tiistaina, syyskuuta 29, 2015

Pientä mainosta ;)

Rinsessa Daisy


Laitoin sitten rinnakkaisblogin pystyyn aivan toisesta aiheesta: kesyrotista. Nuo pienet sulo-otukset ovat lumonneet minut täysin. Näin ollen tartutan tautia nimeltä

Rottamania

olkaatte hyvät ja käykää kurkistamassa! :)


Henning Mankell; Ruotsalaiset saappaat

Svenska gummistövlar 2015, suom. Kari Koski ja Otava 2015, 495s.

Taloni paloi eräänä syysyönä kohta vuosi sitten. Oli sunnuntai. Iltapäivän aikana oli alkanut tuulla. Näin illalla tuulimittarista, että sen nopeus puuskissa oli yli 20 metriä sekunnissa.

Näillä sanoilla alkaa Henning Mankellin, iki-ihanan ja niin tutun turvallisen kirjailijan uusin romaani. Kirja, joka lienee syöpää sairastavan miehen viimeisiä. Kirjan, jonka jokaisen sanan halusi lukea huolella, mieleen painaen, kuin viestinä vanhalta ystävältä. Tunnelma itse teoksessa, kuin lukiessakin häilyy tunnistamisen ilosta luopumisen tuskaan. Viipyilevä melankolia, mieli joka vielä kerran haluaisi kokea, rakastaa, uskaltaa toivoa tähyää jo lähestyvää kuolemaa. Oih!


- Kaikki on omituista, hän vastasi. - Tässä minä istun ja yritän käsittää että mieheni on kuollut.
- Kuolemaa ei voi koskaan käsittää, sanoin. - Se ei noudata mitään lakeja eikä sääntöjä. Kuolema on parantumaton anarkisti.


Ruotsalaiset saappaat on Italialaiset kengät -romaanin sisarus, kaksoiskappale, tarina, joka sijoittuu kahdeksan vuotta edeltäjäänsä myöhäisempään aikaan. Nyt palaa vanhan kirurgin, Fredrik Welinin kotitalo. Mies pelastautuu tulen kidasta yllään vain sadetakki ja kumisaappaat, joista toinen osoittautuu vielä vääräksi pariksi. Seitsemääkymmentä lähestyvä mies joutuu aloittamaan kaiken alusta, todeten moneen otteeseen olevansa liian vanha moiseen. Mutta pakko on pakko.

Pakko on tilata myös uudet kumisaappaat. Ruotsalaiset, tietenkin.

Fredrik on ihanan rehellinen henkilöhahmo. Hän onnistuu olemaan sympaattinen ja hellyyttävä herättämättä kuitenkaan sääliä. Toisaalta Fredrikin iso ego ja vaietut häpeälliset muistot eivät aiheuta lukijassa myöskään inhoa. Sillä muistelua kirja on, oikeastaan suurimmaksi osaksi aikaa. Nykyhetkessä eletään hiljaista saaristolaiselämää, jossa jännittävintä ehkä sään tarkkailu. Toki taustalla jäytää jatkuvasti pelko ja hämmennys saarella riehuvasta pyromanista.

Häpeäkseni minun täytyy myöntää, etten muista Italialaisista kengistä juuri mitään. Huomaan kyllä bloganneeni kirjasta aivan "laatupostauksen"  (uh). Saappaiden kaltaista tunnelmaa huokui myös silloinen lainaukseni: "Silloin kuin nytkin elämä oli mielestäni sitä, ettei irrota otettaan. Elämä on hento oksa kuilun yllä. Roikun siinä niin kauan kuin jaksan."

Jos kaihoat  nopeatempoista toiminnantäyteistä romaania, älä lue tätä kirjaa. Jos taas maltat pysähtyä vanhenevan miehen rinnalle katselemaan maisemia, haistelemaan tuulia, miettimään perimmäisiä kysymyksiä, on tämä haikea teos tehty sinulle. Mankellin pelkistetty kielenkäyttö edustaa taiteenlajia jo itsessään.


- Sinä tulit sittenkin, hän sanoi.
- Tietysti minä tulin.

