Veera Nieminen; Ei muisteta pahalla

Tammi 2018, 202s.

Lakkaako ihminen koskaan kaipaamasta sellaista, jota rakastaa, mutta jonka lähellä ei voi olla?



Ensin tuli kirpeänkepeänkaunis Avioliittosimulaattori, nyt Ei muisteta pahalla. Olen hulluna kirjailija Veera Niemisen tyyliin lähestyä vakavia aiheita tavalla, joka sekä hymyilyttää, että saa ajattelemaan. Peilaamaan itseään tekstiä vasten.

Ei muisteta pahalla ei ole mikään perinteinen erokirja. Tässä nainen ei jää kotiin itkemään elämänsä merkityksellisimmän ihmissuhteen päättymistä. Ei, Piipe päättää ryhtyä vain "aavistuksen" maanisissa olotiloissa kostamaan Jurille, sillä lupasihan hän jo suhteen alkuvaiheissa räjäyttää miehen postilaatikon, mikäli ero tulee. Ja Juri pettää lupauksensa pysyä siinä, pysyä vierellä vaikka mikä olisi, kyllästyy jatkuviin riitoihin, kyllästyy Piipen "hulluuteen" ja lähtee. Siinä kohdin saa räiskähtää myös miehen postilaatikko. Mutta räjähdys ei riitä. Tarvitaan lisää. Sillä eivätkö miehet yksinkertaisesti tajua, että se mitä luvataan, myös pidetään?


Mikä on normaali? Kuka on normaali? Miksi ihmistä ei voi vain kohdata erilaisena, miksi kaikki "poikkeava" on tulkittava hulluudeksi? Koska hullulle ei tarvitse vastata omasta käyttäytymisestään. Hullu on aina syyllinen. Kyseenalaistaessaan jatkuvasti minun mielenterveyttäni onko Juri Sakarille tullut ollenkaan mieleen kyseenalaistaa omaansa?



Yleensä (ellei aina) miehet lähtevät syystä, että nainen on jotenkin mielipuolinen. Helppohan se on hullu jättää. Toki Piipellä on omat erikoisuutensa, esimerkiksi näkymätön kissa, joka aina välillä ilmaantuu paikalle. Kissametafori jäi minulle vähän kysymysmerkiksi, onko se jonkinlainen tunteiden haamumainen konkretisoituminen?


Piipen lisäksi pääsemme kurkistamaan myös toisen osapuolen näkökulmaa. Ei Jurikaan helpolla pääse. Aina vain erikoisemmiksi käyvien kostotoimenpiteiden lisäksi hän joutuu kohtaamaan oman kipunsa. Uskokaa tai älkää, rakkaat sisaret, ero satuttaa myös miestä.


- Mikäs nyt? Teemu kysyy.
En saa sanottua mitään. Kukaan normaali suomalainen heteromies ei ota eroa niin raskaasti että ajautuu psykoosin partaalle. Ei ainakaan, jos on itse lähtenyt suhteesta.



Hihkuin riemusta huomattuani Veera Niemisen uusimman Tammen kirjakatalogissa. Vihdoin saamme lisää tätä kertaheitolla rakkaaksi tullutta kirjailijaa ja Ei muisteta pahalla todella lunastaa ne odotukset, jotka esikoisromaani ilmoille heitti. Lämmin, maanläheinen kerronta sisältää huumorin täyteistä viisautta. Eronneillehan tämä on aivan täsmäluettavaa, mutta silti, jälleen kerran, suosittelisin teosta ihan jokaiselle.



Huomaan hymyileväni. Tänään on hyvä päivä. Ei, tänään on ihan paska päivä, mutta tuskan seassa ilonpilkahduksia. Välillä, kun hengitän sisään, tuntuu kuin todella saisin ilmaa. En vielä menisi sanomaan, että selviän tästä erosta, mutta tiedän selviäväni tästä päivästä.

Henriikka Rönkkönen; Bikinirajatapaus

Atena 2018, 176s.

