Pauliina Rauhala; Synninkantajat

Gummerus 2018, 367s.

On olemassa kahdenlaista kristinuskoa. Toinen keskittyy Jeesukseen ja käskyyn rakastaa ja toinen Ilmestyskirjaan. On olemassa lempeyden kristinusko, ja on olemassa itsensä korottamisen kristinusko.



Luettuani kirjailija Pauliina Rauhalan suuresti ylistetyn esikoisteoksen, Taivaslaulun, puhkesi jokin minussa, murtui ja soljui kuin puro. Muistan tämän edelleen, sen palautti mieleeni muinainen postaukseni ja voi kuinka haluaisin lukea tuon romaanin taas uudelleen. Mutta eipä eksytä sivuraiteille. Siinä missä Taivaslaulu sai minut laulamaan, jättää Synninkantajat hiljaisuuden. Ei painostavaa, vaan pohdiskelevan, uusia ajatusuomia avaavan vaitiolon, jossa kuplii syvä kunnioitus.

Sillä nyt Rauhala nostaa selkeästi kierroksia, nyt tekstin kunnianhimoinen mietiskely piirtää juovan kuin polttavan haavan. Ei oikein tiedä pitäisikö sitä sorkkia vai antaa rauhassa parantua.


En tiedä tapahtuuko alkuräjähdys vai lopullinen tuho, luodaanko uusi maailma vai katoaako entinen, heräänkö elämään vai vajoanko kuolemaan, pääsenkö taivaaseen vai joudunko helvettiin, joudunko yksin, vai pääsenkö kanssasi, edes helvettiin. (Auroora)



Edelleen tietoisuuteni lestadiolaisista on melko suppeaa ja negatiivissävytteistäkin. Kirja ei kuitenkaan vie lukijaa huokailemaan että tällaistako siellä, näinkö rajua ihmisten erottelua, synnillä pelottelua, näinkö heppoisin perustein ihminen sidotaan ulos seurakuntayhteydestä. Perheestä. Suvusta. - On teksti tätäkin. Mutta se yrittää ymmärtää niin syvästi ja niin empaattisesti, ihan jokaista henkilöä, sitä kaikkein "pahintakin", että lukijan silmiin kirpoaa kyynel. Ei ole puolia joita valita. On ajateltava itse. Juuri siihen Synninkantajat haastaa.


Painostus, pelottelu ja säännöt eivät paranna ihmistä, jos sairauden alkuperä on sielullinen. Vain ymmärtävä kohtaaminen voi palauttaa yhteyden itseen, toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Sitä sinä et valitettavasti aina osaa, Taisto. (Aliisa)



Tämä tarina on Aliisan, Aurooran, Aaronin ja Taiston. Eletään 1970-luvun loppua Pohjois-Pohjanmaalla keskittyen yhteen sukuun, yhteisöön, jonka valvovan silmän alla pysytään turvassa. Onhan säännöt maallisen ja hengellisen välillä piirretty isolla ja kirkkaasti. Mutta mitä tapahtuu ihmisen sisimmässä? Siellä minne johtohahmo Taiston kiven kova katse ei yllä. Siellä minne näkee vain Jumala?


Tunnen ikkunassa ja karvareuhkassani vaimon hiljaisen katseen, sen josta en ota selvää, onko se surua vai paheksuntaa, kateutta vai ihmetystä. Jos kehtaisin, sanoisin sille, että mene pois, senkin kurnuttava fasaani, tämä hetki on minun, mutta avioliitossa pitää olla pitkämielinen, sillä ikkuna on yhteinen. (Taisto)



Taisto, tuo jylhä saarnaaja jaksaa rakastaa luontoa, herkistyä sen ihmeiden edessä, mutta kylmettää sydämensä jopa kaikkein läheisimmälle. Aliisa puolestaan uskoo armoon silloinkin, kun se yritetään sumentaa aina vain rajummaksi käyvin keinoin. Hänen tyttärensä Auroora rakastaa, rakastaa, rakastaa vaikka ei saisi. Traagisin henkilöistä on Aaron, tuo pieni poika, joka edustaa kyläyhteisön lapsinäkökulmaa. Aaron näyttää mitä yletön palvonta tekee hauraalla psyykkeelle, entä sitten oman mummin sitominen kadotuksen kahleisiin.


