Malin Persson Giolito; Suurin kaikista

Störst av allt 2016, suom. Tarja Lipponen ja Johnny Kniga 2016, 414s. (ennakkokappale)

Olen eristyksissä lukuunottamatta ulkoiluja Doriksen kanssa. "Oman turvallisuuteni takia." Mutta tiedän, että ne vain sanovat niin. En istu yksin selissäni, jotta tuntisin oloni turvalliseksi, istun siellä siksi, että kaikki ihmiset vankilan ulkopuolella tuntevat olonsa turvalliseksi, koska tietävät, että olen varmasti lukkojen takana.



Voi hurjaa. Nyt kun arvostelukappaleryöppy on toistaiseksi laantunut, minulla on ollut aikaa lueskella "vanhempia" hyllyyn kertyneitä teoksia. Kirjailija Malin Persson Gioliton Suurin kaikista kuuluu näihin. Tuskan hiki suorastaan vuotaa kun mietin sitä mahdollisuutta, että tällainen aarre olisi voinut luiskahtaa lukematta käsistäni. Tässä teoksessa, johon toiset lukijat ovat hullaantuneet, toiset eivät niinkään, oli jotain joka iski ja täysillä. En ajatellut kirjaa jännärinä vaan ennemminkin lukuromaanina, hirvittävän koukuttavana sellaisena. Jo kannet näyttävät olennaisen.

Tarina kertoo siis Maria Nordbergin, tuttavallisemmin Majan oikeudenkäynnistä. Tämä juuri 18 vuotta täyttänyt teini, hyvin pitkälti vielä lapsi, kuuluu Ruotsin vihatuimpiin henkilöihin. Maja on kouluampuja, hän yhdessä rakkaansa kanssa teloittivat kylmästi sekä koulutovereitaan, että opettajansa. Vai miten tapahtumaketju kulkikaan?


Äiti on niin kalpea, että näyttää kuin olisi teatterimeikeissä, isän otsa kiiltää. Sander on täydellisen rento, hän voisi yhtä hyvin hengailla olohuoneessaan jutustelemassa kutsumiensa vieraiden kanssa. Mutta tähän cocktailpartyyn minua ei ole kutsuttu. Makaan täytettynä buffettipöydässä. Minut he aikovat syödä, upottaa lihaani jälkiruokahaarukkansa.



Sebastian, tuo Majan lapsuuden rakastettu, sittemmin poikaystävä, oli yksi maan rikkaimpiin kuuluvan miehen jälkeläinen. Sebastianin bileet olivat vailla vertaa, hänen kainalossaan myös Maja nousi luokkatovereidensa silmissä arvoon arvaamattomaan. Niin, luokkatovereiden, jotka tulivat hyvinkin epäsuhtaisista olosuhteista. Mutta mitä löytyikään, kun raaputti pintakerroksia aina vain syvemmälle? Minä olin pelkkä statisti. Me olimme statisteja. Niin ihmisille kävi Sebastianin rinnalla.


Kirjailijan kykyä astua teinitytön oikutteleviin aivoihin aivan uskomattoman stressaavissa olosuhteissa ei voi kuin ihailla. Hän tekee lukijasta Majan. Tuon pelätyn ja niin kovin peloissaan olevan tytön, jonka päivät kulkevat oikeussalista eristysselliin, syytetyn penkiltä vankilan seinien sisälle. Ja ne seinät ovat paksut.

Suurin kaikista kertoo rikkaista ja vaikutusvaltaisista sekä köyhistä ja oloihinsa tyytyneistä varmalla otteella. Psykologinen jännite kiristyy sivu sivulta samalla kun Majan tarinaa keritään auki. Koin teoksen rinnalla, siihen uponneena, lukemisen aitoa riemua. Tätä ei voi muuta kuin suositella!



