Mats Strandberg; Hoivakoti

Hemmet 2017, suom. Ida Takala ja Stella Vuoma 2017, 367s.

Ilmanvaihto. Loisteputket. Ja nyt tämä. Tuntuu kuin koko Mäntykoti olisi romahtamassa kasaan. Kuin myös täällä olisi halkeamia, joista kaaos pääsee sisään.


Minulla on iloisia uutisia! Ruotsin Stephen Kingiksi tituleeratun Mats Strandbergin uusin romaani, Hoivakoti, painii täysin eri sarjassa kuin Risteily. Mitä on tapahtunut Mats? Tuntuu kuin kirjailija olisi kasvanut aikuiseksi yhdessä yössä; viime vuonna ilmestynyt yllätyksetön, ylipitkä splätterimeininki on vaihtunut kypsällä tavalla puistattavaksi kauhuromaaniksi. Yhtäkkiä Strandberg menee kirjoittamaan kirjan, jossa kaikki osat loksahtavat paikoilleen.

Tämä on äidin ja pojan tarina. Joelin välit dementoituneeseen Monikaan ovat päässeet maailman tuulissa viilenemään. Joel, tuo suvun mustalammas: aina hiukan ulkopuolinen, aina hiukan hukassa, mies, josta piti tulla musiikko. Joel palaa Tukholmasta kotiseudulleen saattaakseen sekavan Monikan hoivakotiin, myydäkseen sitten tyhjille jääneen talon. Äidin käytös muuttuu kuitenkin yhä omituisemmaksi uudessa ympäristössä.


"Etkö sinä näe häntä?" Äiti sanoo ja avaa silmänsä. "Hän näyttää kamalalta. Kasvot ovat ihan turvonneet ja siniset."
"Onko hän täällä?"
Joelin on täytynyt tulla hulluksi koska kysyy sellaista. Ajatus on melkeinpä lohduttava.
Hänen ei tarvitse enää koskaan pelätä että tämä tapahtuu. Tämä on jo tapahtunut.
"Hänhän seisoo ihan sinun takanasi."



Mäntykodissa työskentelevä hoitaja Nina, aikoinaan Joelin paras ystävä, huomaa hänkin alkavansa pelätä Monikaa. Nina ja Joel, valkaistuissa hiuksissa, mustissa meikeissä silloin, kun ovet musiikin maailmaan olivat vielä avoinna. Monika piti huolta molemmista, hän toimi Ninalle varsinaisena varaäitinä. Ja nyt vaikutta siltä, kuin jokin olisi vallannut vanhan naisen kehon. Koko Mäntykodin.


Kyllä vain, Hoivakoti on täysverinen kauhuromaani, joka asettuu ymmärtäen heikoimpien puolelle. Juuri tätä ominaisuutta kirjoissa rakastan! Vanhusten asemaa ja dementoituneen mielen kauhuja lähestytään kunnioittavasti. Luin kirjan loppuun viime lauantaina, jolloin suurinta osaa maatamme repi kesän pahin myrsky. Meillä sähköt pysyivät päällä, mutta ryminä toi kieltämättä lisämausteensa lukuelämykseen. Kerran jos toisenkin oli kurkistettava selän taakse jos vaikka...


Suosittelen!



Joel katsoo ostastonjohtajaa yllättyneenä. Hän ei voi olla pohtimatta, mitä Mäntykodissa tapahtuu niille vanhuksille, joilla ei ole omaisia taistelemassa puolestaan, ihmisiä, jotka kehtaavat olla hankalia vanhusten edun takia. Kuka vaatii apua Edit Anderssonille, tai Lillemorille, tai niille oudoille sisaruksille D-käytävän päässä, joita kukaan ei käy tervehtimässä?

Ninni Schulman; Tyttö lumisateessa

Flickan med snö i håret 2010, suom. Maija Kauhanen ja Tammi 2017, 442s.

Käy kuolo kylmä luoksein ja illalla mut vie.
En ilon häivää tunne, sen suru vienyt lie.
Huoneeni hämyyn astu, kun istun tuolissain
ja elon kaarta mietin, lyö kello verkkaan vain.



