lauantaina, helmikuuta 18, 2017

Blake Crouch; Pimeää ainetta


Dark Matter 2016, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2017, 400s.

Mitä jos kaikki luulon ja muistin palaset, joista minä muodostun - ammattini, Daniela ja poikani - ovat pelkkää traagista oikosulkua korvien välisessä harmaassa aineessa?

Voi hurjaa millainen moka meinasi päästä tapahtumaan; jostain syystä aivoni eivät olleet rekisteröineet Blake Crouchilta saapunutta tuoretta romaania. Synti ja häpeä olisi ollut tämä missata! Onneksi Kristaseni asiasta muistutti, ja sain mahdollisuuden upota Pimeään aineeseen. Mennä sinne aivojen harmaille alueille, jossa sivujen myötä kasvavan vainoharhan puolesta aloin jo epäillä omaa olemassaoloani...


Palaan sängylle, istun yksin tässä karussa, hiljaisessa huoneessa yrittäen palauttaa mieleen viimeisen konkreettisen muistoni. Pelkkä yritys tuntuu siltä kuin hukkuisi kolmen metrin päässä rannasta.


Äärettömän älykäästi, äärettömän viihdyttävästi kirjoittava amerikkalainen Blake Crouch omistaa romaaninsa kaikille jotka ovat miettineet millaista elämä olisi, jos olisivat kääntyneet toiselle tielle. Todennäköisesti siis jokaiselle meistä. Kukapa ei taipuisi ainakin joskus miettimään, mitä olisi voinut tapahtua siinä ja siinä elämän risteyskohdassa. Entä jos unohdetaan ne isoimmat päätökset. Entä jos jokainen hetki tarjoaa mahdollisuuden täysin erilaiseen lopputulokseen (älkää miettikö tätä liikaa ellette halua pehmustettuun huoneeseen)?

Jason Dessen on melko tavallinen keski-ikäinen mies, joka elää melko tavanomaista, sinällään mukavaa elämää. On kaunis taiteilijavaimo, teini-ikäinen poika. Työ professorinakin miellyttää. Mutta eräänä iltana kaikki muuttuu. Pikaiselta baarireissulta kotiin palaavan Jasonin kaappaa jollain tapaa tuntunoloinen mies. Häneen pistetään tajunnan pikaisesti vievää ainetta. Kun professorimme herää, maailma ympärillä on sama mutta eri. Kuten myös hän itse. Jason yrittää hillitä kasvavaa paniikkia (En. Ole. Hullu.) ja ratkaista omalla tyylillään ongelmista suurinta. Mihin ihmeen rinnakkaistodellisuuteen mies on joutunut? Entä voiko sieltä enää löytää takaisin?


Voi hurja voi hurja, toistan minä sujuvasti itseäni. Pimeää ainetta lunastaa kaikki ne lupaukset, jotka Wayward Pines ilmoille heitti. Tarina on eri, mutta vähintää yhtä järisyttävä. Pohdiskeleva ja samalla räjähtävän vauhdikas. Syvällinen viihdepaketti, teos joka jää pitkäksi aikaa piinaamaan mieltä.

Entä jos...


"Tiedätkö mikä on hulluuden määritelmä?"
"En."
"Että tekee samaa yhä uudelleen odottaen eri tulosta."

tiistaina, helmikuuta 14, 2017

Martina Haag; Olin niin varma meistä


Det är något som inte stämmer 2015, suom. Riie Heikkilä ja Atena 2017, 212s. (ennakkokappale)

Avioitumisen riemu ei ole missään suhteessa siihen, miten pahalta tuntuu erota.


Räpsäkän pinkin värityksensä puolesta ruotsalaisen moniosaajan, Martina Haagin romaani on kuin tehty ystävänpäiväpostausta varten. Aihe ei sitten niinkään. Käsitteleehän Olin niin varma meistä aivan puskista tulevaa avioeroa. Kun sitä kuvittelee perhe-elämän sujuvan hyvin, ja toisenkin olevan tyytyväinen... Ja sitten eräällä mökkireissulla makuuhuoneesta löytyy kynttilänjalka, vieläpä sängyn vierestä. Petralle valkenee tuskallinen tosiasia: ihminen polttaa kynttilää

Kun
Hän 
Ei 
Ole 
Yksin.