Ehkä onni on sillä tavoin samanlaista kuin epäonni, sen tajuaminen vie aikansa. Ensin ei tunnu miltään. Tunne tulee myöhemmin, ehkä vasta sen jälkeen, kun sen syy on kadonnut.


***


Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin Lukuneuvoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus ja moni muu.

Laura Manninen; Kaikki anteeksi

WSOY 2018, 321s.

Mikko katsoi minua vesikarpaloita ripsissään ja minä halusin uskoa. Miksi piti ilmetä jotain näin outoa, kun olin vihdoin löytänyt onnen.


Pian nelikymppinen Laura tunnetaan ystäväpiireissä ikisinkkuna. Hän elää viehättävässä puutalossa Helsingissä, elämä on oikeastaan aika mukavaa vaikka mies siihen toki mahtuisi. Laura kantaa syyllisyyttä epäonnistuneista ihmissuhteistaan, oliko vika hänessä, hänen vaateliaisuudessaan? Mutta mitä niistä, nyt Laura on kohdannut Mikon jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Poikamainen olemus, aseistariisuva hymy. Mikolla on ennestään kolme lasta, Mikolla on omakotitalo Seinäjoella, ja hän haluaa Lauran elämäänsä. Tällä kertaa Laura aikoo onnistua!

Asiat kulkevat omalla painollaan ja se paino vie valon nopeudella kohti kohti yhteistä tulevaisuutta. Pian siitä tulee kauhun tasapainoa.


Se muutti koivuparketin lasiksi, joka helkkyi ja notkui askelten alla, ja lapset ja minä hiivimme varpaisillamme. Pintaan voisi revetä railo, kaikki rasahtaa teräviksi säpäleiksi, jäiset perhosensiivet kolahtaa yhteen jossakin ja kirous pudota jälleen yllemme.



Kaikki anteeksi on yksi rankimmista lukemistani romaaneista. Ja kuten tiedätte, olen kallellani psykologisiin trillereihin, jännäreihin, laidasta laitaan. Tottahan nekin voivat olla totta. Perheväkivalta on kuitenkin sarjamurhaajia melkoisesti yleisempi ilmiö. Se on niin yleistä, että me jokainen tunnemme, yleensä tietämättämme naisia, miehiä, joita kumppani lyö. Taikka mitätöi, halventaa, talloo häpeän vaatteen alle koko minuuden.


Häpeä roikkui takinliepeissäni. Sanoin että käväisin kahvilla, kotona oli tänään kahvi lopussa, nähdään kohta. En tiennyt mitä hän ajatteli enkä halunnutkaan. Valehteleminen puristi ja kutitti kuin liian kireä keinokuitutakki.


Kirja tuli lukiessa todellisemmaksi kuin ilma jota hengitin. Minä olin hukkumispisteessä, haroin epätoivoisesti kohti pintaa, räpiköin muistojen meressä saadakseni jalkani jälleen turvalliselle maaperälle. Miten voi lähteä jos rakastaa? Miten voi lähteä vaikka ehdottomasti pitäisi, kun lapset jäävät tuon hirviöksi muuttuneen henkilön armoille? Pitääkö kaikki antaa anteeksi?

Kauniskielinen, toiveikas romaani kerryttää vaivihkaa ukkospilviä auvoisan romanssin ylle. Tunnusmerkit jostakin nyrjälleen naksahtaneessa ovat heti luettavissa, mutta kuka niistä ensihuumassa välittää? Ja lopulta, aivan liian pian voi ollakin myöhäistä.


Kiitos kirjailija Laura Manniselle tästä rohkean avoimesta, niin äärettömän tärkeästä romaanista!



Vettä ryöppysi suuhuni ja silmiini, se täytti kyynelkanavani ja tuntui tukehduttavan hengityksen. Ehkä tämä ei ollutkaan sadetta, ehkä vesiputket olivat haljenneet ja kaikki Päijänteen vesi valuisi satakaksikymmentä kilometriä pitkää tunnelia pitkin vaaleanvihreään rintamamiestaloomme, ahvenet haukkoisivat henkeä kuivuneen järven pohjalla ja me hukkuisimme kellariin.