Dekkareihin, voisiko sanoa, erikoistunut (haha) blogini jäisi tyhjäksi ilman Tyttöä lumisateessa. Vastikään suomennettu, toimittaja Magdalena Hanssonista kertova jännärisarja tulee, luonnollisesti, naapurimaastamme Ruotista. Ja minä toivon, kovasti ja mitä hartaimmin, että ne viisi jo ilmestynyttä osaa suomennettaisi mahdollisimman pikaisella, kärsimättömälle lukijalle soveltuvalla aikataululla.

Eli. Uutta verta ruotsalaiseen jännärigenreen? En ikinä lakkaa ihmettelemästä  mikä taika heiltä sormenpäistään löytyy. Periaatteessa Ninni Schulmanin teos on tarinaltaan "peruskauraa". Pikkukaupungissa, maalaisidyllin ytimessä katoaa kuusitoistavuotias teinityttö, vieläpä uudenvuodenyönä. Vähän myöhemmin pakastunut ruumis löydetäänkin, mutta kuuluuko se edes samalle henkilölle?


Mikä minun nimeni on? Olen unohtanut nimeni.
Aikaa ei enää ole, vain pimeyttä ja kaikki yöt. En tiedä mistä alan ja mihin lopun.



Avioeron raateleman Magdalena palaa kotiseudulleen Hagforsiin, joka yllättäen on muuttunut ahdistavien tapahtumien keskuspaikaksi. Ja niin kun Magdalena toivoi rauhaa itselleen ja pienelle pojalleen. Naisen täytyy koota sirpaloitunut sydän, peittää mustat silmänalusensa, ja ryhtyä töihin; utelemaan vähäsanaisilta poliiseilta mitä kaupungissa oikein on meneillään.


Hämmentyneitä ovat myös poliisit (Olenko minä menettämässä järkeni?) Christer ja Petra työkumppaneineen. "Voi helvetti, täällähän on ihan villin lännen meininki."


Schulmanin kehutaan luovan todentuntuista kerrontaa maanläheisillä henkilöhahmoilla. Juuri näin. Tyttö lumisateessa on ihmissuhdepainotteinen jännitystarina puistattavan monenmuotoisista ja -tasoisista rikoksista. En tahtoisi paljastaa enempää. Vaikka tiedän lukijoideni seuraavan montaa eri dekkarisarjaa, vinkkaan, että aina löytyy tilaa vielä yhdelle. Minut Ninni sai pauloihinsa persoonilla, joiden tunteisiin samaistuminen kävi ihanan luonnollisesti.



Siinä ja silloin Christer teki jotakin, mitä ei ollut tehnyt sitten lapsuuden: hän risti kätensä. Sitten hän kohotti jälleen katseensa terävien kuusenlatvojen tuolle puolen, suoraan valkoiselle talvitaivaalle.
"Rakas Jumala, mitä minä teen? Auta minua."

Leena Lehtolainen; Viattomuuden loppu

Tammi 2017, 457s.

Mitä teet yhdelle näistä pienimmistä...


Täytyy myöntää, että seurasin Leena Lehtolaista tiiviimmin ennen blogitaipaleeni alkua. Suomen suosituimpiin kirjailijoihin kuuluvan, tuottelijaan Lehtolaisen uusin Maria Kallio -romaani luikerteli lukulistalleni kuin varkain. On kirjalla sitten komeat kannet! Ja teemaan täydellisen sopivat; Viattomuuden loppu tarttuu yhteen maailman rumimmista asioista. Lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Tarinan tekee jotenkin vielä kuvottavammaksi tekoihin syyllistyneen henkilön sukupuoli. Useimmissa tapauksissa hyväksikäyttäjät ovat miehiä. Tässä kirjassa se on nainen, tarkemmin ottaen Tuula Lahti-Haapala, suuhygienisti, joka vietteli pienet pojat hammastarkastusten yhteydessä. Niinpä. Oksettavaa. Onko tuollaisella ihmisellä, vaikkakin hän on istunut useamman vuoden tuomion rikoksistaan, enää edes oikeutta elää? Murhaajan mielestä ei, sillä Tuula tapetaan samana päivänä kun hän vapautuu vankilasta.


Poliisin työ koversi meihin onkaloita, joita kukin täytti tavallaan: raivokkaalla liikunnalla, liialla viinalla, perhonsidonnalla tai silittelemällä syliin käpertynyttä kissaa aivot täysin narikassa. Oli vain pakko hyväksyä se, että ainoa tapa estää Puupposen taideteoksen laajenemista oli saada Tuula Lahti-Haapalan surmaaja kiinni.



Maria Kallio työskentelee nykyään lasten- ja nuortenyksikössä, joten tympeä, ristiriitainen murhatutkinta lankeaa nyt hänen tiimilleen. Marian omakin poika on ehtinyt teini-ikään. Millainen tilanne! Onko murhaaja yksi Tuulan uhreista? Tiimin on haastateltava poikia perheineen, ronkittava kipeää, eliniän kestävää haavaa nostaen jälleen hirvittävät muistot pintaan.



Kaltaiselleni poikien äidille Viattomuuden loppu oli rankka pala nieltäväksi. En voi tietenkään korostaa liiaksi aiheen tärkeyttä. On hienoa, että Leena Lehtolainen uskaltaa nostaa sen pöydälle. Paikoin teksti aiheutti ihan fyysistä pahoinvointia, siitäkin huolimatta, että kyse on fiktiivisestä tarinasta. Mutta tällaista tapahtuu.

Lehtolaisen tyyli on pysynyt täysin tunnistettavana. Hän kuvaa poliisintyötä arkisen rempseästi viritellen samalla taitavasti koukkuja sinne sun tänne. Vaikka Viattomuuden loppu on hirvittävä kertomus pakkomielteestä, viettejä vastaan taistelemisesta ja siinä häviämisestä, sitä on mahdotonta jättää kesken. Oikoluku olisi ollut vielä paikallaan, mutta raju, erilainen lukukokemus tällaisenaankin.



- Mä lähden nyt ruumishuoneelle. Naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä.

Stefan Ahnhem; Miinus kahdeksantoista astetta

Arton grader minus 2016, suom. Laura Beck ja WSOY 2017, 516s.

Tämä oli kaikkea muuta kuin taas yksi rutiinitapaus, jonka saattoi selvittää vasemmalla kädellä kello yhdeksän ja viiden välillä. Tuntui kuin he kaikki olisivat jo tunteneet nahoissaan pitkät illat, pahan kahvin ja yhdet jos toisetkin nokoset toimistolla. Juttu hiersi ja kiusasi heitä tavalla, jota he olivat kaikki sisimmässään kaivanneet, vaikka eivät olisi ikinä tunnustaneet sitä.



Wallander- ja Irene Huss -tv -sarjojen käsikirjoittaja Stefan Ahnhemin alaa eivät ole leppoisat arvoitusdekkarit. Hän ei myöskään temmellä action -painotteisella räjähdekentällä, jossa dialogit raikuvat tyhjyyttään, siinä missä päähenkilöiden persoonatkin. Ahnhem. Kuinka osaatkaan luoda näitä rajuja, ja kieltämättä brutaaleja rikosromaaneja, joissa tasapainotellaan hienosti ihmissuhdetarinan ja jännityksen rajamaastossa.

Myönnän, ettei ensikosketukseni Fabian Riskin kanssa ollut ongelmaton (katso esikoisteos Pimeään jäänyt). Hän ei edelleenkään ole mikään kirjallinen suosikkihahmoni, mutta huomaan silti tykästyväni kirja kirjalta enemmän kyseiseen rikostutkijaan. Taitava mies työssään, vähän ulalla yksityiselämässään. Avioliitto taiteilijavaimo Sonjan kanssa on pelkkää lasten takia ylläpidettyä kulissia, jossa myös lapset voivat huonosti. Erityisesti Riskien sulkeutunut esikoispoika.


Kuten teoksen nimi ja kannet viitettä antavat, tämän kertainen murhatapa on melko yksinkertainen päätellä (kansissa toistuu edellisisten osien tapaan karmaiseva kasvoteema). Mutta takakansi kertookin aivan toisesta tapauksesta. On auto-onnettomuus, jossa poliisia karkuun lähtenyt kaahari päätyy laiturilta mereen. Hukkuu tietysti autonsa mukana. Vaikeudet alkavat siinä vaiheessa, kun patologi väittää kuljettajan, Peter Brisen olleen kuolleena jo pari kuukautta. Miten tämä on mahdollista?


 Syy oli Peter Brise. Miehen kummallinen valekuolema tai mikä se nyt olikaan ei jättänyt häntä rauhaan. Tosiasiassa hänen oli vaikea keksiä tapahtumainkulusta mitään vähänkään normaalia. Ja siitä syntyi tunne, että tämä kaikki oli vain jonkin suuremman alkua. Jonkin minkä pintaa he olivat juuri ehtineet raapaista.



Moniulotteinen ja lonkeroinen tapahtumavyyhti valkenee kaikessa kauheudessaan niin tutkijoille, kuin lukijallekin vasta pikku hiljaa. Eikä siinä vielä kaikki. Toisaalla aiemmista osista niin ikään tuttu poliisi Dunja tutkii vähäosaisten parissa tapahtuneita väkivaltaisia kuolemantapauksia. Jäljet johtavat ikävystyneiden, totaalisesti empatiakyvyttömien teinien uuteen "harrastukseen"...


Niin juuri, moottoritiellä. Hän oli nähnyt miten he työnsivät asunnottoman ostoskärryissään tielle, suoraan keskelle liikennettä varmaan kuolemaan. Heitä oli ollut neljä keltaisilla iloisilla hymynaamoilla naamioitunutta, aivan kuten Sannie Lemke oli kuvaillut. Ja he olivat nauraneet kuin olisivat olleet huvipuistossa jossa ei ollut jonoja.



Hui hurja kuinka Ahnhem osaa viedä! Miinus kahdeksantoista astetta tarjoaa jäätävää kyytiä keskelle kesähelteitä. Nautitaan näistä viilentävistä huuruista ja juuri sopivanlaisista jännitteistä, jäädään kuolaamaan lisää, sillä viime metrit sisältävät kurkistuksen tulevaan...


"Luulen että on parasta että näet sen omin silmin."

Allen Carr; Stumppaa tähän

Allen Carr's Easy Way to Stop Smoking 1985, suom. Helinä Kangas ja Bazar 2014 (3. taskukirjapainos) 221s.

 
"Ainoa asia, mikä estää meitä lopettamasta, on pelko." (aamen)


Taisinpa hiukan villiintyä taannoisesta lukumaratonista. Innostuin lukemaan yhden jos toisenkin tietokirjan, ja tämän, juuri tämän tahdon tuoda blogiini. Monia muitakin, toki, mutta aika on rajallista, keskittymiskykyni edelleen vielä rajallisempaa, sitä paitsi ns. itsehoito-oppaista Stumppaa tähän on teos, jonka minä itse voin henkilökohtaisesti allekirjoittaa. Easyway -menetelmällä, jota en aio teille spoilata, tupakoinnin lopettaminen on nimensä mukaista. Suorastaan naurettavan helppoa.


Miksi sitten niin monet tupakoijat kokevat lopettamisen vaikeaksi, käyvät läpi kuukausien kurimuksen ja viettävät loppuelämänsä kaivaten savuketta aina silloin tällöin? Syy on aivopesu. 


Allen Carrin menetelmä on tuttu maailmanlaajuisesti, hänen klinikoillaan lopettamisen onnistumisprosentti 90%. Carr todella tietää mistä puhuu. Mies poltti vuosikymmenet, pahimmillaan sata savuketta päivässä. Lopettamisyritykset olivat jo alkaessaan tuomittuja epäonnistumaan (kuten myös omani). Eräänä päivänä mies ilmoitti luonnollisestikin jo toivosta luopuneelle vaimolleen polttavansa juuri viimeistä savukettaan. Joopa joo. Lähipiirin yllätykseksi Carr todella lopetti polttamisen. Kokonaan. Sadasta nollaan, aika mahtavaa.