***

Kirjasta on blogannut ainakin Ulla.


keskiviikkona, syyskuuta 23, 2015

Simo Hiltunen; Lampaan vaatteissa

WSOY 2015,  418s.

Perhe oli yksikkö, jossa saattoi tuntea itsensä enemmäksi kuin yhdeksi. Kodeissa asui me. Kauniisti ajateltuna se saattoi olla niin, mutta Lauri tiesi todellisuuden toisen puolen. Siellä saattoi asua vain yksi Minä. Kaikille koti ei ollut koti; se oli asunto tai epätasapainoinen majoitustila. Pahimmassa tapauksessa vankila tai esikartano.


Lampaan vaatteissa -kirjan lukemisen jälkeen olo on uupunut, mieli repaleinen hämmennyksen kaltaisesta järkytyksestä. Talja painaa, villan sisässä hikoaa. Tekisi mieli heittää yltä tuo painava peite, kirmata villisti pitkin metsiä. Ulvoa. Sillä kuten takakannessa varoitellaan, tämä teos ei säästä ketään. Lukijasta puhumattakaan. Tämä romaani on niitä, jotka alkavat lukea häntä, joka teosta käsissään pitelee. Ensin se houkuttelee, lopulta se suorastaan pakottaa katsomaan omaan sisimpään. Omaan sisäiseen suteen, joka joko pysyy aisoissa, taikka sitten ei. Näky ei ole kaunis, koska ihminen on pohjimmiltaan paha. Ihminen on ihmiselle susi. Toisaalta romaani ei missään nimessä ole lohduton. Se vie helvettiin, mutta taluttaa myös sieltä takaisin.

Luin ihan sattumoisin Antti Tuomaisen Kaivoksen ja Simo Hiltusen esikoisromaanin peräjälkeen. Näissä kahdessa on paljon samaa. Ja kuitenkin molemmat uniikkeja, omille tyyleilleen uskollisia. Myös Lampaan päähenkilö on toimittaja. Itse asiassa rikostoimittaja Lauri Kivi. Lauri, joka kävi lapsena läpi helvetin. Häntä piinattiin koulussa, mutta vielä pahempi, pahin, hirviö; oma isä. Lauri elää askeettista elämää kuulolaitteen varassa, mutta työssään hän on omassa elementissään. Hän tutkii perhesurmia, perhemurhia.

Lauri Kiven tie vie paikkakunnalta toiselle murhien omaisia haastatellen, mutta vielä enemmän kirja keskittyy Laurin järkyttävään historiaan. Lukiessa ei voi olla ihmettelemättä, kuinka kukaan voi olla omalle lapselleen niin saatanallisen paha? Ja samaan aikaan, kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kuinka teoilla on seurauksensa, ja kuinka kipeitä syyt voivat olla.


Tuomaksen mukaan mutsi oli kuin piesty piski. Ensin se räkytti ja sitten se ulisi. Tuomas kuulemma odotti, että mutsi vielä joskus nostaisi jalkaa, kuseksisi pihavaahteroihin ja hautaisi luita maahan. Lauri toivoi, etteivät ne olisi hänen ja Tuomaksen.


Lampaan vaatteissa on yksi tämän vuoden hienoimmista romaaneista. Simo Hiltunen kirjoittaa kielellä sopivassa määrin kikkaillen, äärettömän rehellisesti ja rujosti. Dialogit saattavat aiheuttaa, kuten moni muukin seikka kirjassa, pahoinvointia herkimmille. Mutta juuri kaunistelemattomuus tekee romaanista niin vahvan, realistisen. Kuten kirjailija itse kiitoksissa toteaa, "valittettavasti elämä vain on toisinaan vielä taruakin kammottavampaa."


Ja toisaalta, Lampaan vaatteissa sisältää sopivassa määrin lämpöä, lohtua. Aina on mahdollista valita oma tiensä. Päättää toimia toisin. Antaa anteeksi.


- Lapset ovat kuin pesusieniä. Ne imevät sinusta kaikki mehut, mutta kun niitä rutistaa, saa kaiken takaisin ja enemmän.


