Liina Putkonen; Jäätynyt tyttö

Johnny Kniga 2018, 311s.

"Niiden kulttuurissa tytöt ovat saaliita, ja sitten on tätä kunniamurhaakin pinnalla, että pitää olla oikeasti varuillaan. Juuri sellaisella riskialttiilla silmällä se poikakin tytärtäni katseli. Minun oli pakko puuttua asiaan kielellä, jota nekin ymmärtävät", isä perustelee hyökkäystään paikallislehden verkkosivuilla.



Keleihin sopivalla teemalla mennään, joskin teoksessamme eletään jo takatalven piinaamaa pääsiäisenaikaa. Eikä lumentulo tietenkään ole tarinan ainoa ongelma. Se on koulunpihalta löytyvä teinitytön valkoiseen hautautunut ruumis. Ongelma on myös tytön eettinen tausta, jolla media pääsee saman tien mässäilemään. "Avuliaat" oppilaat kun lataavat someen kuvia jäätyneestä kädestä. Onko kyseessä Suomen ensimmäinen (tietoon tullut) kunniamurha?

Ja kuitenkin Jäätynyt tyttö on selkeästi Linda Forsin tarina. Rikoskonstaapelin, jonka oma elämä puristuu kiehtovasti yhä tiiviimpään solmuun. On tytär, jolle poliisiäidiltä jää liian vähän aikaa. On alkoholiin menevä, mutta muuten mukava aviomies. Siinä vaiheessa kun Lindan kerrottiin fanittavan Apulantaa, koin sielunsisaruutta tätä räväkkää naista kohtaan. Ja sitten peliin astuu vielä kipeä varjo menneisyydestä...


Linda muistaa vieläkin sen tunteen, kun kaksi ihmistä sekoaa toisiinsa niin, että muu maailma jää pyörimään sumuisena ja merkityksettömänä ympärille.



Espoolaisen toimittajan, Liina Putkosen esikoisromaani voitti Rikos-Kniga-kilpailun vuonna 2017. En hämmästele moista ollenkaan. Sen sijaan minun on vaikea käsittää kuinka näin eheä ja eläväinen paketti voi olla Putkosen ensimmäinen. Koukutuin välittömästi puistattavan arkiseen aiheeseen; tällä tavalla todella voisi tapahtua ihan kotikulmillakin. Äitiys, sen raskas mutta kallis taakka loistaa tarinan pinnalla. Oman tyttären menettäminen mitä julmimmalla tavalla.

Innolla jään odottamaan saavani lukea lisää Lindan tutkimuksista. Nyt mennään lujaa ja huimalla tasolla!



- Miten ihminen selviää lapsensa kuolemasta? Miten sellaisen jälkeen voi hengittää, syödä tai nukkua enää koskaan, hän huokaa ja painaa päänsä miehen kylpytakkiin.
- Eivät kaikki selviäkään, ja nekin jotka niin sanotusti selviävät, eivät hekään koskaan pääse takaisin entiseen, Paulus sanoo ja halaa vaimoaan.

Mattias Edvardsson; Aivan tavallinen perhe

En helt vanlig familj 2018, suom. Taina Rönkkö ja Like 2018, 472s.

Äiti: Ei ole pahempaa petosta kuin se, ettei ole lapsensa apuna.


Minäpä taisin olla aika liekeissä luettuani ruotsalaisen Mattias Edvardssonin tuoreimman julkaisun. Valitettavasti liekki ehti jo hieman hiipua kuukauden (!) vierähdettyä, mutta nyt sukelsin taas sisään tarinaan sitaattimerkintöjen avulla. Siis kirjahan on täyttä kultaa! Vaikka kyse on draaman asuun puetusta rikostarinasta, Aivan tavallinen perhe ui syvälle vanhemmuuden ytimeen. Moraali vastaan rakkaus, usko vastaan suojelunhalu.