Kirjailija Petran tunnetulla tv-kasvoaviomiehellä, Andersilla on toinen nainen. Anders on pettänyt Petraa jo pitkään. Anders haluaa erota. Samalla hän käynnistää helvetillisen kasvuoperaation ex-vaimonsa sisällä. Petra on juuri niin lapsekas, säälittävä, tarkertuva, kuin jokainen meistä tilanteessa, jossa jalat potkaistaan alta. Kun jokainen varttitunti on merkittävä ylös saavutuksena. Kun mustasukkaisuus, kaipuu, epätoivo raastavat hulluuden partaalle.


Nukun korkeintaan puoli tuntia putkeen. Sitten herään paniikin vallassa ja tuijotan suoraan pimeyteen. Pelaan öisin Candy Crushia. Kun vain pelaan kaikki Candy Crushin tasot läpi, Anders ottaa minut takaisin.


Romaani starttaa hiukan oudonoloisissa merkeissä; tarinassahan Petra on päätynyt erämaamökin vahdiksi. Kirjoittaakseen siellä, etsiäkseen itseään. Luontokuvaukset ja varsinkin aavemainen tunturijärvi tuovat tarinaan ylimääräistä höttöä. Näin lyhyessä kirjassa pelkkä eroprosessin kuvaus olisi riittänyt. Sillä sen taidon Haag todellakin, omakohtaisista kokemuksistaan ammentaen, osaa. Hän kirjoittaa hauskasti, paljaan rehellisesti. Hän kirjoittaa niin että sielua viiltää. Etenkin me eron (tai useamman) kokeneet voimme täydella vakaumuksella kirjailijan rinnalla seistä.

Eronneille ja petetyille täsmäluettavaa. Ja ai niin, erittäin suloista ystävänpäivää juuri sinulle!


Hermostun hiukan omista ajatuksistani. Tämä ei nyt kuulosta hyvältä. Katson omaa kättäni. Ainakaan se ei ole läpinäkyvä. Ja on vain HYVÄ, että tiedän OSAAVANI keksiä kaikkia kummallisuuksia. Ihminen on järjissään niin kauan kuin hän miettii onko järkevää kulkea kaupungilla kukkaruukku päässä. Sitten kun hän on sitä mieltä että pelargonia näyttää todella hyvältä, hänen on aika epäillä mielenterveyttään.


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Mai Laakso ja Ulla.

maanantaina, helmikuuta 13, 2017

Liane Moriarty; Tavalliset pikku pihajuhlat


Truly Madly Guilty 2016, suom. Helene Bützow ja WSOY 2017, 464s.

"Älä taistele paniikkia vastaan. Kohtaa se. Leiju sen läpi", oli psykologi sanonut.

Erikan psykologi oli harvinaisen hyvä, jokaisen sentin arvoinen, mutta Herra Jumala, miten ihminen saattoi leijua, kun missään ei ollut tilaa, mihinkään ei mahtunut, ei ylös eikä alas, kun ei voinut ottaa askeltakaan ilman, että jalkojen alla oli lahoavaa kamaa, pehmeää kuin sieni.


Liane Moriarty, tuo australialainen napakka sanainen nainen on yksi niistä harvoista "kevyemmän sarjan" kirjailijoista, joita tämä bloggari seuraa. Ja tulee seuraamaan. Liane ei petä! Hänen kirjansa sisältävät arkisuudessaan helposti lähestyttäviä havaintoja avioliitosta, perheestä, kuitenkin ladattuna sähkön lailla ritisevällä jännityksellä. Jotain tapahtuu aina. On tapahtunut. Se jokin selviää lukijalle sitten vasta kirjan loppumetreillä.

Niin myös Tavallisissa pikku pihajuhlissa. Kolme pariskuntaa, kahdella heistä lapsia, istuvat iltaa grillibileiden merkeissä. Ruoka on hyvää, juomaa riittävästi. Clementine ja Sam, Vid ja Tiffany, Erika ja Oliver. Siinä missä toisilla juttu lentää tunnelman kohotessa aina vain kiihkeämmäksi, kokevat toiset viiltävää ulkopuolisuutta. Kun huomio herpaantuu hetkeksi, kun silmät etsiytyvät silmiin, tapahtuu sittenkin se pahin.


Numero neljä, ehkä kaikkein hallitsevimpia olivat syyllisyyden ja kauhun tunteet siitä, mitä grillijuhlilla oli tapahtunut. Ne olivat kuin painajaisen muisto, niitä ei saanut mielestä. 


