perjantaina, helmikuuta 16, 2018

Samantha Schweblin; Houreuni



Distancia de rescate 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2018, 120s.




Olet hämmennyksissäsi, eikä se ole hyväksi tämän tarinan kannalta. Olen normaali poikalapsi.

Tämä ei ole normaalia, David. Täällä on pimeää, ja sinä puhut korvaani. En tiedä, onko tämä edes totta.


Ensin Pihka ja nyt Houreuni. Kylläpä näitä mahtavia, alitajunnan pimeitä luolia koluavia teoksia tänä talvena riittää. Joskin Houreuni on nimensä mukainen teos, se on kirja, joka pitäisi itse kokea. Tämän kaltainen psykologinen ääriromaani puhuttelee lukijaa henkilökohtaisella tasolla. Nyrjähtänyttä, karmivaa, täydellistä.


Silloin kun istuimme Ninan kanssa nurmikolla kanisterien lomassa. Pelastusetäisyys ei toiminut, en nähnyt vaaraa. Ja nyt ruumiissani on jotain muuta, jotain mikä valpastuu tai ehkä hiipuu, jotain terävää ja kirkasta.

Kipu.

Miksen tunne sitä enää?

Se pureutuu vatsaan.


Rauhallisen maalaismaiseman värittää suttuiseksi epämääräinen myrkytystila, joka leviää ruton tavoin niin ihmisiin kuin eläimiin. Kun se iskee, elinajan voi laskea tunneissa. Sekunneissa. Tyttärensä kanssa lomailemaan lähtenyt Amanda on saanut tartunnan, hän on kuolemansairas. Naisen vierellä ei kuitenkaan valvo oma perhe, vaan omituista kyllä, naapurin poika David. Amanda on tuntenut inhon sekaista vetoa Carlaan, tuohon kauniiseen naiseen, joka kertoi hiuskarvat nostattavan tarinan, sehän ei mitenkään voi pitää paikkaansa, vai voiko sittenkin? Voiko äiti kieltää oman lapsensa? Mitä tapahtuu sieluille?

Nyt Amanda toistaa Davidille viimeaikaisia tapahtumia, se on tärkeää, ainoana toiveena kyetä vielä pelastamaan pieni Ninaa. Mutta "pelastusetäisyys" kasvaa, nuora katkeaa...



- Missä Nina on? kysyin sinulta.

Et vastaa.

En tiedä missä Nina on sillä hetkellä, enkä tunne sinua.

- Missä Nina on? tivaan uudestaan kovaan ääneen. Hätäännykseni ei saa sinua pelästymään eikä yllättymään. Näytät väsyneeltä, tylsistyneeltä. Jollei ihossasi olisi valkoisia läikkiä, olisit ihan tavallinen, normaali poika. Niin minä ajattelin.


Argentiinalaissyntyisen Samantha Schweblinin esikoisromaani ei todellakaan ole mitään peruskauraa. Schweblin vetää räjähtävällä ekokatastrofillaan täydet pisteet: kiihkeä, kuumeinen kerronta polttaa kuin itse tauti, sisuksissa muhii aito uhka. Matoja. Niin, missä on Nina?





keskiviikkona, helmikuuta 14, 2018

Piia Leino: Taivas


S&S 2018, 249s. (ennakkokappale)



Aleksi oli lukenut vasta muutaman sivun, muttei kykene enempään. Hän riisuu lasinsa ja painaa kasvot käsiinsä, maistaa suussaan yhä torakkajauhon happaman maun. Vuosituhannen alun runsas ja viisasteleva teksti takoo hänen päässään. He kirjoittivat niin paljon, mutta ymmärsivätkö he mitään?


"Maailma ilman meitä." Tämä ei ole dystopinen kauhukuvaelma, pelonsekaista jossittelua. Tämä tapahtuu nyt, sekä Aleksille että Iinalle. Kaikille 2058 -lukua eläville, myös lukijalle, joka temmataan vaivattomasti Helsingin kurjuutta huutavaan maisemaan. Kerjäläiset ovat kerääntyneet neliörykelmiin Hakaniemen torille, vain vähän paremmin toimeentuleva väestö puolestaan tuntuu vajonneen jonkinlaiseen transsiin. Tämäkö on uusi uljas Valon kaupunki? Turtumuksen syömät suomalaiset saavat kuitenkin, mikäli onnekkaaseen osaan kansasta kuuluvat, nauttia Taivaasta. Tuo virtuaalitodellisuus vie mukanaan menneeseen aikaan, aikaan, jolloin kaikki oli vielä mahdollista. Miten kaunista, miten lohdullista, miten... lamaannuttavaa.


