Pasi Ilmari Jääskeläinen; Väärän kissan päivä

Atena 2017, 342s.

Lapsuusmuistot ovat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä rannalla.


Näinkö tosiaan? Kuinka pitkälle psykeemme kykenee meitä, väärien kissojen lailla harhauttamaan, pitääkseen tietyt asiat autuaassa unohduksen tilassa? Vai onko kaikki muistamamme sittenkin totta...

Totuutta, häilyvää ja sinne tänne piiloutuvaista, etsii Kaarna. Ennen muuta hänen on löydettävä dementiasairas äitinsä. Pahaksi onneksi valekuollut, sittemmin useampaan otteeseen heräilevä ja karkaileva ihmismielen insinööri Alice Kaarna sattuu valitsemaan katoamispäiväkseen juuri syysfestivaalit. Joka vuosi Marrasvirran kaupunki lähtee liikkeelle naamiotta tai ilman, täyttää kadut värein, tuoksuin, riehakkaalla juhlahumulla. Miten sopivan cinemaattinen miljöö Alicelle!

Selvittääkseen äitinsä reittejä, arkkitehtuuri, aviopuoliso ja isä, kaikin puolin melko tavallisen oloinen kaveri tämä Kaarna, joutuu kaivautumaan menneisyyden muistoihin.


Talo oli lapsuudenkotini, elämäni onnellisten vuosien muistomerkki, ja se oli myös täysin vieraiden ihmisten koti, mikä jollain vaikeasti selitettävällä tavalla teki siitä kummitustalon. Sen läheisyydessä minulle tuli surullinen, levoton ja ahdistunut olo. Oli kuin menneisyyteni olisi katsellut minua ikkunasta pölynharmain kasvoin, hylätyn lapsen raivoa huutaen.



Kummitusmainen on myös yhä tiheämpään sumuun kietoutuva todellisuus Kaarnan ympärillä. Kello käy, aika rientää, äidin repaloituneet mielenliikkeet tarjoavat vain lisää kysymysmerkkejä. Tunnelman surrealistinen ote sykkii lukijan sormenpäissä. Välillä teos antautuu kissan lailla silitettäväksi, välillä se sähähtää vääristynein kasvoin.


- Minun hatussani asuu inhottava kissa, hän kähisi, - mutta sitä ei pidä katsoa.



Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin romaani on aina tapaus blogistaniassa. Itse en ole vielä uskaltanut googlailla, moniko tämän on jo ehtinyt lukemaan. Huojentunut olen, että ylipäätään sain kokonaisen kirjan luetuksi vieläpä kohtuu aika taululla. Ehkä tämä tästä. Kyllä tämä tästä.

Ja millaisen kirjan! Väärän kissan päivä kertoo yhdestä ainoasta päivästä, jolloin tapahtuu koko elämä. Joka on juuri sopivan maaginen menemättä äärimmäisyyksiin. Joka hurmaa suolaisen kitkerällä äiti-poika -suhteella. Loistavan romaanin loppuratkaisu puolestaan... on täydellinen sekin!



"... Joka leikillä on omat sääntönsä. Niin myös tällä meidän leikillämme. Yksi sääntö on silti aina ylitse muiden: mikään ei koskaan unohdu.
Emme mekään."



***

Kirjan ovat lukeneet mm. Susa, Leena Lumi, Tuijata ja Kirja vieköön.

Mathias Rosenlund; Vaskivuorentie 20

Sets 2013 (2. painos), 159s.

Jalkojeni alla pulppuaa lähde, joka päivä poljen vettä, usein se on tummaa ja syvää, toisinaan kevyttä ja makeaa.

Jos kukaan ei ymmärrä tai välitä, olen hukassa. Niin se on. Muuta sanottavaa minulla ei ole. Elämä jatkuu. Se tulee jatkumaan. Maailma kyllä pärjää, vaikka kukaan ei kuuntele minua tai välittäisi minusta. Mutta pärjäänkö minä?


Voi Mathias! Kyllä me kuuntelemme. Kyllä me ymmärrämme. Mutta voin puhua vain meidän köyhien, samassa kurimuksessa elävien puolesta. Mitä mieltä ovat he, joilla on valta typistää pieniä tulojamme entisestään? Ylipäätään hyvin toimeentulevat ihmiset? Sinä puhut puolestamme. Olet kirjoittanut elämästäsi lastesi takia, mutta samalla toimit maan hiljaisten äänitorvena. Kuten esimerkiksi heidän, jotka asuvat Myyrmäessä. Vaskivuorentiellä.


