Stina Jackson; Hopeatie

Silvervägen 2018, suom. Jaana Nikula ja Otava 2019, 284s.

Hän tunsi Linan vierellään, vaikkei nähnyt tätä. He olivat ajaneet vuorelle moottorikelkalla talvella, kun revontulet olivat loimunneet pään yllä ja pakkanen oli pistellyt keuhkoja. Linan silmät olivat loistaneet yhtä kirkkaina kuin taivaskin.
- Näyttävät ihan enkelinsiiviltä.
- Niinkö sinusta?
- Etkö näe miten ne lentävät.



Mies istuu autossa ja ajaa pitkin Hopeatieksi nimettyä valtaväylää. Auto on harmaana tupakansavusta, niitä palaa yksi toisensa perään. Aurinko paistaa, mutta sen valo säkenöi liian kirkkaana kirveleviin silmiin. On Pohjois-Ruotsin kesä, on etsinnän aika. Sillä Lelle ei voi antaa periksi, ei vaikka hänen tyttärensä Linan katoamisesta on jo kolme vuotta. Isä etsii, kääntää jokaisen kiven ja kannon maanisella surulla, hulluutta lähentelevällä päättäväisyydellä.

Juuri Lelle näki Lina viimeisen kerran viedessään hänet bussipysäkille. Lina ei vain ikinä noussut kyytiin...


- Miten jouduit kaikista maailman paikoista juuri tänne, Glimmersträskiin?
- Äiti halusi muuttaa tänne.
- Mitä varten?
- Se tapasi yhden miehen netissä. Sillä on talo täällä. Ja äiti on aina haaveillut sellaisesta... yksinkertaisesta elämästä keskellä metsää.



Mejan lapsuudesta asti rikkiraadellussa elämässä tapatuu käänne, jos mahdollista, vielä huonompaan suuntaan. Oman hulluutensa riivaamana hänen äitinsä muuttaa tytär mukanaan tuntemattoman miehen luokse keskelle ei-mitään. Surullinen ja aina yksinäinen Meja! Siinä missä äiti huitelee puolialastomana viinilasi kädessään maalaillen taulujaan, tutustuu teini-ikäinen tytär elämänsä rakkauteen. Mutta jokaisella perheellä on omat salaisuutensa. Kaikkein täydellisimmiltä näyttävissäkin.


Kirjailija Stina Jackson on kirjoittanut teoksen jonka haistaa, maistaa, tuntee. Unettoman ja helvetillisestä ahdistuksesta kärsivän Lellen asemaan on helppo luiskahtaa. Samoin kärsimyksiin tottuneen Mejan. Vaikka katoamisesta on kirjoitettu ties kuinka monia romaaneja, Hopeatie kuuluu selkeästi parhaimmistoon. Siinä on lumoavaa aitoutta, piinaavaa uhantuntua, joka hellittää vasta viimeisellä sivulla.

Suuret suositukseni.



Hiljaisuus oli pahempaa kuin pimeys. Hän ei kuullut tuulta, ei sadetta, ei lintuja. Ei askelia eikä ääniä. Melkein kuin ulkopuolella ei enää maailmaa olisikaan. Hän painoi korvansa seinää vasten ja kuulosteli, muttei kuullut muuta kuin omat sydämenlyöntinsä. Käsivarsien haavat hymyilivät hänelle pimeässä.

Heather Morris; Auschwitzin tatuoija

The Tattooist of Auscwitz 2018, suom. Pekka Tuomisto ja Aula & co 2019, 286s.

Kun SS-miehet katoavat pimeään, Lale vannoo valan. Minä pysyn hengissä lähteäkseni elossa tästä paikasta. Minä kävelen ulos vapaana miehenä. Jos helvetti on olemassa, näen näiden murhaajien palavan sen tulessa




Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun häneltä riistetään vapaus ja ihmisarvo? Kun tulee kohdelluksi vastenmielisenä eläimenä, jonka jokaisesta hengenvedosta toinen päättää. Nälkää, kauhua, loputonta työtä. Ja tämän kaiken keskellä, jopa kuolemanleirillä paistaa aurinko. Ruoho kasvaa, kukkiakin, kuin uhreja kunnioittaen.

Lalen elämä Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä muuttuu hitusen siedettävämmäksi hänen saadessa uuden "ammatin". Enää ei tarvitse hikoilla työmaalla, nyt tikataan numeroita kuolemanpelossa hytisevien vankien käsivarteen. Vaikka nuori ja fiksu mies tunteekin tuskaa työskennellessä vihollisilleen, hänellä on suurempi missio. Auttaa mahdollisimman monia pienin eri tavoin.

Eräänä päivänä leirille saapuu junalastillinen naisia. Rakkaus. Gita.


Lale silittää hellästi Gitan kasvoja. Häntä ahdistaa suuresti, ettei hän voi suojella rakastamaansa tyttöä. Gita kumartuu uudestaan ja jatkaa etsintäänsä. Hän tarttuu kouralliseen ruohoa ja heittää sen hymyillen Lalen päälle. Lale virnistää takaisin. Leikillään hän kaataa Gitan ja tämä jää makaamaan selälleen.



Maailman historian hirveimmissä olosuhteissa lempi leiskahtaa, ja Lale tapaa tummasilmäistä kaunotarta aina kuin mahdollista. Nyt hänellä on vieläkin suurempi syy pysyä hengissä; Gitan suojeleminen ja tuleva avioliitto. Vaikka Gita ei jaksa aina uskoa, Lale pysyy horjumattomana. Miehen sinnikkyyttä ja toisaalta auttamisen halua ei voi kuin kunnioittaa. Vaikka olosuhteet ovat helvetilliset, keskitysleirilläkin tapaa aitoa inhimillisyyttä.

Uskomatonta.


Kirjailija Heather Morris sai haastatella Lale Sokolovia, ystävystyä tämän iäkkään herrasmiehen kanssa, ja kuulla "kertomisen arvoisen tarinan". Auschwitzin tatuoijassa on jotakin sadunomaista kauneutta, eikä sitä lukiessa voi millään uskoa kertomuksen olevan totta. Ja sitä se kuitenkin on. Kirjaa ei voi selittää, se täytyy kokea. Lalen ja Gitan rakkaustarina on ehkä maailman kaunein.



Lale kumartuu ja poimii hellästi lyhyen kukkasen. Hän keksii vielä, miten antaa sen Gitalle seuraavana päivänä. Huoneeseensa palattuaan Lale laskee arvokkaan kukan huolellisesti sänkynsä viereen ennen kuin vajoaa unettomaan uneen, mutta kun hän seuraavana aamuna herää, sen terälehdet ovat irronneet ja makaavat käpertyneinä mustan keskustan vieressä. Vain kuolema kestää tässä paikassa.

Anna Ekberg; Uskottu nainen

Kærlighed for voksne 2017, suom. Katarina Luoma 2019, 416s

Christianin vapaa käsi pitää yhä tiukasti kiinni puhelimesta, valheen fyysisestä ilmentymästä. Kuka olisi uskonut? Että yhtenä kauniina päivänä valhe aineellistuisi suorakulmaiseksi muovista ja metallista valmistetuksi, kämmenelle mahtuvaksi esineeksi? 


Uskottomuudesta on kirjoitettu paljon, aivan syystä, sen tuhovoima riehuu yhä kahlitsemattomampana maailmalla. Meissä itsessämme. Enää harvat parit "ilmiöltä" säästyvät. Kuitenkin pseudonyymi Anna Ekberg, takanaan kaksi tanskalaista bestseller-kirjailijaa, onnistuu loihtimaan loimuavan tarinan, jonka loppuratkaisu jättää lukijan aivoihin poltinmerkin.

Uskottu nainen on tarina urallaan etenevästä Christianista ja oman uransa puolestaan uhranneesta Leonorasta. Nainen teki ratkaisunsa Johanin, jo aikuistuvan pojan sairastuttua vakavasti. Leonora vaihtoi viulun öihin poikansa sairasvuoteella, kuten jokainen vastuuntuntoinen äiti olisi varmasti hänen tilassaan tehnyt.

Mutta millaisen palkan nainen tästä saa?


Hän tuntee vihan vasta nyt. Pienet kekäleet, niiden hehkua on mahdotonta tukahduttaa. Hän ei ole enää koskaan iloinen. Siltä hänestä tuntuu. Se on hirveää. Hän ei voi tuntea näin lopunelämänsä ajan. Hän vihaa niin väkevästi nyt. Heitä, jotka ovat hänet tuhonneet. Christiania. Ja sitä naista. Eniten häntä.



Yölliset testiviestiäänet voivat kaataa monen ihmisen maailman. Sillä Christian, tuo arkielämäänsä kyllästynyt mies on rakastunut, hullaantunut, menettänyt melkein järkensä Zeniaan. Nuoreen, söpöiseen Zeniaan, joka painostaa nyt miestä jättämään perheensä. Jättääkö vai eikö jättää?


Viha velloo hänen kehossaan, voimattomuus, nöyryytys. Hän tahtoisi mieluiten vain kääntyä ympäri, jättää talo niille sijoilleen, lähettää viestin, että on lähtenyt töihin. Mutta hänen on vaihdettava vaatteet. Syvä hengenveto. Hän miettii miten hullua on yhtäkkiä asua talossa, jossa pelkää törmäävänsä omaan vaimoonsa. Tuntuu siltä kuin hulluus olisi muuttanut taloon. Ei, vaan häneen.


Vaikka naislukijana olenkin Leonoran puolella, tässä kirjassa ei ole "hyviksiä" eikä "pahiksia". Siitä suuren suuri plussa. Harmaalla alueella liikkuu pariskunnan molemmat osapuolet, ja kysymys kuuluukin kumpi lopulta jää henkiin. Leonoran silmille kun ei noin vain hypitä, ei ainakaan sen jälkeen kun nainen näki Zenian katseen...


Uskottu nainen on tavallaan kevyt, tavallaan raskas teos. Varsinainen The Juonenkäänne sai minut lopullisesti hullaantumaan romaaniin. Viihdyttävän viiltävää menoa raakoja jännäreitä kaihtaville lukijoille.



***


Teoksesta ovat bloganneet ainakin Mai/Sähkökäyrä ja Leena Lumi.

Kicki Sehlstedt; Älä silmä pieni

Sweet Lolita 2018, suom. Petri Stenman ja Like 359s. (ennakkokappale)

"Hän seksitsättäili miesten kanssa. Tyyliin vanhojen ukkojen. Sitä hän on tehnyt vitoselta asti."
"Mutta minkä takia?" Aida sanoo ja huomaa kuulostavansa hämmästyneeltä.
"Kaikki sitä tekee, joskus. Se on kivaa. Ne kirjoittaa, että me ollaan kauniita."


"Älä silmä pieni katso mihin vain" -laulu on kuin tiivistelmä teoksesta, jonka luin heti ennakkokappaleen käsiin saatuani. Olen oikein odottanut pääseväni purkamaan tuntoja journalisti kriminologin Kicki Sehlstedtin esikoisteoksesta, sillä tätä ei pää kylmänä tahkota (ilmestymispäivä 25.2). Tarina nostaa nieluun jotakin niljakasta, se ei kaunistele eikä peittele. Se on totta.

Nuoret tytöt ja netti. Webcam. Vain vähän pehmoleluja, pitsiä ja paljasta pintaa. Helppoa rahaa, vai onko? Nämä sweet Lolitat eivät tiedä minkälaisen voiman kanssa leikkivät. Millaisen pirullisen piirin, jossa lapset ovat kertakäyttökamaa ja raha ratkaisee. Mitä nuorempaa lihaa, sen tuottoisampaa...


Viime päivien jännitys nousee väkisin kropasta. Sisällä naksahtaa, jokin ikään kuin irtoaa, kenties tunne on sama kuin silloin kun raskaana olevan naisen lapsivesi tulee, sulkuportti aukeaa ja se, mikä on sisällä tulvii ulos, eikä ole mitään, mikä sen voisi pysäyttää.



Toimittaja Aida Svantesson ja kriminologi Kajan Berglund ryhtyvät sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta selvittelemään, mitä nuoret netissä oikein puuhailevat, mihin "viattoman" tuntuiset webcam-keskustelut voivat johtaa. Sitten prostituoituja haastatellut, molemmille hyvinkin läheinen tutkija murhataan.



Älä silmä pieni on kirjana nopealukuinen, uskottava ja taidokkaasti kirjoitettu tarina. Kerralla ahmittavaa kamaa. Mutta itse juoni ei päästä otteestaan. Suru lasten puolesta, jotka vanhempiensa sijaan etsivät hyväksyntää ja rakkautta vanhoilta pervoilta. Tätä on nykymaailma. Tämä on todellisuutta, eiikä asiasta saa enää vaieta. Täydet pisteet kirjailijalle rohkeasta vedosta kirjoittaa romaani, jonka toivon saavan paljon huomiota.



"Ottaen huomioon miesten aiheuttaman vahingon minun osuuteni on olematon. Mutta uhkaukset ja teinityttöjen seksuaalinen ahdistelu ja hyväksikäyttö verkossa on yhteiskunnallinen ongelma. Meidän on alettava ottaa siellä tapahtuvat rikokset tosissamme."

Stephen King; Ulkopuolinen

The Outsider 2018, suom. Ilkka Rekiaro 2019, 543s.

Protokolasta poiketen haluan lisätä tähän henkilökohtaisen kommentin. Olen tutkinut paljon murhien veritodisteita, mutta tämä on ylivoimaisesti pahin rikos, jota minut on kutsuttu tutkimaan, ja syyllinen on saatava kiinni mahdollisimman pian.

Sanellut Tohtori Eward Bogan klo 11.


Flint City, tuo pikkuinen kaupunki, jossa jokainen tuntee toisensa, piirtyy nyt maisemaksi pahuudelle. Tapahtuu 11-vuotiaan pojan murha, niin brutaali, etten käy sitä tässä sen enempää avamaan. Hämmästyttävää kyllä, jäljet osoittavat kiistatta Terry Maitlandiin, onhan niin moni tavannut hänet verisissä vaatteissa murhailtana. Mutta kuinka tuo lempeä perheenisä, opettaja ja urheiluvalmentaja saattaisi tehdä jotakin näin epäinhimmillisen raakaa? Jopa syödä lasta?


Terry liukui penkin toiseen päähän. Hän piti kätensä sylissä. Hän näki tuulilasista pelikentän ison sähköisen tulostaulun. Hänen vaimonsa oli kaksi vuotta vetänyt kampanjaa, jolla siihen oli kerätty rahat. Nyt Marcy vain seisoi paikallaan, eikä Terry koskaan unohtaisi hänen ilmettään. Sellaisen ilmeen saattoi kuvitella kehitysmaassa naiselle, kun tämä näkee kylänsä palavan. 



Ja miten on mahdollista, että Terryllä on pitävä alibi aivan toisessa kaupungissa juuri tuolle illalle? Voiko sama ihminen olla kahdessa paikassa samaan aikaan? Etsivä Ralph Anderson ei tiedä enää mitä uskoa. Vedenpitäviä todisteita on olemassa sekä Terryn puolesta että vastaan, ja pidätys tehdään varsin näyttävästi kesken kaupunkiliigan turnausottelua.

Siitä alkaa Ralphin painajainen; todellisuuden rajojen hapertuminen, tuntemattoman pahan aina vain selkeämmiksi piirtyvät kasvot. Avukseen etsivämme saa Mersumiehestä tutun, ihanan omalaatuisen Holly Gibneyn. Hollyllahan on kokemusta myös yliluonnollisista asioista, eikä hän hätkähdä brutaallin omalaatuista tapausta. Naisen ainoa ongelma on saada tutkijat uskomaan mahdottomaan.



"Ralph, ei sitä tiedä, vaikka vielä ratkaisisimme tämän jutun, mutta voi olla, ettei ratkaisu ole meille mieleen. Tämä on aika syvä metsä."
Ei niinkään metsä, Ralph ajatteli puhelun päätyttyä, vaan cantaluponmeloni. Ja se kuhisee toukkia.


Luettuani Stephen ja Owen Kingin Ruususen unen (josta lisää myöhemmin), tartuin Ulkopuoliseen puolipakolla. Tarina yhdistelee kuitenkin niin vastustamattomalla tavalla perinteistä dekkaria ja omintakeista kauhua, että menin rakastumaan miltei heti ensi lehdiltä. Tarina on raaka, puistattava, hirveä, mutta samalla perin inhimillinen ja jopa lämmin. Ulkopuolinen näyttää taas Kingin parhaat puolet, eikä herra kirjailijan ote ole todellaan lipsumassa. Loistavasti alkanut tämäkin lukuvuoteni.


"Se, miltä sinusta tuntuu... ja miltä minusta tuntuu... on normaalia. Todellisuus on ohutta jäätä, mutta useimmat ihmiset luistelevat sillä koko ikänsä ja putoavat jäihin vasta lopussa. Me putosimme jäihin, mutta autoimme toisemme ylös. Ja autamme edelleen."

Liina Putkonen; Jäätynyt tyttö

Johnny Kniga 2018, 311s.

"Niiden kulttuurissa tytöt ovat saaliita, ja sitten on tätä kunniamurhaakin pinnalla, että pitää olla oikeasti varuillaan. Juuri sellaisella riskialttiilla silmällä se poikakin tytärtäni katseli. Minun oli pakko puuttua asiaan kielellä, jota nekin ymmärtävät", isä perustelee hyökkäystään paikallislehden verkkosivuilla.



Keleihin sopivalla teemalla mennään, joskin teoksessamme eletään jo takatalven piinaamaa pääsiäisenaikaa. Eikä lumentulo tietenkään ole tarinan ainoa ongelma. Se on koulunpihalta löytyvä teinitytön valkoiseen hautautunut ruumis. Ongelma on myös tytön eettinen tausta, jolla media pääsee saman tien mässäilemään. "Avuliaat" oppilaat kun lataavat someen kuvia jäätyneestä kädestä. Onko kyseessä Suomen ensimmäinen (tietoon tullut) kunniamurha?

Ja kuitenkin Jäätynyt tyttö on selkeästi Linda Forsin tarina. Rikoskonstaapelin, jonka oma elämä puristuu kiehtovasti yhä tiiviimpään solmuun. On tytär, jolle poliisiäidiltä jää liian vähän aikaa. On alkoholiin menevä, mutta muuten mukava aviomies. Siinä vaiheessa kun Lindan kerrottiin fanittavan Apulantaa, koin sielunsisaruutta tätä räväkkää naista kohtaan. Ja sitten peliin astuu vielä kipeä varjo menneisyydestä...


Linda muistaa vieläkin sen tunteen, kun kaksi ihmistä sekoaa toisiinsa niin, että muu maailma jää pyörimään sumuisena ja merkityksettömänä ympärille.



Espoolaisen toimittajan, Liina Putkosen esikoisromaani voitti Rikos-Kniga-kilpailun vuonna 2017. En hämmästele moista ollenkaan. Sen sijaan minun on vaikea käsittää kuinka näin eheä ja eläväinen paketti voi olla Putkosen ensimmäinen. Koukutuin välittömästi puistattavan arkiseen aiheeseen; tällä tavalla todella voisi tapahtua ihan kotikulmillakin. Äitiys, sen raskas mutta kallis taakka loistaa tarinan pinnalla. Oman tyttären menettäminen mitä julmimmalla tavalla.

Innolla jään odottamaan saavani lukea lisää Lindan tutkimuksista. Nyt mennään lujaa ja huimalla tasolla!



- Miten ihminen selviää lapsensa kuolemasta? Miten sellaisen jälkeen voi hengittää, syödä tai nukkua enää koskaan, hän huokaa ja painaa päänsä miehen kylpytakkiin.
- Eivät kaikki selviäkään, ja nekin jotka niin sanotusti selviävät, eivät hekään koskaan pääse takaisin entiseen, Paulus sanoo ja halaa vaimoaan.

Mattias Edvardsson; Aivan tavallinen perhe

En helt vanlig familj 2018, suom. Taina Rönkkö ja Like 2018, 472s.

Äiti: Ei ole pahempaa petosta kuin se, ettei ole lapsensa apuna.


Minäpä taisin olla aika liekeissä luettuani ruotsalaisen Mattias Edvardssonin tuoreimman julkaisun. Valitettavasti liekki ehti jo hieman hiipua kuukauden (!) vierähdettyä, mutta nyt sukelsin taas sisään tarinaan sitaattimerkintöjen avulla. Siis kirjahan on täyttä kultaa! Vaikka kyse on draaman asuun puetusta rikostarinasta, Aivan tavallinen perhe ui syvälle vanhemmuuden ytimeen. Moraali vastaan rakkaus, usko vastaan suojelunhalu.


Tytär: Heti, kun pääsen selliin, kirjoitan esseeni ensimmäiset virkkeet.
Millainen ihminen tahansa on kykenevä murhaamaan.
Sellaisella ihmisellä ei ole minkäänlaisia rajoja, jota on satutettu tarpeeksi syvältä.
En vain usko niin. Minä tiedän.



Kun isä on pappi ja äiti asianajaja, ei 19-vuotiasta Stella-tytärtä osaa oikein vankisellistä hakea. Siellä hän kuitenkin istuu. Potkii armotonta ovea, itkee, kirkuu, mutta vartijat pysyvät järkähtämättöminä. On odotettava tuomiota. On palattava muistoihin, siihen vanhempaan mieheen, siihen, jonka Stellan oletetaan murhanneen. Vielä syvemmälle menneeseen... ja Aminaan. Aina Aminaan.


Isä: Olen järkähtämättä sitä mieltä, ettei mikään voi olla niin vaikeaa kuin vanhemmuus. Kaikissa muissa ihmissuhteissa on hätäuloskäyntinsä. Rakkaansa voi jättää, useimmat tekevät niin jossakin vaiheessa jos rakkaus kuihtuu, jos toisesta kasvaa erilleen tai jos sydämessä ei enää tunnu hyvältä. Matkan varrelle voi jättää ystäviä ja tuttavia, myös sukulaisia, jopa sisaruksia ja vanhempia. Voi jättää ja jatkaa eteenpäin. Omasta lapsesta ei voi kuitenkaan koskaan luopua.



Melkein tosi tarina oli hyvä kirja, kyllä, mutta Aivan tavallinen perhe nostaa lentoon. Luin kirjaa kuin noiduttuna ja niin syvästi eläytyen, että taisi siinä muutama kyynelkin vierähtää. Juoneen kadottaa helposti itsensä, kuten loistaviin romaaneihin kuuluukin kadottaa, mutta henkilökuvaus vasta riipaiseekin.

Kuinka pitkälle sinä olisit valmis menemään suojellaksesi lastasi?



****


Teoksesta on blogannut moni, esimerkiksi Leena Lumi.