- Ehkä on parempi kadota, Aleksi sanoo. - Luulen, että tässä lajissa on virhe, jota emme voi paikata. Emme ole ikinä tyytyväisiä paitsi Taivaassa, mutta siellä emme voi pysyä. Olemme tämän pelin virus.


Aleksin työ yliopistolla ei vaadi juuri kotoa poistumista, mikä onkin hyvä, sillä sisällissodan jälkeinen Helsinki ei raittiilla ilmalla houkuttele. Päinvastoin, harvat edes uskaltautuvat ulos asunnoistaan. Lapsettomuuden riivaama, täydellisen välinpitämättömyyden valtaama kaupunki on sittemmin sulkenut rajansa. Eletään kuplassa. Paikalla, mutta ei todellisesti läsnä. Onko tämä totta jo tänään?

Eräänä päivänä Taivaassa Aleksi tutustuu oikeaan ihmiseen. Naiseen. Vuosia sitten unohdetut tunteet alkavat nousta koomastaan. Utuisuus hälvenee, tapahtuu herääminen. Entä jos tapaisi Iinan ihan tässä ja nyt?



Piia Leinon toinen romaani voitti Maailman laita -romaanikilpailun vuonna 2016. Täytyy taas myöntää, että ahmin teoksen saman tien kun sen jokunen viikko sitten sain, mutta julkaisupäivää olemme joutuneet odottamaan.

Kirjan tunnelma elää ja hengittää hyytävänä edelleen. Voimakas yhteiskunnallinen sanoma yhdistettynä elokuvamaisesti etenevään tarinaan puhuttelee luita ja ytimiä myöten. Se herättää. Se pakottaa katseen irti ruudusta, olipa kyse sitten kännykästä taikka tietokoneesta (ja kai telkkariakin vielä katsotaan), se houkuttelee näkemään tämän todellisuuden. Tämän ruman kauniin elämän. Ja toisen ihmisen siinä vieressä.



- Maailma on niin täynnä mahdollisuuksia. Voi mennä ohi tai pysähtyä ja katsoa ja jos katsoo, siitä voi aueta uusi maailma. Voi oppia ihmisiä. Haluan oppia sinut. Kerro mitä mietit juuri nyt.





torstaina, helmikuuta 08, 2018

Ane Riel; Pihka



Harpiks 2015, suom. Katariina Huttunen ja Aula & co, 248s.



Koko Jensin pieni perhe tuntui elävän toisessa maailmassa, sairaassa maailmassa, jossa kaikki oli mullin mallin. Else jos kuka tiesi, millaista oli elää eristyksissä, ja hän tiesi, miten se saattoi sekoittaa pään, mutta tämä... tämä oli todella sairasta.


Tervetuloa Päähän! Nyttemmin pääsy on asiattomilta kielletty, mutta oli aika, jolloin pienen saaren Pää -nimisessä osasessa toimi aktiivinen puusepän paja. Myytiin joulukuusia. Käytiin Kaulan kautta keskustassa, oltiin tekemisissä saarelaisten kanssa.

Kunnes, kuin varkain kaikki muuttuu. Toki Jens Haarderin perhe joutuu kohtuuttomien vastoinkäymisten uhriksi, Jensin, jota aikoinaan kutsuttiin saaren komeimmaksi mieheksi. Ja niin Pää eristäytyy, fyysisesti ja psyykkisesti, jokaisesta perheenjäsenestä tulee oman päänsä vanki.


Miten julma kohtalo saattoikaan olla! Ellei ihminen ollut omalaatuinen etukäteen, tällaiset koettelemukset ainakin saivat pään sekaisin.