Kyllä vain, olen palaamassa takaisin blogistanian pyörteisiin, mutta hitain askelin, tahdilla jonka taidan. Suomenruotsalaisen Mathias Rosenlundin esikoisteos eksyi mukaani kirjastosta, ja koska se vaikutti sopivan lyhyeltä harrastuksen uudelleen makustelemiseen, päätin aloittaa. Ja sitten en voinutkaan lopettaa, en ennen viimeistä sivua. Lukuflow on vielä kaukainen haave, kesken lukemisen oli poukkoiltava sinne tänne, tankattava samoja sanoja uudelleen ja uudelleen siristävin, kipein silmin.

Sillä ei ole väliä. Vaskivuorentie 20, tämä omaelämänkerrallinen teos on rehellisyydessään niin taidokkaan kaunis, että jokaiselta sivulta voisi löytää lauseen seinätaulua varten.



 Olimme kaksi haavaa, jotka kasvoivat yhteen ja hitaasti tulehtuivat yhdessä.


Mathias opiskelee, hoitaa kotia, lapsiaan sekä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaa puolisoaan. C jaksaa harvoin osallistua. Hän on poissa pelistä. Hän itkee, hän suunnittelee itsemurhaa. Samaan aikaan laskupino kasvaa, vuokrat jäävät maksamatta ja pätkätyö ei kannata, koska se syö tukia. Lääkkeisiin kuluu satoja euroja kuukaudessa. Entä lapset? Siirtyykö köyhyys heihinkin? Lapset, jotka eivät koulujen alettua voi kehuskella ulkomaanmatkoilla, eivät edes reissulla Linnanmäelle. Hyvä että rahat riittävät makarooniin ja nuudeleihin.


En tiedä mitä toimettomuus on. Taistelen. Olen taistellut koko aikuisikäni. Tehkää työtä, sanotaan. Mutta työ ei riitä. Kaikki työ ei kannata. Kun on köyhä ja sairas, kaikki työ ei välttämättä kannata.


Köyhyys ei ole oma valinta. Se voi periytyä. Se voi johtua lukuisista itsestään riippumattomista syistä. Mutta koskaan se ei ole aihe häpeään!


Sekin on mahdollista. Voi olla että kaikki järjestyy. Jonakin päivänä niin saattaa käydä - mutta minä olen menettänyt toivoni. 


Ei, älä vielä Mathias! Älä menetä toivoasi. Sinulla on lapsesi. Sinulla on voimaannuttava intohimo: kyky kirjoittaa.


Romaanin sivuilla vuorottelevat toivo ja epätoivo. Kauhu, lannistuminen, halu luovuttaa. Ja samalla elämä jatkuu kuten se on aina jatkunut. Aina tulee uusi aamu. Voisiko se olla edellistä parempi?

Vaskivuorentie 20 on teos, jonka soisin jokaisen, korostan sanaa jokaisen, lukevan. Näin rohkeaan haluun avautua, kertoa elämän tosiasioista, harvoin törmää. Rosenlund kirjoittaa herkästi, jokaista sanaa tarkoittaen. Minä olin sulaa hänen käsissään.

J P Delaney; Edellinen asukas

The Girl Before 2017, suom. Satu Leevelahti 2017, 410s. (ennakkokappale)

Ehkä kysymyksessä on eräänlainen kokeilu. Asumiskokeilu.



Kuvittele täysin valkoinen, ääriniukasti sisustettu arkkitehtoninen taidonnäyte. Sinulla on mahdollisuus päästä asumaan juuri tähän valon täyteiseen rakennukseen. Vieläpä puoli-ilmaiseksi. Kunhan vain täytät kaavakkeet, kunhan vain tulet itsensä suunnittelijan valitsemaksi.

Näin käy Janelle ja hänen miehelleen, joka tosin roikkuu kuvioissa enää vain tavan vuoksi. Talo hämmentää Janen. Sen pelkistetyn modernit huoneet, ilmapiiri, joka antaa vihdoinkin tilaa hengittää...

Mutta aivan kuin jokin toinenkin huokailisi tiloissa. Liikkuisi varjoissa koskaan kääntämättä katsettaan.

Niin. Emma?


Joskus minusta tuntuu siltä, että tämä talo - meidän elämämme sen sisällä, sen kanssa, toistemme kanssa - on kuin palimpsesti tai pentimento, että vaikka me kuinka yritämme maalata Emma Matthewsin päälle, hän hiipii jatkuvasti takaisin: hämärä hahmo, arvoituksellinen hymy, joka pujahtaa vaivihkaa kuvan kulmaan.



Tietenkään Jane ei voi olla selvittämättä edellisen asukkaan riipaisevaa kohtaloa. Tietenkin Janen on tongittava esiin totuus, vaikka se löytyisi pienestä, japanilaistyylisestä puutarhasta. Taikka sitten ei. Mistä sinä olisit valmis luopumaan saadaksesi elää unelmiesi talossa? Vaatimus on luja, se on ehdoton.


"J, sinulla on koulutytön fantasia, että sinä olet se, joka sulattaa hänen jääkylmän sydämensä. Totuus on kuitenkin, että hän tulee särkemään sinun sydämesi."



Ensinnäkin, minun unelmieni talo on hyvin kaukana J P Delaney nimimerkkiä kantavan kirjailijan piirtämästä valkoisuudesta. Tämä tosiasia ei vie tenhoa romaanilta sitten ollenkaan. Tarina itsessään on nerokas. Taloista joissa kummittelee, on kirjoitettu aika monta kirjaa. Tässä ei kyse ole kuitenkaan sellaisesta. Tämä on psykologisesti kiehtova, kieroutunut kertomus alistumisen katkeran suloisesta painajaisesta. Noin niin kuin esimerkiksi. Lisäksi teos jättää häiritsevän tunteen pitkäksi aikaa ahdistamatta kuitenkaan liiaksi.

Jos pidät romantiikan värittämästä, pahaenteisesti hiipivästä jännityksestä, Edellinen asukas on sinun. Täyden kympin trilleri.



Myöhemmin kun olen vaipumassa uneen, kuulen hänen mutisevan: Sinä olet nyt minun, Emma. Tiedät kai sen? Minun.
Mmmmm, sanon unisesti. Sinun.



***


Toisaalla teoksen on lukenut ainakin Kirja vieköön.

Terveys ensin

Hei lukijani ja kustantamot! Juuri nyt voimavarani eivät riitä blogin aktiiviseen päivittämiseen, joten minun on, sydän itkusta väristen, ilmoitettava että otan aikalisän. Luen ja päivittelen blogia viimeistään oloni kohennuttua, taikka sitten jo aikaisemmin. Joka tapauksessa totuttuun vauhtiin en kykene henkilökohtaisista syistä.


Voikaa rakkaasti ja nämä eivät ole jäähyväiset!


Hellyydellä,
Annika

Camilla Läckberg; Noita

Häxan 2017, suom. Outi Menna ja Gummerus 2017, 687s.

Hänen alitajunnassaan alkoi hitaasti nousta esiin muisto. Hahmo metsässä. Joku, jota hän oli pelännyt. Varjo. Läsnäolo.


Fjällbackassa tapahtuu jälleen. Metsän helmaan, salaperäistä menneisyyttä kantavaan taloon on muuttanut nuori perhe. Heidän pieni tyttönsä, vain nelivuotias Linnea lähtee eräänä aamuna isänsä kanssa metsätöihin. Näin tuumii äiti. Paitsi ettei lähdekään. Linnea... Niin Linneaa ei löydy mistään. Pelastusoperaatio pistetään pystyyn, liian myöhään. Jälleen yksi perhe joutuu kohtamaan totuuksista hirvittävimmän, heidän pienokaisensa on murhattu.

Erikoisen murhasta tekee se, että samaisessa paikassa kuoli kolmekymmentävuotta sitten samanikäinen Stella. Murhasta tuomittiin tuolloin paikalliset teinitytöt, jotka tietysti otetaan tarkkaan syyniin. Voisiko pelkkä sattuma olla mahdollista? Siihen nyt ei usko kukaan! Onko pikku kaupunkiin palannut näyttelijä Marie, toinen silloisista murhaajista, kaiken takana. Ja miksi ihmeessä hän toistaisi tekonsa, jonka myöhemmin kielsi...

Fjällbackassa toimii nykyään myös maahanmuuttaneiden asuntola, ja kuinka ollakaan, paikallisten syyttävä silmä kohdistuu vieraisiin. Aivan samalla tavalla, kuin 1600-luvulla, noitavainojen riehuessa pahimmillaan...

Pelko erilaisuudesta. Pelko muutoksesta. Se kaikki sysää liikkeelle puistattavan tapahtumaketjun.


Hänellä oli paha aavistus, että liikkeelle oli pantu jotain, mitä olisi vaikea pysäyttää. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen kuin astui ovesta ulos, oli Peterin synkkä, eloton katse.



