tiistaina, tammikuuta 17, 2017

Clare Mackintosh; Annoin sinun mennä


I Let You Go 2014, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2017, 418s. (ennakkokappale)


Tuntemani suru on niin fyysistä, että on mahdotonta ajatella, että olen vielä elossa ja että sydämeni jatkaa lyömistä, vaikka se on riistetty paikoiltaan. Haluan kiinnittää kuvan pojasta mieleeni, mutta kun suljen silmäni, en näe muuta kuin hänen ruumiinsa liikkumatta ja elottomana käsivarsillani. Annoin hänen mennä, enkä koskaan pysty antamaan itselleni anteeksi.


Annan heti alkuunsa hehkutusvaroituksen. Jos et ole sillä tuulella, että jaksaisit lukea kiihkeän innostunutta tunnevuodatusta, skippaa tämä. Jos taas etsit lukuvinkkiä mitä loistavimmasta romaanista, anna mennä.

Vuosi 2017 on vasta polkaistu käyntiin, ja jo nyt tuntuu siltä että tästä tulee oikea esikoiskirjallisuuden riemuvoitto. Clare Mackintosh liittyy kaartiin sysäten kilpailijansa ryminällä taaemmaksi. Annoin sinun mennä -romaanista pöhistiin paljon jo ennen sen ilmestymistä. Tarkalleen ottaen teos löytyy kirjakaupoista viikolla 5. Psykologinen laatutrilleri, sellaisella juonenkäänteellä, joka naksautti leukaluuni miltei sijoiltaan, miten tällaisesta edes osaa kertoa kun ei tiedä miten päin olisi.


Pääni tuntuu kevyeltä - olen suorastaan hysteerinen. Mitä oikein olen tekemässä? Minne olen matkalla? Mietin, tältäkö hulluksi tuleminen tuntuu, ja tajuan sitten, etten välitä siitä. Sillä ei ole mitään väliä.


Elämä on yksi hetki, tämä hetki, ja hetkeen sisältyy iäisyys. Hetken herpaantuminen, vain lapsen kädestä irtipäästäminen kohtalokkaalla hetkellä... Ja auto vie pienen elämän mennessään. Äidin hätä, tuska, syyllisyys. Miksi annoin hänen mennä? Maahan valuva veri, lapsen veri. Onnettomuuden aiheuttanut kuljettaja ei edes pysähdy, ei, hän jatkaa renkaat ulvoen matkaansa.

Ja Jenna, poikansa menettänyt naisenriekaile, kuori täynnä häpeää ja kipua, pakenee niin kauas kuin mahdollista, niin kauas kuin varat riittävät. Jenna vuokraa itselleen vetoisan mökin eristäytyäkseen muusta maailmasta. Hänellä on enää rannikko, meri ja kamera. Menneisyys, joka ottaa rajusti karkulaisen kiinni.

Toisaalla rikoskomisario Ray Stevens tutkii turhautuneena paikoillaan polkevaa rikostapausta, sillä rikoshan se taatusti on, onnettomuuspaikalta röyhkeästi pakeneminen. Parinaan hänellä puurtaa Kate, tuo vasta työssään aloittanut kiehtova nainen...


Annoin sinun mennä aloittaa rauhallisesti. Kirjailija tuudittaa lukijansa tyyneen, vain hivenen uhkaavaan tunnelmaan. Luinkin alkupuolen verkkaisesti, ehkä jopa haukotellen. Mutta sitten kun tapahtui se kohuttu juonenkäänne, sivut alkoivat kääntyä kuin itsestään. Ahmin teoksen viime yönä loppuun yöunistani tinkien. Millainen juonenkuljetus, millainen tarina! Sen, jonka mielestä jännityskirjallisuus ei voisi olla myös kaunokirjallisuutta, on ehdottomasti Mackintoshiin tutustuttava. Ja kaikkien muidenkin. Älkää päästäkö tätä kirjaa lukematta ohi!


Muistutan itselleni, että olen itse pedannut vuoteeni ja nyt minun täytyy maata siinä.


***

Kirjaan ovat hurahtaneet myös Leena Lumi, Elegia ja Maria.


torstaina, tammikuuta 12, 2017

Beth Lewis; Suden tie



The Wolf Road 2016, suom. Elina Koskelin ja Like 2017, 410s, (ennakkokappale)

On olemassa rajoja, joita ei yksinkertaisesti saa ylittää. Elämän sääntöjä. Huvin vuoksi tappaminen on yksi niistä. Siitä ei seuraa mitään hyvää. 