Tytär: Heti, kun pääsen selliin, kirjoitan esseeni ensimmäiset virkkeet.
Millainen ihminen tahansa on kykenevä murhaamaan.
Sellaisella ihmisellä ei ole minkäänlaisia rajoja, jota on satutettu tarpeeksi syvältä.
En vain usko niin. Minä tiedän.



Kun isä on pappi ja äiti asianajaja, ei 19-vuotiasta Stella-tytärtä osaa oikein vankisellistä hakea. Siellä hän kuitenkin istuu. Potkii armotonta ovea, itkee, kirkuu, mutta vartijat pysyvät järkähtämättöminä. On odotettava tuomiota. On palattava muistoihin, siihen vanhempaan mieheen, siihen, jonka Stellan oletetaan murhanneen. Vielä syvemmälle menneeseen... ja Aminaan. Aina Aminaan.


Isä: Olen järkähtämättä sitä mieltä, ettei mikään voi olla niin vaikeaa kuin vanhemmuus. Kaikissa muissa ihmissuhteissa on hätäuloskäyntinsä. Rakkaansa voi jättää, useimmat tekevät niin jossakin vaiheessa jos rakkaus kuihtuu, jos toisesta kasvaa erilleen tai jos sydämessä ei enää tunnu hyvältä. Matkan varrelle voi jättää ystäviä ja tuttavia, myös sukulaisia, jopa sisaruksia ja vanhempia. Voi jättää ja jatkaa eteenpäin. Omasta lapsesta ei voi kuitenkaan koskaan luopua.



Melkein tosi tarina oli hyvä kirja, kyllä, mutta Aivan tavallinen perhe nostaa lentoon. Luin kirjaa kuin noiduttuna ja niin syvästi eläytyen, että taisi siinä muutama kyynelkin vierähtää. Juoneen kadottaa helposti itsensä, kuten loistaviin romaaneihin kuuluukin kadottaa, mutta henkilökuvaus vasta riipaiseekin.

Kuinka pitkälle sinä olisit valmis menemään suojellaksesi lastasi?



****


Teoksesta on blogannut moni, esimerkiksi Leena Lumi.

Vuosi 2018 ja paluu tauolta

Hei,

ilman varsinaisia aikomuksia ajauduin lähes kuukauden mittaiselle blogitauolle. Lukenut kyllä olen, ja bloggatavien pino kasvanut yhdessä paniikin kanssa. Nyt syvään hengitellen menemme kuitenkin viime vuoteen, joka oli kirjallisesti yksi elämäni surkeimmista. Syy ei suinkaan ollut itse kirjoissa, päinvastoin, vaan lukutahdissani. 

Ehkäpä vuosi 2019 tuo mukanaan jotakin aivan uutta. Toki lukulistaltani löytyy myös vanhojen suosikeiden teoksia. Bloggaamista helpottaisi kauan kadoksissa ollut rennompi ote ja armollisuus itseään kohtaan tässä(kin) asiassa. Jokaisesta kirjasta ei tarvitse kirjoittaa yhtä "pitkästi". Arvostelun voi naputella myös tiivistetympään muotoon. 

Mutta tässä viime vuoden parhaimmat lukuelämykset:



Simo Hiltunen; Ihmisen kuoressa


A. J. Finn; Nainen ikkunassa


Ane Riel; Pihka


Gail Honeyman; Eleanorille kuuluu ihan hyvää


Arne Dahl; Rajamaat


Kristina Ohlsson; Sairaat sielut


Arttu Tuominen; Leipuri


Lars Kepler; Lazarus



Erityismaininta vielä Tarita Ikoselle hänen jatkuvasti puhuttelevasta runoteoksestaan.


Tarita Ikonen; Kylmyyden monologi

Lumen lempeyttä ja arvoituksellista kauneutta vuoteen 2019!



Annika

Simo Hiltunen; Ihmisen kuoressa

WSOY 2019, 421s.

