Mads Peder Nordbo; Tyttö ilman ihoa

Pigen uden hud 2017, suom. Tiina Sjelvgren ja Like 2018, 348s.

En ole ikinä eläissäni kuullut, että kukaan täällä olisi saanut päähänsä silpoa toisen ihmisen kuin eläimen.



Kuvittele silmänkantamattomiin sumuisena ja suttuisena kuohuvaa merta. Hengityksesi huuruaa, ja samalla se on salpautua jään turkoosista kauneudesta. Haluat maistaa pienen palasen. Jää vastaa sinulle, paljastaen sisältään muumioituneen ruumiin. Mutta tämä on vasta alkua. Tämä on portti pimeyteen.


"Minä olen poliisi", Jakob huokaisi ja pudisti päätään. "Täällä kaupungissa tapahtuu paljon hirveitä asioita kodin seinien sisäpuolella."
"Tiedän sen", vanha mies sanoi hiljaa. "Tiedän myös, mistä sinä löydät demonisi. Mutta sinun pitää tutkailla sisintäsi ja kysyä itseltäsi, onko oikein kahlita se. Demonit pääsevät vapaiksi syystä."



Toimittaja Matthew Cave etsii syrjäisestä Nuukista uudenlaista suuntaa elämälleen. Rakkaansa auto-onnettomuudessa menettäneenä hänellä itsellään ei ole enää mitään menetettävää. Jää ja meri rauhoittavat miehen polttavaa tuskaa, siinä missä melkoinen määrä tupakkaakin, mutta sitten alkaa tapahtua. Jäämuumio on löytynyt! Historiallinen skuuppi lepää miehen sormenpäissä. Ja silti jotakin on pahasti pielessä.

Grönlannissa eletään suuremman vallan alla, pääasia ei ole auttaa insestistä kärsiviä lapsia, paljon lasten hätää tärkeämpää on pitää yllä kiiltokuvamaista kulissia. Matthew ryhtyy selvittämään elävältä nyljettyjen miesten kohtaloita, aivan kuten sittemmin kadonnut poliisi Jakob vuonna 1973.

Jakobin muistiinpanojen, sekä vankilasta vuosien jälkeen vapautuneen Tuparnaaqin myötä toimittajallemme selviää ehkä julmimpia asioita, joita kirjallisuudessa vastaan tulee.



Tyttö ilman ihoa ei sovi herkkänahkaisille lukijoille, sillä sen kaunistelematonta karuutta edes jää ei kykene viilentämään. Mutta jos uskallat, lue tanskalaisen kirjailijan, Mads Peder Nordbon teos. Tiheämpää tunnelmaa, varmemmalla otteella kerrottua tarinaa saat etsiä. Tässä kirjassa on kaikki kohdallaan.



Minä asuin täällä, karun luonnon merkitsemänä. Annoin tuulen, viiman ja kylmän muokata minua. Minä rakastin vuoria ja merta, sillä ne olivat minun lihaani ja vertani. Rakastin sumua, sillä se oli minun hengitykseni. Rakastin kylmyyttä, sillä se oli silmieni harmaansininen lähde ja sieluni kohottavat siivet. Minä asuin täällä. Minä asun täällä.

Clare Mackintosh; Anna minun olla

Let Me Lie 2018, suom. Päivi Pouttu-Deliére 2018 ja Gummerus 2018, 438s.

Onnellisen perheen leikkiminen. Todellisten tunteidemme piilottaminen.
Kuinka helposti elämä muuttuu. Kuinka helposti onni haihtuu.


Meitä entisen poliisin, nykyisen kirjailija Clare Mackintoshin faneja hemmotellaan oikein kunnolla. Kirjailija on maailmalla kuuma nimi, ja hänen teoksiaan suomennetaan kiitettävään tahtiin. Oma lukutahtini puolestaan on lokakuisen huurteen peitossa, täysin kirjoista riippumattomista syistä. Sillä Anna minun olla tarjoaa ehkä tähän mennessä parasta Mackintoshia.

