sunnuntaina, marraskuuta 30, 2014

Maritta Lintunen; Hulluruohola

WSOY 2014, 307s.
Suuri ja dramaattinen poikkeavuus ei sittenkään aiheuta pahinta huolta. Siihen löytyy useimmiten hoitokeino lääketieteen ja psykiatrian puolelta. Huolta aiheuttavat juuri nämä pienet inhimilliset säröt. Heikkous. Hauraus. Lokeroimattomuus. Tavallista voimakkaampi mielikuvitus. Niitä on monen vaikea kestää lähimmäisessään.

... Ja tällaisille paikattomille, uniinsa eksyneille, ovat aina Hulluruoholan ovet auki. Miehille ja naisille, joiden kipu saa ylikuormittuneet aivot etsimään pakopaikkaa toisista todellisuuksista. Taajuuksista, joita muun maailman on mahdotonta ymmärtää.

Kuka täällä osasi määritellä mikä oli todellisuutta? Hulluruoholassa peilit käyristyivät.

Sara on tavallinen, keski-ikää lähestyvä maailmanmatkaaja. Tarinan alussa hän palaa nuutuneena, matkamuistoksi saamastaan kuumeesta kärsien Helsinkiin. Tuskin Sara ehtii päätään tyynyyn kallistaa, kun jo ovikello soi. Janne Järän, Saran isoisän uskollinen autonkuljettajahan se siellä, ja sitten mennään, sitten istutetaan tahdottomaksi väsynyt nainen takapenkille ja kyyditään hänet uudelle työpaikkalleen.

Kun Sara herää vanhasta hotellimaisesti sisustetusta kyläkoulusta, katsoo ikkunasta vastaan autius. Metsä, taivas, hiljaisuus. Käy ilmi, että Riihi-nimistä paikkaa, jonne Sara on päätynyt, ei löydy edes kartalta, mutta jossain päin itäsuomea se sijaitsee. Sara, joka on koko ikänsä juossut karkuun, jää nyt tämän hetken vangiksi. Sara, jonka juurettomuus näyttäytyy kipeämpänä, kuin nainen osasi ikinä kuvitellakaan. Vain omien käsivarsiensa sisällä hän on kokenut olevansa turvassa. Vain omaan itseensä voinut luottaa.

Mitä tapahtuu, kun paikan varsinainen merkitys selviää Saralle? Riihen koulusta tulee Hulluruohola, jonne muutama tähän elämään sopeutumaton sijoitetaan. Hulluruoholassa kuiskivat toiset todet, kun mielikuvitukselle annetaan vapaat kädet. Siivet. Viimein nämä hylkiöiksi luokitellut persoonat saavat toteuttaa itseään ilman aina niin vaativan ympäristön paineita.

Mutta onko Hulluruohola tosi, onko se vastaus, onko se mielentila?

- Olen tiennyt jo nuoresta pojasta saakka, etten kuulu minnekään. Se on kauhea tuntemus.

Maritta Lintusen Hulluruoholasta mainitsi ihana blogiystäväni Krista, ja kun sain kuulla Kirjamessuilla kirjailijattaren haastattelun, olin varma siitä, että teoksen tulen lukemaan. Jossain vaiheessa. En ehkä vielä. Mutta joskus. Pelkäsin tarinan olevan kuitenkin liian outo. Aikani jahkattuani sain kirjan aloitettua, ja luin sen yhdeltä istumalta. Olen äärimmäisen rakastunut.

Hulluruoholan ainoa miinuspuoli on, että se on liian lyhyt. Olisin suonut tarinan jatkuvan ja jatkuvan. Sen tasot eivät todellakaan menneet yli hilseen. Se käänsi yhdessä Saran kanssa lukijan tutkailemaan omaa sisintään. Jokaiselle, joka on joskus tuntenut olevansa ulkopuolinen, joukkoon kuulumaton, yksin, on Lintusen teos ihan must-read. Jokaiselle, joka on joskus rakastunut tai pelännyt rakastuvansa, on Hulluruohola tarkoitettu.

Toisin kuin kuvittelin, kirja ei ole hilpeä, mutta lohdullinen se on, tiivistyen loppua kohden oikeaksi jännitysnäytelmäksi.

Voi ihmismielen kipeyttä, voi sen uskomatonta sitkeyttä!


- Minulle onni on yhtä hauras kuin kuumesairaan lapsen uni.



