovat kasvaneet isoiksi, ruuhkavuodet ovat ohitse. Sitä kultaa kalliimpaa omaa aikaa, josta pikkulapsivuosina oli valmis maksamaan mitä tahansa, onkin yllin kyllin.

Aivan loistavan kipeää kerronta, Ina Westman! Minä kiitän yhdestä kesän puhuttelevimmasta lukuelämyksestä.


Kunnes kuolema meidät erottaa, hän ajattelee, sellaista on hänen rakkautensa, voittamatonta, usein uuvuttavaa, aina ehdotonta.


***

Linkkejä muihin arvosteluihin löydät täältä.

tiistaina, elokuuta 16, 2016

Håkan Nesser; Yksinäiset


De Ensamma 2010, suom. Päivi Kivelä ja Tammi 2010, 529s.


Varpunen täällä. On sunnuntai-iltapäivä.
Kaikki moittivat marraskuuta. Minä rakastan sitä. Sadetta. Puita, jotka riisuutuvat ja seisovat alastomina tuulessa. Pimeyttä, joka viipyy päivä päivältä hiukan pitempään, ja vajoamisen tunnetta. Marraskuu kysyy voimia, kuka tahansa ei pysty elämään sellaisissa olosuhteissa, mutta minä pystyn.


Kaksi kuolonuhria, paikassa jota kutsutaan, syystäkin, surmankallioksi. Toinen heistä, Maria, Varpunen, menehtyi 60-luvulla. Ja nyt, kolmekymmentäviisivuotta myöhemmin, samasta paikasta löytyy kuollut mies. Marian silloinen rakastettu ja avopuoliso.

Kauniskasvoisen parin ympärillä huokui aikoinaan mystinen ilmapiiri. Molemmat erottautuivat omaperäisten, jopa hulluutta hipovien luonteidensa takia ystäväpiiristä, jota Marian isoveli hallitsi. Täydellinen Tomas kauniin vaimonsa, Gunillan kanssa. Teologiaa opiskeleva, hiukan väritön Rickard. Anna, joka verhoutui puhumattomuuteen.

Vuodesta toiseen ystäväpiiri kokoontui ruuan ja juoman merkeissä, kunnes eräänä syyssunnuntaina, eräällä sieniretkellä Maria putoaa...


Ennen hän heräsi aina aikaisin, nousi sängystä, jos ei nyt hypähtäen niin ainakin kevyesti ja uudesta päivästä iloiten. Jotenkin odottaen. Mitä uusi päivä nyt toisi, sitä hän ei oikein tiennyt, mutta ei ainakaan samaa kuin ennen. Täytyi pysytellä valppaana, olisi virhe rentoutua ja kuvitella että elämä oli katettu ateria, ei muuta kuin nauttimaan. Naiivia tyhmyyttä.


Minulle vielä ennestään tuntematon Gunnar Barbarotti, yhdessä Eva Backmanin kanssa, saavat selvitettävikseen mitä tuolla sieniretkellä oikein tapahtui. Millaisia naamioita nämä ihmiset kantoivat, kantavat yhä. Millaista taakkaa. Oliko kyse itsemurhasta, tapaturmasta, vaiko peräti murhasta. Entä miksi Marian nuoruudenrakastettu kuolee nyt, vuosikymmenten päästä.


Luettuani ruotsalaisen Håkan Nesserin Carmine Streetin sokeat, olin jokseenkin täpinöissäni. Totta kai Barbarotti-sarja olisi kannattanut startata ensimmäisestä osasta mutta... Leena Lumi kehui sarjan neljättä osaa, Yksinäisiä niin vuolaasti, että tässä kävi nyt näin. (Ei ole aivan ensimmäinen kerta tämä tällainen). Joka tapauksessa nyt minun on aivan pakko lukea sarjan jokainen osa, päästä sisään varsin miellyttävän oloisen Barbarottin elämään, niin tarkasti kuin mahdollista. Millainen dekkarisarja! Nesserin ollessa kyseessä genrerajat saavat rauhassa hämärtyä.