Me olemme syyllisiä. Kaikki. Kukin tavallamme.



Koko kirjavuoteni, kaikki omilla tavoillaan loistavat lukuelämykset, ovat kuljettaneet minua kohti. Ehkä en ollut valmis aikaisemmin, ehkä en tarpeeksi keskittynyt tai halukas luovuttamaan mieltäni näin kokonaisvaltaisesti kirjalle. Ihmisen kuoressa vei mukanaan vielä syvemmin kuin edeltäjänsä Lampaan vaatteissa, jonka senkin valitsin aikanaan yhdeksi vuoden parhaimmista romaanesta. Kirjailija Simo Hiltunen on täällä taas, synkempänä, rujommin lukijansa ottaen.


Hän olisi halunnut veitsen, jotta olisi voinut viiltää itsensä takaisin, osaksi todellisuutta. Tiputella suonistaan pisaroita veteen ja katsella veren huntuja, jotka painuivat pohjaan ja anelivat itselleen aikaa, jota ne eivät koskaan saisi. Ne vain laimenisivat ja katoaisivat. Niin kuin ihmiselämäkin. Tämä turha.



Perhesurmia tutkinut rikostoimittaja Lauri Kivi on oppinut minuudesta, sinuudesta, ihmisyydestä jotakin perustavanlaatuista. Aiemmin väkivaltaisesti käyttäytynyt päähenkilömme osaa jo taltuttaa demoninsa ennen kuin ne syöksähtävät kirjaimellisesti kimppuun. Mutta miten Minä pysyy kasassa kun elämä runnoo takaisin pimeyteen? Isyys on Kivelle harjoittelemisen arvoinen asia varsinkin kun tytär Aava jo täysi ikäinen, täysverinen kansainvälisestikin menestynyt poptähti.

Myös paremmin Oceanina tunnettu Aava kantaa nuoresta iästään huolimatta tyhjyyttä. Veren väristä syyllisyyttä. Hän joka muistuttaa niin kovin kolme vuotta sitten kadonnutta artistia Amandaa. Vaikka poliisi kirjasi aikoinaan Amandan katoamisen itsemurhaksi, ei sureva äiti saa rauhaa. Nyt hän pyytää Kiveltä apua, jotta tyttären kohtalo saisi viimein päätepisteen.


Pimeä talo, sen varjot ja ahtaat käytävät ahdistivat. Oli kuin olisi kopeloinut kuilujaan; omia mielihalujaan ja pelkojaan. Koko ajan kammoksuen löytävänsä jotain, mitä ei kyennyt hallitsemaan. Jotain alkukantaista ja rujoa. Jotain, mikä syöksyisi kesyttämättä päälle pimeyden laitamilla.



Ihmisen kuoressa riisuu lukijansa alastomaksi. Mikään ei ole yksiselitteistä, syy ja seuraus kulkevat tiiviisti käsikädessä muovaten henkilöistä... inhimillisiä. Ihmisiä. Heitä on satutettu, he tulevat satuttamaan. Oikean ja väärän rajat hiipuvat tarinan edetessä varmaotteisella tyylillä. Sanoilla leikittelevä kirjailija ei kuitenkaan unohda toivoa, huumorista puhumattakaan


- Pokka kiroilee paljon.
- Vitut kiroilen. En muuten kiroile saatana. Perkele.
- Pokka menee nyt itseensä.
- Pokka menee nyt helvetin vittuun täältä, uutispäällikkö raivosi ja oli sanansa mittainen mies.


Heittämällä vuoden paras kirja, jota aloin kaivata heti kansien sulkeuduttua.

H. P. Lovecraft; Alkemisti ja muita kertomuksia

Suom. Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä, Jalava 1994, 178s.