Ensin itsemurhan tekee Annan isä, vuotta myöhemmin äiti. Nuoreksi äidiksi itsekin päätynyt Anna ei voi ymmärtää vanhempiensa mielenliikkeitä - kaikenhan piti olla hyvin! Niin yhteisen firman, kuin pitkään kestäneen avioliitonkin. Äiti kyllä näki, hän tiesi millaisen tuskan oman käden kautta tapahtunut kuolema tyttäressä aiheutti. Ja silti meni itse perässä. Silti särki Annan uudelleen.

Elämänsä sirpaleita kokoileva Anna saa järkytyksekseen hilpeäkantisen kortin juuri vanhempiensa kuoleman muistopäivänä. Itsemurhako? Mieti vähän. Mietitty on, romahdukseen saakka ja silti itsemurhissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Jos niissä nyt koskaan on.

Mutta ehkä vanhemmat eivät tappaneetkaan itseään. Ehkä heidät murhattiin.


Tosiseikka: joulun aikaan kuolee enemmän ihmisiä kuin muulloin.
He paleltuvat. Sairaalassa on liian vähän henkilökuntaa. Yksinäisyys saa heidät tarttumaan pilleripurkkiin, veitseen tai köyteen.
Tai he saavat nyrkistä.



Eläkkeelläkin töitä painava entinen poliisi Murray ryhtyy selvittämään tapausta. Annan vetoavan katseen edessä hän on voimaton; myös Murray tahtoo tietää mitä kummaa perheessä oikein tapahtui. Toisaalta miehellä on oma kipupisteensä, koko avioliiton ajan persoonallisuushäiriöstä kärsinyt Sarah. Sarah, jonka Murray on liian usein löytänyt kotoa pää uunissa tai ranteet avoinna.


Ihmiset lokeroivat mielellään toisiaan, Murray oli päätellyt. Joko joku oli sairas tai sitten kunnossa. Hullu tai tervejärkinen. Sarahin ongelma oli se, että hän kipusi lokerosta ulos ja taas takaisin, eivätkä ihmiset oikein osanneet suhtautua siihen.



Anna minun olla vaikuttaa puoliväliin saakka jopa pliisulta trilleriltä "helpon" juonensa takia. Mutta ystävät hyvät, lupaan että kun yllätyksiä aletaan tarjoilemaan, niitä tarjoillaan avokätisesti. Viimeiset sata sivua luin yhdeltä istumalta ja teoksen päätyttyä täyteläinen lukupaketti tyydytti. Kirjailijalla on sittenkin kynä ehkä terävämpi kuin koskaan. Lisäpisteitä antaisin myös aina tärkeästä aiheesta; itsemurhista. Voisiko aiheesta tämän vetävämmin kirjoittaa?



Jos itsekseen puhuminen oli ensimmäinen hulluuden merkki, mistä kuvitteellisten keskustelujen käyminen kertoi?



***


Teoksen ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Mai Laakso.

Mariette Lindstein; Ehdoton valta - Lahko 1

Sekten på Dimön, suom. Christine Thorel ja Atena 2018, 470s. (ennakkokappale)

"Et kai luule pääseväsi nukkumaan? Päivä on vasta alussa."
Täsmälleen sillä hetkellä ajatus tuli ensimmäisen kerran Sofian mieleen. Se ampaisi vatsasta kuin sähköisku ja muotoutui aivoissa.
Että tämä olisi vasta alkua.
Että tähän mennessä tapahtunut olisi ollut lastenleikkiä. Että elämällä ei ollut minkäänlaista pohjaa.



Lahkot ovat puistattava, mutta kierolla tavalla kiehtova aihepiiri. Mikä saa ihmiset vapaaehtoisesti jättämään hyvätkin elämänsä ja luovuttamaan päätäntävallan ylemmälle taholle. Eikä tässä puhuta Jumalasta vaan normaalia karismaattisemmasta ihmisestä. Sisäinen tyhjyys? Halu löytää elämälle arkea suurempi tarkoitus?