Yksinäiset on mahdollista lukea omana, itsenäisenä tarinana. Sen voi lukea jännärinälkään, mutta myös silloin, kun kaipaa psykologisesti viiltävän tarkkanäköistä kaunokirjallisuutta. Väkivaltaakaan ei tarvitse pelätä, sillä näissä ei, oman vielä suppean kokemukseni mukaan, mässäillä. Näissä mennään inhmillisyyden ytimiin jotenkin äärimmäisen sympaattisella tavalla.

Suosittelen!



Jotkut ihmiset eivät osaa riisua kenkiään kun ne käyvät pieniksi, niin vain on.



keskiviikkona, elokuuta 10, 2016

Evie Wyld; Kaikki laulavat linnut


All The Birds, Singing 2013, suom. Sari Karhulahti ja Tammi, 285s,


Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas. Ympärillä tepasteli käheä-äänisiä ja kiiltävänokkaisia variksia, ja kuin huidoin niitä kepillä, ne lensivät puihin tarkkailemaan minua, levittelemään siipiään ja laulamaan, jos niiden rääyntää voi lauluksi sanoa.


Näin aloittaa Australian kasvatti Evie Wyld veret seisauttavan tarinansa aavalla, tuulisella saaristolla. Siellä jossain asuu kohtaloa pakeneva nuori nainen, Jake, seuranaan vain Koira ja kymmeniä lampaita. Kärpäsiä. Lintuja. Elämä on asettunut viimein, joten kuten uomisiinsa, kunnes hän löytää lampaitaan tapettuina. Onko raatojen takana eläin vai ihminen, luonnollinen vai yliluonnollinen.

Jakella on painajaismaisten öiden varalle vasara tyynynsä alla. Tällä kertaa kukaan ei astu hänen varpailleen.


Lumihiutaleet putoilivat, sydämeni jyskytti ja auton moottori kävi, kun seisoin tien reunassa ja tuijotin rävähtämättä hiljaiseen metsään. Näkemäni olento oli katsonut minuun, katsonut suoraan minuun ennen kuin oli kadonnut, ja se oli iso, tumma ja keltasilmäinen.


Pitkän, lihaksikkaan naisen elämää keritään auki nurin kurisessa järjestyksessä. Tapahtumia katsotaan sekä tästä hetkestä, että menneestä käsin. Mitä tapahtui, mitä ihmettä Jakelle lopulta tapahtui, kun hän joutuu nyt kantamaan valtavia arpia selässään? Millainen kohtalo kaikkine väkivaltaisine käänteineen ajoi naisen totaaliseen yksinäisyyteen?


Kaikki laulavat linnut on niitä kirjoja, joita ajattelin ihailla vain kaukaa. Jotenkin tämä, tämäkin, lukulistalleni luikahti. Ja miksi ei, kirja vaikutti, kaikkine lampaineen, varsin kutsuvalta. Jo nimi henkii runollista kauneutta. Jäin miettimään mikä pientä kirjakauppaa pyörittävän Wyldin tekstissä on niin maagista, että häntä on muistettu arvostetuilla palkinnoilla.

Romaani sisältää kipua ja kärsimystä, piinaavaa alistamista, runsaasti luontokuvauksia. Ihmisen suhdetta eläimiin siinä vaiheessa, kun omat lajikumppanit ovat osoittaneet raakalaismaiset taipumuksensa. Paljon kätkettyä, rivien väliin jäävää. Paljon verhottua hellyyttä. Jopa toivoa.

Ja tietysti uskomattoman jännittävän tarinan. Kirjan luettuani olin sitä mieltä, että pidin siitä. Vasta nyt, postausta naputellessani alan ymmärtää taikuuden Linnuissa...



"Wouldn't it be nice if were older, then we wouldn't have to wait so long."


***

Muita postauksia löytyy täältä.


lauantaina, elokuuta 06, 2016

Stephen King; Mersumies


Mr. Mercedes 2014, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi, 463s.

"Eli kyse on lukitun auton arvoituksesta eikä lukitun huoneen arvoituksesta. Hyvät hyssykät, tää onkin vissiin neljän piipun probleemi!"