- Mie uskon, mutta uso sie, kummie sanon, jotta vihalla sie et piäse ku hirteen, hautaan tai pullonkaulaan. Viha on jarru, antteeksanto ohituskaista.



Lukekaa tämä! Näin on toiminut ainakin Krista.


tiistaina, syyskuuta 22, 2015

Antti Tuomainen; Kaivos

Like 2015, 325s.


Joskus aika harppaa, joskus se matelee. Joskus aika katoaa ja jättää meidät avaruuden tyhjyyteen. Sitten edessä on paluu maan kamaralle ja elämään, joka on muuttunut peruuttamattomasti, hauraaksi ja hätkähdyttävän tuntemattomaksi. He olivat kaksi ihmistä, jotka kohtasivat jälleen ensimmäistä kertaa.


Iki-ihanan Antti Tuomaisen uusin romaani, Kaivos, on kuin kirpeän kylmä talvi, virkistävä lumisade. Välillä hiutaleet laskeutuvat kasvoille kiusoittelevan kevyesti, kuin suudelmina. Välillä räntää ropisee niskaan lailla märkien rättien. Ja kaikki tämä elegantisti, maltillisuudella, jonka vain Kirjailija osaa.

Myönnän vitkastelleeni teoksen aloittamisen kanssa. Siis Tuomaisen kirjat on luettava, kaikki ja aina, mutta uusimman aihe oli hiukan... Sanotaanko vaikka itselleni etäinen. Ymmärsin romaanin painottuvan isä-poika -suhteeseen, ja tuo kaivoshässäkkäkään ei varsinaisesti mukavuusalueeseeni kuulu. Kuitenkin osasin odottaa laatua, koska kyseessä Tuomainen.

Ja laatuahan me saimme! Itse tarina tuli hämmästyttävän lähelle, se hurmasi jo ensimmäisillä sivuilla. Luin kirjaa pakotetun hitaasti: muuttokiireessä ehdin vain vähän, puolikuolleena iltaisin. Huomasin kuitenkin tarinan hiipivän mieleen kesken laatikoiden kantoa (Niissä laatikoissa oli muuten kirjoja. Ja ne painoivat. Mutta se on toinen tarina).


Olin isäni. Yritin palata sellaiseen, mitä minulla ei ole. Hänellä aikajänne oli kolmekymmentä vuotta, minulla tunteja. Yritimme saada tehtyä tekemättömäksi. Emmekä kumpikaan tulisi onnistumaan. Vertauskuvaakaan ei tarvinnut hakea kovin kaukaa: olimme molemmat kaivaneet itse kuoppamme.


Romaanin päähenkilö on Janne Vuori, joka ryhtyy salamyhkäisen sähköpostin innoittamana tutkimaan erästä Pohjois-Suomessa sijaitsevaa nikkelikaivosta. Mies on toimittaja, kunnianhimoinen jopa siihen pisteeseen saakka, että perhe jää sopivan työkeikan tullessa aina toiseksi. Kaivosta kiertää villit huhut rankoista ympäristöpäästöistä, joiden seuraukset tulisivat olemaan mittaamattomat. Miestä hämmentää entisestään kolmekymmentä vuotta sitten kadonneen isän ilmaantuminen sympaattisella tavalla takaisin maisemiin.

Mutta miten käy Jannen avoliiton, pienen tyttären? Toistaako mies isänsä virheen uhraamalla perheensä työalttarille?


Ihmissuhteen pilaamiseksi ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Emme me olleet Pauliinan kanssa varsinaisesti vahingoittaneet toisiamme tai tehneet mitään peruuttamattomia. Silti katsoimme toisiamme kuin raitiovaunussa yskijää.


Kaivos ei ehkä vaikuta takakannen perusteella niiltä kaikkein kiinnostavimman oloisimmilta kirjoilta, mutta uskokaa minua, romaani on kuin taideteos. Se sisältää nikkeliä ja lyijyä, mutta ennen kaikkea kultaa.


Ehkä niin, että nuoruudessa lasi oli ollut jatkuvasti puolityhjä, siihen oli aina kaivannut enemmän. Tänään tuntui hyvältä ajatella, että tuossa teoreettisessa lasissa sentään oli vielä jotakin, ja jos se todella oli puolillaan, oli se ehdottoman puolitäysi. Tämä oli ikääntymisen hyviä puolia: kaikkea alkoi olla enemmän kuin kylliksi - kaikkea paitsi aikaa. 


