torstaina, heinäkuuta 20, 2017

Camilla Grebe; Kun jää pettää alta


Älskaren från huvudkontoret 2015, suom. Sari Kumpulainen ja Gummerus 2017, 506s, (ennakkokappale)


On kuin ajaisin kolkoissa kulisseissa kohti jonkinlaista ratkaisua. Mutta en tiedä, millainen elokuva tämä on. Draama, trilleri? Tragedia?


Tyhjätaskuinen vaatemyyjä tapaa menestyneen, vanhemman liikemiehen. Esimiehensä, tuon hartaasti vihatun ja palvotun toimitusjohtajan. Jesperiä on kiittäminen työolosuhteiden epäinhomillisistä muutoksista. Jesperiä on kiittäminen myös Emman sormessa kiiltelevästä timanttisormuksesta. He ovat kihloissa! Koko kuvio tuntuu niin Emmasta itsestään, kuin lukijastakin vähän liian sadunomaiselta ollakseen totta. Mutta olkaamme hiljaa, hys, suhde on pidettävä tiiviisti salassa.


"You never been in love, until you've seen the sunlight thrown, over smashed human bone."


Kun median riepottelema toimitusjohtaja katoaa, kiskaistaan jo muutenkin elämässä turpiinsa saaneen Emman jalkojen alta matto. Kuinka rakkaus voi yhtäkkiä muuttua täydelliseksi välinpitämättömyydeksi? Mikä ihme Jesperiin on mennyt? Missä hän edes on?


Jesperistä emme tiedä, mutta hänen kotoaan löydetään tunnistamattoman naisen (tietysti) raa'asti murhattu ruumis. Talonomistajasta tulee nyt myös poliisin ykkösetsinnänkohde, varsinkin kun tapaus muistuttaa selittämättömäksi jäänyttä, vuosia sitten tapahtunutta murhaa.

Peter Lindgren, tuo erilaisista vastuista käärmeen lailla irti kiemurteleva poliisi on yksi päähenkilöistä. Peter herättää lukijassa ensin pelkkää myötähäpeää, myöhemmin myös empatiaa. Pisteet kirjailija Camilla Grebelle hänen luomistaan henkilöhahmoista! Genre kaipaa juuri tällaisia antisankareita, jotka eivät loista charmillaan, vaan ennemminkin puutteillaan.

Myös Peterin tutkijapari, profiloija Hanne rikkoo persoonallaan perinteet. Hänellä on jo ikää, hänellä on oksettavan holhoava aviomies, jonka liekassa nainen riippuu vastoin tahtoaan. Hannella on salakavalasti hiipivä muistisairaus. Sekä tietysti menneisyys Peterin kanssa...


Koiran rakkaus on ehdotonta. Mitä olen oikein tehnyt ansaitakseni sen? Ja miksi ihmisten väliseen rakkauteen liittyy aina alistumisen ja mukautumisen vaatimus? Miksemme voi vain rakastaa omistamatta välttämättä toisiamme?



Kun jää pettää alta täyttää kaikki ne ominaisuudet, joita odotan tiiviisti koukuttavalta psykologiselta trilleriltä. Luin teoksen heti saatuani siitä (kiitos kustantajalle) ennakkokappaleen. Fiksua olisi ollut blogata saman tien muistiin kirjan herättämät tunteet, mutta onneksi jälkikaiku kummittelee yhä. Ruusujen tuoksu, johon on sekoittunut määrittelemätön kuoleman haju... En ihmettele teoksen saamaa kansainvälistä huomiota. Hymyilytti myöskin juuri lukemani Ahnhemin hehkutus, joka löytyy ainakin ennakkokappaleen takakannesta. Koukussa olimme, molemmat!


Tänä vuonna on ilmestynyt ihailtava määrä suosikkigenreni edustajia, psykologisia trillereitä, joista Camilla Grebe erottuu edukseen. Hän perehdyttää lukijan henkilöiden menneisyyteen, osoittaa syyt ja seuraukset kuitenkin sen verran hienovaraisesti, ettei loppuratkaisua tajua vaikka se häilyykin lukijan silmien edessä.

Hemmotelkaa itseänne kirjalla!



- Sillä ei ole valinnanvaraa, muru. Sen täytyy joko muuttua tai kuolla. Sellainen on luonnonlaki.