Stephen Kingin, kirjallisuuden Alice Cooperin esittely tuskin lienee tarpeen. Mutta haluan kertoa teille hänen juuri julkaistusta romaanista, Mersumiehestä. Nimi kirvoitti kavereiden kesken naurun tyrskähdykset, mutta kun King laskee kaasun pohjaan, hymy hyytyy. Hän tekee sen taituroiden ja tyylillä, huumorillakin. Tämä on, kuten kansissa luvataan, ehtaa dekkarikamaa ilman mitään yliluonnollisuuksia. Tämä on menoa.


Hodges empii ja sitten tekstaa: TÄMÄ MIES TEKI SEN.

Empii taas. Sotkee sanan MIES ja kirjoittaa tilalle tikkukirjaimin

PASKIAINEN.


Tarina alkaa sementinharmaana nousevan auringon usvaisessa valossa. Suuri joukko työttömiä jonottaa kaupungin lupaamia työpaikkoja, vaikka kello ei ole vielä mitään. Ja sitten, keskeltä sumua ilmestyy mersu. Mersu, joka ei aio väistää, vaan ajaa armotta ihmisten päälle tehden niin paljon tuhoa, kuin ehtii. Hetkessä kaikki on ohi. Jäljelle jää vain jäätävä paniikki, verta ja ruumiita.

Mutta paikalta paennut murhaaja ei ole saanut kyllikseen. Hän ottaa yhteyttä perinteisen kirjeen muodossa varsin perinteiseltä vaikuttavaan expoliisin, Bill Hodgesiin. Mies on eläkkeelle jäätyään viettänyt päivänsä tuhoten aivojaan iltapäiväohjelmilla, välillä pöydällä odottavaa asetta hipelöiden. Josko päättäisi turhaksi käyneen elämänsä.

Mutta.

Hän ei tiedä jonkun katselleen. Katselevan yhä. Murhaaja tahtoo saada Hodgesin täyden huomion ja pyytää miestä chattamaan kanssaan. Yhtäkkiä Hodges on taas täynnä elämää. Mersumurhaaja, mersumies on saatava kiinni!


"Tietokoneenne ei ole pelkkä uudenlainen televisio. Unohtakaa sellainen. Aina kun käynnistätte tietokoneen, avaatte ikkunan elämäänne. Sikäli kun joku haluaa kurkistaa sisään."


King lupailee kansitekstissä tiukkoja mutkia ja hullua kyytiä. Ja hän pitää minkä lupaa. Tämän paksun kirjan ahmaisi, sitä aivan sananmukaisesti ahmi, muutamassa illassa. Erittäin viihdyttävä trilogian avaus, joka sopii meillekin, jotka hiukan ujostelemme kuninkaan laajan tuotannon edessä.


***


Romaanista ovat nauttineet ainakin Mummo matkalla ja Hemulin kirjahylly.




tiistaina, elokuuta 02, 2016

Pierre Lemaitre Iréne ja Camille


Travail soigné 2006, suom. Sirkka Aulanko ja Minerva 2016, 392s.

"Todellisen elämän rikokset eivät sittenkään taida olla yhtä hienosti sommiteltuja kuin romaaneissa."
Ehkä eivät, Camille ajatteli.


Muistatteko vuosi sitten ilmestyneen Alexin? Tytön häkissä? Vain kolmetoistavuotiaan kokoisen ylikomisarion, Camille Verhoevenin? Nyt sarja on suomennettu kokonaisuudessaan, huraa, joskin nurinkurisessa järjestyksessä. Camille päättää trilogian, ja spoilaa Irénen, joten lukekaa se viimeiseksi.


Astuttuaan peremmälle hän kohtasi näyn, jota hän ei olisi voinut kuvitella edes pahimmissa painajaisissaan: irti leikattuja sormia, lammikoittain hyytynyttä verta ja kaiken yllä ulosteiden, kuivuneen veren ja silvottujen sisälmysten löyhkä. Hänen mieleensä tulivat välittömästi Goyan Saturnus syö poikansa -maalauksen mielipuoliset kasvot ja muljottavat silmät, verenpunaisena ammottava suu ja hulluus, täydellinen hulluus.