Miten? Mitenmitenmiten, kysymme me, jotka olemme nikotiinin orjia.

Olen polttanut suunnilleen 15 -vuotiaasta saakka, pitäen tosin useampien vuosien taukoja mm. raskaus- ja imetysaikoina. Viimeiset viisivuotta poltin vaihtelevasti tavallista tupakkaa ja sähkösavuketta, joka yskitti, jos mahdollista, vielä ensiksi mainittua enemmän. Epätoivo vain kasvoi.

Yritin pitää lakkoja, jotka kaatuivat yleensä päivässä. Välittömästi lopettamispäätöksen jälkeen iski paniikki; en saa savuketta! Kuolen! Elämässäni ei ole enää mitään hyvää! Ilo on riistetty minulta!

(mitä draamaa)

Ja toisaalta. En kykene tähän ikinä. Tulen kuolemaan tupakkaan.

Luettuani Allen Carrin useampaan otteeseen tarkistetun, ensimmäisen kerran vuonna 1985 suomennetun teoksen, olin tietysti alkuun epäilevällä mielellä. Toisaalta halusin lopettaa, toisaalta edes en. Ajattelin Stumppaa tähän -kirjan perustuvan jonkinlaiseen tsemppaukseen, jopa aivopesuun. Nyt naurattaa mokoma oletus. Päinvastoin! Kirja paljastaa aivopesun ansat. Se ei pelottele, se häivyttä pelon.

Ehkä pidätte tätä turhana leveilynä ja hypetyksenä, mutta olen ollut kohta viikon savuton. Tämä ei sinällään mikään suuri saavutus ole. Saavutus sen sijaan on elämäniloni. En kaipaa röökiä. En tarvitse sitä. En ole kärsinyt minkäänlaisista vieroitusoireista. Lopettaminen ei ole ikinä ollut näin helppoa. Ja tiedän, kiitos Carrille, etten tule enää ikinä polttamaan (kiitoskiitoskiitos)

Savuttavat ystäväni, kokeilkaa tätä!


Seuraavaksi jatkamme dekkarilinjalla.

Camilla Grebe; Kun jää pettää alta

Älskaren från huvudkontoret 2015, suom. Sari Kumpulainen ja Gummerus 2017, 506s, (ennakkokappale)

On kuin ajaisin kolkoissa kulisseissa kohti jonkinlaista ratkaisua. Mutta en tiedä, millainen elokuva tämä on. Draama, trilleri? Tragedia?


Tyhjätaskuinen vaatemyyjä tapaa menestyneen, vanhemman liikemiehen. Esimiehensä, tuon hartaasti vihatun ja palvotun toimitusjohtajan. Jesperiä on kiittäminen työolosuhteiden epäinhomillisistä muutoksista. Jesperiä on kiittäminen myös Emman sormessa kiiltelevästä timanttisormuksesta. He ovat kihloissa! Koko kuvio tuntuu niin Emmasta itsestään, kuin lukijastakin vähän liian sadunomaiselta ollakseen totta. Mutta olkaamme hiljaa, hys, suhde on pidettävä tiiviisti salassa.


"You never been in love, until you've seen the sunlight thrown, over smashed human bone."


Kun median riepottelema toimitusjohtaja katoaa, kiskaistaan jo muutenkin elämässä turpiinsa saaneen Emman jalkojen alta matto. Kuinka rakkaus voi yhtäkkiä muuttua täydelliseksi välinpitämättömyydeksi? Mikä ihme Jesperiin on mennyt? Missä hän edes on?


Jesperistä emme tiedä, mutta hänen kotoaan löydetään tunnistamattoman naisen (tietysti) raa'asti murhattu ruumis. Talonomistajasta tulee nyt myös poliisin ykkösetsinnänkohde, varsinkin kun tapaus muistuttaa selittämättömäksi jäänyttä, vuosia sitten tapahtunutta murhaa.