Pohdiskelin kuulemaani kauan ja yritin kuvitella miltä tuntuisi, jos pitäisi valita joko muuttuminen tai kuolema. En kuitenkaan millään osannut asettua toukan asemaan.


***

Blogi-iskuumme osallistuivat





keskiviikkona, heinäkuuta 19, 2017

Lukumaraton




Hei,

vietimme eilen Spacehousen ihanan Piian kanssa 12 tunnin mittaista lukupäivää. Säännöt olivat hyvin yksinkertaiset; koska asumme eri puolin Suomea, kommunikoimme sovituin väliajoin whats appin kautta. Muutoin kännykkä pysyi käden ulottumattomilla, kuten myös tietokone. Oli hurjaa huomata, kuinka valtaisasti keskittymiskykyyn (jonka puolesta etukäteen eniten stressasin) tämä täysi somepimennos vaikutti! Ja kääntöpuolena; kuinka paljon päivässä esimerkiksi facebook energiaa ja aikaa syökään.

Monet bloggaavat luku-urakan tiimellyksessä, me päätimme kirjata tuntoja ylös paperille, ja naputella niitä myöhemmin koneelle. Myös tämä toimi tsempparina siinä vaiheessa, kun koko homma alkoi puuduttaa. Pienet jaloittelut, kahvi- ja ruokapaussit sekä rauhallinen lukuympäristö takasivat nautinnollisen, erilaisen, ja antoisan elämyksen. Taas ollaan yhtä kokemusta rikkaampia!


Lukeminen alkoi 11.30 (olemme molemmat aamu-unista ihmistyyppiä) ja päättyi 23.30. Ensimmäiseksi valitsin Antti Heikkilän Siunattu Kipu -nimisen teoksen, joka muuten puuttuu tuosta eilen napatusta, vain viitettä antavasta kuvasta... Yrittäkäämme elää tämän mokani (olen maailman laiskin valokuvaaja) kanssa!

Heikkilä on tunnettu napakan anarkisesta tyylistään puhella asioista suoraan. Nykylääketieteeseen kuuluu tiukasti vain yhteen oireeseen tuijottaminen, emme saa ainakaan kunnalliselta puolelta kokonaisvaltaista palvelua, vaikka usein juuri siitä kivussa on kysymys. Kroppamme alkaa reagoida siinä kohdin, kun mieli ei enää jaksa. Kivulla on aina sanoma. Kysymys kuuluukin, pysähdymmekö sitä kuuntelemaan. Olemmeko valmiita tekemään muutoksia sen sijaan, että odotamme maailman muuttuvan ympärillämme. Eikä tässä nyt puhuta valtaisista elämänmullistuksista, muutos lähtee lopulta liikkelle hyvin pienistä oivalluksista...


15:00 Heikkilä luettu ja "lakisääteinen" ruokapaussi pidetty. Siirryin astetta kevyempään; jatkoin aiemmin aloittamani, ruotsalaisen dekkaristin Stefan Ahnhemin Miinus kahdeksantoista astetta -romaanin parissa. Kirjasta on tulossa myöhemmin pidempi postaus, mutta todettakoon lyhyesti, ettei kirjailija pettänyt taaskaan. Ahnhemin tyyli on tasalaatuista, brutaalia tykitystä. Ah, niin koukuttavaa.


16:15 Lukupaikan vaihdos. Ensimmäiset someviekkarit. Keskittymiskyvyn hetkellinen herpaantuminen.


18:30 Dekkari luettu ja siirryin kätevästi itsehoito-oppaaseen. Niille ei tunnu ikinä riittävän oikein aikaa. Tai oikeastaan kiinnostustakaan. Tämä kyseinen teos käsitteli diagnoosiani ja siitä selviytymistä lähinnä omakohtaisen kokemuskerronnan kautta. Varsinainen ahaa-elämys, jonka Heikkilä iski pöytään, jäi saamatta. Nopealukuinen ja kiintoisa teos kuitenkin.


21:00 Valmista! Tässä kohdin lukeminen alkoi toden teolla tökkimään :) Soitin iltasoitot pojille, ruokin eläimet ja itseni. Huilasin, putsasin lukulasit, ja ei muuta kuin loppurutistukseen!