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Katja/Lumiomena ja Krista.



maanantaina, syyskuuta 21, 2015

Vuokko Sajaniemi; Pedot

Tammi 2015, 308.
Älkää ottako sutta ystäväksenne, älkää koskaan päästäkö sitä lähelle. Susi pysyy aina sutena, sitä ei voi kesyttää. Jos pelko häviää, saa susi vallan; silloin se hyökkää koko voimallaan, eikä ihminen voi sitä vastustaa. Ja siitä sudesta, joka on kerran saanut maistaakseen ihmislihaa, tulee kaikkein vaarallisin.

Nuoruuttaan elävä Maria liimaa ihanan, ihanan Marilynin kuvan seinälle. Se on ikoni isä, minun ikonini. Kaunis Marilyn katselee raukeasti julisteesta suojattiaan, Mariaa, ortodoksityttöä, äiditöntä, isänsä ainutta. Ikkunan takana hiipii mystinen suippokorva, tarkkana, silmät silläkin tiiviisti tytössä. Sillä susi on tullut jäädäkseen. Pienen pohjoisen maalaispitäjän asukkaiden mielet järkkyvät; sutta pelätään ja ihaillaan niin suurella yhteishengellä, että otus alkaa saada ylimaallisia piirteitä.

Ja samalla pieni kirkko elää vihertävää, tuohusten tuoksuista arkeaan. Pyhästä toiseen kokoonnutaan kuulemaan evankeliumia, mutta myös uusimpia juoruja. Marian isä on toisaalta kirkon Isä. Vaimonsa menettänyt, aina hiukan etäällä pysyttelevä Lasse ehtii vielä tarinan myötä rakastua uudelleen. Paljon muutakin tapahtuu, peruuttamatonta. Mariasta kuoriutuu kärsivä nuori nainen, kuin marttyyri hän on. Eikä susi jätä kylää rauhaan...


Miksi aina vain törmää rajoituksiin ja pieniin, liian ahtaisiin tiloihin. Sillä niin monta kertaa on Maria ajatellut sitä: kuinka arkussa vain kovat laudat, ehkä purppuranpunainen pehmuste, mutta ei se paljolta suojaa, tuo ohut kangas. Vain jäykkä, kivulias asento, jossa on niin kova maata. Ja kuinka sen on voinut tuntea jo nyt, nuo ahtaat seinät ympärillä, kuin kantaisi sitä mukanaan ja jo eläisi siinä, ruumiinsisäisessä arkussa.


Pedot on uskomaton teos. Se leikittelee kielikuvilla, hiipii iholle, jopa riipii sitä, mutta vetäytyy äkkiä takaisin varjoihin. Sanoo paljon, jättää sanomatta enemmän. Lukijan vastuulle jää tehdä havaintoja, ymmärtää. Pedot on suuri romaani pienistä ihmiskohtaloista, runomuotoon puettu. Ja juuri tuo tunnelma, jota takakansikin julistaa, tekee kirjan lukemisesta niin nautinnollista.


Kuin veri ristiinnaulitun haavoissa, tai hangella höyryävällä haaskalla; kuin ikkunaan lentäneen linnun otsalla tai Marian  iholla. Ei siinä ole mitään pelottavaa. Se kertoo, että sitä on sittenkin elämässä kiinni, siitä osallinen. Että vaikka elämä voi olla piilossa, saa sen kuitenkin niin helposti näkyville. 


***

Teoksesta on blogannut ainakin Krista ja Villis.


Tess Gerritsen; Salametsästäjä

Die Again  2014, suom. Ilkka Rekiaro ja Otava 2015, 335s.

"Missä hän on"" Sylvia kirkuu. "Missä on loput hänestä?"