"Siellä se saatanan Simo on onlinessä ja on näemmä kirjoittanut jonkun hassun hauskan päivityksen kuusi minuuttia ja 17 sekuntia sitten. Ei näytä olevan hirveä kiire. Voi vittu kun vituttaa", laulaa mieli Vivaldin tahdissa. Ja jotta kaikki olisi vielä paremmin, on pakko käydä tykkämässä siitä päivityksestä, jotta voi osoittaa Tinder-Simolle, ettei yhtään haittaa vaikket vastaa.



Harvoin, jos koskaan tulen lukeneeksi kirjan, joka kertoo täsmälleen siitä uudesta elämäntilanteesta, jota itse elän. Olen sinkku! En ole koskaan ollut sinkkuna kauaa, en tiedä tai edes halua tietää mitä tämä minusta kertoo, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu mahtavalta. Bikinirajatapaus ikään kuin johdattaa minut katsomaan "statustani" suoraan silmiin. Se tulee vierelle, ottaa lempeään halaukseen.

Kaikki kokevat epämiellyttäviä tunteita ensitreffeillä. Erilaiset eritteet, kuten vaikka paskalla käynti ja menkat haittaavat luonnollisesti aivan suhteen alkumetreillä. Jos suhdetta edes syntyy. Täytyy varautua siihen, että toinen voi aina feidata. Olla vastaamatta viestiin. Viesteihin. Uskokaa pois, silloin on pääkopassa helvetti irti!


Pelkkä ihastus tuntuu vatsanpohjassa kutkuttavan hyvälle, mutta kun siihen päälle asettelee saavillisen ahdistusta ja epävarmuutta, tunteet voimistuvat kaksinkertaisiksi. Huomasin juoksevani sellaisten miesten perässä, joilta en varmasti koskaan saisi mitään. Ja jollain kypsällä ja terveellä tavalla pidin siitä. En olisi uskaltanut lähteä treffeille sellaisen kanssa, joka olisi halunnut kanssani samoja asioita kuten läheisyyttä, aamukahvittelua ja lääkärileikkejä.



Ja toisaalta esim Tinder on helppo paikka hengailla ja jutella erilaisille ihmisille ilman sen kummempia tarkoitusperiä. Jos toinen haluaa tavata, voi hengitellä hetken paperipussiin ja miettiä haluaako samaa itse. Treffit voi sopia ja viime hetkessä feidata (olen pahoillani). Ihmiset ovat kuin virtuaalihahmoja, netti pursuaa kiinnostavia miehiä, joten totta kai sitä kokee olevansa lapsi karkkikaupassa. Pettymyksiin täytyy silti varautua, ja yrittää suojella niin omaansa, kuin toisen sydäntä. Tämä puoli minussa kaipaa hiomista mutta ihanasti kirjailija Henriikka Rönkkönen toteaa;


Moni mies on särkenyt sydämeni. Monelle naiselle olen ollut kateellinen.

Olen kokenut valtavan suuria pahoja, ikäviä, huonoja, ahdistavia ja epämukavia tunteita muiden ihmisten takia. Sellaiset tunteet kääntyvät helposti vihaksi. Mutta vaikka kohdistaisin suuttumukseni maailman vääryyteen tai jonkun ihmisen luonteenpiirteeseen tai ulkonäköön, se lentäisi sieltä takaisin. Jokainen meistä valitsee keittonsa raaka-aineet. Ja jos sopivia ei löydy omasta kaapista, pitää ainekset hommata.



Bikinirajatapaus on täynnä hervottoman hauskoja seksikommelluksia, joille nauraa kuin parhaimman ystävän jutuille. Silti kirja lepää vakavan aiheen otteessa; yksinäisyyden. Pelon; entä jos en koskaan löydä ketään. Rönkkönen kuljettaa kertomusta mutkattoman sarkastisella tyylillä ja nostaa hellästi myös lukijan itsetuntoa. Ensin on kelvattava itselleen, jotta voi kelvata muille.