Seuraamme boheemia elämää viettävän sellistin, Clementinen ja hänen valjun varovaisen lapsuudenystävänsä Erikan elämää grillijuhlien jälkeen. Sirpaleiden kokoamista, seurauksista vastuunottamista. Tai vastuusta pakenemista. Kaunotar Tiffany puolestaan kamppailee esiteini-ikäisen tyttärensä aina vain sulkeutuneemman käytöksen kanssa. Ja avioliitot, ne nitisevät liitoksissaan...


Ystävyys, rakkaus, vanhemmuus, siinä näitä ikiaikaisia teemoja, joita Moriarty käsittelee ihmeen raikkaasti. Hänen huumorinsa kumpuaa arjen ironiasta, se on älykästä hymähtelyä lukijalle itselleen. Noinhan se juuri menee. Tuommoista se välillä on. Toisaalta juonen purevat käänteet keikauttavat laudan välillä aidon trillerin puolelle.

Jälleen kirja, jota voin suositella viiltävän viihteen ystäville!



"Se on sukka", Holly sanoi

Sam aivasti. "Niinpä näyttää olevan." Hän hieroi kyykyssä olkapäitään. "Puolet elämästämme kuluu tavaroiden etsimiseen. Meidän pitäisi kehittää paremmat systeemit. Paremmat käytännöt. Siihen on varmasti jokin appi. Missä kamamme ovat -sovellus."


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja mirzu.


lauantaina, helmikuuta 11, 2017

Lukurauhan päivä 12.2.



En ole ollenkaan varma ehdinkö lukea nimenomaan huomenna (flunssa jatkuu, kyljessä hengaavalla pikkupotilaallani myös), mutta tällä postauksella tahdon tsempata teitä, jotka saatte rauhasta ja kirjoista nauttia! Lukekaa miunkin puolesta! 


Rakkauvella

Annika

torstaina, helmikuuta 09, 2017

Saul Black; Rakkaudesta murhaan


Lovemurder 2016, suom. Einari Aaltonen ja Like 2017, 383s.

Tosiasioita ei kuitenkaan voinut kiistää: Katherine oli osunut lähelle Raylene Ashen suhteen. Pitivät he siitä tai eivät, heidän täytyi turvautua naisen apuun. Heidän oli pakko, muuta ei ollut tehtävissä. Olet jo joutunut kestämään ihan tarpeeksi sitä noitaa, oli Cassie sanonut. Ei, Cass, en vielä.


No niin. Sekä luku-, että bloggaussuunnitelmani menevät taas hienosti päin... Puuta. Perheessäni riehuu erittäin sitkeä flunssaepidemia, jossa kuume heittelehtii korkeista lukemista alilämpöön. Muista oireista puhumattakaan. Minunhan piti postata jo iät ja ajat sitten Liane Moriartyn uusin romaani, joka, arvaatteko mitä, on aivan ihana, mutta saatuani viime yönä Saul Blackin tuoreimman luettua, on aivan pakko purkaa se. Purkaa ja unohtaa.

Olin jättää Rakkaudesta murhaan (jo nimensä puolesta heittämällä lukulistalle) kesken muutamaankin kertaan

A) koska tarina on sairaan brutaali. Oikeasti.
B) koska en pitänyt tavasta, jolla kirjailija pyrki saamaan lukijan mukaan Valerien ja Katherinen hyvin seksuaalissävytteiseen suhteeseen liittyen kidutuksiin ja murhiin.


Hänen maailmassaan miehet toimivat niin kuin toimivat. Mutta Katherine oli nainen. Valerie oli järkyttynyt tajutessaan, että sillä oli hänelle merkitystä. Hän ymmärsi, että oli olemassa julmia naisia, väkivaltaisia naisia, murhanhimoisia naisia.


Ja kuitenkin, romaani on häiritsevyyteen saakka älykäs. Olenhan minä, vanha dekkarirotta nyt lukenut rujompiakin tarinoita, mutta Blackin tyylissä on omaleimaista kieroutta. Lovemurder. Todellakin.

Elikkäs kyse on hyvin tavallisen tuntuisesta tarinasta: on kiinni jäänyt sarjamurhaaja vankilassa. On hänen kumppaninsa, vapaalla jalalla rellestävä hirviö: ruumiita nimittäin riittää. Silti. Tällä kertaa linnassa istuu epätavallisen kaunis ja epätavallisen viisas nainen. Murhaaja puolestaan on hänen rakastettunsa, sielunkumppaninsa, mies, jonka kanssa Katherine Glass yhdessä veriteot teki.

Murhatutkija Valerie Hartin on pysäytettävä kuusi vuotta sitten alkanut painajainen, vaikkakin se tarkoittaisi yhteisiä juttuhetkiä Amerikan vihatuimman naisen kanssa.

Semmoinen soppa, joka kieltämättä toimii ja kantaa, joskin tiivistämisellä tästä olisi saanut napakamman kokonaisuuden. Lontoolainen kirjailija Saul Black haluaa selkeästi tarkastella pahuuden eri puolia, yrittäen Valerien kanssa yhdessä ymmärtää. Mutta voiko täydellistä pimeyttä enää älyllistää?

Lukekaa jos uskallatte. Minä jatkan kevyemmän teoksen parissa, ja bloggaan mahdollisimman pian Lianen. Lokoista loppuviikkoa!


Maailmankaikkeus oli paikka, jossa yksi nainen nautti rakastajansa hyväilystä samaan aikaan kun toista naista kidutettiin ja raiskattiin. Ja oli hänen velvollisuutensa saada kiinni miehet, jotka tekivät sellaista. Se tuntui musertavalta. Väkivallan ja kuoleman loputon virta tappoi häntä vähitellen kuin syöpä. Sitä varten hän eli.



Tauko päättymässä



Raivostuttavan sitkeän räkätaudin aiheuttama blogikatko päättyy pian! :) Pysykää kuulolla!


Annika

keskiviikkona, helmikuuta 01, 2017

Pierre Lemaitre; Rosie


Rosy & John 2013, suom. Susanna Hirvikorpi ja Minerva 2017, 179s.



"Oletko lastenmurhaaja, Jean?"


Voi Pierre Lemaitre minkä teit! Hypin riemusta huomatessani Camille Verhoeven -sarjan saavan vielä jatkoa, vaikkea kyseessä pitikin olla trilogia. Alkuteksteissä ranskalainen kirjailija kertoo Rosien olevan vähän kuin tilaustyönä tehty romaanintynkä, jonka tosin havaitsin jo kirjan anorektisesta ulkomuodosta. Sivuja vain 179! Lemaitre, sinulta lukisin vaikka kymmenen kertaa tuon verran.


"Jos Garnier puhuu totta", Camille huomauttaa, "toisen pommin pitäisi räjähtää kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Ja koska hänen ensimmäinen iskunsa rue Joseph-Merlinillä ei ollut mitään pilaa, uhkaus on otettava tosissaan."


Mutta näillä nyt mennään, katkeruuden kyyneliä nieleskellen. Eikä tarina tälläkään kertaa huono ole. Ei, se on vain lyhyt. Jean on kirjamme pahis, aikuinen mies, joka asuu edelleen äitinsä Rosien nurkissa. Nyt Rosie on kuitenkin telkien takana, ja murhattua tyttöystävää, sekä koko hukkaan hiipunutta elämäänsä sureva Jean on saanut uuden, vähintään kyseenalaisen mission. Hän räjäyttelee pommeja.


"Usein kuvitellaan, että terrorismi on monimutkaista", Basin sanoo lopuksi, "mutta todellisuudessa ei sinne päinkään."


Ajan kanssa kilpajuoksua leikkivän ylikomisario Camillen on pelastettava Pariisi. Pommeja tulee lisää, ja Luoja yksin tietää kuinka paljon ihmisuhreja ne tulevat vaatimaan.

Mutta mikä on yksinkertaiselta vaikuttavan Jeanin salaisuus?


Kanssabloggaajieni tavoin toivon, todellakin toivon, ettei Lemaitre jätä Camillen tarinaa tähän. Verhoeven on täysin valloittava persoona, periksiantamaton henkilökohtaisesta tragediastaan huolimatta. Hän paahtaa eteenpäin, näyttipä tulevaisuus kuinka synkältä tahansa.


Kyllä, Lemaitren voi laskea (tästä pienestä nyrjähdyksestä huolimatta) samaan kastiin kaikkein rakkaimpien dekkaristieni listaan, jolta löytyy Henning Mankell ja Håkan Nesser. Jotain samaa inhimillistä viisautta löytyy heiltä kaikilta.


***

Kirjasta ovat bloganneet myös Kaisa Reetta T, Kirja vieköön, Umami ja Mummo matkalla.