***


Muualla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Nannan kirjakimara, Järjellä ja tunteella.

Michael Katz Krefeld; Sopimus

Pagten 2017, suom. Päivi Kivelä ja Like 2018, 390s.

Kello oli yksitoista illalla ja sataa tihuutti. Ravn ajoi autojonossa Vesterbrogadea. Suussa tuntui adrenaliinin kuiva maku. Kaikista kehnoista ideoista, joita hän oli elämässään saanut, tämä lähenteli huippua. Jos hän jäisi kiinni Kaminskin seurassa, hän joutuisi itsekin telkien taakse. Tuntui kuitenkin ettei hänellä ollut vaihtoehtoja, aivan kuin reitti olisi ollut valmiiksi viitoitettu.



Luin tässä taannoin erään supersuositun, mutta minulle aiemmin tuntemattoman amerikkalaisen dekkarikirjailijan uusimman. Teos oli niin raakile, etten viitsi sitä edes blogiini tuoda. Sen sijaan nämä pohjoismaiset, nämä tarinoihinsa jännityksen lisäksi syvyyttä tuovat kirjailijat ovat mitä miellyttävintä seuraa. Michael Katz Krefeld, hänen luomansa etsivä Ravn yhdessä ruman, lihavan, mitä sympaattisimman Moffe-koiransa kanssa... Näitä en kerrassaan voi vastustaa.

Todettakoon, että takakannessa juonesta paljastetaan vain hippusia ja vähän epäillen kirjaan tartuin.Tarina ei vaikuttanut suoraan sanottuna yhtä kiinnostavalta kuin aiemmat Ravnit. Samalla Jyllands-Posten hehkuttaa juuri Sopimuksen olevan sarjan paras romaani. Ja tiedättekö mitä, samaan lopputulokseen päädyin minäkin.


Entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä Ravn, joka on vaihtanut alkoholin kivennäisveteen muttei luopunut, onneksi, nahkatakistaan, veneestään eikä omalaatuisista ystävistään, tulee nyt entistä tutummaksi. Ja samalla rakkaammaksi. Hän on hissukseen päässyt yli avovaimonsa selvittämättöksi jääneestä murhasta, mutta tietysti juuri silloin menneisyyden aaveet pääsevät vapaiksi. Ne hiipivät kotiveneeseen Evan entisen työtoverin muodossa. Hänellä on Ravnille tarjous.


Muistot Evasta tulvivat esiin. Hän oli tehnyt väärin kun oli tyytynyt jättämään asian taakseen. Se oli itsepetosta. Hän oli vain uskotellut itselleen niin, että pääsisi elämässä eteenpäin. Ja ettei hänen sisällään asuva hirviö pääsisi vapaaksi.



Evan arvoituksellisen kuoleman ratkaisemiseksi etsivämme joutuu vastakkain vanhan vihollisensa, linnassa istuvan gangsterikuningas Kaminskin kanssa. Sovinnaisuussäännöt sikseen, Ravnilla on aina ollut oma tapansa ratkoa rikoksia. Ja kun kyse on rakkaimman kuolemasta, ei mikään voi astua etsivät eteen.


Ihailen Sopimuksessa ennen kaikkea tanskalaisen kirjailijan tilannetajua ja sen mukana tuomaa tragikomiikkaa. Dialogit hersyvät, Ravn paahtaa omassa elementissään Moffea unohtamatta. Mahtavuutta!



"I'm taking a ride
With my best friend
I hope he never lets me down again
He knows where he's taking me
Taking me where I want to be."

- Martin Gore/Depeche Mode

Anne Swärd; Vera

Vera 2017, suom Jaana Nikula ja Otava 2018, 377s.