Tarina on pienen perheen, tarina on heidän tyttärensä Livin. Muutos normaalista sairauteen tapahtuu pettävän hitaasti, kuin nyrjähtäneen jäsenen vinoon kasvu, kuin hämähäkin verkalleen kutoma seitti. Jouluaattona Liv näkee isänsä tappavan isoäidin, ja sen jälkeen asiat suistuvat täysin raiteiltaan. Tyttö ilmoitetaan kadonneeksi, kuolleeksi, vaikka hän asuu pihalla kontissa. Itse päärakennus onkin käynyt ahtaaksi liikkua: sen tavaralla vuoratut seinät, lattiat, jopa katot kuhisevat elämää. Yläkerrassa tyttärelleen kirjeitä kirjoittaa muodottomaksi lihonut äiti. Tuo aikoinaan kaunis nainen on jäänyt oman paisuneen ruumiinsa vangiksi, siinä missä isä puolestaan hamstraa tavaraa entistä kiihkeämmin.


Tarinan varsinainen kauhu piilee Livin turruttavan tyynnyttävässä kerronnassa. Lapselle tämä kaikki on vain hiukan outoa; tallissa nälkiintyvät eläimet, romun kuorruttama koti, Jens, jonka parrassa kasvaa seittiä. Sydäntäsärkevä Liv! Sydäntäsärkevä perhe! Kun talosta saadaan viimein ulkopuolisen näkemys, lukijalle paljastuu totuus koko rumuudessaan.


Pihka (saan kylmiä väreitä jo itse kirjan nimestä koska...) on yksi järkyttävimmistä kirjoista, joita olen vähään aikaan lukenut. Samalla se on syvän inhimillinen, ymmärtävä tarina syrjäytymisestä ja sen tuomista ongelmista. Sairaus haisee mutta joskus niin tekee myös rakkaus.

Tanskalaisen kirjailija Ane Rielin romaani voitti Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Myös minä annan vahvan suositukseni.




Rakas Liv

... Ajan myötä kurkkuuni juuttui kokonainen haaksirikkoutuneiden lauseiden möykky. Sanoja, jotka olivat menneet rikki ja joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, keskeytettyjä alkuja, keskeneräisiä loppuja, rivejä, joiden välissä ei ollut ilmaa, katkenneita lauserakenteita, kasaantuneita kurkkuäänteitä.

Sinne oli juuttunut minun suruni, eikä se ollut sinun asiasi. Se ei myöskään ollut isäsi asia, koska hänellä oli omansa. Niinpä pidin sen omana tietonani. Se oli minun tapani suojella sinua. Isäsi teki jotain muuta.

Rakkaasti, äitisi


***

Teoksen ovat lukeneet ainakin Lukuisa, Suketus ja Opus eka.





lauantaina, helmikuuta 03, 2018

Clare Mackintosh; Minä näen sinut

I See You 2016, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2018, 413s.




Kaikkialla on silmiä. Ne katsovat minua. Seuraavat minua. Ne tietävät työmatkani jokaisen vaiheen. Juna pysähtyy, ja yritän nousta pois, mutta joku työntyy minua vasten ja painaa minut junavaunun seinää vasten.


Kulkea joka päivä samaa reittiä paikallisjunasta toiseen, metrosta seuraavaan. Katsoa saaliseläimen silmin ympärilleen vaivihkaa, sydän säikähdyksestä hakaten. Tuijottaako tuo mies hiukan liian pitkään? Onko hänen olemuksensa röyhkeän flirttaileva vai pelkästään maanantai-aamun turhauttama? Entä tuo harmaatukkainen tuolla, hän ei ole kääntänyt koko matkan aikana katsettaan sivuun, ja nyt hän nousee jäädäkseen pois samalla pysäkillä kuin minä. Nuo askeleet, normaalin, junasta toiseen kiiruhtavan työläisenkö, vai yrittääkö hän saavuttaa minua, on jo saavuttamassa, sillä en voi olla juoksematta...

Annoin sinun mennä näytti lapsensa menettäneen äidin hädän. Minä näen sinut tuo pelon vielä lähemmäksi.


"Työmatkalaiset ovat niin tyhmiä. He tulevat vastaan päivittäin eivätkä ymmärrä mitään tästä maailmasta. He kuuntelevat iPodejaan, tuijottavat puhelimensa ruutua tai lukevat lehtiä. He kulkevat joka päivä samaa reittiä, istuvat samalla istuimella ja seisovat asemalaiturilla samassa kohdassa."

"Ihmiset ovat menossa töihin", sanon. 