Aiemmin lukemani Siilo -trilogian toinen osa, Siirros, odotteli malttamattomana hyllyssä. Ja on se ressu saanut odottaakin, arvostelukappaleet kun tuntuvat rynnivän aina lukulistojen kärkisijoille. Ehdin lukea Siirrosta vajaat sata sivua. Kuten huhu kuuluu, Siirros ei yllä ihan ensimmäisen osan tasolle. Alkuhikoilun jälkeen (jätänkö suosiolla kesken, otanko sittenkin jonkun toisen) kirja onnistui kuitenkin koukkaamaan minut kyytiinsä. On se luettava, parani tahti tai ei!

23.30 Juhuu! Selvisimme maaliin voittajina! Ja yhteisen tuuletuksen jälkeen kumpikin suorastaan syöksähti someen.


Olo on vähän tokkurainen ennemminkin huonosti nukutun yön, kuin eilisen takia. Esikoiseni ihmetteli, eikö silmät tulleet kipeiksi. Ei, niska sen sijaan jumittaa, mutta onneksi minulla on pari liikettä tämän vaivan varalle... Joka tapauksessa aivan mahtava päivä, kokonaan rakkaimmalle harrastukselle pyhitetty! Keskittymisen ehdoton edellytys on minulle, vastaisuuden varalle, tuo somettomuus, jota voisi alkaa muutenkin enemmän harrastamaan.

Summa summarum; kiitos Piia, kiitos sinulle, joka jaksoit sepustukseni lukea!


Minä odotan iltaa, jolloin ehdin kasaantuneilta kotitöiltäni Siirroksen pariin :)




Annika






maanantaina, heinäkuuta 17, 2017

S. K. Tremayne; Tulilapsi


The Fire Child 2015, suom. Jaana Iso-Markku ja Otava 2017, 365s.


Tämä talo kylmää minua. Sen kosteus hiipii luihin ja ytimiin ja hukuttaa minut pimeyteen. Minun on kohdattava David. Kaivettava esiin totuus kuin likainen musta tina kaivostunneleista. Ja kerrottava sitten hänelle oma totuuteni.


Tunnelit ulottuvat meren alle. En millään tahdo saada tätä ajatusta mielestäni. Tunnelit ulottuvat meren alle. Näin alkaa Jääkaksosten tekijän, salaperäisen kirjailijan S. K. Tremaynen odotettu uutuusteos. Tulilapsi on täällä!

Tunneleita pohdiskelee juuri valtavaan kartanoon muuttanut tuore rouva Kerthen. Rachel on päässyt vähän "parempiin naimisiin", komeasti harmaantuneen liikemiehen, Davidin myötä. Hän kuuluu nyt kaivostyössä rikastuneeseen, maineekkaaseen sukuun, hänestä on tullut kartanon toinen omistaja ja kauniin Jamien äitipuoli. Hyvästi lontoon kadut ja keskinkertainen elämä.

Mutta onni alkaa tietysti rispaantumaan. Kuinka monta huonetta talosta löytyykään? Entä käytöstä poistetusta kellarikerroksesta? Täydellinen eristäytyneisyys, maisemassa kohoavat kaivokset alkavat pian ahdistaa nuorta vaimoa.


Tämä on mielen valoa



Perinteisen goottilaisen kartanoromaanin hengessä siis mennään. On valtava, romanttisesti rappeutunut sukukartano täynnä loppumattomia käytäviä. Omituisesti käyttäytyvä nukenkasvoinen lapsi, joka Rachellin muuton jälkeen alkaa oirehtimaan. Davidin pari vuotta sitten kuollut sulokas vaimo, joka tuntuu vielä kuolleenakin painostavana uhkana. Kuten Jamie toteaa; äiti on tulossa takaisin...


Meteorologit suorastaan herkuttelevat tällä mahdollisuudella: ihmiset rakastavat huonoa säätä, yhtä paljon kuin he rakastavat murhamysteerejä. Carnhallow'ssa murhamysteeri on kuitenkin todellinen. Se on minun elämääni. Mysteeri, joka minun täytyy selvittää. Ja nopeasti.


Murhamysteeri tai ei, totta on kuitenkin Kerthenien verinen historia. Juuri he perustivat tuhat vuotta sitten kaivokset. Toki tämä kyläläisiä työllisti, mutta millä tavalla. Miehet lähetettiin maanalaisiin tunneleihin louhimaan vain kynttilän liekki valonaan. Samaan aikaan kun vauras suku herkutteli lounaalla, kuoli syvällä heidän alapuolellaan kaivosmiehiä jos jonkinmoisiin onnettomuuksiin. Elleivät sitten saaneet työbonuksena myrkytystä.


Tulilapsi on omistettu kirjailijan cornwallilaisille esi-isille, joihin kuului myös kaivosmiehiä. Teos poikkeaa juuri tältä osin pehmokauhusta; siitä löytyy verevä, aito sormenjälki. Ehkä hiilen mustaama. Etukäteen jännitin, saako näin perinteisestä juonimateriaalista louhittua mitään uutta. S. K. Tremayne osaa onneksi yllättää. Hän ei mene siitä, mistä aita on matalin, vaan taituroi oikeasti pelottavan, kihisevän kiehtovan tarinan Rachellista ja hänen pienestä poikapuolestaan.

Viileän viihdyttävä Tulilapsi sopii erityisesti heille, jotka laskevat öitä jouluun...



En tiedä paljoa Sylvia Plathista, tai runoudesta ylipäätäänsä. Romaanit ovat enemmän minun mieleeni, ne tarjoavat pakotien, kun elämä käy kestämättömäksi.




lauantaina, heinäkuuta 15, 2017

Margaret Atwood; Orjattaresi


The Handmaid's Tale 1985, suom. Matti Kannosto ja Karisto, 395s.



Nolite te bastardes carborundorem


Margaret Atwoodin Orjattaresi on keikkunut lukulistallani niin pitkään, etten enää muista milloin sen ensi kertaa ylös kirjasin. Kuin varkain päätin kulkea oikotietä, katsoa romaanin sijaan HBO:n esittämän The Handmaid's Tale:n Ja minä, joka ehdin hyvin harvoin ruudun ääressä pidempiä aikoja viettää, valvoin pari yötä kuin kuumeen... Lumous, jonka valtaan tarina kietoi, ei päästänyt otteestaan. Nurinkurisessa järjestyksessä, kyllä, mutta silti ahmien, luin kirjaversion vasta kun henkilöhahmot olivat jo imeytyneet verenkiertooni.

Joten en osaa sanoa, miten tämä toimisi toisin päin. Orjattaren tarina on sama, kuitenkin sarja menee juonellisesti, monin paikoin pidemmälle. The Handmaid's Tale on ehkä koskettavinta ja tunnepitoisinta tv-tarjontaa ikinä, minulle aivan erityinen kokemus, jonka tahtoisin mielelläni monen teistä näkevän. Ja tietysti kirjan lukevan.


Mutta siinä minä olen, eikä sitä pääse pakoon. Aika on loukku, ja siihen olen jäänyt. Minun on unohdettava salainen nimeni ja kaikki tiet takaisin. Nimeni on nyt Frediläinen, ja täällä minä elän ja asun.

Elä nykyhetkessä, ota siitä kaikki irti mitä voit, mitään muuta sinulla ei ole. 


Samoilla linjoilla mennään itse romaanin parissa. Hullua, että tämä on suomennettu vuonna 1986, ja silti teoksessa on liikaakin yhtymäkohtia tähän päivään. Miten moni nainen on jakanut päähenkilömme, entiseltä nimeltään Junen, kohtalon. Ei aivan näin, mutta ymmärrätte pointtini.

Orjattaresi on Junen kertomus maailmasta, jollaiseksi se on rajun sodan ja ilmaston myrkyttymisen myötä muuntautunut. Gileadissa on palattu vanhoihin, "kristillisiin" arvoihin (joskin hyvin löyhästi, vain yhteen Raamatun kohtaan nojautuen). Jos vaimo ei saa lasta, kuten tänä hedelmättömyyden aikana hyvin todennäköistä käy, voi hän ottaa orjattaren. Tuollaisen punaista pukua kantavan, nöyräksi opetetun kävelevän kohdun, synnyttämään perheelle suvunjatkajan.


Mutta millaista on orjattaren tarkkaan valvottu ja suojattu elämä? Millaisia ovat nämä naiset, jotka "vapaaehtoisesti" ovat valinneet "jalon" osan, tulla raiskatuksi joka kuukausi. Toinen vaihtoehto olisi siirtokunnat, eikä sinne kukaan halua.


Nyt lihani asettuu toisella tapaa. Olen pilvi, keskuskappaleen ympärille hyytynyt, päärynänmuotoisen keskuskappaleen, joka on kova ja todellisempi kuin minä ja kuumottaa punaisena läpikuultavan kääreensä alla.  