Voi kyllä, Iréne on raaka teos. Se sisältää brutaaleja kohtauksia, suoranaista hulluutta. Vastapainona juonelle tekstistä huokuu sanoinkuvaamaton herkkyys. Voisiko sanoa, jopa kauneus. Sillä Iréne on rakkaustarina. Rakkaustarina, jonka lopun Alexin lukeneet jo tietävät.

Camille kumppaneineen joutuu järisyttäviä raakuuksia harrastavan sarjamurhaajan jäljille, joka poimii kohtauksensa rikoskirjallisuudesta. Ilmi tullut paloittelumurha on vain jäävuoren huippu. Murhaajan kynä on terävä, tämän saavat tutkijamme havaita, mutta veitsi vielä terävämpi. Tulevaa loppuhuipennusta ei osaisi ennakoida edes älystään tunnettu Camille...

Rikoskirjallisuusteema yhdistettynä isän huoleen puolisostaan ja tulevasta lapsestaan, kuljettaa tarinaa syvemmälle, kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Kirjan päätyttyä itkin.


Niin kuin palapelissä, joka saavuttaa täydellisen muotonsa vasta kun kaikki palaset ovat paikoillaan, jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä kokonaisuudessa.




Sacrifices 2012, suom. Sirkka Aulanko ja Minerva 2016, 336s.

Näytelmä on vasta alkanut.
Ja kulissit maalataan kohta punaisiksi.


Miten päättyy ranskalaisen kirjailijan, Pierre Lemaitren Camille -sarja? Lemaitren, josta on tulossa hurjaa vauhtia tulla yksi lempikirjailijoistani. Hänen tekstinsä edessä uhkaa sanattomuus. Hänen ironiansa, hänen Camillensa. Verhoeven, johon voi suhtautua vain myötätunnon värittämällä rakkaudella.


Ihmisluonto on sellainen, että onnettomuuden sattuessa kaikki kynnelle kykenevät tungeksivat aitiopaikoille. Niin kauan kuin yksikin vilkkuva hälytysvalo tai viimeiset veriroiskeiden rippeet ovat näköpiirissä, katsomossa on takuuvarmasti joku. Ja tällä kertaa yleisöä on paljon. Ajatella, haulikonlaukausten säestyksellä tehty ryöstö keskellä Pariisia. Paraskin huvipuisto kalpenee sen rinnalla.


Champs-Elyséesin koruliikkeessä tapahtuu koko Pariisia liikuttava ryöstö. Eräs sivullinen, Anne Forestier -niminen nainen murjotaan muodottomaksi. Camille vaatii jutun, vain hiukan vilppiä käyttäen, itselleen, Anne kun sattuu olevan hänen rakkaansa. Ja hän on vaarassa, edelleen. Vaarassa on myös Camillen koko ura, koska nyt miehen on selvitettävä aina vain sekavammaksi muotoutuva tapaus aivan yksinään.

Ja niinhän siinä kävi, että päätösosaa loppuun lukiessa jouduin taas kyynelehtimään. Lemaitre ei anna armon hitustakaan, mutta hän selkeästi välittää. Hän on kuin Camille itse; äärettömän viisas, äärettömän taitava. Maailmalla Lemaitre-kuume kasvaa. Samaa toivon sarjalle blogistaniassa.


***

Camillen ovat lukeneet ainakin Tuijata, Arja ja MarikaOksa.

tiistaina, heinäkuuta 26, 2016

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -epähaaste





Hei, se on haasteloiden aika jälleen, eikä minkä tahansa haasteen, vaan ihanan Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogin soljuvasti sanailevan Irenen ihan oma:


Säännöt ovat sellaiset, että sääntöjä ei ole. Ketään ei tarvitse haastaa tai sitten voit haastaa vaikka sata. Tee niin kuin haluat. Voit höpötellä kulttuurista noin yleensä. Minkälaisia elokuvia katselet, mitkä tv-sarjat ovat mieleesi, käytkö teatterissa/konserteissa/baletissa/ taidenäyttelyissä/you name it. Minkälaista musiikkia kuuntelet, ja tietenkin, aina voi puhua kirjoista.