Kun lontoolainen, työstä kotiin palaava perheenäiti Zoe Walker selailee hajamielisesti paikallisjulkaisua, hänen silmänsä pysähtyvät erääseen seuralaispalvelu-mainokseen. Seuraavaksi pysähtyy Zoen sydän. Kuvahan esittää häntä itseään! Joku on ottanut Zoesta kuvan ja laittanut sen seksiseuraa hakevien joukkoon. Kuka? Siinä samassa naisen maailma nyrjähtää sijoiltaan. Kanssamatkustajiin ei voi enää luottaa, mutta voiko keneenkään muuhunkaan? Sillä Zoe löytää vanhemmista vastaavista lehti-ilmoituksista jopa sittemmin murhattujen naisten kuvia...


Brittiläinen, poliisinakin toiminut kirjailija Clare Mackintosh on nyt kuuma nimi maailmalla. Enkä suoraan sanottuna lainkaan ihmettele hänen suosiotaan. Kirjailijalla on kyky loihtia tavallisten ihmisten elämiin pelko alkaen hämmennyksestä, kiristäen sitten otettaan siihen pisteeseen, että päähenkilön ohessa kauhuun on tukehtua myös lukija. Minä näen sinut on vainoharhoja lietsova, erittäin uskottava ja hyytävä kirja. Aivan mahdottoman hyvä!



Ehkä kyse ei ole Siitä Oikeasta, ehkä haluat jotakin lyhytkestoisempaa.
Herkullisempaa. Jotakin, joka saa verenkiertosi ja pulssisi kiihtymään.
Lyhyen suhteen.
Yhdenillan jutun.
Takaa-ajon.






perjantaina, tammikuuta 26, 2018

Lina Bengtsdotter; Annabelle


Annabelle 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom ja Otava 2018, 365s. (ennakkokappale)



Annabelle, mitä sinulle on tapahtunut? hän kuiskasi. Missä sinä olet? Jos minä olisin seitsemäntoista ja juovuksissa, Charlie ajatteli, minne menisin? Hän yritti muistella, millaista oli olla nuori, yritti palauttaa mieleen, miltä tuntui olla humalassa ja poissa tolaltaan. Se ei ollut vaikeaa.



Pieni, sisäänpäin kääntynyt kaupunki, kadonnut teinityttö. Mätää tihkuvat salaisuudet. Omaperäistä dekkarimateriaalia suoraan ruotsista? Ja silti, kukaan meistä ei ole identtinen toisen ihmisen kanssa - eikö sama päde kirjoihin? Jokaisella kirjailijalla on oma tarinankertojan äänensä, tapa kietoa lukija pikkusormensa ympärille. Annetaan näiden äänien kaikua, annetaan mahdollisuus uusille dekkaristeille! Annabelle kunnioittaa kuuliaisesti klassisia jännäriperinteitä, ja sen realismi pelottaa.

Tällaistahan tapahtuu joka päivä. Teinejä katoaa. Ja mitä pidempään he kateissa pysyvät, sitä todennäköisimmin jotakin pahaa on tapahtunut.


Anders alkoi selostaa, mitä oli ehtinyt lukea Gullspångista netistä. Pieni tehdaspaikkakunta, kuusituhatta asukasta, maan nuorimmat äidit, huono hammasterveys, korkea työttömyys. Selvästikin hemmetin mukava paikka, Anders totesi.
"Olet niin tyypillinen tukholmalainen", Charlie sanoi. "Suhtaudut alentuvasti ja ivallisesti kaikkeen, mikä on kantakaupungin rajojen ulkopuolella."


Pikkupaikkakunnalla teini-ikäni eläneenä pystyin helposti astumaan alkoholisoituneen naispoliisi Charlie Lagerin saappaisiin. Hänen, joka lähetetään krapulapöhnäisenä Tukholmasta pelottavan tutulle paikkakunnalle. Onhan Charlie elänyt risaisen lapsuutensa Gullspångissa. Tuttuja ovat nämä niityt ja pientareet, tuttu erityisesti eräs nuorison suosima autiotalo... Meno siellä vastasi silloin ja vastaa edelleen Charlien edesmennen hippiäidin ränsistynyttä kotia. Sen sijaan Charlien työpari saa nielaista kerran jos toisenkin itselleen täysin uudenlaisessa ympäristössä.

Menneisyys lyö kättä nykyisyyden kanssa, rumat luurangot nousevat haudoistaan kun kyläyhteisön on näytettävä todelliset kasvonsa. Missä olet, Annabelle?