Junen elämä on pysähtynyttä, kirjaimellisesti hänellä ei ole muuta kuin tämä hetki. Tekstistä huokuu alistetun mielen kapina. Toivo, vaikka sille ei epätietoisuuden aikakautena juuri perusteita olekaan. June yrittää torjua liian kipeitä muistoja kuolleesta (?) miehestään, pienestä tyttärestä, joka äidiltä riistettiin. Hänen osansa on naiseuden esineellistetty ydin; raskaaksi tuleminen.

Mieli on sentään hänen omaansa, kuumina kuiskivat yöt, pienet yksityiskohdat, joita peitetyinkin kasvoin voi havaita. Nick...


Me molemmat vapisemme, miten tahtoisinkaan. Serenan salongissa kuivien kukkien keskellä, tällä kiinalaisella matolla, miehen laiha ruumis. Miehen, joka on täysin tuntematon, Niin kuin huutaisi suureen ääneen, ampuisi jonkun.



Kirja ja tv-sarja, molemmat kuohuvat mieleni ytimissä toisiinsa sekoittuen. Orjattaresi on äärettömän tärkeä, mutta samalla äärettömän tunteisiin käyvä teos. Sen synkkä, helteenpainama tunnelma tuskin haihtuu lukijasta vielä viimeisen sivun jälkeen. Ja kuten June ymmärtää, itsellään Jumalalla ei ole Gileadin kanssa mitään tekemistä. Rakkaudella, rikoksista suurimmalla.


Palataan vielä alkusitaattiin, jonka June löytää edeltäjänsä kaivertamana komeron sisuksista. Se on latinaa, ja tarkoittaa suunnilleen; älä anna niiden paskisten nististää itseäsi. Siitä löytyy tarinan punainen lanka.


- Pidä varasi, sanoi Moira minulle, puhelimessa. - Se alkaa nyt.


***


Orjattaresi on onneksi blogistaniassakin suosittu teos, linkitän tällä kertaa Hyllytontun höpinöihin.




sunnuntaina, heinäkuuta 09, 2017

Belinda Bauer; Näkijä



The Shut Eye 2015, suom. Annukka Kolehmainen ja Karisto 2017, 405s.




Seuraavaksi olisi luontevaa kysyä: Kuinka voit? Mutta Marvel oli paiskinut näitä hommia niin pitkään, että tiesi sen vain pitkittävän toisen tuskaa. Kuinka nyt joku sellainen voi, jonka lapsi on ollut yli vuoden kateissa, eikä hän tiedä, onko tämä elossa vai kuollut?
Paskasti, kuinkas muuten.



Brittikirjailija Belinda Bauer palaa Näkijän myötä esikoisteoksensa Hautanummen (huipputeos!) teemaan; lapsen katoamiseen ja siitä omaisille koituvaan kiduttavaan tuskaan. Epätietoisuuden petolliseen armollisuuteen, sen vihaisena rimpuilevaan haluun tietää.


Ja nyt lapsia on kateissa kaksi. Toinen heistä katosi reilu vuosi sitten, Edie Evans, päähenkilökyttämme Marvelin pakkomielteinen tutkimuskohde. Marvel ei ole mikään herkistelijä, kaikkea muuta. Paksunahkainen, paksu keski-ikäinen mies on menettänyt uskonsa ihmiskuntaan jo ajat sitten. Mutta Edie on hänen heikko kohtansa, tuo nuori tyttö, lapsi vielä, josta jäi jäljelle vain vääntynyt polkupyörä.


Sen sijaan nelivuotiaasta Danielista muistuttavat pienet jalanjäljet vastavaletussa betonissa, siinä jossa poika juoksi, kunnes katosi kuin savuna ilmaan... Noita jälkiä surusta sairas äiti Anna vaalii kalleimpana aarteenaan. Anna suree mielettömällä siivousvimmalla, Danielin autokorjaamossa työskentelevän isän kipu ilmenee hillitymmin. Hän jopa suuttuu, kun Anna ehdottaa meedion puoleen kääntymistä. Mitä jos Daniel voisi välittää tv:stä tutun näkijän kautta viestin olinpaikastaan? Kuolema tai elämä, mahdollisuus tai mahdottomuus, kaikki ne kiertävät kehää.


Anna otti puhelimen taskustaan, mutta epäröi vielä. Oliko väärä toivo parempi kuin täydellinen toivon puute? Vai paljon, paljon pahempi?



Näkijä on ristiriitaisia tuntemuksia herättävä teos. Ensinnäkin, sen sisuksissa vaaniva salaisuus on ihan hirvittävä. Toiseksi, huomasin lukevani kirjaa paikoin hymyillen ja hymähdellen. Kirjailijan ironisen hilpeäksi heittäytyvä kerronta tekee Näkijästä kerralla ahmaistavan herkkupalan, jolla on myös lukijalle sananen sanottavanaan. Tai oikeastaan koko yhteiskunnalle.


Bauerilta ei omaperäiset ideat näytä loppuvan kesken, ja tuntuu että hän parantaa kirja kirjalta. Miten monilta kannoilta näinkin perinteistä rikosromaanin aihetta, lapsen katoamista, voi lähestyä! Ja paljastan teille, että tällä kertaa loppuratkaisu pääsi yllättämään minutkin...


Näkijä on genren uniikki taideteos.



"Uskoisit vähän enemmän ihmisiin."
Marvel oli vähällä nauraa Clydelle vasten kasvoja. Mikä ääliö.


***


Kirjan on lukenut ainakin Kirjasähkökäyrä/Mai Laakso.


Edellinen teos Ruumis nro 19




tiistaina, heinäkuuta 04, 2017

Jørn Lier Horst; Luolamies



Hulemannen 2013, suom. Outi Menna ja Otava 2017, 383s.


Nyt tutkinnan alla olevassa tapauksessa oli jotain pelottavaa. Jotain mitä hän ei ollut kokenut aiemmin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä pimeässä seisovaksi lapseksi, joka ei nähnyt mitään mutta tiesi silti, että jossain siellä pimeyden keskellä oli jotain.



Luolamiehen päähenkilöä, William Wistingiä on siteerattu itsensä Kurt Wallanderin (ikisuosikkini!) manttelinperijäksi. Norjalainen kirjailija Jørn Lier Horst tietää mistä kirjoittaa, onhan hän entinen rikostutkija. Näistä lähtökuopista, en voinut vastustaa Luolamiehen kutsua. Se on rujo huuto, vaatelias ja vakuuttava. Se lumosi minut tasaisen rauhallisella kerronnalla, se kuulosti välillä itsensä Henning Mankellin ääneltä... Silti Horstilla on luja, oma tyylinsä. En ihmettele laisinkaan kansitekstin hehkutusta.



Wisting nojautui taaksepäin tuolissaan. Luolamies, hän ajatteli. Tyyppi, joka on ryöminyt toisen ihmisen nahkoihin. Sellaista he nyt etsivät. Pirua, joka on tehnyt asunnon toisen ihmisen elämään.



Wistingin naapurissa on asunut pitkään vanha, äärimmäisen erakoitunut mies. Lapset pelkäävät häntä, vaikka herra harvemmin päiväsaikaan kotoaan poistuukaan. Ja nyt Viggo Hansen löydetään nojatuolistaan muumioituneena. Kukaan ei ole kaivannut Hansenia, hän on yksinäisyyden ruumiillistuma.

Wistingin aikuinen toimittajatytär Line tarttuu aiheeseen, hän päättää selvittää miehen taustoja juttuaan varten, sitä, kuinka ihmiselle voi käydä tuolla tavalla. Kuinka kukaan voi pudota yhteiskunnan rajamailta ikään kuin täydelliseen tyhjyyteen.



"Haluan kirjoittaa siitä miten niin voi tapahtua", Line sanoi. "Miten joku voi olla niin yksinäinen ja kaikkien unohtama, että vasta neljän kuukauden päästä käy sattumalta ilmi, että tyyppi onkin kuollut."



Kukaan ei tunnu kaipaavan myöskään Wistingin tutkimaa tapausta: kesävaatteissa löydettyä kuollutta miestä. Myös hän on maannut kuolleena kuukausia, eletäänhän jo joulunalusaikaa. Tutkinta saa vertahyytyvän käänteen, kun ruumiin taskusta löytyneen esitteen sormenjäljet tunnistetaan. Ne kuuluvat FBI:n etsimälle yhdysvaltalaiselle sarjamurhaajalle. Mitä ihmettä? Voisiko olla mahdollista, että tämä hurjia määriä raiskauksia ja murhia tehnyt mies voisi piileskellä Norjassa? Entä vieläkö hän jatkaa, uudessa maassa, nuorten naisten lahtaamista?


Horstin käyttämä melko pelkistetty teksti loihtii riipivän tarinan yksinäisyydestä ja ihmisten välinpitämättömyydestä, pysyen kuitenkin vankasti dekkarigenressä. Viisaus ja helppojen ratkaisuiden karttaminen on Luolamiehen parasta antia. Kirja takaa nautinnollisen lukuelämyksen juuri perinteisten jännäreiden ystäville. Ja kyllä, löysin Wistingistä hitusen kaipaamaani Wallanderia...



Yksinäisyys ei synny yksinolosta vaan siitä, ettei ole ketään jota kaivata.



***


Teoksen on lukenut ainakin Mummo matkalla.



keskiviikkona, kesäkuuta 28, 2017

Anna-Leena Härkönen; Valomerkki



Otava 2017, 252s.



- Oletko sä koko ajan masentunut? Taina kysyy.
- En. Välillä mä olen ahdistunut.
- 'Ei elämää kuin peltoa voi ylittää'. Boris Pasternak.
- Riippuu pellosta.



Tämän(kin) teoksen lukemisesta on ehtinyt vierähtää tovi. Kaiken lisäksi kirja kuuluu kategoriaan erittäin vaikeasti blogattavat. Ikisuosikkini Anna-Leena Härkösen uutukainen, Valomerkki, on romaani, joka olisi itse koettava. Siihen pitää mennä sisään avoimin mielin, vähän kuin kuokkimaan kirjailijan aivoihin. Antauduttava tekstille. Elettävä mukana, vaikka teemana onkin elämänhalun totaalinen katoaminen.

Tämä on niin nähty. Entä jos se pieni liekki, joka kannattelee meitä rajan tällä puolen, yhtäkkiä sammuukin? Kuten käy viisikymppiselle kirjailijalle, Anitalle. Uusi romaani olisi aloitettava, mutta sen myötä mentävä, taas, sisälle masennukseen. Pelottaa. Ja kun Anita räjäyttää potin syntymäpäiväjuhlillaan kysymällä kuka hänen ystävistään mahdollisesti auttaisi naista itsemurhassa, ei lukija tiedä itkeäkö vaiko nauraa.

Hyvin pitkälti, kiitos napakoiden dialogien, Valomerkki naurattaa. Toisaalta, jokainen meistä masennuksen kokeneista, tai sen syövereissä elävistä, saamme Anitasta vertaistukea.



Rakastan maata peiton alla kuin haavoittunut eläin luolassaan. Tiedän, että olen etuoikeutettu, kun voin mennä peiton alle keskellä päivää. Onnentyttö. Valittu. Vapaa. Tai syrjäytynyt. Ikkunan alla kohisee maailma, eikä minun tarvitse osallistua siihen.



Härkösen uusinta on markkinoitu "ei tosikoille", ja tämä on täysin ymmärrettävää. Nyt mennään asioiden, koko olemassaolon ytimeen sellaisella räminällä, että teksti saattaa paikoin herkkänahkaisimpia lukijoita loukata. Mutta minusta kirjailijan rohkeaa rehellisyyttä voi vain arvostaa. Miksei elämänpelosta, kuolemantoiveista saisi ääneen puhua? Kirjoittamattomat säännöt rikkoutukoot, varsinkin, kun ne rikotaan näin valovoimaisella tyylillä!


Valomerkki loistaa kirjakesässä erityislaatuisuudellaan. Se muistuttaa monin paikoin kirjailijan vanhempaa romaania, Heikosti positiivinen (jonka olen lukenut useaan otteeseen), ja silti tämä on Anitan tarina. Mitä kirjailijalle lopulta tapahtuu? Onko pakko jaksaa, jos ei kuitenkaan jaksa?


Kuten sanottu, teos on itse koettava.



- Mä oon nykyään oppinu elämään ahdistusten kanssa, Outi sanoo ja tuijottaa kihisevää juomaansa. - Ne on vähän niin ku kämppiksiä, jotka syö välillä sun juustot ja jugurtit jääkaapista. Ärsyttää, mutta ei sen takia viitti lähteä hyvästä kämpästä minnekään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Susa ja Mari A.