Sofialla on syynsä kadota maisemista, ainakin toistaiseksi, ainakin siihen asti että tilanne entisen miesystävän kanssa rauhoittuu. Mikä voisi olla tähän parempi vaihtoehto, kuin syrjäisellä saarella sijaitseva yleellinen kartano? Mielen ja kehon tasapainoa, terveellistä ravintoa, syvää unta ja henkistä opastusta. ViaTerra-oppi perustuu hyvin yksinkertaisiin menetelmiin, mutta new age -liikkeen johtajalla on sana hallussaan. Valta. Kuka kyseenalaistaisi itsensä Franz Oswaldin menetelmät?

Vaivihkaa meininki muuttuu. Ne julkisuuden henkilöt, jotka saarella vierailevat, saavat osakseen täydellisen hemmotteluloman. Vaan mitä löytyy kulissien takaa? Miten voivat itse lahkon jäsenet?


Helvetti on tätä, Sofia ajatteli. Että on tällä tavalla aivan jumissa.
Häneltä oli viety koko elämä ennen kuin hän oli edes kunnolla alkanut elää. Hän oli joutunut helvettiin, eikä ollut edes kuollut.
Kuinka ihmisestä tulee näin voimaton?



Viimeisetkin silmut putoavat Sofian silmistä hänen "päästessä" työskentelemään itsensä Oswaldin sihteerinä. Paratiisista tulee helvetti, jossa rimpuillaan täysin johtajan mielivallan alaisina.


Vielä puistattavammaksi Mariette Lindsteinin romaanin tekee se tosiasia, että nainen on itse kokenut tämän kaiken. Skientologi-piirien pimeä puoli valkeni nuorelle Mariettelle viimeistään siinä vaiheessa kun hän itse, teoksen Sofian tavoin, sai ylennyksen sisäpiiriin. Mariette oli vanki, niin myös hänen lapsensa, jota nainen sai tavata vain kerran viikossa. Ja kuitenkin, 20 piinavuoden ja hengenvaarallisen pakonsa jälkeen Lindstein on nyt vapaa. Hän on kirjoittanut jäätävän koukuttavan trillerin, jonka sanoma kannattaa ottaa vakavasti.



Näen jonkun yläkerran ikkunassa. Se on vain varjo, jonkun ikkunaan ryömineen kasvot. Tumma läikkä, joka näkyy hetken ajan ikkunassa.
Ja katoaa liekkeihin.

Kristina Ohlsson; Sairaat sielut

Sjuka själar 2016, suom. Outi Menna ja WSOY, 395s.

Siinä, että heidän talostaan oli sähköt poikki mutta muualta ei, ei varmaankaan ollut mitään ihmeellistä. Samalla hetkellä, kun hän laski puhelimen kädestään, pihalta kuului taas jotain. Anna nosti katseensa ja valahti vitivalkoiseksi. Hänen sydämensä seisahtui.
Sillä hän näki ikkunasta puun, joka oli ilmiliekeissä.



Kadonneita ihmisiä, sairaita huhuja, palavia puita. Pappila, josta kaikki alkaa ja jonne kaikki palaa. Aiemmin dekkarisaralla kukoistanut, huipputaidokas kirjailija Kristina Ohlsson on kirjoittanut minun mielestäni parhaimman romaaninsa. Kauhu todella pukee hänen tekstiään, antaa sille uudenlaista koukuttavuutta. Sillä ehdottomasti Sairaat sielut kuuluu kategoriaan mahdottomat-laskea-käsistä.


- Sano nyt, hän kehotti ääni käheänä. - Kerro mitä tapahtui. Koska minä en muista mitään. Ilmeisesti jo ennen kidnappausta sattui jotain, minkä takia kukaan ei halunnut enää nähdä minua.



Voi Lukas! Kymmenen vuotta sitten hän katosi juuri ennen ylioppilaskirjoituksia. Miestä voi sanoa myös onnekkaaksi, hän näet palasi selviydyttyään kolmen viikon ankarasta kidutuksesta. Silti hengissä, toisin kuin aiemmin samalla seudulla kadonneet. Lukaksella on kuitenkin piinaavan kiduttava ongelma, hän ei muista tapahtuneesta mitään, ei edes ajanjaksoa, jolloin Lukaksen silloin tyttöystävä Fanny katosi. Ja nyt Lukas palaa kotiseudulleen Kristianstadiin, takaisin vanhempiensa luokse kohdatakseen menneisyyden haamut.