Täyden kympin teos!

Camilla Grebe; Lemmikki

Husdjuret 2017, suomSari Kumpulainen ja Gummerus 2018, 507s. 

Ombergissa kummittelivat kuolleet, jotka eivät suostu jättämään minua rauhaan.
Ja nyt joukkoon on liittynyt kasvoton nainen.



Ruotsalaisen Camilla Greben esikoisteos Kun jää pettää alta kutitteli lukuhermoja psykologisen trillerin muodossa. Nyt tämä taidokkaasti tunnelmia ja ihmiskohtaloita muovaa kirjailija painaa kengänjälkensä dekkarimaailmaan. Ja sehän toimii, hurjaa kuinka hyvin se toimiikaan!

Periaatteessa tarina on tuttu. Pieni tuppukylä, jossa asustaa enää työttömiä ja vanhuksia, jossa ei ikinä tapahdu mitään - mitä nyt Ormberg on saanut paikallisen väestön "riemuksi" maahanmuuttokeskuksen - joutuu yllättäen myllerrykseen. Tai joutui, jo vuosia sitten, kun teinityttö löysi kiviröykkiöiltä pienen lapsen pääkallon. Paikalta, jossa legendan mukaan asuu kummitusvauva. 

Nyt tyttö on kasvanut naiseksi, hän on poliisina työskentelevä Malin. Nuori nainen palaa hampaat irvessä kotiseuduilleen, tännehän hänen ei pitänyt enää ikinä päätyä, mutta murhatutkinta on murhatutkinta. Tukholma ja siellä odottava Max saavat odottaa, sillä viimein Malinille avautuu mahdollisuus selvittää, mitä kamalaa pienelle tytölle muinoin tapahtui.


Tietenkin haluan päästä pois näiltä kulmilta, koska kukaan järkevä ihminen ei jää tänne asumaan. Ormbergissä viihtyvät vain hullut sekä syntyperäiset kyläläiset - jotkut ovat kumpaakin.



Lemmikki kertoo myös omasta miestään pelottavan salaisuuden kantajan, teini-poika Jaken elämästä. Kuinka yksi pieni paljetti, erään päiväkirjan löytyminen voivatkaan muuttaa koko elämän. Pelkoon voi jäädä asumaan tai siitä voi murtautua ulos.


Ensinnäkin: tahtovatko naiset joskus miehiltä jotain, vai täytyykö vain miesten saada?
Toiseksi: onko minustakin kasvamassa ihminen, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen? Kundi, jota tyttöjen pitää varoa. Menetänkö vanhempana itsehillintäni? Sitäkö miehuus on?
Siinä tapauksessa en halua tulla mieheksi.



Grebe kuljettaa lukijansa varmoin ottein kohti pimeää, pitäen kuitenkin koko ajan kädestä kiinni. Kuin muistinsa menettänyt profiloija Hanne, joka yrittää mielessään sitoa sekavia langanpäitä järjelliseksi kuvaksi, sitä kohden minäkin hapuilin, loistavasti harhautettuna.


Lemmikin loppuratkaisu takaa sen, ettei teosta ihan heti unohdeta. Antakaa mennä ja rakastukaa!



Olen kertoja, olen kertomus.
Olen kamera, olen talot.
Olen yhtä aikaa objekti ja subjekti, sillä seuraan tapahtumia mahtamatta niille mitään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Leena Lumi.

Jussi Adler-Olsen; Selfiet

Selfies 2016, suom. Katriina Huttunen ja Gummerus 2018, 535s.

Tee ristinmerkki, jos haluat estää tien pahuudelta, pinnat huusivat. Varjele itseäsi väistämättömiltä kuiluilta, jos osaat, mutta pidä kiirettä, sillä aikaa ei ole paljon.