Ulkona oli hyvin pimeää, mutta kaupungin valothan paloivat aina, joten odotin näkeväni ne sateen ja tuulen lomasta. Mutta kun katsoin tuosta kaikkein korkeimmasta päätyikkunasta samalla kun kynttilät lepattivat ja hulluksi tullut viola ulvoi kilpaa yötuulen kanssa, en nähnyt alhaalla kaupunkia enkä tutuilta kaduilta loistavia ystävällisiä valoja, vaan edessäni avautui pelkkä ääretön musta avaruus; aavistamaton avaruus, joka oli täynnä liikettä ja musiikkia eikä muistuttanut mitään tästä maailmasta.

Erich Zannin musiikki



H. P. Lovecraft on niin legendaarinen nimi kauhuklassikoiden joukossa, että on suorastaan häpeällistä tunnustaa löytäneensä kirjailija vasta "tässä iässä". Sain poikaystävältäni pari novellikokoelmaa lainaan, ja aloitin teoksesta nimeltä Alkemisti ja muita kertomuksia. Minä, novellikammoinen huomasin suorastaan ahmivani kirjaa pitkälle yöhön sillä seurauksella, etten uskaltanut sammuttaa lukuvaloa. Vaikka itse teksti ei ole rakenteellisesti helpoimmasta päästä, rivivälit lähes olemattomat ja tunnelma raskaampi kuin hautajaisissa, löysivät nämä tarinat tiensä ihoni alle.

Takakannessa kerrotaan Erich Zannin musiikin olleen kirjailijan oma henkilökohtainen suosikki. Voisin yhtyä tähän. Jokaisessa novellissa on oma kertomuksensa, mutta yhtymäkohtia löytää helposti. Ryhdyin suorastaan etsimään niitä, samoin kuin erilaisia piilomerkityksiä kauhujen takaa. Liian analysoiva lukutyyli kuitenkin latisti tunnelmaa, joten unohdin sen pian, ja antauduin yksinkertaisesti tarinoiden vietäväksi.


Imu tuli taivaalta. Tietty piste tähtien joukossa kutsui häntä Vesikäärmeen ja Argolaivan välissä, ja hän tiesi sen vetäneen häntä puoleensa siitä lähtien kun hän oli herännyt hieman auringonnousun jälkeen. Aamulla se oli ollut jalkojen alla ja tällä hetkellä eteläsuunnassa, mutta se siirtyi hitaasti länteen päin. Mikä oli tämän uuden arvoituksen merkitys? Oliko hän tulossa hulluksi?

Unet noitatalossa



Jokaisessa novellissa on tutkivan mielenlaadun omaava päähenkilö, joka ei malta pysyä erossa aina vain vaarallisemmiksi käyvistä mysteereistä. Varsinaisesti teoksista puuttuu hyvä ja paha. On olemassa voimia, jotka valtaavat ihmismielen omiin käyttötarkoituksiinsa. Tässä suhteessa ihminen on voimaton, joskin hän suhtautuu yliluonnolliseen kauhunsekaisella uteliaisuudella. Mutta ylimielisyys ja leikittely pahuuden kanssa ovat kohtalokkaita. Vaikka henki ei menisi, menee mielenterveys.

Voisin kuvitella ihmisvihaajana tunnetun Lovecraftin olleen hyvin yksin pelkojensa kanssa. Hän kärsi valveunista tai unihalvauksista, millä nimellä niitä haluaakaan nimittää, ja aiheet tarinoihin kumpuavat osittain noista psykoottisista näyistä. Kaltaiselleni avaruuskammoiselle ihmiselle kaikki kosminen kauhu on jäätävää luettavaa, joskin olen Alkemistin myötä nipsaissut vain murto-osan kirjailijan laajasta tuotannusta. Cthulthu-tarinoita on enemmänkin tiedossa seuraavana odottavassa kirjassa, johon tartun heti kun saan arvostelukappaleryysistä vähän rauhoittumaan.


