Hanna-Riikka Kuisma; Viides vuodenaika

Like 2016, 446s.

- ...Välillä kadehdin sitä yhtä, Nataschaa ja muita selvinneitä. Heillä on todisteet, heitä uskotaan. He pääsivät pakoon, koska olivat konkreettisesti lukkojen takana. Entäs me, joiden kahleet, kalterit ja lukot olivat näkymättömiä muille, mutta meille yhtä totta kuin panssariovi. Eikä ulospääsyä ole.


Luna, meidän kuuvauva. Nimensä vaihtanut nainen, edesmenneen miehensä paita pään ympärillä kuin suojaavana pussina. Ulkona, pihalla, ikkunoissa raakkuu niitä. Linnut, Lunan syvästi vaurioituneen, pirstoutuneen mielen muodostama fobia. Nyt Lunan aviomies on kuollut (Mieheni oli väärässä. Tiedän ettei minua voi suojella linnuilta. Niitä on huoneessa. Ne ovat minussa.)  ja elämä tehnyt kivuilaan kierroksen aikuisuudesta takaisin holhottavaksi. Hän asuu sisarensa perheen yläkerrassa, muistaa vain pätkittäin ja vähän. Aikatasot, jo tapahtunut ja tuleva muodostavat piinatun mielen labynrintin.


Olen täysin epäonnistunut sekä ihmisenä että naisena. Ammatillisesti en voi olla, koska en ole mitään. En ole koskaan ollut edes olemassa kuin suhteessa muihin: tytär, sisko, tyttöystävä, äpärä, huora, potilas, se puolitumma, ongelma, tapaus. Raiskattu, hakattu, halkinussittu. Haluttu, halattu, hyvänä pidetty. Jätetty, unohdettu, vaihdettu.


Peileissä häilyy kirjoitusta, vartalolla muistijälkiä hänestä. Mikä on totta, kuka edes todellinen? Mitä naapuritalon kellarissa tapahtuu öisin? Millaisia salaisuuksia kantaa sisaren puoliso Inka? Ja kun perheen pieni tytär ilmoitetaan eräänlaiseen kauneuskisaan, löytää Luna oman missionsa. Pahan kierre on katkaistava.


Hanna-Riikka Kuisman uutuusteos, Viides vuodenaika kuuluu syksyn kuumimpien listaan. Olen odottanut romaania Valkoisesta valosta saakka, ja nyt se on tässä. Nyt se on luettu. Apua. Arvostan Kuisman kieltä ja kykyä kertoa erilaisten mielenterveysongelmien piinaamista henkilöistä. Romaanin dissosisaatiohäiriöistä ja monin tavoin hyväksikäytetystä Lunasta tulee lukijalle kuin sielunsisar, kuin peli. Hänen selviytysmiskamppailunsa omia demonejaan vastaan on kammottavampaa kauhukirjallisuutta kuin yksikään aiemmin tänä vuonna lukemistani teoksista. Ja kuitenkin, Viides vuodenaika, niin polttavalla tunteenpalolla kirjoitettu, on mitä kaunein kirja! Toivon koko sydämestäni tälle suurta suosiota!


- Muista aina, että sinä et ole paha. Sinulle on tehty pahoja asioita, mutta sinussa on aina kohta, johon mikään paha ei ole päässyt eikä pääse. Turvapaikka, mielesi on aina pitänyt siitä huolen.

Laura Gustafsson; Korpisoturi

Into 2016, 257s.

Kapealla tiellä joku juntti ajaa kahdeksaakymppiä ohi liian läheltä, tööttäileekin vielä mennessään. Rauha sielussaan Ahma ajattelee post-apokalypsia, jolloin valtaosa ihmiskunnasta on kuollut. Kuinka mahtavaa silloin onkaan pyöräillä.


Maailmanloppu on tulossa! Seuratkaamme Ahman esimerkkiä ja paetkaamme maalle! Omavaraisuus kunniaan! Pelastautukoon ken voi!

Maamme tila huolestuttaa varmasti jokaista uutisia seuraavaa kansalaista. Tähän saumaan, tähän aikaan Korpisoturi tulee ryminällä, vainoharhainen kiilto silmissään pommivarmalla selviytymissuunnitelmalla varustautuneena. Ahma on kuin brutaali mielensäpahoittaja. Paitsi nuorempi, nörtimpi, oppinsa internetin keskustelupalstoilta ammentanut. Onneksi Ahman mummo kuoli, perinnön turvin kun voi hankkia oman talon itärajan tuntumasta.