Lina Bengtsdotterin esikoisteos on varmaotteinen, hyvin elävän tuntuinen romaani nuorison pahoinvoinnista, valheista ja rakkauden kaipuusta. Ennen muuta Annabelle kietoo lukijan lumoavaan verkkoonsa, kuten tuo kaunis teinityttö itse. Uskoisinpa, että tästä kirjailijasta kuulemme pian lisää.



"Tavallaan mä melkeen toivon, että olisin se", Sara sanoi ja pani kätensä auton ovenkahvalle.
"Kuka?"
"Annabelle."
"Miksi?" Charlie katsoi tyttöä kiinteästi.
"Koska se ei ole täällä. Missä ikinä se onkin, se on päässyt pois täältä."



***



Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi.




maanantaina, tammikuuta 22, 2018

Anna Ekberg; Salattu nainen



Den hemmelige kvinde 2016, suom. Katariina Luoma ja Minerva  2018, 421s.



- Sinun pitää kuunnella, kun kerron maailman ensimmäisen dekkarin juonesta, koska siinä piilee totuus, Joachim vastasi ja koki olevansa kuin vanha opettaja. - Tarina sisältää opetuksen, jonka Blicher haluaa antaa meille. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja totuus on aina toinen. Pidä varasi, ettei sinua vedetä muiden ihmisten kertomiin tarinoihin. Kertoja on usein hyvin epäluotettava.



Täytyy myöntää, että luettuani Salatun naisen heti Elena Ferranten romaanin jälkeen, minulla kesti päästä mukaan aivan toisenlaiseen kerrontaan. Löydettiinhän tämä lukija haaveilemasta Napolin kaduilta, ja tempaistiin rajusti keskelle räväkkäotteista toimintatrilleriä.

Näin käy myös teoksen päähenkilölle, Louiselle ja hänen avomiehelleen Joachimille. Seesteiset ajat pienellä Christiansönin saarella päättyvät kuin seinään. Louisen kahvilan ikkunoita hakkaa mielipuolisesti käyttäytyvä mieshenkilö, joka väittää Louisen olevan hänen kolme vuotta sitten kadonnut vaimonsa. Ja ei kuka tahansa kaduntallaaja, vaan peräti julkisuudesta tuttu yritysimperiumin perijätär, Helene Söderberg. Valitettavasti Louise itse ei muista moisesta mitään, vaikka myöntääkin menneisyytensä muistikuvien olevan hyvin hataria.

Mutta millainen nainen unohtaisi olevansa äiti? Dna-testit nimittäin vahvistavat miehen puheiden pitävän paikkaansa. Louise on Helene, Helene on rikas vaimo ja kahden lapsen äiti ja yritysjohtaja ja piinkova liikenainen ja jotain aivan muuta kuin Louise itse. Tuntematon, tunneköyhä nainen.

Selvittääkseen mitä kolme vuotta sitten oikein tapahtui, Louisen on astuttava Helenen saappaisiin. Hänen on otettava selvää siitä mikä sai aikaan totaalisen muistinmenetyksen, millainen kauhu, millainen trauma. Ehkä totuus voisi johdattaa naisen jälleen elämänsä rakkauden, Joachimin luokse.

Myös Joachim tekee tahollaan tutkimuksia. Jos ja kun Louise onkin Helene, mitä oikealle Louiselle sitten tapahtui? Kerronta vuorottelee näiden kahden välillä kieputellen, ravistellen, heittäen kasvoille aina vain uudenlaisia juonenkäänteitä.


Anna Ekberg nimen takana piileksii kaksi tanskalaista bestseller-dekkaristia (joista toisesta minulla on melko varma veikkaus...). Salattu nainen tarjoaa röyhkeän korskean toimintapaketin, jonka tarkoituksena on ennen kaikkea viihdyttää. Uskottavuudesta ei nyt kannata puhua, ei se toki kaikkien kirjojen kohdalla ole tarpeenkaan. Reiluun neljään sataan sivuun on onnistuttu kokoamaan melkoinen setti mitä pöyristyttävimpiä koukkuja. Mutta vaikka teksti alkuun vaikutti turhan pinnalliselta, sivujen myötä päähenkilöt saavat yllättäen syvyyttä. Inhimillisyyttä.

Rohkeasti kyytiin vain!