Rasismia keskiajalla, rasismia tänä päivänä. Kuolleet lapset, viattomat saavat aina maksaa kalleimman hinnan. Teiniromanssia. Näyttelijän arkea. Poliisien arkea. Veneilykisoja. Skumppaa. Ja selvittämätön mysteeri, joka saa lähes 700 sivuisen romaanin kulkemaan eteenpäin kuin juna.


"Mitä sä tarkoitit sillä pelkäämisellä? Eihän ne pelkää meitä."
"Totta kai pelkää", Sam sanoi ja ojensi lasiaan
 Sampanja vaahtosi ja kuohui yli, mutta Sam vain nauroi ja nuoli kätensä puhtaaksi.
"Ne tietää, että me ei olla samanlaisia kuin ne. Ne vaistoaa... ne vaistoaa pimeyden meidän sisällä."


Mutta. Luodakseen hyvän dekkarin, ruotsalaisen supersuositun kirjailijan Camilla Läckbergin olisi tullut lyhentää sivumäärää lähes puolella. Noita on niin täynnä turhanpäiväisyyksiä, kuten esimerkiksi Erican anopin polttarit ja häät, jotka eivät liity tarinaan mitenkään. Pieniä, höpsöjä yksityiskohtia. Camillan olisi myös korkea aika luopua puuduttavista maneereistaan: Bertil Mellberg sössii homman aina. Erica tunkee nokkansa hänelle kuulumattomiin aina, joskin nyt touhutäti kirjoittaa kirjaa Stellan tapauksesta, ja pääsee kuin pääseekin osallistumaan tutkintaan. Juhuu. Miten täydellinen hänen ja pääpollari Patrikin suhde onkaan. Miten täydellisiä perheitä, jo ällöksi käyvää hehkutusta Erican kauneudesta...


Nämä snobbailuun taipuvaiset dekkarit vain eivät ole minun juttuni. Rakastin kahta teoksen teiniä, joiden takia kahlasin hurjan sivumäärän loppuun saakka, vaikkakin he turhan vähälle huomiolle jäivät. Paitsi että...

Minä sanon tässä kohdin kiitos ja näkemiin Camillalle. Hänen dekkarinsa ovat suosittuja, hyvä niin, mutta kaikki ei ole kaikille.

Mats Strandberg; Hoivakoti

Hemmet 2017, suom. Ida Takala ja Stella Vuoma 2017, 367s.

Ilmanvaihto. Loisteputket. Ja nyt tämä. Tuntuu kuin koko Mäntykoti olisi romahtamassa kasaan. Kuin myös täällä olisi halkeamia, joista kaaos pääsee sisään.


Minulla on iloisia uutisia! Ruotsin Stephen Kingiksi tituleeratun Mats Strandbergin uusin romaani, Hoivakoti, painii täysin eri sarjassa kuin Risteily. Mitä on tapahtunut Mats? Tuntuu kuin kirjailija olisi kasvanut aikuiseksi yhdessä yössä; viime vuonna ilmestynyt yllätyksetön, ylipitkä splätterimeininki on vaihtunut kypsällä tavalla puistattavaksi kauhuromaaniksi. Yhtäkkiä Strandberg menee kirjoittamaan kirjan, jossa kaikki osat loksahtavat paikoilleen.

Tämä on äidin ja pojan tarina. Joelin välit dementoituneeseen Monikaan ovat päässeet maailman tuulissa viilenemään. Joel, tuo suvun mustalammas: aina hiukan ulkopuolinen, aina hiukan hukassa, mies, josta piti tulla musiikko. Joel palaa Tukholmasta kotiseudulleen saattaakseen sekavan Monikan hoivakotiin, myydäkseen sitten tyhjille jääneen talon. Äidin käytös muuttuu kuitenkin yhä omituisemmaksi uudessa ympäristössä.


"Etkö sinä näe häntä?" Äiti sanoo ja avaa silmänsä. "Hän näyttää kamalalta. Kasvot ovat ihan turvonneet ja siniset."
"Onko hän täällä?"
Joelin on täytynyt tulla hulluksi koska kysyy sellaista. Ajatus on melkeinpä lohduttava.
Hänen ei tarvitse enää koskaan pelätä että tämä tapahtuu. Tämä on jo tapahtunut.
"Hänhän seisoo ihan sinun takanasi."



Mäntykodissa työskentelevä hoitaja Nina, aikoinaan Joelin paras ystävä, huomaa hänkin alkavansa pelätä Monikaa. Nina ja Joel, valkaistuissa hiuksissa, mustissa meikeissä silloin, kun ovet musiikin maailmaan olivat vielä avoinna. Monika piti huolta molemmista, hän toimi Ninalle varsinaisena varaäitinä. Ja nyt vaikutta siltä, kuin jokin olisi vallannut vanhan naisen kehon. Koko Mäntykodin.