Peter Lindgren, tuo erilaisista vastuista käärmeen lailla irti kiemurteleva poliisi on yksi päähenkilöistä. Peter herättää lukijassa ensin pelkkää myötähäpeää, myöhemmin myös empatiaa. Pisteet kirjailija Camilla Grebelle hänen luomistaan henkilöhahmoista! Genre kaipaa juuri tällaisia antisankareita, jotka eivät loista charmillaan, vaan ennemminkin puutteillaan.

Myös Peterin tutkijapari, profiloija Hanne rikkoo persoonallaan perinteet. Hänellä on jo ikää, hänellä on oksettavan holhoava aviomies, jonka liekassa nainen riippuu vastoin tahtoaan. Hannella on salakavalasti hiipivä muistisairaus. Sekä tietysti menneisyys Peterin kanssa...


Koiran rakkaus on ehdotonta. Mitä olen oikein tehnyt ansaitakseni sen? Ja miksi ihmisten väliseen rakkauteen liittyy aina alistumisen ja mukautumisen vaatimus? Miksemme voi vain rakastaa omistamatta välttämättä toisiamme?



Kun jää pettää alta täyttää kaikki ne ominaisuudet, joita odotan tiiviisti koukuttavalta psykologiselta trilleriltä. Luin teoksen heti saatuani siitä (kiitos kustantajalle) ennakkokappaleen. Fiksua olisi ollut blogata saman tien muistiin kirjan herättämät tunteet, mutta onneksi jälkikaiku kummittelee yhä. Ruusujen tuoksu, johon on sekoittunut määrittelemätön kuoleman haju... En ihmettele teoksen saamaa kansainvälistä huomiota. Hymyilytti myöskin juuri lukemani Ahnhemin hehkutus, joka löytyy ainakin ennakkokappaleen takakannesta. Koukussa olimme, molemmat!


Tänä vuonna on ilmestynyt ihailtava määrä suosikkigenreni edustajia, psykologisia trillereitä, joista Camilla Grebe erottuu edukseen. Hän perehdyttää lukijan henkilöiden menneisyyteen, osoittaa syyt ja seuraukset kuitenkin sen verran hienovaraisesti, ettei loppuratkaisua tajua vaikka se häilyykin lukijan silmien edessä.

Hemmotelkaa itseänne kirjalla!



- Sillä ei ole valinnanvaraa, muru. Sen täytyy joko muuttua tai kuolla. Sellainen on luonnonlaki.

Pohdiskelin kuulemaani kauan ja yritin kuvitella miltä tuntuisi, jos pitäisi valita joko muuttuminen tai kuolema. En kuitenkaan millään osannut asettua toukan asemaan.


***

Blogi-iskuumme osallistuivat

Lukumaraton

Hei,

vietimme eilen Spacehousen ihanan Piian kanssa 12 tunnin mittaista lukupäivää. Säännöt olivat hyvin yksinkertaiset; koska asumme eri puolin Suomea, kommunikoimme sovituin väliajoin whats appin kautta. Muutoin kännykkä pysyi käden ulottumattomilla, kuten myös tietokone. Oli hurjaa huomata, kuinka valtaisasti keskittymiskykyyn (jonka puolesta etukäteen eniten stressasin) tämä täysi somepimennos vaikutti! Ja kääntöpuolena; kuinka paljon päivässä esimerkiksi facebook energiaa ja aikaa syökään.

Monet bloggaavat luku-urakan tiimellyksessä, me päätimme kirjata tuntoja ylös paperille, ja naputella niitä myöhemmin koneelle. Myös tämä toimi tsempparina siinä vaiheessa, kun koko homma alkoi puuduttaa. Pienet jaloittelut, kahvi- ja ruokapaussit sekä rauhallinen lukuympäristö takasivat nautinnollisen, erilaisen, ja antoisan elämyksen. Taas ollaan yhtä kokemusta rikkaampia!


Lukeminen alkoi 11.30 (olemme molemmat aamu-unista ihmistyyppiä) ja päättyi 23.30. Ensimmäiseksi valitsin Antti Heikkilän Siunattu Kipu -nimisen teoksen, joka muuten puuttuu tuosta eilen napatusta, vain viitettä antavasta kuvasta... Yrittäkäämme elää tämän mokani (olen maailman laiskin valokuvaaja) kanssa!

Heikkilä on tunnettu napakan anarkisesta tyylistään puhella asioista suoraan. Nykylääketieteeseen kuuluu tiukasti vain yhteen oireeseen tuijottaminen, emme saa ainakaan kunnalliselta puolelta kokonaisvaltaista palvelua, vaikka usein juuri siitä kivussa on kysymys. Kroppamme alkaa reagoida siinä kohdin, kun mieli ei enää jaksa. Kivulla on aina sanoma. Kysymys kuuluukin, pysähdymmekö sitä kuuntelemaan. Olemmeko valmiita tekemään muutoksia sen sijaan, että odotamme maailman muuttuvan ympärillämme. Eikä tässä nyt puhuta valtaisista elämänmullistuksista, muutos lähtee lopulta liikkelle hyvin pienistä oivalluksista...


15:00 Heikkilä luettu ja "lakisääteinen" ruokapaussi pidetty. Siirryin astetta kevyempään; jatkoin aiemmin aloittamani, ruotsalaisen dekkaristin Stefan Ahnhemin Miinus kahdeksantoista astetta -romaanin parissa. Kirjasta on tulossa myöhemmin pidempi postaus, mutta todettakoon lyhyesti, ettei kirjailija pettänyt taaskaan. Ahnhemin tyyli on tasalaatuista, brutaalia tykitystä. Ah, niin koukuttavaa.


16:15 Lukupaikan vaihdos. Ensimmäiset someviekkarit. Keskittymiskyvyn hetkellinen herpaantuminen.


18:30 Dekkari luettu ja siirryin kätevästi itsehoito-oppaaseen. Niille ei tunnu ikinä riittävän oikein aikaa. Tai oikeastaan kiinnostustakaan. Tämä kyseinen teos käsitteli diagnoosiani ja siitä selviytymistä lähinnä omakohtaisen kokemuskerronnan kautta. Varsinainen ahaa-elämys, jonka Heikkilä iski pöytään, jäi saamatta. Nopealukuinen ja kiintoisa teos kuitenkin.


21:00 Valmista! Tässä kohdin lukeminen alkoi toden teolla tökkimään :) Soitin iltasoitot pojille, ruokin eläimet ja itseni. Huilasin, putsasin lukulasit, ja ei muuta kuin loppurutistukseen!


Aiemmin lukemani Siilo -trilogian toinen osa, Siirros, odotteli malttamattomana hyllyssä. Ja on se ressu saanut odottaakin, arvostelukappaleet kun tuntuvat rynnivän aina lukulistojen kärkisijoille. Ehdin lukea Siirrosta vajaat sata sivua. Kuten huhu kuuluu, Siirros ei yllä ihan ensimmäisen osan tasolle. Alkuhikoilun jälkeen (jätänkö suosiolla kesken, otanko sittenkin jonkun toisen) kirja onnistui kuitenkin koukkaamaan minut kyytiinsä. On se luettava, parani tahti tai ei!

23.30 Juhuu! Selvisimme maaliin voittajina! Ja yhteisen tuuletuksen jälkeen kumpikin suorastaan syöksähti someen.


Olo on vähän tokkurainen ennemminkin huonosti nukutun yön, kuin eilisen takia. Esikoiseni ihmetteli, eikö silmät tulleet kipeiksi. Ei, niska sen sijaan jumittaa, mutta onneksi minulla on pari liikettä tämän vaivan varalle... Joka tapauksessa aivan mahtava päivä, kokonaan rakkaimmalle harrastukselle pyhitetty! Keskittymisen ehdoton edellytys on minulle, vastaisuuden varalle, tuo somettomuus, jota voisi alkaa muutenkin enemmän harrastamaan.

Summa summarum; kiitos Piia, kiitos sinulle, joka jaksoit sepustukseni lukea!


Minä odotan iltaa, jolloin ehdin kasaantuneilta kotitöiltäni Siirroksen pariin :)




Annika