Haaste sattui oikein mukavaan saumaan, keskelle keskikesän kuumuutta, paahteisia päiviä, aistillisia öitä, jolloin lukutahti, ainakin omani, hiukan hiipuu ja uskokaa tai älkää, blogattavien teosten pinoakin olen saanut purettua.





Minun kulttuuriviipaleeni voisi näyttää, Ireneä matkien, tältä


KOLME VIIMEISINTÄ KATSOMAANI TV-SARJAA:


Elokuvia tulee nykyään katseltua törkeän vähän, olen ennemmän sarja-ihminen sen mitä ylipäätään ruutua tuijotan. Seuraavat sarjat ovat aivan mahtavia, joista


The Walking Dead

season 7 jatkuu syksyllä. Zombeja, tiukkoja juonenkäänteitä, mielenkiintoisia henkilöhahmoja, dystopiadraamaa, lisää zombeja... Toisille teistä WD on tuttu sarjakuvista, ja onpa tarinasta kirjasarjakin laadittu, mutta minulle ainoa oikea tapa sarjaa seurata on tv. Syksyä odotellaan jännittyneissä tunnelmissa, kuudes kausi kun päättyi huikaisevan karmivaan kohtaukseen.


True Detective (kausi 1.)

Dekkarihirmuille TD on varsinainen herkkupala; siinä kun, nimensä mukaisesti on etsiviä ja selvitellään pelottavaa, ratkaisemattomaksi jäänyttä tapausta. Kakkoskaudessa koko konsepti on eri, enkä jaksanut katsoa sitä paria osaa pidemmälle. Mutta tämä ykkönen! En ole ikinä nähnyt toista yhtä koskettavaa ja puhuttelevaa sarjaa, jossa alati kehittyvät päähenkilöt tulevat uniin asti. Matthew McConaughey...






Stranger Things

Netflix muisti minua sähköpostilla mainostaen uutta sarjaa sellaisena, joka voisi olla juuri minulle mieleinen. Juoni vaikutti periaatteessa kiinnostavalta, ja sarjassa näyttelevä Winona Ryder on yksi ikisuosikeistani, joten päätin antaa tälle mahdollisuuden. Sillä seurauksella, että koko ykköskausi oli katsottava muutamassa illassa. Winona todella loistaa hysteerisenä äitinä, jonka poika on kadonnut toiselle puolelle... Tämäkin sarja tunkeutui suoraan iholle. En osannut odottaa mitään näin tärisyttävän omaperäistä. Kasaritunnelmatkin aivan kohdillaan. Ja koska sarja on uusi, suositellaan sitä nyt tässä samalla!


KOLME VIIMEISINTÄ KUUNTELEMAANI BÄNDIÄ:


Kauhia kun tunnen itseni epäkulttuuriseksi muutoin kuin kirjojen osalta... Kuuntelen nykyään ennemmin hiljaisuutta, kuin biisejä, kokonaisista albumeista puhumattakaan. Kaivellaan siis esiin vanhoja suosikkeja.


Apulanta

Olen fanittanut bändiä heidän alkuajoiltaan saakka. AL:lla on jo ikää, kuten minullakin. Yhdessä olemme eläneet teini-iän kapinoista keski-iän aina vain rokkaaviin päiviin. Bändi ei ole missään vaiheessa menettänyt kykyään luoda kiihkeän tarttuvia kertosäkeitä, ja Tonin sanoituksista löytyy salattua viisautta. Apulannasta ilmestyy muuten syksyllä Teit meistä kauniin -niminen elokuva, jota en todellakaan aio missata!


In Flames

edustaa minulle raskaampaa osastoa, vaikka tosimetallistit yhtyeen lightiksi kategorioivatkin. Uusin albumi, Ciren Charms, on itselleni mieluisin. Laulajan ääni, kauniit melodiat, raskaat kitarat... Rakastan tätä bändiä!