Normaaliväestö ei tee paloharjoituksia, vaan panee toivonsa siihen, ettei tuli syty - ei ole syttynyt ennenkään. Ja onhan sentään palovaroitin!


Huolella laaditut suunnitelmat uhkaavat kaatua jo alkumetreille kun Ahma huomaa, ettei erakoituminen ole ihan niin helppoa kuin hän kuvitteli. Naisia puskee sisään ovista ja ikkunoista, sikamokomakin meinaa heittäytyä turhan tuttavalliseksi. Entä sitten kun tulee talvi ja ruokavarat uhkaavat hiipua. Ja se toivottu, ei kun pahin, tapahtuukin, koko maasta katoaa sähkö ja yhteiskunnan romahtaminen alkaa.


Herranjestas mikä kirja! Kirjailija Laura Gustafsson on minulle aiemmin vain nimenä tuttu, mutta hänen tragikoomisen älykäs tyylinsä osui ja upposi. Korpisoturi on ajatuksia ja naurunpyrskähdyksiä aiheuttava romaani, pelottavan ajankohtainen. Vaikka teema kiertyy ympäristöasioiden ympärille, mukaan mahtuu runsaasti rivienvälistä luettavia kerroksia. Muistakaa tämä!


"Sinä olet maa, ja minä olen kuu", Pamsu sanoo kattoa tuijottaen. "Joskus harvoin sinun varjosi osuu minun päälleni. Mutta silloinkin meillä on etäisyyttä miljoona kilometriä."
"Alle neljäsataatuhatta, jos tarkkoja ollaan", Ahma korjaa.

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Krista ja Anneli,

Chris Cleave; Sodassa ja rakkaudessa

Everyone Brave is Forgiven 2016, suom. Irmeli Ruuska ja Gummerus 2016, 392s. (ennakkokappale)

Siinä ei ollut mitään järkeä - se oli sietämätöntä. Sota oli kymmenen miljoonaa katkennutta, vihlovaa hermoa. Pelkkiä irrallisia säkeitä.


Syksyn the lukuromaani, lukusukkula, silkkaa lukemisen riemua? Lunastaako hävyttömän humoristisella tyylillä kirjoittava Chris Cleave hänelle asetetut vaatimukset Everyone Brave is Forgiven -romaanillaan? Käytän alkuperäistä nimeä teoksesta, koska suomennos ei iske. Olisin saattanut jättää koko kirjan väliin lattean nimen takia, mutta toisaalta kannet ovat kauniit ja onhan tätä kehuttu ja ja.

Tarina starttaa siinä missä toinen maailmansotakin. Englannissa Mary -niminen hienostoperheen tytär päättää kantaa oman kortensa kekoon maansa puolesta, ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Uusi työ ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä Mary odotti. Hän päätyy opettamaan lapsia, joita ei evakuoida. Eläintarhan eläimetkin ovat tärkeämpiä kuin nämä, vammaiset, köyhät. nekrut. Mietin alkuun kuinka tulen 18-vuotiaan tyttösen kanssa "toimeen", mutta Mary on sellainen pakkaus, ettei häntä voi olla kunnioittamatta. Siinä missä muu maailma kääntää huono-osaisille lapsille selkänsä, Marysta löytyy periksiantamattomuutta ja ryhtiä.

Toisaalta tarina on myös Tom Shaw:n, aavistuksen nörtähtävän nuoren miehen, joka keittää ennemmin hilloa kuin lähtee sotatantereelle rymyämään. Tomista ja Marysta tulee rakastavaiset, kuinkas muuten. Onko kyse elämää suuremmasta rakkaustarinasta, vaiko pelkästä ystävyydestä? Parisuhdeongelmat tuntuvat täysin identtisiltä omaan aikaamme; edes sota ei perimmäisiä ongelmia muuta.


Pahinta olisi, jos päättäisi sen olevan rakkautta ja huomaisi jälkeenpäin - sitten kun olisi jo varattu - ettei se sitä ollutkaan. Tai ei: pahinta olisi päättää, ettei se ole rakkautta, ja huomata sitten vuosien kuluttua - vanhana ja lohduttomana - että rakkautta se oli sittenkin ollut. Tai ei: pahinta kaikista oli päättämisen pakko.


Ja sitten on vielä se kirjan varsinainen sankari, Tomin paras ystävä Alistair, joka vie meidät keskelle sodan kauhuja. On kylmyyttä, nälkää, kipua. Kuolevia tovereita, hitaasti mureneva mielenterveys. Sota pienen ihmisen silmin tulee armottomana kohti.