Mitä olisikaan kesä ilman tanskalaisen dekkarikuninkaan, Jussi Adler-Olsenin uusinta? Jäätävä rikostarina viilentää mukavasti näillä helteillä, varsinkin kun romaanissa kaivaudutaan syvemmälle kuin koskaan. Myönnän, etten aiemmin ole oikein tykästynyt Osasto Q:n "aivoihin", eli synkeän ärtyisään Roseen. Selfiet -teoksen myötä pääsemme kurkistamaan naisen sisimpään. Rose elää elämäänsä ulospäin niin "coolina", mutta häntä piinaavat iljettävät muistot. Jopa siinä määrin, että nainen menee psykoosiin.


Hän huokaisi. Oli yllättävän vaikea ajatella, että se nainen, jonka he luulivat tunteneensa niin hyvin, olikin kaikki ne vuodet joutunut elämään eräänlaisessa kaikenkattavassa, syvässä mielenliikutuksessa, jonka kanssa oli pärjännyt vain kovien lauseiden ja sanojen avulla.



Voi, Rose, ajattelen yhdessä Carlin kanssa. Miten epäreilua elämä onkaan! Ja nyt kun Rose on poissa kuvioista, äheltävät Carl, Assad ja Gordon keskenään vanhempien murhatapauksien parissa. Samaan aikaan kaupunkia piinaa kauniiden naisten yliajaja. Murha-aseena autot tuntuvat olevan nyt kova sana, mutta teoksessa aihetta käsitellään täysin eri näkökulmasta, kuin vaikkapa Kingin Mersumiehessä. Murhaajan motiivi puistattaa vielä viimeisenkin sivun jälkeen.



Tästä eteenpäin hän ajattelisi vain itseään ja tyydyttäisi vain omat tarpeensa. Hän ei enää ollut se kiltti tyttö, joka ei koskaan valehdellut eikä tehnyt mitään sääntöjenvastaista. Hän ei enää ollut se, joka uskoi kuolevansa ja oli jo alkanut miettiä hautapaikkaansa. Tästä eteenpäin hän eläisi täysillä eikä alistuisi.



Edellisestä teoksesta totesin näin; Kiinnitin Vartijaa lukiessa huomioni, sen verran kun tarinan huuma periksi antoi, siihen kuinka helposti romaani on lähestyttävissä. Ei brutaaleja kohtauksia (onko kirjailija kenties käynyt lempeäksi?), aina yhtä humoristisina soljuvia dialogeja. 

Selfiet näyttää jälleen kirjailijan pimeän puolen, ja kohoaa yhdeksi sarjan ehdottomista suosikeistani.



***


Kirjasta lisää Luetut.net ja Hemulin kirjahylly.

S. K. Tremayne; Ennen kuolemaani

Just Before I Died 2018, suom. Antti Autio ja Otava, 431s.

Sitten mieleeni iskeytyy ajatus jostakin niin pahasta, joka on palaamassa luokseni. Tunne on niin äkillinen ja voimakas, että pelkään oksentavani sisälle autoon. 



Myönnetään, en ole parhaimmillani näillä helteillä. Itse asiassa aivotoimintani lähes tulkoon lakkaa paahteisessa kaupungissa, jonne edes kuuma tuuli ei tuo helpotusta. Näin ollen blogini on ajautunut kesälomille, enhän ole jaksanut keskittyä ollenkaan lukemiseen. Mutta, täältä sivistymättömyyden louhikoista kaivaudun pikku hiljaa kohti tunnelin päätä, ja huomaan päätyneeni keskelle nummiseutuja. On usvaista, on hiljaista, tunnelma painostavan aavemainen.

Tulilapsen jälkeen kirjailija S. K. Tremayne astuu askeleen syvemmälle kauhuun. Vaikka inhoan genrelajittelua, tässä liikutaan hyvin harmaalla maastolla. Kirjaimellisesti. Psykologisesti teos ei irrota ahdistavaa otettaan ennen viimeisiä sivuja. Päinvastoin, tarina upottaa edetessään syvemmälle epätietoisuuteen ja pelkoon.