Pelkäätkö sinä omaa lastasi? Miten monta kertaa näinkään kysymyksen Vannan silmissä. Pelkään. En. En tiedä. Tekee liian kipeää yrittää tuntea yhtään mitään.


Siinä missä edellinen lukemani, täysin eri tyylilajin teos kertoo sydämenmurskaajasta, sama aihe löytyy Verassa. Tämä tarina hajottaa lukijan pieniksi atomiksi, se on niin raastava ja epätoivoinen. Valintamme kun eivät aina määritä meitä, olosuhteet, selviytyminen silloinkin kun ei enää edes halua selvitä... Elämä pitää tiukasti otteessaan. Kaikesta huolimatta, myös Sandrinea.


Tein kaikkeni saadakseni elää. En ajatellut, että myöhemmin joutuisin elämään tekojeni kanssa.


1945 ja Ruotsi. Vuosiluku kertookin mitä aikaa eletään. Sodan seurauksia vatsassaan kantava nuori Sandrine istuu veneessä, jäähileitä silmäripsissään ja morsiuspuku yllään, lääkäri Ivan Ceder vierellään. Tuo outo pelastaja, tuo yläluokkaan kuuluva perheenjäsen, joka vihdoin viimein on päättänyt mennä naimisiin. Juuri Sandrinen kanssa, suvun kauhuksi ja myös helpotukseksi. Viimeinenkin veljeksistä on nyt naitettu nukkekotiin, jossa naruista vetelee vielä säätäkin kylmempi anoppi.


Minulla ei ole aavistustakaan mitä minulta odotetaan ja siksi yritän olla niin näkymätön kuin mahdollista. Tyynen pinnan alla kirkuu apina lähes mielipuolisuuteen asti. Hulluus ja tyyneys hallitsevat kumpikin omaa maailmaansa, mutta vain pinta saa näkyä.


Keskellä lumen saartamaa saaristohuvilaa, kesken omia häitään Sandrine sitten synnyttää pikkuruisen tytön. On Veran aika tulla maailmaan. Viattoman lapsen, joka on perinyt isänsä siniset silmät. Noihin silmiin pian lääketokkuraan vaivutettu päähenkilömme ei kykene katsomaan. Vera muistuttaa niin paljosta, sellaisesta jota ei kykene edes ajattelemaan. Mikään lääke ei turruta muistoja, mikään pilleri ei lopulta auta lapsen muodossa nenän edessä seisovan menneisyyden kohtaamisessa.



Täytyy myöntää, etten muista juurikaan vuosia sitten lukemastani kirjailija Anne Swärdin romaanista Kesällä kerran. Kuitenkin tavoitan samankaltaisen tunnelman, trillerimäisen tiheän kirjailijanäänen. Toisesta maailmansodasta olen lukenut paljon, en niinkään jälkiseurauksista. Ja nyt meillä on Swärdin aivan mahtava teos, joka ei todellakaan anna valmiita vastauksia. Paljon jää lukijan itsensä varaan tulkita erityisesti kirjan loppumetrejä, jotka tuntuivat tulevan liian aikaisin. Kuohuttava, korskea romaani, yksi vuoden parhaista!



Erästä luonnon arvoitusta kukaan ei voi selittää: miten meriheinä voi huljua painottomana vesimassojen valtavan paineen alla? Joskus kun en saanut unta, näin mielessäni kuvan painottomasta sargassolevästä, joka keinui meren pohjalla äärettömän pehmeästi. Ajattelin, että minusta on tultava samanlainen, painoton paineesta huolimatta. On vain huojuttava, tuntuipa se kuinka mahdottomalta tahansa.



***


Veran ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä/Mai Laakso.

Geir Tangen; Sydämenmurskaaja

Hjerteknuser 2017, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2018, 460s.

"Nuorten maahanmuuttajien kaksoismurha!" Ja alaotsikko "Norjalaissyntyinen 17-vuotias pidätetty Haugesundissa." Tuntui lamaannuttavalta, että Dagbladetin etusivun lihava otsikko viittasi hänen omaan poikaansa.