Kuten kirjailijalta aiemmin lukemani Little Been tarina, myös tämä uusin pitää sisällään ikiaikaisia, varsin ajankohtaisi teemoja tyyliin rasismi, henkinen sortaminen ja sortuminen. Englantilainen Cleave kirjoittaa brittiläisen sarkastisesti, mutta alleviivaa samalla olevansa aina ihmisen puolella. Elämän puolella.

Hieno romaani lunasti korkeat ennakkovaatimukseni, kiitos ja kumarrus.


"Ja niinpä, hyvät naiset ja herrat, muistamme tällä illan viimeisellä kappaleella kaikkia niitä, jotka ovat menehtyneet rakkaassa kaupungissamme, ihmisten kaupungissa. Ja muistamme, että on toinenkin, omamme kaltainen mutta sitä korkeampi kaupunki, missä kuolemalla ei ole valtaa."


***


Kirjan ovat lukeneet ainakin Krista, Amma,Tuijata, Arja, Kaisa, Lilli, Katja ja  Katri.

Annamari Marttinen; Törmäys

Tammi 2016, 361s.

Aamu. Miro. Nadja.
He tulivat humauksessa yhdeksi, yhden ainoan sekunnin sisällä.


Kuinka lyhyessä ajassa elämä murskautuu, tuhoutuu, on lopullisesti ohitse. Kuinka hauras, perhosen siipi on ihmisen elämä. Kuinka montaa henkilöä koskettaa Törmäys, lasien helinä, murtuneiden luiden rutina, vuotava veri. Vain hetkellinen huomion herpaantuminen, siinä se on.


Ihminen menettää puhekykynsä ja kaikki mihin hän on uskonut, kaikki mitä hän on oppinut, luullut ja tiennyt, kaikki mitä rakastanut, kaikki mitä tuntenut, katoaa mattona jalkojen alta.


Aamulla on kihelmöivä kiire, himon polttama tunnetila, sillä onhan hän menossa rakkaansa luokse. Jarkko odottaa, kotiin tai rannalle, kuinka vain, kunhan nämä kaksi pian pääsevät toistensa ihoille. Pian, pian, ettei rakas vain karkaa. Uutuuttaan kiiltelevä auto alla, suojatie ja kännykän ruudulla Jarkon nimi. Sitten räiskis, ja kaikki hajoaa.

Myös Mirolla on kiire. Hänen hikinen työvuoronsa hautausmaalla ohitse, Nadja mekossaan odottamassa. Kauniina kuin pehmoinen persikka. Nuoret ovat menossa kesäteatteriin, mutta ennen sitä, vielä ennen sitä täytyy ehtiä keskustaan hakemaan Nadjan äidiltä rahaa rikki menneeseen pyörään.  Miro ottaa Nadjan tarakalle, kiire, kiire hoitaa velvollisuudet pois alta jotta päästäisi sänkyyn.

Ja vain yksi virheliike, jonka jälkeen kenelläkään heistä ei ole hoppua enää minnekään.


Olin tiukoissa metallisissa siteissä, ne oli kiedottu kaulasta alaspäin mun ympärille. Pakkopaita. Elävä ja kuollut samanaikaisesti. Tuska sellainen, että jos olisin eläin minut pitäisi ampua viipymättä. Sellainen, että ei ollut eikä tulisi enää elämää. Koskaan enää ei olisi hyvä olla. 


Annamari Marttisen Törmäys on pysäytyskuva kauhun lamaannuttamista ihmisistä. Se ritisee tunteita; päälleajajan syyllisyyttä, eloonjääneiden kaipuuta ja tuskaa, sivustakatsojan hämmennystä. Kipu hiipii lukijankin ytimiin. Sydän pamppailee kuin parhaissa äänitehosteissa.

Taidokas ja tärkeä romaani tämä Törmäys. Synkästä aiheestaan huolimatta varovaisen toiveikas.


Voisko jokin siirtyä paikoiltaan siinä mitä oli ollut jo niin kauan.

Lone Theils; Kohtalokas merimatka

Pigerne fra Englandsbåden 2015, suom. Kari Koski ja Aula & co 2016, 380s.

Nora Sand ratkaisee ongelmat. Hän ratkaisee ne kylmän rauhallisesti ja harkiten. Ja jälkeenpäin hän voi saada hysteerisen kohtauksen. Jos enää jaksaa.