Aivan ensimmäiseksi hän tapaa naapurissa edelleen asuvan pariskunnan. Gunnar ei voi katkeruudelleen mitään. Miksi Lukas palasi, mutta Fanny ei? Miksi Lukas ei voi muistaa edes johtolangan hitusta, jonka avulla selvittää tyttären kohtalo. Vai voisiko Fanny olla vielä elossa...


Oli ollut aika, jolloin Gunnarilla oli ollut erilaisia pelkoja. Jolloin pienetkin asiat olivat aiheuttaneet hänelle sydämentykytystä ja saaneet kainalot hikoamaan. Mutta siitä oli kauan. Peloille ei yksinkertaisesti ollut enää järjellistä selitystä. Ei sen jälkeen, kun pahin oli tapahtunut.



Palatkaamme jälleen pappilaan, jonka nuori pariskunta, David ja Anna ovat ostaneet. Idyli on tästä rakennuksesta kuitenkin kaukana, sen kertovat vanhat, karmaisevat legendat. Eikä paha vaani pelkästään menneessä, se tuntuu elävän ja hengittävän edelleen. Kuin uutta uhria vaanien, sieraimet savuavina.

Sairaat sielut on nimensä mukainen teos. Kuten ehkä huomasitte, ihastuin aivan täysillä tähän uudenlaiseen, pelottavampaan Ohlssoniin. Näin karmaisevat lukuelämykset ovat sen verran harvassa, että niitä osaa aidosti arvostaa.


Joku tietää.



***


Kirjasta on blogannut ainakin Leena Lumi ja Mai/Kirjasähkökäyrä.

Pasi Pekkola; Huomenna kevät palaa

Otava 2018, 343s.

Voi kunpa minäkin osaisin löytää tuon tasapainon, Eeva ajattelee. Unohtaa ja muistaa kaiken samaan aikaan. Olla yhtä kaiken eikä minkään kanssa.



Kirjailija Pasi Pekkolan aiempi romaani, Lohikäärmeen värit särki totaalisesti sydämeni, ja nyt jatketaan samalla, kivuliaalla kaavalla. Huomenna kevät palaa ei ole helppo romaani. Eikä sen pidä ollakaan, sen pitää viiltää pitkään ja syvältä. Sillä kyse on pienistä lapsista sodan, nälän, kauhun keskellä. Heidän lapsuudestaan, josta aikuisten hulluus teki helvetin; heidän hauraasta psyykkeestään, joka ei enää koskaan voisi palautua täysin ehjäksi.

Vuonna 1918 Eeva ja Eino näkevät kirjaimellisesti maailman räjähtävän ympärillään. Arjen. Enää ei isä vuole pihalla puisia lintuja, äiti puolestaan on lakannut tyystin puhumasta. Maassa riehuva sisällissota, veli veljeä vastaan, ei säästä tätäkään perhettä. Isän on lähdettävä sotimaan, äidin ja lasten Lahteen. Siellä he päätyvä Hennalan vankileirille, inhimillisyyden viimeiseen hautaan.

Mutta elämä on saduissa, hauraassa toivossa, pienessä palasessa leipää.


Minulla ei ole mitään mitä odottaa ja jännittää. Minulla ei ole toivoa, johon ripustautua, ja se on hyvä, sillä toivo voi suistua yhdessä hetkessä silkaksi epätoivoksi. Eikä epätoivoon voi ripustautua, siihen hirttäydytään.



Toisella puolella Henrik, lapsi vielä itsekin, toimii Hennalassa aivan muissa puuhissa. Silmissä vilisevät teloitukset, toinen toisensa perään, loputtomiin vapisevia, kuihtuneita luurankoja. Ja kun aikuisuus myöhemmin asettuu kehoon, ei syyllisyys päästä otteestaan. Päinvastoin.


Olin rauhallinen ja tyyni, kiitollinen. Vielä silloinkin, kun tunsin kylmän terän uppoavan rintani paksuun nahkaan ja repivän rikki lihaskudoksiani, tunsin lämmintä täyttymystä ja autuutta. Vihdoin, minä ajattelin. Vihdoin joku viiltää minulta tämän taakan pois.