Yläkoulun opettajanakin toimiva kirjailija Geir Tangen on todellinen dekkarifanaatikko. Hänelle kuuluu kiitos Norjan suosituimmasta rikoskirjallisuudelle omistetusta blogista. Myös miehen omat teokset ovat kunnianosoituksia rikoskirjallisuudelle. Tältä pohjalta minua vähän hävettää tunnustaa missanneeni esikoisromaanin, Maestron. Sydämenmurskaaja puolestaan liimautui kylkeeni kirjastossa, enkä voinut sivuutta sen aihetta; teinejä koskeva rikollisuus yhdessä rasismin kanssa... Siinä vasta sydämeenkäyvät aiheet!

Ja vielä kun Tangen on omistanut romaaninsa omalle pojalleen, omalle sydämenmurskaajalleen, hän tulee samalla paljastaneeksi jotakin valtavan syvällistä vanhemmuudesta. Niin. Lapsemme pitävät sydämiämme pienissä tai vähän suuremmissa käsissään, ja voi kuinka heillä tahtomattaankin on valta ne murskata.


Joskus tulee hetkia jolloin tajuamme, että kaikki mitä olemme elämästä tienneet on pelkkää harhaa. Että todellisuus on kaksiulotteisia ilmakuvia, joissa kaikki merkitykselliset yksityiskohdat ovat hämärtyneet harmaiksi varjoiksi. Näinä häipyvän lyhyinä hetkinä ymmärrämme, miten vähän me tiedämme ja miten avuttomia olemme.  



Mutta - viimein - itse tarinaan, joka sijoittuu siis Norjaan, Haugesundin kaupunkiin. Eräänä aamuna toimittaja Viljar Ravn Gudmundsson saa maailman mullistavan puhelun teini-ikäiseltä pojaltaan. - Isä...
Alexander on herännyt bileiden jälkeisenä aamuna ihastuksensa viereltä. Valitettavasti pojan muistikuvat illalta ovat erittäin hatarat, elleivät sitten olemattomat. Ja nyt Emilie ei hengitä!

Alkaa murhatutkinta, jossa kaikki todisteet viittaavat holtittomaan Alexanderiin. Sitten kuolee seuraava, Emilien lailla värillinen, samoissa juhlissa ollut nuori. Voisiko kaiken takana olla hämärästä julkisuuteen luikerrellut äärioikeistolaisryhmä? Jälleen kerran minusta Silta-sarjan Sagaa muistuttava rikostutkija, Lotte Skeisvoll, saa tapauksen tutkittavakseen. Viljar kaipaa epätoivoisesti ystävänsä apua todistaakseen poikansa syyttömyyden. Mutta värittääkö isällinen rakkaus liikaa toimittajan näkökantaa?


Olipa syyllinen kuka tahansa, kyse oli nuoresta elämästä. Pienistä, epävarmoista ihmisistä, jotka kompastuvat jo lähtökuopissa ja putosivat ojaan ennen kuin juoksu oli alkanutkaan. Se oli surullista. Surullista ja masentavaa.



Sydämenmurskaaja on upea muistutus siitä, miksi rakastan juuri pohjoismaista rikoskirjallisuutta. Melankolinen pohdiskeleva tyyli yhdistettynä mustaan huumoriin ja sitä kautta hyrisyttävän hyvään juoneen... Voiko loistavalta trilleriltä enempää vaatia?



- Sokea puolikuollut toimittaja ja pyörätuolissa istuva entinen narkkari. Melkoinen tiimi. Norjan oikeuslaitois ei aavistakaan, mikä sillä on vastassa.


***

Kirjan on lukenut ainakin Mummo matkalla.

K. K. Alongi; Pakenijat

Otava 2018, 334s.