Kuvittele, että löydät antiikkikaupasta sopivan kolhuisen matkalaukun, joka vastaa juuri sinun sisustusmakuasi. Luonnollisesti ostat aarteen, mutta kun ryhdyt myöhemmin sitä tutkimaan, huomaat laukussa jotain ylimääräistä. Nipun vanhoja valokuvia nuorista, ujoina poseeraavista tytöistä. Tällä pienellä mielikuvitusmatkalla pääset Lontoon kirjeenvaihtajan, tanskalaisen Nora Sandin nahkoihin. Toimittaja Norassa vaistoaa messevän jutunaiheen, kun käy ilmi, että kaksi tytöistä katosi kohtalokkaalla merimatkalla vuonna 1985.

Tytöt kuuluivat nuorisokodin asukkeihin ja suuresti odotetun matkan oli tarkoitus tuoda piristystä ankeissa oloissa varttuneiden teinien arkeen. Valitettavasti samalle laivalle sattui kyytiin itse pahuus.


Hän otti matkapuhelimen valokuvaamista varten ja meni lähemmäksi taloa. Ikkunat olivat tahriintuneet suolaisessa ilmassa. Täältä Lisbeth, Lulu ja koko porukka olivat lähteneet matkalle jonain elokuun päivänä monta vuotta sitten. Täynnä unelmia ja toiveita ja jännitystä Lontoon-matkasta. Matkasta joka muutti kaikkien tänne päätyneiden kadotettujen ihmisten elämän.


Nora Sand, hiukan chick lit -tyylinen neiti näppärä käärii hihansa, soittaa lukuisia puhelinsoittoja lukuisille kontakteilleen, seilaa Tanska-Englanti -akselia selvittääkseen, mitä Lululle ja Lisbethille mahtoi tapahtua. Entä laukusta löytyneiden muiden tyttöjen valokuvat - keitä he olivat, millaisen kohtalon he joutuivat kokemaan.

Kuten takakannesta käy ilmi, jäljet viittaavaat oikeaan sarjamurhaajaan, joka onneksi jäi kiinni vuosikaudet sitten. Mies ei ikinä tunnustanut, saati sitten kertonut, minne ruumiit piilotti. Uhreista löytyi ainoastaan tölkkeihin säilötyt kielet.


Kohtalokkaan merimatkan kirjoittaja Lone Theils on rakentanut jännittävän juonen toteen pohjautuvan tapauksen ympärille, jossa sarjamurhaaja otti valokuvia tulevista uhreistaan. Hyytävästä aiheestaan huolimatta kirja on kohtuu kevyttä luettavaa dekkarisaralla. Koukuttava romaani on, kyllä, mutta ei erityisen mieleenjäävä.


Näin käy pienille tytöille, jotka näkevät liikaa ja puhuvat liikaa.


***

Krista puolestaan ihastui ensimmäisiltä sivuilta saakka, myös Henna pitää tämänkaltaisista dekkareista.

Riitta Jalonen; Kirkkaus

Tammi 2016,  352s.

Haluan unohtaa toisia hetkiä ja toisia pitää mukanani, mutta ne sulavat samaan kuvaan, hyvä ja paha elämä, molemmissa käsissä rumaa ja kaunista, tuskan vastakohta on ilo, surulla ei ole vastakohtaa. Suru on yksinäinen kulkija, sen on pakko löytää oma tiensä.


Meri, voiman antaja ja elämän ottaja. Tuuli, joka saa tukan lentämään. Kaikki linnut, tummat, oudot. Meri on Janetin toinen koti, vaikka se on vienyt häneltä kaksi sisarta. Kuolema, ruumishuone, joka herätti tytöissä alkukantaisen pelon, kuolema, joka silti vetää Janetia magneetin lailla puoleensa. On aina vetänyt. Sillä hänessä asuvat elävät ja kuolleet, kirjaimet, joilla sanoittaa sanoinkuvaamaton. Oma itseys.


- Olen sinun takiasi joko onnellinen tai onneton. Molemmat tunteet ovat niin voimakkaita ja äärimmäisiä, ettei kummankaan kanssa voi elää. Sen tähden minun pitää kuolla.


Kirkkaus alkaa mielisairaalasta, jossa Janetia hoidetaan vuosikaudet väärän diagnoosin varjolla. Hän saa satoja sähköshokkeja. Ruumis sytytetään yhä uudelleen tuleen ilman mitään esilääkitystä. Vain hiukset, Janetin punainen takkutukka suojaa nuoren naisen päätä. Ajatus siitä, että vielä kerran hän saa kirjoittaa.