Tess Gerritsen, ihmissuhdepainotteisia, raakoja, jollain tapaa slaughtermaisia jännäreitä kirjoittava tuottelias nainen on rinnallakulkenut koko blogitaipaleeni. Itse asiassa löysin hänet jo vuosia ennen kuin edes kuvittelin mitään julkisesti naputtelevani. Hänen uusimmainen on aina lukulistani ykkössijalla. Häneen luotan vailla huolen häivää; Gerritsen kyllä osaa viihdyttää. Säikytellä Maura Islesin ja Jane Rizzolin tutkimusten kautta.

Ja kyllä kyllä, Salametsästäjä edustaa silmäniskuilla terästettyä trilleriä alusta loppuun saakka. Preesensissä kerrottu menneisyys, jossa seitsemän turistia, yksi heistä miehensä kanssa Bostwanaan lomailemaan lähtenyt Millie, joutuvat yö toisensä jälkeen luopumaan ryhmänsä jäsenistä. Ruumiinosia löytyy, mielikuvituksen varaan jää, mitä kadonneille on tapahtunut. Epäilykset kasvavat, pakoon ei pääse, kauhu elää klaustrofobiassa. Sillä pientä "turvalliseksi" aidattua aluetta ympäröivät villieläimet. Kesyttämätön, uljas Afrikka. Pimeys, jonka alkuperää voi vain arvailla.

Bostwana-osiot ovat kirjassa ihan parasta. Mikset Tess keskittynyt pelottelemaan meitä vielä enemmän täydellisessä miljöössä tapahtuvalla uhri/saalis -asetelmalla? Yliluonnollistakin jäin kaipaamaan. Salametsästäjä on loistava teos, mutta liiankin normaali. Gerritsenille tyypillinen kauhulla leikittely on nyt jätetty minimiin.


"Kun astun huoneeseen, jossa on paljon väkeä, mietin vaistomaisesti, ketä minun pitäisi pelätä. Ketä varoa."
"Sitä kutsutaan tilannetajuksi. Se on fiksua."
"On se muutakin. Ihan kuin pystyisin tuntemaan pimeyden fyysisesti. En tiedä, tuleeko se ulkopuolelta vai onko se jo sisimmässäni."


Nykyhetkessä Bostonissa tuttu tuittupää, etsivä Jane kutsutaan hätiin, kun postinkantaja tekee hirvittävän löydön: alaston mies katossa roikkumassa ylösalaisin, suolistettuna, osittain omien lemmikkiensä syömänä. Hillitty kuolinsyytutkija Maura lipuu tietysti myös paikalle, ja pääsee tällä kertaa osallistumaan poliisien tutkintaan. Jäljet vievät, mutkitellen ja kiemurrellen aina Bostwanaan saakka.

Salametsästäjä ei missään nimessä edusta parasta Gerritseniä. Jääkylmä lienee edelleen naisen upein romaani. Muutenkin pidin enemmän sarjan alkupuolesta. Toisaalta viime aikoina on esiin putkahdellut niin paljon uusia, omaleimaisempia dekkarikirjailijoita, että genren rima nyt korkeammalla kuin koskaan.


"Kenelle muulle voisin puhua jäteastiasta löytyneistä sisälmyksistä? Eivät normaalit ihmiset puhu niistä."
"Toisin sanoen minä en ole normaali."
"Et kai sinä minuakaan normaalina pidä?" Jane naurahti. "Olemme molemmat sairaita ja kieroutuneita. Vain se selittää, miksi olemme tällä alalla. Ja miksi olemme hyvä tiimi."


lauantaina, syyskuuta 05, 2015

Taina Haahti; Mariaanien hauta

Siltala 2015, 368s.

"Sä et ymmärrä", Heli jatkoi. "Mä haluaisin että mies haluaisi mua. Kävisi päälle ja ottaisi siinä paikassa. Mä haluaisin tehdä jonkun sekopääksi. Olla sillä tavalla nainen." 


Alussa on unelma. Unelma valmistua lääkäriksi, luoda uraa. Sitten kuvioihin astuu mies. Seuraa se tavallinen - tullaan raskaaksi, tullaan raskaaksi uudelleen. On aika kirjoittaa käsikirjoitus uusiksi. Luoda uusi haave. Komea omakotitalo arvostetulta seudulta. Laitetaan kaikki viimeisen päälle. Ryhdytään leikkimään kotia.

Ja tämähän on täysin normaalia, näin tämä naisen elämä pyörii. Mies käy töissä, tuo leivän pöytään sillä välin kun vaimo hoitaa kodin ja lapset. Mutta vaimo, tässä tarinassa nimeltään Heli, väsyy. Yhtäkkiä Justus ei enää katso, kosketa, edes puhuteltaessa vastaa. Justus vetäytyy täysin omiin maailmoihinsa, eikä siinä maailmassa ole sijaa muulle kuin työlle.

Heli kärsii. Heli sairastuu vakavaan masennukseen ja kokee olevansa ansassa, josta ei ole ulospääsyä. Erota ei voi, yhteisen lainan ja talon vuoksi. Entä lapset? Menettäisikö Heli talon myötä myös poikansa ja tyttärensä. Yhdessä pysyminen käy aina vain painajaismaisemmaksi siinä vaiheessa kun myös lapset, luonnollisesti, alkavat reagoida vanhempiensa kriiseilyyn. Ja ainoa asia, mitä Heli tahtoisi, olisi olla nainen. Haluttava. Rakastamisen arvoinen.

Tilanne kärjistyy entisestään. Mikään ei auta. Puhuminen, huutaminen, raivoaminen. Sillä vastassa on vain Justuksen äänettömyys. Käännetty selkä.

Mikä tuota miestä oikein vaivaa? Millä hemmetin oikeudella hän käyttäytyy noin kylmästi? Kirjaa lukiessa suorastaan vapisin raivosta. Herää mies! Tai vaimosi vielä tappaa sinut!

Perheväkivallalla tarkoitetaan etupäässä fyysistä väkivaltaa, mutta usko minua, musta silmä on pikku juttu murskatun itsetunnon rinnalla. Eikä murskatuille itsetunnoille ole turvakoteja.

Taini Haatin teos on puhutteleva mutta raskas. Tarina rönsyää mielestäni liikaakin, kun jo Helin ahdistuksessa olisi ollut kyllin. Oman puheenvuoronsa saa Justus ja tarinaan kuin väkisin mukaan työnnetty naapurin Aira. Aira muuten onkin, murinoistani huolimatta, tarinan sympaattisin henkilö. Vanhuudenvaivoista kärsivä, lapsensa aikoinaan menettänyt mummo, joka kuitenkin on onnistunut säilyttämään elämänilonsa. Noh, ainakin huumorintajunsa.

Muuten kirjassa ei paljoa naureskella. Se on enemmänkin sysi musta, ahdistava, niin joka päiväinen, ettei lukiessa voi olla miettimättä, kuinka moni suomalainen kituukaan samassa ansassa. Avioliittohelvetissä, josta ei uskalla/voi irtautua, vaikka suhteeseen jääminen tarkoittaa hidasta itsemurhaa.


Selän kääntäminen, ohipuhuminen ja katseettomuus kulkeutuivat sukupolvelta toiselle muuttuen vähitellen geneettiseksi. Puolet avioliitoista päättyi eroon ja lopuissakin se oli etupäässä rahakysymys. Maata asutti sosiaalisesti vajavainen kansa: ei osattu ottaa huomioon, ei pitää yllä keskinäistä kiinnostusta, rakentaa rakkautta, koska kukaan ei ollut koskaan opettanut miten se tehdään.

Mariaanien hauta ei ole missään nimessä helppo romaani. Hiukan saivarteleva tyyli, jossa käydään samat asiat läpi moneen otteeseen, oli uuvuttaa minut. Toisaalta kirja on hirvittävän tärkeä. On hienoa Taina Haahtilta nostaa esiin näin arkinen ahdinko. On upeaa lukea, kuinka syvälle Helin sisimpään hän onnistuu kaivautumaan.


Kun intohimo kuoli, ihmiset päätyivät kohtelemaan toisiaan kuin eläimiä.


***

Romaanista ovat postanneet myös Hemuli ja Mari A.

keskiviikkona, syyskuuta 02, 2015

Anna Lihammer; Kun pimeys peittää maan

Medan mörkret faller 2014, suom. Ulla Lempinen ja Atena 2015, 332s.