Maailmaa, sellaisena kuin me sen tunnemme, ei enää ole. Tapahtui hiton typeryys, tai miksi sitä hulluutta tahtookaan kutsua, jonka jälkeen sivilisaatio on jälleen vajonnut luonnon armoille. Kaupunkeja toki alkeellisissa muodoissa löytyy, mutta suurin osa ihmisistä asuu metsissä. Onko ihminen, ihmisyys muuttunut tämän uuden mahdollisuuden myötä? Eipä tietenkään.


"Maailma ei muuttunut. Murhia, raiskauksia ja tappeluita tapahtuu edelleen. Pilasimme kaiken", hän sanoi. "Saimme tilaisuuden, puhtaan lehden, mutta jatkoimme vain samaan tapaan kuin aina ennenkin."


Tarinan sankaritar, nuori Elka, on jäänyt mummonsa huostaan vanhempien lähdettyä etsimään heille parempaa elämää. Mutta myrskyt eivät ole enää normaaleja, ne uhkuvat ja raivoavat kuin menetetyn maan puolesta. Näin pienestä tytöstä tulee koditon. Kunnes hän tapaa Ansastajan. Miehen, jota tyttö kutsuu salaa isäkseen. Onhan hän ainoa, joka opettaa Elkalle metsästämistä, kalastamista, sanalla sanoen selviytymistä.

Kun hirvittävä totuus Ansastajasta sitten selviää, tytön ainoaksi mahdollisuudeksi jää paeta. Kävellä, syödä, nukkua, ja taas kävellä niin kauas kuin riuskat jalat kantavat, ja toivottavasti ne kantavat aina omien vanhempien luokse saakka. Matkan varrella sattuu ja tapahtuu sairaita asioita. Eläimelliseen elämäntapaan tottunut Elka, tuo rohkea, urhea nuori nainen, oppii jotain jo kadottamaansa; hän löytää itsestään inhimillisyyden. Empatian. Rakkauden. Elka oppii sen tosiasian, että meissä kaikissa asuu valo ja varjo.


Kaiketi kyse on valinnasta. Joko elää koko elämänsä rikkonaisena tai sitten nappaa ehjyyden hetkiä mistä vain voi, tarkoitti se sitten mitä tahansa. Tämä on kivun ja paskan ja veren ja luotien maailma. Tämä on maailma, missä vahvalla käsivarrella on enemmän arvoa kuin vahvalla mielellä.


Lontoolaisen Beth Lewisin Suden tiestä uumoillin psykologisen trillerin vivahteilla maustettua selviytymistarinaa. Mutta tämähän potkaisi niin että tuntui. Elka raivasi alkuun hiukan takkuillen, mutta lopulta kaikki lämpimät tunteeni herättäen, tiensä suoraan sydämeeni. Suden tie on äärimmäisen koukuttava ja mukaansatempaava tarina, silti se on kokonaisuudessaan paljon enemmän. Niin viisas ja syvällinen, että voin suositella kirjaa myös genreä vierastaville lukijoille. Jälleen kerran; olen myyty!



Yksikään susi tai karhu ei luovuta, kun ne joutuvat lyödyiksi tai ovat nälissään. Onko karhun koskaan nähty loikkaavan kallionkielekkeeltä, koska se kohtasi elämässään vastoinkäymisiä? Ei ole. Villieläimet jatkavat, kunnes lihaksissa ja luissa ei ole yhtään voimaa jäljellä. Villieläin ei luovuta; ne jatkavat iäisyyksiin asti, samoin tekisin minä.



lauantaina, tammikuuta 07, 2017

Kolme romaania vahvoista naisista




Hei! Päätin heittäytyä hurjaksi, ja tehdä hiukan erilaisen postauksen tällä kertaa. Olen viettänyt löhölomalukuviikkoa, nautiskellut hitaasti (kuvaannollisesti) pureksien kahta vanhempaa suosikkiromaaniani, ja yhtä aivan uutta. Tarkoitus oli lukea tätä postausta varten myös Karin Alvtegenin Häpeä (ah!), mutta jääköön se vielä tuonnemmaksi.