***

Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin





tiistaina, marraskuuta 25, 2014

Delphine de Vigan; Yötä ei voi vastustaa


Rien ne s'oppose á la nuit 2011, suom. Kira Poutanen ja WSOY 2013, 318s.


Pian Lucile lähtisi pois, hän jättäisi taakseen melun, hälinän, liikkeen. Sinä päivänä hän olisi yksi, yksi ainoa, muista erillinen, hän ei enää olisi osa kokonaisuutta. Hän mietti usein, miltä maailma silloin näyttäisi, olisiko se uhkaavampi vai sittenkin lempeämpi.

Eräänä tammikuisena aamuna löytää ranskalainen kirjailija Delphine de Vigan äitinsä kodistaan vaalean tuhkan sinisenä, oudolla tavalla tummuneena. Kuolema on viimein tavoittanut pitkään piinatun Lucile-äidin. De Vigan ryhtyy tutkimaan äitinsä kirjavaa elämää, josta ei käänteitä eikä draamaa puutu. Ei myöskään kärsimystä, hiljaista ja äänekästä kipua, joka tarinan edetessä räjähtää myös lukijan silmille.

Kauniisti kirjailija kuvaa kirjoitustyön vaikeutta, suoranaista mahdottomuutta. Lucilen jäljellä olevat sisarukset muistavat asioita eri tavoin, ne jotka perimmäisen totuuden tietäisivät, ovat jo kuolleet. Ja kuolemaa, kalmaa, itsemurhia, perheen historia onkin tulvillaan. Äitinsä lähdön jälkeen myös Lucile tekee itsemurhan. Tämä ei hänen terapeuttiaan hämmästytä, pikemminkin ihmetyksen aiheena on se, kuinka Lucile jaksoi elämää niinkin pitkään. Isoäitiyteen saakka.

Yötä ei voi vastustaa on väistämättömän fiktion värjäämä, mahdollisimman tosi tositarina Lucilesta, joka kasvoi suurperheessä boheemien vanhempiensa rakastavassa mutta myös hajoittavassa otteessa. Sisarusparvesta osa kuoli jo lapsina, vaikka perheidyliä pidettiinkin yllä kaikin keinoin. Hiljainen lukutoukka Lucile tienasi rahaa perheelle toimimalla lapsimallina.

Hän yksinkertaisesti nousi viimeisenä sängystä aivan kuin koko elämä olisi kirjojen sivuilla, aivan kuin riittäisi, että istui suojassa ja tarkkaili elämää kauempaa.

Myöhemmässä elämässä, saatuaan kaksi omaa tytärtä (joista toinen tietysti Delphine), Lucile jää yksinhuoltajaksi ja hänen mielenterveytensä alkaa rakoilla. Hulluus pyrkii esiin, saaden aina vain väkivaltaisempia muotoja.

Lucilesta tuli hauras, harvinaisen kaunis, hauska, hiljainen, usein rohkea nainen, joka seisoi pitkään kuilun partaalla päästämättä syvyyksiä koskaan kokonaan silmistään, hän oli ihailtu, haluttu nainen, joka sytytti intohimoja, hän oli kärsinyt, loukattu, nöyryytetty nainen, joka menetti kaiken yhdessä päivässä ja vietti pitkiä kausia psykiatrisessa sairaalassa, hän oli lohduton, ikuisesti syyllinen, yksinäisyytensä sisään muurattu nainen.

Ja nyt Delphine yrittää selvittää, mikä lopullisesti mursi äidin psyykkeen. Syitä on monia, mielikuvituksen ja totuuden raja häilyvä. Silti kirjailija luo kauniin mutta karun kertomuksen äidistään ja samalla omasta epävarmuuden täyttämästä lapsuudestaan, kuin paperiseksi ruumisarkuksi Lucilelle.

Jo nuorten kirja No ja minä ihastutti minut de Viganin hienostelemattomaan mutta silti lyyriseen kerrontaan. Yötä ei voi vastustaa on uskomattoman koskettava ja koukuttava teos. Mitä suurimmassa määrin täydellinen.


Ja olen jo pitkään tiennyt, että tällaisessa tilanteessa on parempi pysyä pystyssä kuin käydä makaamaan, alas ei kannata katsoa.