Yö oli pimeä ja synkkä, ja paksu usva peitti kuun kalpeankeltaisen kiekon taakseen. Kummitusten ja pahuuden yö, hänen päässään käväisi järjettömästi. Ja höpsistä, eihän hän edes uskonut kummituksiin. Mutta jos hän olisi uskonut aaveisiin, hän olisi etsinyt niitä juuri täältä Sankt Erikin sairaalasta.


Miltä tuntuisi herätä tutkimuspöydältä täysin liikuntakyvyttömänä. Millainen paniikki vyöryisi ylitse, kun tuntisi kaiken, mutta pakeneminen olisi mahdotonta. Entä sitten, kun ohimoosi painettaisi pyöreä terä, joka pikku hiljaa, millimetri kerrallaan halkaisisi ihon ja etenisi kohti luuta. Millainen tuska, millainen kauhu.

Tällaisen ei-niin-hilpeän lopun kohtaa useampikin tutkija, tohtori. Kaikki alkaa Uppsalan yliopiston Anatomian instituutista, paikasta jossa tehdään tärkeitä kokeita, mutta jossa sisustus on kuin keskiaikaisesta kidutuskammiosta. Sen saa huomata Tukhlomasta apuun hälytetty komisario Carl Hell apunaan poliisisisar Maria Gustavsson.

Eletään Euroopan pimeimpiä aikoja. Meneillään on vuosi 1934, ja natsien valtaannousu tuntuu Ruotsissa saakka. Päivänpolttavaksi aiheeksi nousee juuri läpimennyt sterilisaatiolaki, joka jakaa mielipiteitä. Ja nyt joku päättää murhata erityisen kammottavalla tavalla miehiä, joiden vielä rumemmat teot paljastuvat vasta kuoleman jälkeen. Tutkinnan ei oletetakaan onnistuvan, tämän saa eriskummallinen päähenkilökaksikkomme huomata. Mutta hehän jatkavat, tietysti. Totuuden on tultava julki, oikeuden tapahduttava, vaikka sen raja näinä aikoina jääkin häilyväksi.

Tarinaan tuo oman koukkunsa ihmisiä vihaava, menneisyyden traumoista kärsivä (kuulostaako tutulta?) Carl Hell. Hell on komea ja taitava, kuinkas muuten, ja valitettavasti hukkuu omaan kliseisyyteensä. Sen sijaan Maria kukoistaa poliisisisarena tutkimuksissa, joihin naisen ei periaatteessa pitäisi edes saada osallistua. Hän on yksi tasa-arvon edelläkävijöistä, köyhissä oloissa varttunut Maria, joka nauttii päästessään Uppsalan matkalla oikeaan hotellihuoneeseen.

Oliko Hell vain epäkohtelias vai oliko hänelle tullut äkillinen tarve osoittaa etevyytensä? Miksi miesten oli aina pakko käyttäytyä niin? Harva asia oli yhtä ärsyttävä kuin miesten pätemisentarve, Maria ajatteli. Tai yhtä yleinen.

Kun pimeys peittää maan kattaa monia tulenpalavia teemoja. Kenellä on oikeus lisääntyä. Kenellä oikeus olla olemassa. Kenellä rakastaa. Aiheet tulevat kohti, pakottavat ajattelemaan. Saavat lukijan tuntemaan suoranaista vihaa.Vaikka teos on mestarillinen tekstiltään, liian analyyttinen ote etäännytti ainakin minut. En saanut kiinni, en päässyt henkilöiden nahkoihin, vaan jäin sivustakatsojan rooliin, joka sekin, näin kiinnostavan aiheen ollessa kyseessä, tyydytti.

Katsokaahan mitä esimerkiksi Suketus ja Mai Laakso olivat kirjasta mieltä.


Ja minä haluaisin varjella tulevaisuutta sellaisilta kuin te, Carl ajatteli. Teiltä, jotka tuomitsette ihmisiä heidän verensä perusteella ja etsitte heistä erottavia tekijöitä samankaltaisuuksien sijasta. Teiltä, jotka jaatte meidät rotuihin ja ryhmiin, lajittelette parempiin ja huonompiin mielenne mukaan mutta siten, että päädytte itse aina oikealle puolelle. Teiltä, jotka uskotte pystyvänne mittamaan ihmisen sisimmän olemuksen, ihmisen sielun. Teiltä, jotka uskotte, että biologialla ylipäätänsä on jotakin tekemistä ihmisen todellisen olemuksen kanssa.


tiistaina, syyskuuta 01, 2015

Pekka Hiltunen; Varo minua

WSOY 2015, 446s.

"Herrajumala."
"Äiti? ÄITI MÄ KUOLEN!"


Pekka Hiltusen
Studio-sarjaan palaamisessa on jotain suloisen kotoista. Turvallista. Ei tarvitse jännittää etukäteen tuleeko pitämään, kantaako tarina, voi vain heittäytyä vahvan kerronnan vietäväksi. Jännittää, kun teos siihen aihetta antaa. Tavata taas suomalainen naiskaksikko, Lia ja Mari ystävineen, katsella heidän parissaan kaunista Lontoota kuin pinnan alta. Sillä kaikki on mahdollista niin kauan kun valta on Studiolla. Marilla.

Ihminen on houkka ja luulee saavutettujen asemiensa pysyvän, vaikka jokainen hetki vie häntä aina lähemmäs niistä luopumista, antautumista ajalle.

Mutta nyt vaara vallanvaihdokseen on suurempi kuin koskaan. Nyt kiinnostuu eräs itsepintaisen kova poliisi Liasta ja hänen kytköksistään Studioon, tarkoituksena kaivaa naisten touhu päivänvaloon vaikka väkisin. Tilannetta varten etukäteen koulutettu Lia joutuu ahdistaviin kuulusteluihin. Poliisi ei aio luovuttaa, vaan hengittää niskaan aina vain lähempänä... Kuten myös eräs toinen, vielä suurempi paha.

On aika tarttua toimeen. Ryhtyä kamppailuun itselle tärkeimpien asioiden puolesta, sillä sitähän Studio tekee; auttaa hädässä olevia laillisin tai laittomin keinoin.

Mitä syvemmin tuntee toisen ihmisen, sitä enemmän häntä voi hallita, Lia mietti joskus. Se on itsekästä. Ja samalla rakastamista.

Studiolle on ominaista löytää ihmisen pahin kipupiste, ja iskeä juuri sinne. Jokaisella on omansa. Myös piinaavalla poliisilla. Gerrishin jälkiä seuraamalla Marin tie vie pimeimpään - graffittien täyttämille slummikujille, jossa jengisodat riehuvat. Jossa teloitetuksi tuleminen on arkipäivää.

Ja juuri kun alat tuntea olosi liian turvalliseksi, lyö Hiltunen suuremman vaihteen silmään. Tapahtuu odottamaton käänne, joka saa sydämesi takomaan, kätesi hikoamaan, koska päähenkilöt ovat jo sympatiasi varastaneet ja heidän varalleen on luvassa ehkä pahempaa kuin koskaan...

Varo minua määritellään genreltään epäilemättä jännäreihin, mutta kirjassa on kaikki syvyydet, jota kaunokirjallisuudelta vaaditaan. Teos on niin tätä päivää, se ei ainoastaan viihdytä, se suorastaan pakottaa ajattelemaan. Upea romaani, viisas ja lämmin, luja ja pelottava. Uskon Studio-fanien tulevan uusimman myötä täysin tyydytetyiksi, mutta toivon koko sarjalle vielä suurempaa näkyvyyttä. Koska se on sen arvoinen!


Vastuksia, niitä Mari ei kaipaa yhtään enempää. Niin moni uskoo, että ihminen kasvaisi eniten vastuksista, mutta ei se ole totta. Enemmän ihminen kasvaa muiden tuesta, pohjasta joka pysyy. Vaarat ja vastoinkäymiset saavat ihmisen keskittymään olennaiseen, mutta jos niitä kohtaa usein, ne hivuttavat kenen tahansa hengen ohueksi.

***

Romaanista on postannut ainakin ystäväni Krista