Ja hän saakin. Janetista tulee yksi aikansa kuuluisimmista kirjailijoista. Hän on omituinen, hän on nero. Mutta skitsofreniaa hänellä ei ole, ei ole koskaan ollut.


Kävelimme kohti hoitohuonetta. Reitti oli tuttu, ei se koskaan muuttunut. Olin vanki, joka vietiin sähkötuoliin yhä uudelleen, heräsin ennalta määrättyyn kuolinpäivääni kerta toisensa jälkeen.


Riitta Jalosen Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisesta Janet Framesta. Janetissa yhdistyy lapsekkaan tutkiva suhtautuminen pieniin yksityiskohtiin, sekä kirjailija, joka kohoaa maailmanmaineeseen. Janet on kesyttämätön, mustavalkoinen, tärisyttävän aito. Hän elää kuin veitsenterällä, toisinaan tajunnan peittävässä sumussa, toisinaan nähden kirkkauden.


Kirkkaus ei ole kevyttä luettavaa, mutta kun sen taikapiiri imaisee mukaansa, vie tarina lähes hypnoottiseen tilaan.


- Sinulta tuntuu puuttuvan suojaava iho. Ei sinun tarvitse elää niin kuin muut käskevät, eikä selittää kenellekään itseäsi. Elä omaa elämääsi, siihen sinulla on oikeus. Eikä sinun tarvitse puolustaa itseäsi valheitteitten avulla.

***

Kirjan on lukenut ainakin Arja.

Sara Blædel; Unohdetut tytöt

De glemte piger 2011, suom. Virpi Vainikainen ja Karisto 323s.

Pimeän pelko kuristi kurkkua voimallisesti. Niin kuin aina, siitä asti kun pienenä oli käsketty sammuttaa valot ja asettua levolle. Muuten hukka perii.
Hukka, hukka, hukka, kumisi päässä rytmikkäästi, eikä hän ennättänyt väistää poskeen sivaltavaa oksaa.


Loogisena jatkumona Tytöille, ainakin nimensä puolesta, luin tanskalaisen dekkarikuningattaren Unohdetut tytöt. Muuta yhteistä näillä kahdella romaanilla ei olekaan. Sara Blædelin kirja edustaa täysiveristä dekkarimeininkiä, jonka myötä ihmisten piittamattomuus nostaa lukijassa pintaan avuttoman raivon.

Louise Rick, kadonneita tapauksia varten perustetun yksikön uusi etsivä, kohtaa työssään hirvittävän näyn; pahoin arpeutunut nainen löydetään metsästä kuolleena. Kukaan ei tunnu kaipaavan tätä ressukkaa, josta ei ole tehty edes katoamisilmoitusta. Joka tuntuu eläneen kuin jossain rinnakkaistodellisuudessa, yhteiskunnan ulottumattomissa.

Jäljet johtavat vuosia sitten suljettuun vajaamielisille tarkoitettuun laitokseen. Naisen kuolintodistus löytyy, se on kirjoitettu jo kolmekymmentävuotta sitten...


- Kun asia on niin, hän aloitti, - että siellä oli paljon sellaisia lapsia, joiden isät ja äidit eivät pitäneet minkäänlaista yhteyttä sen jälkeen kun lapsi oli jätetty sinne. Monet eivät tavanneet vanhempiaan enää koskaan, emmekä me välttämättä edes tienneet omaisten nimiä. Heitä sanottiin unohdetuiksi lapsiksi.


Sara Blædel kirjoittaa kliseettömän arkisesti, kiihkotta, mutta silti syvästi eläytyen. Minulla on toisinaan ongelmia naispuolisten etsivien kanssa, etenkin jos he edustavat täydellistä kauneutta ja älyä, mutta sankaristamme Louise Rickistä puuttuu kaikki kiiltokuvamaisuus. Hän kantaa mukanaan nuoruutensa häpeää turhia kuitenkaan draamailematta. Hän on asiallinen, muttei kylmä. Hän on etsivä, johon tutustuisin mieluusti paremmin. Ja sitten, Louisen työpari, ihana Eik... Rentuthan ovat kerrassaan vastustamattomia!

Tässä tulee naispuolinen haastaja toiselle tanskalaiselle dekkaritaiturille, Jussi Adler-Olsenille. Kiitokset Ullalle lukuvinkistä - Unohdetut tytöt tarjosi unohtumattoman lukuelämyksen.



- Tule katsomaan. Tämä sinun pitää nähdä.