Kyllä vain, Hoivakoti on täysverinen kauhuromaani, joka asettuu ymmärtäen heikoimpien puolelle. Juuri tätä ominaisuutta kirjoissa rakastan! Vanhusten asemaa ja dementoituneen mielen kauhuja lähestytään kunnioittavasti. Luin kirjan loppuun viime lauantaina, jolloin suurinta osaa maatamme repi kesän pahin myrsky. Meillä sähköt pysyivät päällä, mutta ryminä toi kieltämättä lisämausteensa lukuelämykseen. Kerran jos toisenkin oli kurkistettava selän taakse jos vaikka...


Suosittelen!



Joel katsoo ostastonjohtajaa yllättyneenä. Hän ei voi olla pohtimatta, mitä Mäntykodissa tapahtuu niille vanhuksille, joilla ei ole omaisia taistelemassa puolestaan, ihmisiä, jotka kehtaavat olla hankalia vanhusten edun takia. Kuka vaatii apua Edit Anderssonille, tai Lillemorille, tai niille oudoille sisaruksille D-käytävän päässä, joita kukaan ei käy tervehtimässä?

Ninni Schulman; Tyttö lumisateessa

Flickan med snö i håret 2010, suom. Maija Kauhanen ja Tammi 2017, 442s.

Käy kuolo kylmä luoksein ja illalla mut vie.
En ilon häivää tunne, sen suru vienyt lie.
Huoneeni hämyyn astu, kun istun tuolissain
ja elon kaarta mietin, lyö kello verkkaan vain.



Dekkareihin, voisiko sanoa, erikoistunut (haha) blogini jäisi tyhjäksi ilman Tyttöä lumisateessa. Vastikään suomennettu, toimittaja Magdalena Hanssonista kertova jännärisarja tulee, luonnollisesti, naapurimaastamme Ruotista. Ja minä toivon, kovasti ja mitä hartaimmin, että ne viisi jo ilmestynyttä osaa suomennettaisi mahdollisimman pikaisella, kärsimättömälle lukijalle soveltuvalla aikataululla.

Eli. Uutta verta ruotsalaiseen jännärigenreen? En ikinä lakkaa ihmettelemästä  mikä taika heiltä sormenpäistään löytyy. Periaatteessa Ninni Schulmanin teos on tarinaltaan "peruskauraa". Pikkukaupungissa, maalaisidyllin ytimessä katoaa kuusitoistavuotias teinityttö, vieläpä uudenvuodenyönä. Vähän myöhemmin pakastunut ruumis löydetäänkin, mutta kuuluuko se edes samalle henkilölle?


Mikä minun nimeni on? Olen unohtanut nimeni.
Aikaa ei enää ole, vain pimeyttä ja kaikki yöt. En tiedä mistä alan ja mihin lopun.



Avioeron raateleman Magdalena palaa kotiseudulleen Hagforsiin, joka yllättäen on muuttunut ahdistavien tapahtumien keskuspaikaksi. Ja niin kun Magdalena toivoi rauhaa itselleen ja pienelle pojalleen. Naisen täytyy koota sirpaloitunut sydän, peittää mustat silmänalusensa, ja ryhtyä töihin; utelemaan vähäsanaisilta poliiseilta mitä kaupungissa oikein on meneillään.


Hämmentyneitä ovat myös poliisit (Olenko minä menettämässä järkeni?) Christer ja Petra työkumppaneineen. "Voi helvetti, täällähän on ihan villin lännen meininki."


Schulmanin kehutaan luovan todentuntuista kerrontaa maanläheisillä henkilöhahmoilla. Juuri näin. Tyttö lumisateessa on ihmissuhdepainotteinen jännitystarina puistattavan monenmuotoisista ja -tasoisista rikoksista. En tahtoisi paljastaa enempää. Vaikka tiedän lukijoideni seuraavan montaa eri dekkarisarjaa, vinkkaan, että aina löytyy tilaa vielä yhdelle. Minut Ninni sai pauloihinsa persoonilla, joiden tunteisiin samaistuminen kävi ihanan luonnollisesti.



Siinä ja silloin Christer teki jotakin, mitä ei ollut tehnyt sitten lapsuuden: hän risti kätensä. Sitten hän kohotti jälleen katseensa terävien kuusenlatvojen tuolle puolen, suoraan valkoiselle talvitaivaalle.
"Rakas Jumala, mitä minä teen? Auta minua."