Kallo selviää paljosta. Sydämen kanssa on toisin, se ei selviä juuri mistään. Kahdesta naisesta toinen rakasti häntä liikaa ja toinen ei rakastanut tarpeeksi jäädäkseen. Herrajumala. Sitä luulisi, että hän kykenisi pääsemään asian yli. Mutta ei, sydän ei kestä juuri mitään, kalloa saa lyödä ja hakata - vaikka hän kuinka toivoisi, että asia olisi toisinpäin. Vahva sydän heikosta kallosta. Anytime.







torstaina, tammikuuta 18, 2018

Elena Ferrante; Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät



Storia di chi fugge e di chi resta 2013, suom. Helinä Kangas ja WSOY 2018, 447s.



Minä tiedän - ajatus kuului äänettömänä hänen päässään - minä tiedän, millaista on elää yltäkylläisyydessä ja haluta kaikille hyvää, sinä et pysty edes kuvittelemaan, mitä todellinen köyhyys merkitsee.



Napoli -sarja on edennyt kolmanteen osaan - luin sen loppuun viime yönä ja olen hämmentynyt, olen hengästynyt, päätäni on ravistellut tunteiden tsunami. Tutuksi tulleen betonisen kotikorttelin hiekkaan seikoittuu nyt verta, luokkataistelut räjähtävät käsiin siinä missä Elenan ja Lilan omat elämät eriävät tällä kertaa kuin toisensa ikuisesti kadottaen.

Siinä missä Elenan esikoisteos niittää suosiotaan myös maailmalla, ponnistelee Lila tehtaalla yhä sietämättömimmiksi käyvissä olosuhteissa. Eletään vuotta 1970, suurta muutosten aikaa. Elena menee "rikkaisiin naimisiin" ja pääsee vihdoin opettelemaan sivistyneistön käytöstä aivan uudenlaisissa piireissä. Tietysti myöhemmin syntyy lapsia, tietysti avioliiton pimeät puolet valkenevat naiselle kasvavien varjojen lailla. 


Olimme syntyneet samaan ympäristöön ja jättäneet sen onnistuneesti taaksemme. Miksi minä sitten olin vajoamassa harmaaseen keskinkertaisuuteen? Johtuiko se avioliitostani? Johtuiko se äitiydestä ja Dedestä? Siitä, että olin nainen ja minun piti huolehtia kodista ja perheestä ja pyyhkiä paskaa ja vaihtaa vaippoja? 



Mutta Lila. Tuo raivostuttava jästipää, tuo taitavasti sisimpänsä salaava, jäätävän kova nainen elää seksittömässä avoliitossa lapsuutensa aikaisen ystävän kanssa. Hän kasvattaa poikaansa ajautuen kuin virran viemänänä edistämään pian nousevaa kapinaa... Sillä ongelmat seuraavat Lilaa, vaikko hän niitä? Tiedämme naisesta vain kuulopuheiden kautta, Elenan äänen värittämänä, itse hän ei tahdo itsestään numeroa tehdä. Ja tekee silti.


"Me teimme lapsena sopimuksen: minä olen meistä kahdesta se paha."


Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät tulee voimalla kohti. Elena Ferranten kerronnan lahjat ovat käsittämättömän upeat. Tämä reilu 400 sivuinen kirja hulahtaa ohi kuin vettä vain, jättäen miellyttävän odotuksen tunteen. Vielä viimeinen osa tulossa ja sitten tiedämme, sitten viimein tiedämme kuinka näiden kahden, toisiinsa näkymättömin sitein sidotun naisen käy! Vaikka kirja käsittelee naiseuden aina ajankohtaisia kipukohtia, vihan ja rakkauden liitossa narisevaa ystävyyttä jossa kilpailuhenki ei laannu ikävuosienkaan myötä, osaa kirjailija ennen kaikkea viihdyttää. Uskotte varmasti kuka jättää lavasteissa vaanimisen ja saapuu jälleen näyttämölle? Tai paremminkin, ketkä...



Kävin ulkona joka päivä säällä kuin säällä, jotta tyttäreni saisivat raitista ilmaa ja aurinkoa. En koskaan lähtenyt kotoa ilman kirjaa. Luin aina kuin mahdollista, se oli tapa joka oli pysynyt, vaikka kunnianhimo oman maailmani luomisesta tuntui haihtuneen.



***


Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi.