Jeff VanderMeer; Hyväksyntä

Acceptance 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2016, 364.

Luovuit oikeudestasi kutsua mitään mahdottomaksi, kun astuit Alue X:lle.

Viime vuoden huimin, hirvein, häiritsevin spefijymistely, Eteläraja-trilogia joka oli viedä mielenterveyteni lopullisesti, on nyt saavuttanut päätepisteensä. Hävitys ja Hallinta jäävät menneisyyteen kummittelemaan, kenties ne pysyvät takaraivossani hamaan loppuun saakka. Mutta nyt on vuoro astuttaa näyttämölle Hyväksyntä. Nyt on aika sekä antautua, että vaatia vastauksia. Riipiä mysteerit päivänvaloon - vaikka väkisin. Takakansikin lupaa salaisuuksien paljastuvan.

Lunastaako Hyväksyntä tämän lupauksen?

"Mikä sitten on oleellisin kysymys?" Control oli turhautunut, yritti sulattaa ajatuksen suunnattomuudesta, ja Haamulinnun teki pahaa katsoa sitä.
"Oleellisin kysymys on", Grace sanoi, "mikä on organismin tai organismien päämäärä. Ja miten me psymme hengissä."

Hallinta jätti lukijan melko terävään koukkuun, riippumaan avuttomana ikään kuin tyhjän päälle. Nyt seuraamme Haamulinnun, Controlin sekä Gracen psykomaanisen houreista vaeltelua Alue X:llä, tuolla Lost-maisella luonnonkauniilla aluella, jota hallinnoi kuitenkin jokin hurjasti ihmisälyä kehittyneempi organismi. X-alue on laajenemassa. Se hypnotisoi, manipuloi, huijaa. Se kaivaa sinusta esiin pahimmat kauhusi. Mutta mikä sen motivaatio on?

Ja syntisen käsi iloitsee, sillä ei varjossa eikä valossa ole syntejä jota kuolleiden siemet eivät voisi armahtaa.

Tarina pyrkii manipuloimaan myös lukijaa ja onnistuu luomaan pelottavan vainoharhaisen tunnelman. Mikä on totta, mikä houretta? Miten Johtajan muistiinpanot, sekä kauan sitten "sulautuneen" majakanvartijan vaiheet liittyvät koko kudelmaan, joka vääntyilee ja saa siinä määrin uusia muotoja, että lukijalta vaaditaan erityistä tarkkuutta.


Entä ne vastaukset? Saammeko me niitä kipeisiin kysymyksiimme? Vai onko ainoa mahdollisuus Hyväksyntä.


Sanomattakin on selvää, että romaani herätti siinä määrin ajatuksia, että menetin kirjan takia paritkin yöunet. Mietin luottaako kirjailija Jeff VanderMeer liikaakin lukijan älyyn ratkoa kaavoja, selvittää tarinaa, vaikka toisaalta uskon kaiken paljastuvan suurimmaksi osaksi rivien välistä. Trilogia vaatisi ehdottomasti useamman lukukerran avautuakseen kunnolla.

Elämää suurempien mysteerien ystäville, jotka uskaltavat asettaa mielenrauhansa koetukselle (heh), romaani on omiaan viemään yöunet. Lukekaa tämä! Tahdon keskustella jonkun kanssa kirjasta.


Mutta hyväksyntä syrjäyttää kieltämisen, ja ehkä siinä on vähän uhmaakin. 

***

Kirjasta on blogannut ainakin Sunnuntaisatuja.
 

Jeff VanderMeer; Hävitys, Eteläraja-trilogia 1 ja Hallinta, Eteläraja-trilogia 2

Annihilation 2014, suom. Niko Aula ja Like 2015, 222s.

Tähän paikkaan oli aikojen saatossa valunut ihmishenkiä, vapaaehtoisesti maanpakoon tai pahempaan lähteneitä. Kaikkea väritti loputtomien epätoivoisten taisteluiden tuntu. Miksi meitä edelleen lähetettiin tänne? Miksi me yhä lähdimme? Niin paljon valheita, niin vähän kykyä kohdata totuus. Tunsin, miten X-alue mursi mieliä, vaikka omani olikin vielä kunnossa. Päässäni pyöri laulun säe: Kaikki tämä turha tieto.


Liken julkaisema Eteläraja-trilogia hiipi lukulistalleni varkain, toisten suosituksia seuraamalla sen löysin, kuten näemmä parhaat kirjat aina. Fraasinomaisesti voisin todeta jonkin liikahtaneet minussa kun näin nämä kannet. Luin takatekstin, jossa viitataan, ah, ikisuosikki tv-sarjaani Lostiin.


"Ainutkertainen ja kaunis, häiritsevä ja loistokas."
- Warren Ellis

"Karmiva ja kiehtova."
- Stephen King

(Takakannesta)

Erityisesti alleviivaisin sanaa häiritsevä. Alue X:ssä on jotain paranoidisen kiehtovaa, liejuisen koukuttavaa, sellaista, mikä tai joka herättelee niin teoksen henkilöiden, kun lukijankin pakkomielteet. Sen imussa on vastenmielisen viehättävää edetä, Hävityksestä Hallintaan, Hallinnasta ensi vuonna ilmestyvään Hyväksyntään.

Hävitys aloittaa sarjan vimmaisen viisaalla tyylillä, järein asein. 12. retkikunta on lähetetty X-alueelle ottamaan tarkemmin selkoa tuosta salaperäisestä (lostmaisesta) paikasta. Aluetta kierää vielä enemmän hämmennystä herättävä raja. Mikä tai kuka tuon säkenöivän rajan pystytti, jää arvoitukseksi. Kuten koko alue. Sillä, kuten retkikunnan jäsenet saavat huomata, mikään ei ole luonnonkauneudessa ja -kauheudessa rehottavalla alueella kuten ennakkotiedot ilmoittivat. Mitkään säännöt eivät päde täällä, paitsi alueen omaan, hirvittävään logiikkaan nojaavat lait.


Missä syntisen kädestä tullut kuristava hedelmä on sinne tulen tuomaan kuolleiden siemenet jaettavaksi madoille jotka...

Authority 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2015, 382s. 

"Normaali ihminen luovuttaisi. Se olisi täysin normaalia."
"Luovuttaisitko sinä?" Control kysyi.
"En. Mutta minä en olekaan normaali."
"En minäkään."
"Mitä se tarkoittaa meidän tapauksessamme?"
"Samaa kuin aina."


Kun ensimmäisessä osassa liikutaan Alue X:n arvaamattoman liukkailla poluilla, keskittyy Hallinta rajan tälle puolen, "meidän" puolellemme, jossa hallituksen salaama laitos, Eteläraja on juuri saanut uuden johtajan. Agentti nimeltä Control pääsee ensitöikseen kuulustelemaan X-alueelta palanneen retkikunnan selviytyjiä. Anti jää kuitenkin oudon laimeaksi, ja ainoa henkilö, joka pystyisi kertomaan mitään tarkempaa, onnistuu herättämään Controlissa nimettömän pelon.

Jo itse rapistuva, valtaisa rakennus kätkee sisäänsä mysteerin, jota mies yrittää jatkuvasti kasvavan uhantunteen varjossa ratkoa. Miksi hänelle annetaan selkeästi väärää tietoa Alueesta? Kuka salaa, mitä ja miksi? Ja voisiko pitää paikkaansa, että raja on jatkuvassa, laajenevassa liikkeessä?

Hävitykseen verrattuna Hallinta starttaa tuskastuttavan hitaasti, kuin kiusoitellen jakamalla turhan tuntuisia faktoja päähenkilöstä, ja hänen haparoivasta tutustumisestaan uuteen työpaikkaansa. Jossain vaiheessa lukija huomaa tulleensa kuin hypnotisoiduksi hitauteen, ja juuri silloin aletaan raotella hirvittäviä asioita...

Eteläraja-trilogia on kokonaisuutena niin toimiva, niin piinallisesti alitajunnan mörköjä herättelevä, että sitä on luettava mietiskellen, ajatuksen kanssa. Se onnistui herättämään minussa jonkin alkukantaisen pelon, jollaiseen en aiemmin ole kirjallisuuden parissa törmännyt. Kertakaikkisen loisteliaan mahtavan sarja, jonka tainnuttavaan koukkuun jää vailla puolustautumisen mahdollisuutta.

Tammikuuta ja Hyväksyntää odotellessa...


***

X-alueella ovat seikkailleet ainakin MarikaOksa, Kirjavinkit Mikko, Krista ja Niina T.

Dare Talvitie; Epäsoinnun periaatteet

Myllylahti 2015, 277s.

"Tältä siis tuntuu olla kolmikymppinen ja pelätä graffitia", Eikka jatkoi odotettuaan hetken turhaan että Krista saisi sanaa suustaan.


Tältä siis tuntuu olla pian nelikymppinen kirjabloggaaja, joka on lukenut kirjan, hyvän kirjan, mielenkiintoisen ja hiukan pelottavankin, mutta ei oikein osaa sanoa ymmäriskö lukemaansa. Minulla on hurja tarve paneutua tekstiin, tarinaan, henkilöihin, ja jos koen jääväni vähän ulkopuoliseksi, harmistun. Ehkä tämän kirjan ollessa kyseessä kysymys on siitä, etten ole itse koskaan opiskellut yliopistossa. Jotkut termit jäivät vieraiksi. Ohitin ne kuitenkin pystypäin, ja annoin erittäin viisaan, mutta samalla letkeän kerronnan kuljettaa.

Dare Talvitien esikoisromaani Epäsoinnun periaatteet on jääskeläismäinen reaalifantasiatarina kahdesta hyvin erilaisesta opiskelijasta. Kirja keskittyy suurimmaksi osaksi yhteen yöhön, jolloin matemaattiseen tutkimukseen keskittynyt Eikka ja humanistisen alan opiskelija, anarkistinen Krista päätyvät samoilemaan valtavan yliopiston valtaviin kellariverkostoihin.

Krista etsii epätoivon vimmalla oraakelia, jolle hänellä on esitettävänä painavia kysymyksiä. Eikka ei usko moisen kellareissa asustavan, mutta päätyy maanisen Kristan järkeväksi seuralaiseksi. Pian kaksikko huomaa kannoillaan jotain häiritsevää. Kammottavaa. Mörön.

Tuo hirviökö yrittää kaksikon salaperäistä matkaa hidastaa, vai piileekö taustalla vielä jotain muutakin? Ja mikä on hirviön perimmäinen olemus?

Jäin miettimään takakannen tekstiä; "Yhdessä yössä Eikan ja Kristan kanssa lukija käy läpi yliopisto-opiskelun ylä- ja alamäet," Varsinaisen juonen taustavireenä on aistittavissa koko ajan syvempi stoori, joka aukesi itselleni vain ajoittain.

Pienistä epäluuloistani huolimatta romaani on loistavaa tekstiä teille, jotka olette opiskelleet yliopistossa. Teille, jotka pidätte maagisesta realismista, sujuvan kipakasta sanailusta ja gootahtavan spefistä tunnelmasta, unohtamatta tietenkään huumorin pilkahdusta silmäkulmassa.


"Varo vaan, vielä susta tulee samanlainen faktoja janoava epäilijä kuin musta."
"Susta? Eikka, sori mutta sä oot täydellisesti reputtanut sekä Skeptisyyden alkeet että Johdatuksen terveeseen epäluuloisuuteen tän illan ja yön aikana. Sun on vaan paras suosiolla palauttaa sun epäilijäkortti Kriittisen ajattelun toimistoon ja ainoa siirtoa hömppäsatulogiikan laitoksen puolelle." 
"Mä harkitsen lähteväni vaihtoon jonnekin, missä on hyvä kokemuspohjaisten mielenhäiriöiden osasto. Mä luulen että se vois olla mun juttuni. Voisin ottaa sivuaineeksi vaikka hermoromahdukset ja unettomuuden."



***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin Arja, SUOMI LUKEE Krista ja Taika.