Nämä upeiden suomalaisten naiskirjailijoiden teokset soisin jokaisen naisen lukevan! Tarinat ovat hyvin erilaisia, hyvin samankaltaisella sanomalla. Rakkaus. Riippuvuus. Rohkeus. Rappeutuneeseen kartanoonsa erakoitunut Ellie, seuranaan menneisyyden haamut. Krooninen kipupotilas Maria omassa pesässään. Miellyttämiseen ja läheisriippuvuuteen sairastunut Tii. Mutta osaavatko nämä naiset kasvaa, päästää irti, näyttää todelliset leijonan voimansa? Vai... jäävätkö he vangeiksi unohdukseen?



Savukeidas 2016, 182s.

Kirsi Alaniva; Villa Vietin linnut


Kevät herää hänen tumman vihkipukunsa alla. Krookukset, esikot ja orvokit puskevat päänsä esiin kireiden saumojen välistä ja tekevät tilaa rinnan alle juurtuneelle kaipaukselle. Ihohuokoset avautuvat hiirenkorville, ja hetken hän näkee edessään korkeiden kallioiden reunustaman lammen ja puut, jotka arkoina vihertävät vasten pilvetöntä taivasta.


Turun Yliopiston ja Savukeitaan järjestämän kirjoituskilpailun voittaneen Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut lehahti lukulistalleni Mai Laakson vahvasta suosituksesta (terkkuja!). Saari, kituen rapistuva kartano, siellä asuu Ellie omiin houreisiinsa pakenevan äitinsä kanssa. Naiset ovat kuin menneiden sukupolvien kokemaa väkivaltaa kantavien kuoria. Heissä elää kerroksittain tämä hetki, ja jo kauan sitten tapahtunut. Menneisyyden naiset eivät jätä rauhaan, eivät, ennen kuin ovat oikeutensa saaneet.

Goottilainen aavetunnelma nosti ihon kannalihalle. Luonto, lukitut huoneet, linnut. Tässä romaanissa on aivan kaikki kohdillaan. Ja Ellie, lähde, lähde pian, ennen kuin on liian myöhäistä...


Hetken näytti siltä kuin silmieni edessä olisi pyörinyt vanhan kauhuelokuvan kela. Mustavalkoisia ihmisiä omituinen ilme kasvoillaan, suurin osa vasta lapsia. Joidenkin silmät pistivät kuvista esiin näyttäen siltä kuin ne olisi puhkottu harpin päällä ja asennoissa oli jotain luonnotonta, ihmisissä jotain perinpohjaisesti vialla. 




Gummerus 2004, 240s.

Tuija Välipakka; Härkätanssija

Rakkaus on sitkeä. Se ei kuole mustelmiin, rumiin sanoihin, laukauksiin. Ei oven lävistäviin mailoihin, valheisiin, moottoritien punaiseen peittoon. Rakkaus: kuin pohjamudasta esiin sätkivä kala, yhä se ui, vaikka on moneen kertaan perattu.


Haamutunnelmista nykyaikaan. Runoilijana tunnetun Tuija Välipakan Härkätanssija kertoo niin valitettavan tutuntuntuisesta ilmiöstä; läheisriippuvuudesta. Tii on jo tottunut menettämään rakkainpansa; ensin menivät vanhemmat, ja seuraavaksi kuoli aviomies Mikael. Mennyt ei tässäkään romaanissa päästä päähenkilöä otteestaan. Se piinaa, kiduttaa, tukahduttaa.

Sitten Tii tapaa aivan unelmalta vaikuttavan Samuelin. Vihdoin nainen tuntee taas voivansa elää, hengittää, rakastaa - mutta vain Samueliin nojaten. Ja tietysti mies osoittautuu manipuloivaksi narsistiksi. Voi Tii, taas sama kuvio! Uskallatko vihdoin kokeilla omia siipiäsi?


Jos mikään on totta, tämä on: unohtaminen on nousemista seisomaan omin jaloin. Kepeästi kuin lapsi eräänä päivänä. Mutta hän ei ole lapsi enää.




Like 2013, 264s.

Hanna-Riikka Kuisma; Valkoinen valo


Nuorempana päiväperhona oli järkyttävintä havahtua suden hetkellä, sydän tykyttäen ammottavan yksinäisyyden pohjattomaan kaivoon. Sama tunne kun katsoo peiliin eikä näe siellä mitään, edes pimeää. Nyt ne ovat rakastajiani: sudet, pimeys, avaruus ja yksinäisyys. Valo, lampaat, selkeät rajat ja ihmiset ovat muuttuneet vihollisiksi.


Siinä missä Ellie linnoittautuu kartanoonsa, asuu Maria ison asunnon pienimmäisessä huoneessa. Itse asiassa elintila on kutistunut sängyksi. Hän on ympäröinyt itsensä tietokoneilla, turruttanut kivun runteleman kehonsa lääkeyhdistelmillä. Marialla on kaksi rakastajaa: kärsimys ja... Luukas. Nuoruudessa Marian hylännyt mies, nykyään naimisissa, on palannut ainoana voimaannuttavana tekijänä naisen elämään. Luukas, Marian valo, kirkkaus, kunnia.

Mutta kuka on tarinan huora, kuka madonna?

Valkoinen valo on minulle, fibromyalgiapotilaalle, kuitenkin näistä, ja monista muista teoksista se kaikkein rakkain. Siinä missä Hanna-Riikka Kuisma kuvaa ihmissuhteita, päänsisäisiä tunnetiloja neulansilmän tarkkuudella, hän antaa myös fyysiselle kivulle puistattavan todentuntuiset kasvot.


- On tehty tutkimuksia, epäilty sitä tätä ja tuota, yritetty hoitaa. Melkein parempi jos olisi jotain etenevää, mutta ei taida olla. On vain kipu.



Alanivan, Välipakan ja Kuisman romaaneja yhdistää loistava kielenkäyttö; kaikki he kirjoittavat voimallisen kauniisti, rujoja aiheita pelkäämättä, pystypäin. Minä kiitän!





torstaina, tammikuuta 05, 2017

Stephen King; Etsivä löytää


Finders Keeper 2015, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2017, 389s.

Lukijoille yksi elämän sykähdyttävimmistä löydöistä on se, että he huomaavat olevansa lukijoita - eivät ainoastaan kykeneväisiä lukemaan (kuten Morris jo tiesi olevansa) vaan myös lukemiseen rakastuneita. He retkahtavat siihen. Hullaantuvat. Emme unohda koskaan ensimmäistä kirjaa, jonka kohdalla tämä tapahtuu, sitä kun jokainen sivu tuntuu tarjoavan uuden oivalluksen, kuumottavan ja riemastuttavan: Juuri niin! Noin se on! Minäkin olen huomannut sen! Ja tietenkin: Niin minä ajattelen! Siltä minusta tuntuu!


Mahdatko Sinä muistaa tämänkaltaista ajatusta, tunnetta? Parhaimmillaan sellaisen voi saavuttaa jokaisen, mikäli valitsee kirjansa oikein, lukemansa tekstin äärellä. Samaistumista. Rakastumista. Ja juuri siksihän me luemme, eikö? Stephen King kiteyttää tässä minusta aivan loistavasti harrastuksemme ytimen!

Mutta tiedätkö, että lukeminen voi olla myös vaarallista? Se voi aiheuttaa pakkomielteitä, se voi haihduttaa faktan ja fiktion rajat niin ytimiin pureutuen, että kirjasta voi tulla elämän ja kuoleman kysymys. Näin ainakin romaanissa Etsivä löytää.


"Maailma on kova. Se selvisi minulle, kun isä jäi auton alle City Centerin edessä."


Koska nyt tälle muistuttelulinjalle lipsahdin, kysyn vielä, muistattehan Mersumiehen? Kingin uusimmainen tarjoaa jatkoa kirjailijan palkitulle dekkarisarjalle, ja ei, kauhua tämä ei ole, vaan ehtaa jännärikamaa. Teoksen alkupuoli kertoo City Centerin mersumurhatapauksessa eloonjääneen miehen pojasta, Petestä. Kuten myös Morrisista, miehestä joka kirjaimellisesti sekoaa rakastamastaan kirjasarjasta. Sen kirjoittamasta menestyskirjailijasta, tietysti kohtalokkain seurauksin.

Vasta myöhemmin kuvioihin astuu Mersumiehestä tuttu Bill Hodges yhdessä Hollyn ja Jeromen kanssa. Entinen poliisi työskentelee nyt yksityisetsivänä. Monen mutkan kautta hänen, ja hengenvaaraan ajautuneen Peten polut risteävät.


Voi kuinka innolla (melkein pakkomielteisesti) tätä jatko-osaa ehdin jo odotellakin. Sarja saa päätöksensä ensi vuonna. Odotus jatkuu hiukan hämmentyneissä fiiliksissä. Etsivä löytää on takuuvarmaa Kingiä, se starttaa kiusoittelevan hitaasti, mutta ehdottoman tiukasti otteessaan pitäen. Loppuvaiheessa vauhti kiihtyy jo sen verran hurjaksi, että sain varoa viiltoja sivuja käännellessä. Ja sitten, itse loppuratkaisu! Pam, olet kiikissä! Tämän jälkeen sarjaa on mahdotonta enää jättää kesken.

Miksipä näin tehdäkään? Ihan Mersumiehen tasolle tarina ei ylety, mutta aivan huikeaa meininkiä silti!



Mutta nyt arvoisa yleisö: kytkekää puhelimet äänettömälle ja sammuttakaa piipparit. Pian katkaistaan valot ja aloitetaan tämän iltapäivän jakso sarjassamme Olemme korvia myöten kusessa.




maanantaina, tammikuuta 02, 2017

Ari Räty; Syyskuun viimeinen


Tammi 2017, 309s. (ennakkokappale)


"... Tarpeessa, joka sillä tyydytetään. Se on... totaalista alistamista. Täydellistä hallintaa. Mä olen nähnyt paljon, paljon pahemmin runnottuja lapsiparkoja kuin tämä tyttö, mutta siitä huolimatta mulla on tästä todella paha ja ahdistava tunne. Tässä on jotain helvetin synkkää."


Tammikuun 11. julkaistavan esikoiskirjailijan, Ari Rädyn romaani ilmestyi ovelleni tässä taannoin ennakkokappaleena. Syyskuun viimeinen vaikutti niin ulkoisen olemuksensa, kuin takakantensakin perusteella ihan minun jutultani. Suomalaisia jännityskirjailijoita löytyy paljon, kyllä, mutta kentällä on aina tilaa pelaajalle, joka on löytänyt oman äänensä. Kuten tämä Räty tässä.

Keskiössä on rikos, mutta se jää ikään kuin kummittelemaan hallitsevana voimana taka-alalle. Päänäyttämön vievät harvinaisen uskottavat henkilöhahmot. Lempinimeä Syyskuu kantava nuori poika lintsaa kavereineen liikuntatunnilta. Dialogit osuvat kohdalleen, ja huulenheitto on tämän ajan mukaista. Poikien vitsailut loppuvat kuitenkin lyhyeen, kun he törmäävät tutun tytön ruumiiseen. Syyskuu, lapsuutensa järkyttävää painoa kantava poika, näkee tuona kohtalon päivänä jotakin  kiellettyä. Murhaajan silmästä silmään.

Kohtaaminen muuttaa koko Syyskuun elämän. Kuten myös eräs, niin ehdottoman puoleensavetävä, niin ehdottoman varattu Taina...


Syyskuu juo lasin tyhjäksi. Siellä missä vielä hetki sitten oli hiljainen toivo ja odotus tulevasta, on nyt tyhjyys. Alkoholin äänetön voima vie ikävältä kipeimmän särmän. Meri pauhaa kuun kylmässä valossa.


Tarinaan mahtuu myös hyvä kyttä ja paha kyttä; toinen vainuaa useampiakin murhattuja tyttöjä yhdistävän tekijän (kuvien tummissa sävyissä ja rakeisissa varjoissa väijyi todellinen pimeys), toinen suojelee syyllistä hinnalla millä hyvänsä. Siinä vaiheessa, kun poliisin kädet ovat sidotut, on pakonomaisesti tapaukseen suhtautuvan Syyskuun aika käynnistää moottori.


Puhuttelevan inhimillinen, karuudessaan jopa runollinen Syyskuun viimeinen, on yksi juuri vaihtuneen vuoden yllättäjistä. Kirja antaa uuden merkityksen sanalle lojaalisuus. Dekkarihirmut, olkaa valmiina!