Kirjoitan kahden ruudun korkuisilla kaunokirjaimilla. Piirrän laatikon kehykseksi sanojen ympärille. Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan. (Aaron)



Synninkantajat ei ole helppo romaani, päinvastoin. Se vaatisi, se ansaitsisi useammankin lukukerran tullakseen kunnolla kuulluksi. Rauhala kirjoittaa levollisesti, luonnon kautta asioita peilaten, kuitenkin sanansa suolalla höystäen. Kuten sanoin, mykistävän upea kirja ei anna valmiita ratkaisuja, se jättää lukijan miettimään omilla aivoillaan silti empatian varaan:



Kauneinta uskossa oli mahdollisuus alkaa alusta. Silloin pyydettäisiin ja annettaisiin anteeksi menneet ja katsottaisiin yhdessä tulevaan. Silloin aurinko saisi loistaa omalla paikallaan erehtymisen jälkeen. Silloin valo olisi taas keskipiste eikä ihminen.

Terhi Törmälehto; Vaikka vuoret järkkyisivät

Otava 2017, 288s.

Virpi käyttää sellaisia sanoja kuin rukouselämä ja armolahja ja yhteys ja kanava, ja ne kuulostivat lumoavilta ja päteviltä ja niitä tahtoi kuulla lisää, yhä lisää sanoja jotka siinä pöydän yllä tekivät maailmaa, uutta ja ihan vierasta.


Kainuusta kotoisin olevan monilahjakkuuden Terhi Törmälehdon esikoisteos, Vaikka vuoret järkkyisivät, on romaani, jota kyllä sillä silmällä katselin jo Otavan katalogista. En kuitenkaan tullut teosta pyytäneeksi, mutta kiitos kustantajalle, Vuoret putkahti postiluukusta iloisena yllätyksenä. Nyt seuraa kuitenkin varoituksen sana. Tämä postaus saattaa livahtaa hivenen teologisen pohdiskelun puolelle. Joten jos sellaista allergiaa podet, skippaa bloggaus, älä kuitenkaan kirjaa :)

Elsa on kainuulainen lukiolaistyttö. Perheensä, johon myös isovanhemmat kuuluvat, ainokainen. Elsa, tuo sanoihin rakastunut, niistä hullaantunut, pienen kyläyhteisön kasvatti. Ja nyt Elsan elämään astuvat aivan uudenlaiset sanat.

Jo pienenä parasta olivat olleet sanat. Ei Elsa muistanut, miten sadussa paha sai palkkansa tai miten hyvä, miten mikin lintu pesi tai sieni iti. Mutta ne sanat. Akansieni ja puukiipijä, nuijakuukkunen ja humala. Ja tatar ja tatti ja ratamo. Sanoissa maailma oli parhaimmillaan, niin kuin virsissä ja lastenlauluissa.


Siinä missä valtaosa tuon ikäisistä karkaa salaa vanhemmilta bileisiin, on Elsalla, Talvilla ja Miralla toisenlaiset riennot. He ovat menossa helluntalaisen pariskunnan juttusille. Myöhemmin seurakuntaan. Sinne, jota körttikansa seudulla vierastaa, sinne, mistä ei voi edes omalle perheelleen kertoa. Elsa tahtoo, hänkin muiden mukana, Pyhän Hengen kasteen. Kielet. Kielet. Kielet. Ne on saatava, muuten koko usko raukeaa tyhjiin. Muuten ei kuulu jengiin.

Toisaalla seurataan Elsan elämää muutama vuosi eteenpäin. Silloin Kainuun kylmät, koruttomat kadut ovat vaihtuneet Kolumbian väreihin. Samat kysymykset eivät kuitenkaan jätä nuorta naista rauhaan. Maata voi vaihtaa, kieltäkin, mutta kaipuutaan ei.


Ehkä on niin, että nuorena ihminen uskoo että on kokonaan ihminen. Tekee itsestään ihmistä nostamalla sitä mikä on mieltä ja henkeä. Kun tulee aikuiseksi, tunnustaa eläimen.



Terhi Törmälehdon tekstistä kuultaa vahvasti hänen kirjalliset taitonsa. Äärettömän kauniissa teoksessa on kokemuksen karvas maku. Minä näin romaanissa vertauskuvallisuutta monella tasolla. Esimerkiksi; Kainuun karu luonto körttiläisyyden edustajana - toisaalla mausteinen, elämää sykkivä Kolumbia. Eikö se houkuta, kuten helluntalaisuus perinteisiin kyllästynyttä Elsaa? Elävää uskoa. Ihmeitä. Merkkejä.

Itse olen kokenut hyvin lyhyen vaiheen, jolloin huumaannuin itsekin vapaiden suuntien "vapaudesta". Luterilaisuus tuntui liian arkiselta, liian tavalliselta. Kuitenkin, oman kokemukseni mukaan, ja varmasti kokemuksia maailmaan mahtuu, tämä vapaus oli näennäistä. Kielillä oli pakko puhua. Uskosta tuli uskonto: suorittamista, paljon itsetehtyä. Palasin aika pian luterilaisuuteen, ja koen sen antaman ihmiskuvan realistisempana; ihminen pysyy ihmisenä loppuun saakka. Luterilaisena saan elää yksin armosta, ja se jos jokin on vapautta.


Törmälehdon romaani oli puhuttelevan surumielinen lukuelämys.



Ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi. Ei yksikään. Uskoiko hän, hän halusi uskoa.


***


Lisää kirjasta.

Marko Hautala; Torajyvät

Tammi 2011, 262s.

Kun punaista valoa ei ilmestynyt, Jenni nousi ja hiipi vessaan. Hän laittoi valot ja katsoi itseään peilistä. Hän kohotti kulmiaan ja ja mutristi suutaan, hymyili sitten. Tuo se ihminen oli, jonka muut näkivät. Vielä kaunis, kyllä hän sen tiesi. Mutta itseensä, siihen joka kulki päivien läpi ja kärsi, hän ei osannut tuota peilin kaunista naista liittää. Siihen joka oli vieläkin ymmällään asioista, jotka olivat tapahtuneet vuosia sitten.

Peilit. Meri. Kalat. Jyvät. Kierot ihmissuhteet. Kaiken yllä painavana lepäävä uhka.

Näistä on Torajyvät tehty. Siinä missä juuri eilen hehkutin Kingin Tohtori Unen miltei kepeää otetta kauhuun, tässä mennään niin että ryskää. Ei toiminnallisesti vaan pikemminkin päänsisäisesti. Kirja on minusta psykologista kauhua parhaimmillaan ja samalla pahimmillaan. Teos sai minut oikeasti pelkäämään, ahdistumaan enemmän kuin mikään viime aikoina lukemani kirja. Voisiko jopa sanoa, että Torajyvät on ahdistavin kirja ikinä?

Marko Hautala on minulle tuttu nimi mm. loistavasta Unikoirasta. Siitä välittyi sama, piinaava tunnelma, joskin Torajyvät menee, mielestäni, astetta pidemmälle. Pelottelu ei ole mässäilyä, se vain yksinkertaisesti kuuluu tähän tarinaan. Tarinaan, jossa seurataan 1600-luvun tapahtumia ja myös nykyaikaa. Tietysti nämä kaksi kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Keskiajalla eräs Jakob Mört haaksirikkoutui Spegelpön saarelle miehistön kanssa, miehistön, joka oli kuljettamassa noidaksi leimattua miestä oikeuteen. Nykyajassa saarelle palaavat syyllisyyden painama Jenni poikansa Miron ja välinpitämättömän miehensä Aaronin kanssa. He kun ovat saaneet Aaronin pojalta, Markukselta viestin: Jos jotakin on vielä sanomatta, tulkaa. Aikaa ei ole paljon.

Jennillä ja Markuksella on ollut aikoinaan suhde, ja nyt Markus hoippuu hulluuden rajamailla. Miksi? Miten saaren vanhat tapahtumat heijastuvat nykyisyyteen? Ovatko lopulta niin Jenni kuin Mirokin vaarassa?

Nyt en osaa oikein muuta sanoa muuta kuin että pelottava mies tämä Hautala! Odotan kauhunsekaisella innostuksella syksyllä ilmestyvää Kuokkamummoa  

Jo kansi lupaa hyvää... Vaiko sittenkin pahaa? Nähtäväksi jää. Hautala on kuitenkin suomalaisen kauhukirjallisuuden ykkösnimiä. Pidin!


Ei veden alla herää aikuisia, veden alla vain huojutaan loputtomassa yksinäisyydessä.

***

Muita arvioita löytynee täältä

Parinoush Saniee; Kohtalon kirja

Shame man 2003, suom. Anna Lönnroth ja Tammi 2014, 609s.

Muistin sadun lapsuudestani. Hirviö kaappasi lapsen. Mutta lapsi oli liian laiha hirviölle syötettäväksi. Niinpä hirviö sulki tytön vankilaan ja toi hänelle runsaasti hyvää ruokaa, jotta tämä lihoisi nopeasti ja muuttuisi maukkaaksi ateriaksi. Nyt perheeni halusi lihottaa minut ja viskata minut hirviölle.

Kohtalon kirja on vaikea kirja. Ei kerronnaltaan, ei temmoltaan. Vanha sanonta, jonka mukaan hyvä kirja alkaa jossain vaiheessa lukemaan lukijaa, toteutui tämän järkäleen, tämän rakkauspakkauksen kohdalla täysin. Kohtalon kirjaa luki ahmimalla, mutta kyyneleet silmissä.

Kirja kertoo Masumesta, joka teoksen alussa on iloinen, tulevaisuuteen luottavaisesti suhtautuva teheranilainen teini.Vastoin poikiaan palvovan äitinsä toiveita Masume ei haaveile kotiäitiydestä, vaan tahtoisi edetä opinnoissaan yliopistotasolle. Positiivinen tunnelma tiivistyy pian jännitysnäytelmäksi, kun Masume tapaa pojan. Rakastuu. Saapa pojalta vielä vastakaikua tunteisiinsa ja muutaman kirjeen. Ja voi mikä soppa näistä aineksista syntyykään! Raavaat velipojat hakkaavat "huorasiskonsa" tajuttomaksi ja jopa Masumen puolta aiemmin pitänyt isipappa kääntää tyttärelleen selän juuri kun Masume eniten tukea tarvitsisi. Onhan tyttö tuottanut koko perheelleen hirvittävän häpeän! Jotta perhe saavuttaisi jälleen kunniansa, on Masume naitettava mahdollisimman pian miehelle kuin miehelle.

Ja naimisiin Masume joutuukin. Masume, jolle sinisilmäisyys on jo taaksejäänyttä elämää. Masumen uusi mies antaa vaimonsa opiskella, kunhan tämä vastalahjaksi suostuu jättämään miehen ystävineen rauhaan. Hetken huojennuksen jälkeen Masumen elämä polkaistaan hurjaan vauhtiin, elämä, josta ei kipua tule puuttumaan.

Mutta myös onnenhetkiä, omistautumista, äidinrakkautta.

Masume on sankarini. Miten yksi nainen kykeni kestämään noin paljon? Tunsin itseni kirjan rinnalla totaaliseksi pullamössönössöksi pikku huolteni parissa. Toisaalta taas teos valoi uskoa naisenergiaan. Painotti ja alleviivasi totuutta jonka mukaan koskaan ei saisi antaa periksi!

Kirja on tulvillaan näiden kaltaisia viisauksia:

"Älä huoli, kulta. Ei kukaan sairastu siitä, että tekee paljon töitä. Väsymyksen saa karkoitettua kunnon yöunilla ja kahdella vapaapäivällä joka viikko. Sairaaksi tulee toimettomuudesta, tarpeettomista ajatuksista ja huolista. Työ on elämän suola."

"Kaikki haavani ovat tulleet rakkaudesta." (Forugh)

"Saavutin kaiken haluamani kun lakkasin haluamasta sitä."

Kohtalon kirja on iranilaisen sosiologi psykologi Parinoush Sanieen esikoinen, kahdesti ennen julkaisua kielletty romaani, joka valottaa iranilaisen naisen arkea. Upea, upea kirja, jonka soisin ainakin jokaisen naisen lukevan!

Sydämeni 
On surun sumentama peili.
Pyyhi tomu peilistä
hymylläsi.

***

Katso myös mitä teoksesta olivat mieltä

Lukutoukka
Kirjavalas

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Atena 2013, 550s. (arvostelukappaleet)


Ne jotka menevät pinnan alle, menevät sinne omalla vastuullaan.

Sielut kulkevat sateessa on teos, jonka tuloa on rummutettu saapuvaksi jo pitkään. Täällä minun blogissani ja muualla. Koko Blogistania tuntuu pidätelleen henkeä h-hetken lähestyessä. Millainen tulee olemaan bloggareiden rakastaman Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuus? Jotakin ihanan tutun tunnistettavaa vai jotakin aivan uutta?

Todettakoon nyt epäilijöille, että minäkin olen teoksen lukenut. Mutta sitä en tiedä, olenko kirjan jälkeen entiselläni. Olen hukkunut ikuiseen sateeseen, uinut Lukijan musteveressä, kadottanut sieluni ja saanut sen takaisin.

Palannut. Mutta millaisena? Koska pinnan alle on uskallettava mennä, mikäli tahtoo romaanin sydänveriä myöten kokea.

Kyse on Juditista. Homeallergisesta sairaanhoitaja-Juditista. Juditista, joka päättää tempaista itsensä irti pystyyn kuolleesta avioliitosta ja samalla entisestä työpaikastaan. Uusi duuni Helsingissä kiehtoo keskisuomalaista keski-ikäistä naista, varsinkin kun työhön hänet kutsuu lapsuudenystävä Martta.

Mutta muutos ei aina ole hyvästä. Se on terveellistä, mutta se voi olla myös tappavaa. Ainakin se on ehdottoman välttämätöntä.

Uusi firma, jossa Judit työskentelynsä aloittaa, ei ole mikään tavistyöpaikka. Kyse on monikansallisesta kotisairaanhoitofirmasta, jossa hoidetaan myös ihmissieluja. Ennen kaikkea niitä.


- Eikä tämä työpaikkakaan ihan syvältä ole, vaikka en osaa päättää, onko tämä enemmän hullujen huone vai kummitustalo. (Judit)

- Ennen kuin voit ohjata asiakkaiden sielullista kehittymistä, sinun on löydettävä oma sielusi. Koverra kuoreesi pieni reikä ja kurkista siitä. Katso, mitä kaunista katoavaisen ruumiisi kotelossa on kehittynyt...

Lapsuudenystävällä, Martalla on kamalia uutisia. Hänen poikansa Mauri, Mauri joka on aina ollut rakastunut Juditiin, sairastaa kuolemanvakavaa tautia. Martalla on ystävälleen vain yksi pyyntö; että Judit saisi Maurin uskomaan Taivaaseen ja Taivaan Isään ennen kuolemaansa. Mutta uskooko Judit edes itse? Nainenhan saa hoidettavakseen hyvin pian maankuulun ateisitin, Leo Moreaun, jonka kanssa käydään kiivaita uskonnollisia keskusteluja.

Ja kaiken aikaa taustalla ropisee sade. Ja sateessa vaanii Jotakin...


Ihmisen liha on altis himolle, mutta kaikista viettelijöistä suurin on Kuolema.

Pasin uusin kirja ei ole silkkaa kauhua. On se sitäkin. Se on älykästä pohdiskelua uskosta, uskonnoista ja niiden merkityksistä. Ateismista. Mutta se on myös kirja naisten välisestä ystävyydestä, erilaisista elämään kuuluvista jännitteistä, jotka vaikuttavat hyvinkin tuntuilta:

Niin kauan kuin hän muisti, hän oli ammentanut elämänilonsa odotuksesta. Siitä, että edessä täytyi olla jotain parempaa. Sitten kun. Milloin hän oli ollut todella elossa kuluvalla hetkellä?

Unohtamatta tietenkään rakkautta, intohimoa, vastuuntuntoa ja pelkoa.

Kirjailijan ääni on tunnistettavissa tässäkin romaanissa, vaikka nyt mennään aivan uusille tasoille. Sellaisille, jotka vaativat lukijalta täyden huomion, koko sielun.

Suosittelen, suosittelen, suosittelen!


(ja linkitän teidät kirjan jo lukeneet myöhemmin. Nyt loppuu aika kirjaston koneella. Käyn ehkä täällä ollessani lainaamassa Lovecraftia, joka toiminut kirjailijan kirjallisena innoittajana.)