Pieni perhe; Kath, Adam ja Lyla asustavat Adamin metsänvartijatyön takia eristyksissä keskellä kumpuilevia maisemia. Pieni Lyla on aina ollut erityislaatuinen lapsi. Erityinen. Vaikka Kath-äiti haluaisi viedä toisinaan hyvinkin epäsosiaalisesti käyttäytyvän tyttärensä tutkimuksiin, vastustaa Adam, käsittämätöntä kyllä, ajatusta. Riipivintä teoksessa onkin äidin hätä lapsensa puolesta.


Tätä se on, ajattelen murheissani. Tällaisia ovat vanhemmuuden ikävimmät hetket, jolloin sitä tajuaa, että vaikka kuinka yrittäisi ja ponnistelisi, oman lapsen onnellisuutta on mahdoton varmistaa. Lapsiaan ei yksinkertaisesti pysty suojelemaan murheelta ja pettymyksiltä.



Ja silti itse tarina keskittyy Kathin auto-onnettomuuteen, joka on jäänyt naiselta itseltään täysin hämärän peittoon. Muistikuvia edes aiemmalta viikolta ei ole, vaikka tietysti silloin tapahtui jotakin jäätävää, jotakin joka on nyt pahentanut Lylan oirehdintaa. Entä sitten Adam? Miksi rakastavasta aviomiehestä on muuttunut lähes raivoisan etäinen?


Ennen kuolemaani fiilistelee kummitusmaisilla efekteillä täysin häpeilemättä. Juoni on periaatteessa simppeli, mutta hurjan ennalta-arvaamaton. Tämä upea teos tempaisi minut lukujumin hämäristä jälleen valoon, vahvistaen samalla rakkauttani kirjailijaa kohtaan.



Vajoan polvilleni mutten ala itkeä. Olen ylittänyt jonkinlaisen rajan, jonka toisella puolen tunteet ovat menettäneet merkityksensä. Minusta on tullut pelkkä ontto kuori, jonka sisällä ei enää ole kyyneleitä.



***


Teoksen on lukenut ainakin Heidi P.

Hanna Velling; Kirjosieppo

Bazar 2018, 252s. (ennakkokappale)

Nupun vauva-aika tuntui kaukaiselta painajaiselta. Nyt painajainen oli saanut ensimmäistä jaksoa kamalamman jatko-osan.


Mieti hetki viimeistä eroasi. Tai lapsesi vauva-aikaa. Tai kohtuuttomia ihmissuhdeongelmia. Mieti, miltä se tuntuu, kun keskelle vauvanhuuruista, jauhelihakastikkeen tuoksuista arkea isketään kirves. Mies toteaa lakonisesti muuttavansa pois kotoa. Hän ei tarvitse sinua enää, hän ei sinua halua. Maa putoaa jalkojesi alta.


Annasta kuoriutui ulkopuolinen tarkkailija. Jännittävää, tämähän meni kuin elokuvissa! Primitiivistä käytöstä kehiin, kun jotain yllättävää ja karmeaa tapahtui. Toivottavasti joku sai kaiken tallennettua. Tämän oli pakko olla piilokamerakepponen.



Näin käy Annalle, kaunissydämiselle mutta hiukan sinisilmäiselle nuorelle naiselle, joka on tottunut hoitamaan Nuppu-taaperoa ja Nasu-koiraa. Makella on jo aiemmasta suhteesta teini-ikää hipova poika, Makella on jooga-harrastuksensa ja omat menonsa. Mutta kaikki on silti niin kuin pitääkin. Eikö olekin?

Make lähtee, Anna jää. Toki hänellä on äitinsä ja ystävänsä, toki Annalla on putkirempan kouriin joutuva vuokra-asunto ja kaikista tärkein; tytär Nuppu. Annalla on työpaikka, vai onko pian sitäkään? Perusturvallisuus rapisee kuin murrettu savi, alkaa mustasukkaisuuden, ahdistuksen ja uudelleen rakentamisen kierre.