Älä ikinä sano ettei sen ole väliä, Isoisä sanoo. Sen on aina väliä. AINA. Et vittu luovuta.



torstaina, joulukuuta 29, 2016

Håkan Nesser; Pikku-Burman teurastajatar


Styckerskan från Lilla Burman 2012, suom. Päivi Kivelä ja Tammi 2015, 411s.

"Ole tarkkana. Tämän jutun kanssa ei ole leikkimistä."


Minun jouluni ei ollut varsinaisesti lukujoulu. Se kului sen sijaan hyvin tiiviisti perheen parissa. Iltaisin varastin itselleni aikaa takuuvarman kirjailijatapauksen parissa - Pikku-Burman teurastajatar löytyi peräti omasta kirjahyllystä. Jotenkin se oli sinne onnistunut piiloutumaan, odottamaan juuri oikeaa hetkeä... Ja kirja on mitä mainioin luettavaksi hitaasti, ajatuksella. Se ei sisällä huimia toimintakohtauksia, sen sijaan teos on täynnä tunteita, pohdintoja, ratkaisuja. 

Rikos ja rangaistus.

Minun tuskin tarvitsee enää painottaa sitä, kuinka hulluna olen ruotsalaiseen kirjailijaan, Håkan Nesseriin. Teurastajatar lopettaa rikoskonstaapeli Barbarotista kertovan sarjan, jota luen kirjan sieltä, toisen täältä, ihan fiiliksen mukaan. 

Romaani alkaa hirvittävissä merkeissä; Barbarotti herää yöllä kuolleen vaimonsa vierestä. Kuolema oli odotettu Mariannen sairauden takia, mutta että näin pian... Päähenkilömme joutuu aloittamaan raskaansarjan surutyön, siinä missä myös työharjoittelulta tuntuvan tutkinnan; Arnold Morinderin vuosia sitten tapahtuneen katoamistapauksen selvittämisen.


Mutta asia on niin että minä synnyin puolinaisena, nahanluontiin menee aikaa eikä järjen nenäliina kuivaa tunteen kyyneliä.
Hän mietti mistä tuo viimeinen tuli. Kaipa sekin oli lainaus jostain, lukiovuosina mieleen jäänyt runo, miksipä ei? Järjen nenäliina, sydämen kyyneleet.


Morinder ei ollut ihan tavallinen tallaaja, hänhän asui katoamisensa aikaan Pikku-Burman teurastajattarena tunnetun Ellen Bjarnebonin kanssa. Ellen murhasi ja paloitteli 80-luvun lopulla aviomiehensä, tunnusti syyllisyytensä, istui aikansa vankilassa ja vapautui. Morinderin katoamisesta hän kuitenkin itsepintaisesti kieltäytyi olevansa vastuussa.

Mitä siis miehelle oikein tapahtui? Entä missä on itse Teurastajatar, Ellen, jonka tutkinta hoidettiin aikoinaan hyvin hätiköidysti?

Eva Backman, Barbarottin työtoveri ja hyvä ystävä selvittää tahollaan erästä myrkytystapausta painiskellen samalla omien ongelmiensa kanssa.


Mikä meissä ihmisissä oikein on? Eva Backman mietti. Tuntuu kuin olisimme hyvin heikosti varustettuja tähän maailmaan. Koko ajan olemme vähällä romahtaa, ja siihen elämä kuluukin.


Pikku-Burman teurastajatar on toki rikostarina, mutta vielä enemmän se on kertomus surusta selviytymisestä. Barbarotti käy monet keskustelut niin itsensä, kuin Meidän Herramme kanssa, vaikka usko ja luottamus hädässä onkin koetuksella. Silti hän uskoo Mariannen vielä tapaavansa. 


Näin syvällistä ja älykästä dekkaria en taatusti ole aiemmin lukenut! Olen hämmentynyt, liikuttunut, kiitollinen tästä matkasta, jonka sain kirjan kanssa tehdä. Ja voi kuinka odotankaan keväällä ilmestyvää Nesserin uutuutta...


Mutta varastoida valoa? Ellen piti ajatuksesta. Siihen sisältyi enemmän kuin Mona luultavasti tarkoitti, sillä ihmisellä oli taipumus varastoida pimeyttä, halusipa tai ei. Vaati voimia lopettaa. Ja säilyttää sen sijaan se mikä oli säilyttämisen arvoista.