Maailma hiljenee, valoilmiö taivaalla väistyy. Susette makaa kauttaaltaan täristen naama vasten kosteaa, mullalta tuoksuvaa heinikkoa ja ajattelee järkyttyneenä, että maailmanloppu on tullut jo toisen kerran kahden viikon sisällä.



Nyt kyllä tarina jäi sen verran hurjaan kohtaukseen, että meinaisin rääkäistä viimeisen sivun jälkeen. Seuraavan osan odotusajasta tulee pitkä! Näin päätin Ansassa -postaukseni suunnilleen vuosi sitten. Siinä missä me lukijat olemme saaneet jännittää Kevätuhrista saakka, maailmanlopun nuorista kertovassa kirjasarjassa on vierähtänyt vaatimattomat kaksi viikkoa. Mutta millaisia päivä ja hetkiä nämä viikot ovatkaan pitäneet sisällään! Päähenkilömme säntäilevät vaarasta toiseen, ainoana päämääränään sekä oma, että rakkaiksi tulleiden kohtalotovereiden selviytyminen. Tätä uusi elämä nyt on. Kannattaako mahdollista apua enää odottaa?

Mitenköhän paljon ihminen voi kestää ennen kuin sekoaa?



Sarjan aiemmista osista tuttu nuorten ryhmä hajosi viime osassa, jossa ärhäkkä punkkarityttö Jade ja huomattavasti rauhanomaisemman luonteen omaava Ali kaapattiin helikopterilla. Mitä ihmettä? Maailmasta, tästä uudesta, löytyy siis kuitenkin vielä aikuisia? Valitettavasti he eivät ole tulossa auttamaan, vaikuttaa pikemminkin täysin päinvastaiselta... Jatkuva pakeneminen toisia selviytyjiä, heitä jotka maailmanloppu muutti eläimellisen aggressivisiksi, ei ole nuorten ainoa ongelma. Ystävät täytyy löytää mutta myös taivaankannella vaanii kauhu; se mikä tappoi valtaosan maamme väestöstä, tapahtuu nyt uudelleen...


Susetesta tuntuu, että maailma on pikkuhiljaa muuttumassa pienen nuppineulanpään kokoiseksi. Mitään muuta ei ole olemassa kuin juuri se, mikä on heidän edessään, ja tällä hetkellä se on märkä metsätie, jolla heidän surkea ja väsynyt joukkonsa laahustaa.



Pakenijat on särmikkään säkenöivä päätösosa hermopäätteitä kutkuttavalle trilogialle. Tietysti tahdomme tietää mikä tuon tappavan valoilmiön takana oikein oli, mikä päätti tässä tarinassa maailman sellaisena, jona sen tunnemme. Pidin kirjailijan tavasta kertoa selittelemättä riittävästi, ja samalla heitellä juuri opivasti kysymysmerkkejä ilmaan. Luin Pakenijoita myös tutkailevalla silmällä tietysti itse tarinasta nauttien, mutta samalla miettien sopisiko se 13-vuotiaan poikani lukulistalle. Onhan tässä rajuja kohtauksia ja toisaalta kun miettii vaikkapa samanikäisille tarkoitettuja leffoja... Kyllä vain, poikani nauttii nyt Kevätuhria!


***


Teoksen on lukenut ainakin Heidi P.

Gail Honeyman; Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Eleanor Oliphant is Comoletely Fine 2017, suom. Sari Karhulahti ja WSOY 2018, 431s.

En yleensä ole taipuvainen kadehtimaan muita, mutta täytyy myöntää, että kateus kouraisi minua ajatellessani perheenjäsenten vahvaa yhteenkuuluvuutta. Tunne oli kuitenkin lievä verrattuna suruun, joka valtasi minut, kun totesin, ettei minulla milloinkaan ollut mahdollisuutta kokea tätä... niin, mitä? Kaiketi varauksetonta rakkautta.