Huomenna kevät palaa on hirvittävän hieno teos sodasta, mutta ennen kaikkea ihmisen psyykeestä. Mieli voi reuhtoa levottomana vuosikymmentenkin jälkeen, hahmottamatta välttämättä mistä kaikesta on kyse, kuten Einon tapauksessa. Muistikuvat ovat hauraita, ja pahimmilta aivot meidät säästävät. Kauniin melankolinen lukuelämys, jota tuskin koskaan unohdan.



Eeva nuuhki kirjojen tuoksua. Se tuntui samaan aikaan vanhalta ja uudelta, kuin kellastuneiden opusten sisään olisi kätketty lupaus huomisesta.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Lumiomena/Katja.

Arttu Tuominen; Leipuri

Myllylahti Oy 2018, 351s.

"Leivotaan, leivotaan kakkuja. Leipääkin tehdään, jos jaksetaan. Kauli ja käännä ja työnnä paistumaan, pian uunista jo hyvä tuoksu kohoaa", Rautakorpi lausui.
"Se on siellä, kirjoitettu keittiön seinään."
"Haluan nähdä sen."
"Runonko?"
"Kaiken."



Tiedättekö millainen olo tulee kun on lukenut liian hyvän kirjan? Toisista tahtoisi kiljua koko maailmalle. Toisten ympärille taas kietoutua, omia, pitää itsellään. Minun lukuelämykseni. Minun tunnemyrskyni. Leipuri kahlehti jo kantensa perusteella tiukasti itseensä, poltti, piinasi, vapautti. Myönnän rakastavani juuri tällaisia shokeeraavia tarinoita, ja toisaalta en muista, koska viimeksi kirjan/kirjasarjan päätyttyä itkin.

Kaikki alkoi oikeastaan 70-luvulla. Vasta vuosikymmenten päästä Leipuriksi nimetty sarjamurhaaja alkoi piinata Poria. Nyt hän on tullut takaisin.


Heillä oli käsissään sarjamurhaaja.

Murhaaja, joka paloitteli ihmisiä ja poltti heitä elävältä.
Murhaaja, joka oli vapaana. Joka tekisi sen uudelleen.
Joka leikki heidän kanssaan.
Joka heidän pitäisi saada kiinni.
Leipuri.



Romaanin nimi antaa vahvan viitteen murhaajan tekotavasta. Ei leivota pullia, ei kakkuja, ei leipää, leivotaan ihmisiä. Ei pöllyä jauhot, haju on palaneen lihan. Ensimmäiseksi uhriksi Leipurin "uuden aallon" myötä valikoituu eläkkeelle jäänyt väkivaltayksikön esimies, Eero Kataja. Janne Rautakorven läheinen ystävä. Myös seuraava uhri on poliisi. Minne vanhat esitutkintapöytäkirjat ovat kadonneet? Entä vaaniiko murhaaja nyt kaikkia tutuiksi tulleita fiktiivisiä ystäviämme?

Labyrintti-sarjan ehdoton sydän Janne Rautakorpi, tuo toinen toistaan traagisempien kohtaloiden repimä entinen poliisi, palaa taas kentälle. Menneisyyden sekoittuminen nykyisyyteen ei tee hyvää miehen jo ennestään hauraalle psyykkeelle. Millaisten demonien kanssa Janne joutuukaan kamppailemaan päätyäkseen lopulta sinne, mistä sarja alkoi. Muistilabyrinttiin.


Kirjailija Arttu Tuominen näyttää Leipurissa todellisen kirjallisen lahjakkuutensa. Hän ei pelkää kuljettaa lukijaa kaikkein synkimpään pimeyteen, ja kun valo sitten saapuu, se räjäyttää kipukeskuksen. Syvästi inhimillinen, repivän raaka dekkari on sarjalle aivan täydellinen lopetus. Paljonhan minä teokselta odotin, enkä siltikään osannut varautua sfääreihin, joihin tarina minut kuljetti. Loistokasta.