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Mikko, Mummo matkalla ja Roz.



maanantaina, joulukuuta 26, 2016

Kirjava vuosi 2016



Kuva Sanna Niemelä

Se olisi taas aika, ystävät rakkaat, ryhtyä listaamaan juuri päättymässä olevan vuoden parhaita lukuelämyksiä. Työ on aina yhtä vaikeaa, sitä en kiellä, mutta toisaalta myös palkitsevaa sekä itselleni, että toivottavasti myös teille, blogini uskolliset seuraajat. Lämmin halikiitos, kun olette jaksaneet kyydissä pysyä, ja vielä superhyperextrakiitokset kaikille kommentoijille. Te teette kirjaelämysten jakamisesta juhlaa!

Tänä vuonna olen pyrkinyt (menestyneesti, tai sitten en) lukemaan vähemmän jännäreitä, hyppimään vähän genrestä toiseen ilman ennakkoluuloja. Kuitenkin, pakko se on todeta että sydämeni sykkii trillereille, siinä missä tunnetasolla lähelle tuleville lukuromaaneillekin!


Parhaimmat kaunokirjalliset teokset ovat


- Katri Lipson, Detroit

- Sadie Jones, Kotiinpaluu

- Emma Cline, Tytöt

- Hanna-Riikka Kuisma, Viides vuodenaika

- Aino Kivi, Maailman kaunein tyttö.


Tyttöraasut. Maailma lihottaa heidät lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa. Siirappisia popkappaleita, leninkejä joiden esittelyihin katalogeissa sisällytetään sellaisia sanoja kuin "auringonlasku" ja "Pariisi". Sitten heidän unelmansa riistetään väkivaltaisella voimalla: farkunnapit revitään auki, kukaan ei edes vilkaise, jos mies huutaa tyttöystävälleen bussissa.
- Emma Cline, Tytöt


Kauhuosastolla tuli tänä vuonna vierailtua harmittavan hajanaisesti, mutta tahdon ehdottomasti nostaa esiin

- Marko Hautalan Kuiskaavan tytön.


Ja niin, sitten ovat vielä vuorossa jännärit


- Ursula Poznanski, Äänet

- S. K. Tremayne, Jääkaksoset

- Karin Slaughter, Kaunokaiset

- Håkan Nesser, Carmine Streetin sokeat

- Stephen King, Mersumies

- Steinar Bragi, Sumu

- Samuel Bjørk, Minä matkustan yksin.



Näen unissani juuri niin kuin näin hänet todellisuudessa ja ajattelen samalla, mitä ajattelin silloin.
Hetki on jo ohi.
En ehtinyt vangita sitä.
En ikinä ehdi vangita mitään.
Kaikki se, mitä näemme ja ihmettelemme ja mihin rakastumme, on jo tapahtunut. Hetki on jo häipymässä, lopullisesti ja peruuttamattomasti. 

- Håkan Nesser, Carmine Streetin sokeat


Vielä olisi paljon, paljon muitakin huomioimisen arvoisia romaaneja, jotka varmasti saavat maininnan muissa blogeissa... Pyrin tekemään listastani massasta hiukan poikkeavia, tahdon nostaa esiin vähemmän rummutettuja romaaneja.

Erittäin tunnelmallisia ja lempeitä joulun jälkeisiä päiviä; nyt luetaan ja lepäillään! Tulkoon vettä vaikka taivaan täydeltä, joulu asuu ihmisten sydämissä, viis ulkoisista puitteista. Sitä paitsi onko ihanampaa syytä jäädä peiton alle kirjan kanssa, kuin huonot kelit?

Innolla käymme kohti vuotta 2017, sillä kirjakatalogit lupaavat varsin hyvää...


Rakkaudella,

Annika



Tuijotimme toisiamme, juopuneina toisistamme, toisen sairaudesta ja voimasta, sama hulluus, sama vimma; ja äkkiä kaikki paska, kaikki viha ja häpeä ja epätoivo ja ahdistus ja tuska ja kateus ja mustasukkaisuus ja kostonhalu ja katkeruus ja sadismi ja julmuus ja raivo ja itseinho, kaikki oli normaalia ja ihan ok, ja sen keskellä olimme molemmat kauniita ja puhtaita.

- Aino Kivi, Maailman kaunein tyttö



Kuva Timo Kivi