Todelliset genrefanit ovat varmasti nämä lukeet aikapäiviä sitten, mutta muutoin voisin suositella kirjoja vahvoista tunnelmista pitäville lukijoille. Tarinassa ei välttämättä tapahdu juuri mitään, ja silti se nostaa vainoharhat pintaan. Aika mahtavaa.



Kuolema on armelias, sillä siitä ei ole paluuta, mutta sille, joka on palannut pimeyden alimmista kammioista riutuneena ja viisastuneena, ei suoda enää rauhaa.


HYPNOS

Sisko Savonlahti; Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Gummerus 2018, 304s.

Mitä minä oikein haluan?


Arvostelukappaleita aikoinaan pyytäessäni pysähdyin hetkeksi esikoiskirjailija Sisko Savonlahden kohdalle, mutta jäin epäröimään olisiko tämä ihan minun juttuni. Onneksi kirja tuli vastaan kirjastossa. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on täyden kympin teos. Savonlahti kirjoittaa omalla uniikilla tyylillään enemmänkin toteavasti, kuin hurjan hurjasti tunteilla pelaten. Arki kajal-siveltimineen ja sipseineen tuntui vähintäänkin helposti samaistuttavalta. Ja kun vielä itsekin olen samanlaisessa työttömyyden lamaannuttavassa tilassa, jossa pitäisi sitä ja pitäisi tätä mutta kun ei vain jaksa, ihastuin pinkkiin teokseen täysillä.

Kirja on raadollinen, kirja on hauska, kirja on tosi.


Päähenkilömme, nuori helsinkiläinen toimittaja seurailee, kuinka elämä huitelee ohitse. Erosta hänen, ja poikaystävän välillä on jo monta kuukautta, mutta yli ei pääse, kipu ei helpota, aika ei paranna. Sillä vaikka nämä kaksi ehtivät viettää yhdessä vain lyhyen ajan, poikaystävä pääsi liian lähelle.


Yhteisiä öitä tuli lisää. Niinä harvoina kertoina, kun nukuimme erillämme, katsoimme iltaisin tahoillamme taivasta ja lähettelimme iltaisin siitä toisillemme valokuvia. Taivas oli vaaleansininen tai vaaleanpunainen tai yhdistelmä pastellisävyjä. Söin harvoin sipsejä.



Ja ilman sen kummempia selityksiä mies lähtee, nainen jää. Toimittajan töitä on harvakseltaan, vielä harvemmin tulee lähetettyä työhakemuksia. Ennemmin hän makoilee kalliin vuokra-asuntonsa parvekkeella, kuuntelee Linnanmäeltä kantautuvia ääniä, haaveilee. Mutta mistä? Sipsiriippuvuus alkaa lähennellä äärirajoja, ajatukset terveellisemmästä elämästä lipuvat yhä kauemmaksi. Puhelin olisi täynnä Tinder-miehiä, mutta yksikään heistä ei vedä vertoja entiselle poikaystävälle.


"Usko pois", Teemu jatkoi. "Meidän ongelmamme on se, että me ajattelemme kaiken aikaa miehiä - menneitä, nykyisiä ja tulevia. Ja sitten jauhamme heistä ja ylianalysoimme heitä."



Onneksi naisella on ystävät, huolehtivat sukulaiset, erityisen ihastuttava mummi. Heidän myötä melankoliakin helpottaa hitusen. Vielä ei ehkä jaksa, mutta pian. Kaikki voi muuttua tai olla muuttumatta. Jokainen päivä on kuitenkin täynnä elämää itseään.


Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kuvaa ihastuttavalla tavalla niin päähenkilön mielenliikkeitä, kuin Helsinkiäkin. Se on äärettömän ajankohtainen, hauskan surullinen tarina, joka pitää lukijaansa hienoista välimatkaa. Aivan kaikkia kortteja ei näytetä, mikä lisää kutkuttavasti jännitteitä. Taas yksi kirjailija, jota jään jatkossa ehdottomasti seuraamaan.