Tästä aiheesta esikoisromaaninsa kirjoittanut Hanna Velling ottaa irti niin kauhunsekaisen paniikin, kuin tragikomiikankin. Elämä ei lopulta ole kovin vakavaa. Nainen, myös itsensä pieneksi ja heikoksi tuntenut, voi löytää sisältään leijonan voimat. Elämä yllättää, elämä riepottelee, mutta se kantaa. Luin kirjan juuri oikealla hetkellä, juuri oikeaan aikaan. Tämä oli kuin tehty minulle.


Upea, ilahduttava esikoisromaani julkaistaan 7.8.



Anna olisi halunnut vain nukkua. Olla ilman huolia ja tajuntaa muutaman kuukauden. Miten pitkään vaihe vielä kestäisi? Tuntui että piti väkisin pitää päätään pinnan yläpuolella. Minna oli vinkannut jostain Fisherin eroseminaarista, mutta eihän yksinhuoltaja sellaiseen repeäisi.

Niklas Leavy; Veren maku

Nattviol. Stockholm Calling - en trilogi 2017, suom. Petri Stenman ja Like 2018, 382s. (ennakkokappale)

He olivat varmoja siitä, että lenkkeilijän kimppuun oli hyökännyt susi. He kuvailivat karvaisen selän ja sen kuinka kynnet olivat repineet kasvot riekaleiksi yhdellä huitaisulla. Kuinka ruumis silvottiin. Kun henkilö oli maannut maassa, susi oli seissyt nelinkontin ja haistellut verta. Se oli kääntynyt ympäri ja tuijottanut heitä, siitä Chrille oli varma.



Punk-skenessä varttuneen kirjailijan, kustannustoimittajan ja muusikon Niklas Leavyn teos ryntäsi heti ilmestyttyään lukulistani kärkisijoille. Mietin tosin mahtaako tällainen fantasianomainen inhorealistinen tarina olla juuri minua varten. En ole varma vieläkään. Mutta Veren maku tuli luettua ja onhan teos hyvänen aika melkoinen sensaatio! Se kertoo paljon mutta kätkee vielä enemmän. Se ei nöyristele, ei takeltele sanoissaan, se kaivautuu hirveällä voimalla lukijan aivoihin.


Tammikuun puolivälissä tukholmalaiset raahaavat sielujensa polvilumpioita läpi lumisohjon. Joulutähdet ovat sammuneet, uudenvuodenlupausten paiseet puhjenneet, lompakot tyhjentyneet ja kevääseen on monta saatanallisen pitkää kuukautta.



Tarina on yksityisetsivä Ebba Lindhin, hänen, jota oman elämän paino viettää alaspäin. Ebba on silti sisukas nainen. Toisin kuin muuta kaupunkia, häntä eivät hetkauta Tukholmaa ravistelevat mystiset ihmissusimaiset murhat. Kun Ebba ryhtyy penkomaan perhesalaisuuksia kauniille toimeksiantajalleen, silloin mennään eikä meinata. Yöt ovat äitiydessään epäonnistuneelle naiselle saalistuskenttiä. Pimeässä kopisevat stilettikorot ruoskan lyödessä tahtia.


Veren maku on fantastinen osoitus siitä kuinka luodaan tunnelmia, kuinka tavallisuudesta muovataan mörköjä. Stockholm Calling -trilogia polkaistaan käyntiin erityisesti kaupungin katujen tarkkanäköisellä kuvauksella: Jossain kaiken likaisenruskean lumen, kaikkien pakkasenpuremien pensaitten, ruostuvien bussien ja täpötäysien elintarvikeliikkeiden seassa vähintään pari perhettä oli rikottu kuin lasi. Teos onkin kirjailijan omien sanojensa mukaan rakkaudenosoitus Tukholmalle, Värmlannille ja punkille.



Hän huomasi jotain, mikä sai hänet pidättämään henkeä.
Kaktus ikkunalaudalla kukki.