Hänestä tuntui kuin hän olisi kävellyt tyhjyyden päällä. Milloin tahansa taika saattaisi pettää ja hän putoaisi. Kuinka ohueksi ihminen saatettiin venyttää ennen kuin tämä katkesi?

Marko Hautala; Leväluhta

Tammi 2018, 320s. (ennakkokappale)

"Se limakko alkaa toimia niin kuin yksi olento ja se voi liikkua melkein minkälaisella pinnalla tahansa, muuttaa muotoaan, jakaantua moneksi ja palata taas yhteen. Se on ihmeellistä. Ihmiset ei ymmärrä, miten ihmeellisiä asioita on olemassa. Minkälaisia temppuja elämä osaa tehdä. Mitä kaikkea se on miljoonien vuosien aikana puuhaillut, kun me ihmiset ollaan keskitytty omiin asioihimme."



On asioita, joita voi järjellä selittää. Sitten on niitä toisia. Niitä, joihin emme koskaan saa vastauksia, niitä, joihin en totisesti tahtoisi omassa elämässäni törmätäkään. Kertomus Leväluhdasta kuuluu jälkimmäisiin. Tuon uhrilähteenä tunnetun suonsilmäkkeen voi jokainen googlata. Mutta vastausta kysymykseen, miksi arkeologisesta uhrilähteestä on löydetty lähinnä naisten ja lasten luita, ei ole. Aivan kuin jokin olisi vetänyt uhreja puoleensa.

Ehkä se on muuntautumiskykyinen, järjellinen olento kaiken sienimäisyytensä takana. Ehkä sillä on omat tulevaisuuden suunnitelmat...


Oli vain tuhansien mustien katseiden tuijotus. Todellisuuteen puhkottujen reikien tuijotus. Niistä purkautui ääntä, joka oli mykkä, kuin äänetön myrsky. Huuto jota ei voinut kuulla korvin mutta joka sai ihon kuroutumaan kasaan, salpasi hengityksen.



Äitiys ei ole koskaan oikein sopinut Meerille. Ei ehkä edes parisuhde. Mutta näin kuitenkin on päässyt käymään, ja nainen tuntuu tukehtuvansa perhekulissiin. Miksi hän ei kykene rakastamaan omaa lastaan? Voisiko selitys löytyä menneisyydestä, omasta äitisuhteesta? Ainakin tämä kortti on katsottava jo pikkuisen Aapon takia. On palattava takaisin rapistuneeksi päässeeseen lapsuudenkotiin. Siellä naista odottaa luisevaksi haamuksi kulottunut äiti. Kipeät muistot suohon hukkuneesta isästä, psykiatriseen sairaalaan suljetusta veljestä. "Perheen pitäisi olla kivijalka", Jyri jatkoi, "mutta oikeasti se on suo."

Veljen huoneesta Meeri löytää salakäytävän, sieltä kiehtovan kammottavan esineen. Aivan kuin hän pitäisi käsissään pieniä, limaisia ihmiskasvoja. Mutta tämä on vasta alkua, hyvä nainen, sinä tulet kohtaamaan yli järjen, jopa yli kauhun kulkevia asioita.


Kuiskaava tyttö juurrutti minut entistä tiukemmin itseensä kirjailijaan, mutta myös säikkyyn olotilaan. Koska eläydyn lukemaani sata lasissa, suorastaan kuulin teoksen jälkimainingeissa omituista supinaa. Leväluhdan jälkeen tarkkailen epäluuloisena ihoani (ei, vielä ei ole mustia täpliä löytynyt). Marko Hautala parantaa tahtia hämmästyttävällä tyylillä sekoittaen realismiin aina vain synkempiä tasoja. Raja olevaisen ja olemattoman välillä on aivan seitin ohut. Ja sitten se katkaistaan.

Jälleen kerran todettakoon, että tämä, juuri tämä tässä on nyt se kirjailijan tähän astisista romaaneista paras.



Oli taakkoja, joita oli kannettava yksin. Oli ihmeitä, jotka tuli piilottaa.
Oli syvyyksiä, joihin oli laskeuduttava yksin.