30 Seconds To Mars

Jared Leton bändi soittaa jonkinlaista emorokkia. Passaa tällaiselle emotyypille.



KOLME KIRJAA, JOITA ENITEN ODOTAN SYKSYLTÄ:


Emma Cline, Tytöt (Otava) - Juoni vaikuttaa aivan huikealta, ehkä tämä on rankempi versio Silvia Avallonen Teräksestä?

Hanna-Riikka Kuisma, Viides vuodenaika (Like) - Koska kaikki aiemmat Kuismat ovat lumonneet.

Steinar Bragi, Sumu (Like) - Pelottavan kiehtovalta vaikuttava kansainvälinen läpimurtoromaani islantilaiselta kirjailijalta.


Nyt jätän teidät pohtimaan omia kulttuurillisia taipumuksianne, ottakaa tai jättäkää! ;)





Rakkaudella,
Annika

perjantaina, heinäkuuta 22, 2016

Jari Salonen; Kuokkavieraat


Otava 2016, 368s.


Harju kiinnitti kuvan kysymysmerkin yläpuolelle. - Jatta Jokimaa. 26 vuotta. Teini-ikään asti niin sanotusti kiltti tyttö. Innokas uimari ja ehdolla jopa nuorten vesipallomaajoukkueeseen. Sitten tapahtui jotakin ja tyyli muuttui. Viimeset ajat hän on ollut sensaatiolehtien kansikuvakamaa.


Kuokkavieraat ilmestyi ihan nimensä mukaisesti kutsumatta kotiini. Vähän nostelin kulmia kirjan kansille, ja lokeroin teoksen armotta mielessäni "miesten jutuksi". Jätetään odottamaan parempia aikoja. Mutta sitten Lillin kirjataivas väitti tässä tulevan Suomen oma Wallander. Myös ystäväni Krista rummutti romaanin puolesta. Ja minähän olen vaikutuksille altis.

Tarina käynnistyy ryskeen ja kolinan säestyksellä, huutonauruakin kuuluu. Tapahtuupa nimittäin häissä retrotyylille uskollinen morsiammen ryöstö. Vakavaksi vetää sekä hilpeän juhlaväen. että tuoreen sulhon se tosiasia, ettei morsianta kuulukaan takaisin. Tulee lunnasvaatimus. Tulee kinkkinen tutkimus kaikin mahdollisin vivahtein.

Samaan aikaan Jukka Zetterman, murtokeikkoja selvittämään alennettu keskusrikospoliisi saa ratkaistavaksi kummallisen traktorimurhan (kannet!). Zetterman ja Harju, lauseiden lopetuksen kanssa empivä poliisi, ovat kuitenkin kuulolla myös Jokimaan tapauksen suhteen. Minne katosi kohujulkkis omista häistään?

Zetterman on nyt tämä Suomen Wallander, mies joka vie sympaattisuuden uusiin ulottuvuuksiin. Juuri tällaisiin ikääntyviin, vaatimattomiin tutkijoihin olen lääpälläni.


Hän taitteli suodatinpussin reunat ja asetteli sen keittimeen. Mitatessa kahvia pussiin hän huomasi laskevansa lusikallisten määrää ääneen. Tämä on säälittävää, hän ajatteli. Minä puhun kahvinkeittimelle ja paras ystäväni on pölynimuri. Jos tämä jatkuu samaa tahtia, minä soitan vielä joku päivä Kansanradioon ja annan jonkun kuulla kunniansa.


Jari Salosen esikoisteos vähentää alun ryminöiden jälkeen kierroksia, tutustuttaa rauhassa varsin erilaisiin poliisipersooniin. Pikku hiljaa pliisuhko juoni alkaa kietoa kuin huomaamatta pikkusormensa ympärille, ja loppua kohden kirja täyttää vaativammankin dekkariketun odotukset. Lisää, pyydän minä!


- Tästä ei hyvää seuraa, Harju sanoi.