"Ei sitä lasta taideta ihan noin vain hankkia", huusin vaarilleni.
"Tuolla on kuule mukavia miehiä koko Suomi täynnä", hän vastasi.
Pyörittelin silmiäni mutta kukaan ei nähnyt sitä. Katsoin puhelintani. Olin saanut viestin Tinderissä.
"Haluutko munaa?" siinä luki.

Antti Tuomainen; Pikku siperia

Like 2018, 295s.

Muistan iloisen kevätiltapäivän, kun pakkasimme pakettiauton ja lähdimme Helsingistä kohti Hurmevaaraa. Me sanoimme toisillemme, että tästä alkaa jälleen yksi yhteinen seikkailu. Me emme sanoneet toisillemme, että otetaanpa sohva ja lamppu ja kirjat ja pöytä ja ajetaanpa suoraan Helvettiin.



Mutta näinpä siinä kuitenkin käy, kun pastori Joel Huhta muuttaa vaimonsa Kristan kanssa Hurmevaaraan. Pienellä paikkakunnalla paistaa harvoin aurinko, mutta sitäkin enemmän pikku siperiaa riepottelee armoton pakkanen. Jo prologi tempaisee kyytiin sellaisella vauhdilla, että huulilla maistuu koskenkorva ja turvallinen kotisohvakin on lähteä lentoon... Mutta sitten jysähtää. Miten suurella mahdollisuudella meteoriitti ylipäätään putoaa juuri Hurmevaaraan, juuri kuskin paikalle?

Toisaalla uskonsa kanssa kamppaileva Joel joutuu kotioloissa kurimuksista pahimpaan; aina rakastava ja hellä vaimo on selkeästi käynyt vieraissa. Mustasukkaisuus. Siinä vasta tuhoava voima.


Mustasukkaisuus syövyttää minua. Se etenee kuin ruoste, puhkoo ja lävistää. Kun tuska yltyy suurimmilleen, minusta tuntuu että ainoa tapa selvitä on näytellä itseäni, asettua sivuun siitä mitä minussa tapahtuu. Tuntuu, että muuten hajoan kappaleiksi tai luhistun sisäänpäin.



Ja vain selvitäkseen jotenkuten epätietoisuuden leimaamasta järkytyksestä pappimme päättää ryhtyä vartioimaan sotilasmuseossa säilytettävää meteoriittiä. Kuohukoot paikkakuntalaiset kuinka, yövuorot ovat hänen. Jos Joel ei muuhun kykene, niin ainakin hän suojelee miljoonan euron hintaista kivenmurikkaa vaikka omalla hengellään!

Tällaisia tilanteita onkin luvassa lukuisia. Periaatteessa jokainen pienen kyläpahasen asukas voisi olla syyllinen. Koska meteoriitti lähtee pian tarkempiin tutkimuksiin, alkaa aika käymään vähiin. Yön pimeimpina tunteina ikkunat hajoilevat, sirpaleet rouskuvat kengän alla, nyt jos koskaan on aika toimia.



Kyllähän te tiedätte Antti Tuomaisen kuuluvan lempikirjailijoideni kärkikaartiin. Pikku siperia on jäätävällä huumorilla varustettu seikkailunomainen tarina, joka herättää ihanan vainoharhaisuuden tunteen. Pidin erityisesti siitä, kuinka alku ja loppu nivoutuivat yhteen. Ympyrä ikään kuin sulkeutui ja viimeisen sivun jälkeen en osannut muuta kuin hymyillä. Toistan ehkä itseäni, mutta Tuomainen kypsyy kirja kirjalta siihen tahtiin, että häneltä voimme odottaa vain kultaa. Tai meteoriitteja.



Yrittää voi, ajattelen.
Raja on vedettävä johonkin.
Se kulkee tässä, minussa.



***



Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirsin book club, Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön ja Tuijata.