Eleanor, tuo aseistariisuvan sympaattinen nainen, jota en voinut mielessäni olla yhdistämättä Silta-sarjan Sagaan, edustaa täydellistä yksinäisyyttä. Eristäytyneisyyttä. Toki tämä antisankarimme käy töissä, on käynyt jo vuosia minimipalkalla asiasta lainkaan nipottamatta. Samalla antaumuksella hän hoitaa uskollisinta ystäväänsä, viherkasvia. Viettää viikonloppunsakin pikkutarkkojen sääntöjen mukaisesti; pitsaa, televisiota, votkaa. Kun katsomme (minun diagnoosini mukaan aspergeria sairastavaa) Eleanoria tarkemmin, hänen toinen puoli kasvoistaan on arpien peitossa. Menneisyys on polttanut naisesta kaiken sosiaalisuuden, luoton ihmiskuntaan. Sinulla ei ole oikeutta olla edes olemassa...


Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä olisi myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.



Mutta elämä on arvaamatonta, myös Eleanorille. Kun hän sattumoisin joutuu onnettomuuspaikalle epäsiistin, suu auki syövän, uuden kollegansa kanssa, nainen ei pakene. Tai pakenisi, ellei Raymond estäisi. He soittavat apua. Eleanor ottaa huomaansa sairauskohtauksen, jota nainen ensin epäili päiväkänniksi, saaneen miehen ostokset. Myöhemminhän ne on palautettava sairaalaan. Tämä on ensimmäinen askel ulos naisen omatekoisesta vankilasta.

Yksi asia johtaa toiseen, ja rohkean tutkivalla asenteella Eleanor ryhtyy katselemaan arkea, joka vie aivan uudenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, avoimin silmin. Hänessä syttyy tuli, tällä kertaa ei tuhoava vaan toivoa tuova: voisiko Eleanorkin tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi?

Hyvien päivien jälkeen seuraa sitten huonoja. Menneisyyttä ei pääse pakoon ja ne on kohdattava ammattilaisen kanssa siitäkin huolimatta, että terapeutti käyttää käsilaukkunsa koristeena lapsellisia avaimenperiä.


Skottikirjailija Gail Honeymanin esikoisteos on niitä romaaneja, joista olen kuullut pelkkää hyvää. Ja olihan teos Brittanniassa vuoden 2017 myydyin esikoisromaani, käännösoikeuksien määrästä puhumattakaan. Vaikka päähenkilö kantaa riipaisevia arpia, kirja on vakavasta sanomastaan huolimatta vaivattoman hilpeää luettavaa. Tyrskähtelin tuon tuostakin teoksen parissa, jota totisesti juuri tähän kohtaan elämässäni tarvitsin.


"Ei juotavaksi". Joiko joku todella desinfiointigeeliä? Arvatenkin joi, jos kyltti kerran oli tarpeen. Osa minusta - hyvin pieni hitunen - pohti hetken, pitäisikö minun kumartua maistamaan ainetta vain koska se oli kiellettyä. Ei, Eleanor, sanoin itselleni. Hillitse kapinointitaipumuksesi. Pitäydy teessä, kahvissa ja votkassa.



Pienet asiat ovat kuin väyliä suurempiin, niiden huomaaminen omassa arjessa voi johtaa aivan upeisiin havantoihin. Rakastuin Eleanoriin täyttä päätä ja tämä on yksi niistä romaaneista, jotka luen taatusti uudempaan otteeseen. Go Eleanor! Erilaisuus kunniaan!



Laura oli tuonut kampaamossa minulle kahvin lisäksi kaksi pikkuleipää. Ajatellessani heidän hyväntahtoisuuttaan oivalsin, että vastaavanlaiset pienet eleet saattavat merkitä todella paljon.


***


Kirjaa on luettu ihailtavan laajasti blogistaniassakin. Linkitän tällä kertaan Mai Laakson postauksen.



Ei ihan hyvää vaan hyvää pääsiäistä teille kaikille!