***

Teoksen ovat lukeneet lisäkseni ainakin

Leena Lumi
Katri
Arja
Noora
Kirjat ja kannet


maanantaina, marraskuuta 24, 2014

Terhi Rannela; Taivaan tuuliin

2007 Otava, 282s. (pokkari)
Kuolema on kenties suomen kielen kaunein sana. Kuo-le-ma. Sen keskellä on jotakin hyvin elävää ja ristiriitaista, käskymuoto olla-verbistä: ole.


Taivaan tuuliin alkaa näennäisen helposti, kepeästi ja lapsenomaisesti tarinalla pienestä Aura-tytöstä. Aurasta, jonka elämä muuttuu tavallisen turvallisesta kaaottiseksi painajaiseksi; Auran äiti kuolee. Isä muuttuu tapaturman ansiosta etäiseksi, hän lakkaa käymästä suihkussa, polttaa sisällä ja kiskoo viinaa. Pian pieneksi kutistunut perhe joutuu muuttamaan, ja Aura vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa tytön epämuodikkaat vaatteet, likaiset hiukset keräävät huomiota - eikä suinkaan positiivista sellaista.

Kuten niin moni tässä yhteiskunnassa hiukankaan massasta poikkeava lapsi, myös Aura joutuu koulukiusaamisen uhriksi. Ei riitä, että luokan pissikset ja poika, johon Aura meni vielä ihastumaankin piinaavat Auraa, myös opettaja ottaa hänet silmätikukseen. Näistä lähtökohdista tyttö kasvaa auttamatta vinoon.

Hänessä kytee katkeruus, viha, kostonhimo. Hänestä tulee yhden tytön armeija vastaan muu maailma. Sillä kuten teoksesta käy ilmi, kukaan ei lopulta pidä Aurasta. Ei edes hänen oma isänsä, ei lukion opettaja, jonka kanssa tyttö yrittää ystävystyä. Ainoa tuki Auralle on hänen isovanhempansa, jotka hekin ajan myötä kuolevat. Kirjeet äidille välttävät Auran kipua ja kaipuuta. Kirjeet, jotka eivät tietenkään koskaan saa vastausta.

Kun Aura sitten tapaa vanhemman miehen, kauniskasvoisen Henrin, joka kannattaa samoja aatteita kuin Auran palvoma "sijaisäiti", terroristi Ulrike Meinfhof, on piinallisen loppunäytöksen aika...

Tämä on kolmas ihanalta Terhi Rannelalta lukemani teos, ja olen aivan myytyä naista. Rannela kirjoittaa yksinkertaisesti, mutta kauniisti aiheista, jotka eivät taatusti jätä kylmäksi. Taivaan tuuliin kuvaa järkyttävällä tavalla, mitä manipulointi yhdistettynä koulukiusaamisesta johtuviin arpii, voi yhdessä tehdä. Logiikka on teräväpiirteisyydessään mustaa, ymmärrettävää.

Auran tarina on ruma mutta puhutteleva. Hyvänen aika! Terhi Rannela on kohoamassa hurjaa vauhtia yhdeksi suosikkikirjailijoistani!


Uskon, että elävien ja kuolleiden välillä vallitsee sanaton yhteys. Vaatii vain herkkyyttä kyetä aistimaan se. Ovi meidän maailmojemme välillä on ohut, kuin kuiskaus. Luulen, etteivät kaikki pysty tuntemaan sitä. Ne, jotka pystyvät, tietävät, ettei kuolema ole viimeinen piste. Muuten siteeni sinuun olisi katkennut jo vuosia sitten. 



Kirjasta on blogattu hurjasti, kuten kertoo Google.



perjantaina, marraskuuta 21, 2014

Piper Kerman; Orange is the New Black (vuosi vankilassa)

Piper Kerman, 2010, 2011, suom. Oona Timonen ja Otava 2014, 461s.


Kaksisataa naista, ei puhelimia, ei pesukoneita, ei hiustenkuivaimia - meno oli kuin estrogeenihuuruisesta Kärpästen herrasta.


Minähän en ole tositarinoiden suurkuluttaja, todellakaan, mutta pokkarin takakannen lupaama "tavallinen" nainen vankilassa onnistui herättämään mielenkiintoni. Netflixin sarjaa en ole katsonut enkä varmaan tule katsomaankaan. Kirjaversio tuntui luontaisimmalta vaihtoehdolta. Ja toki nuo heittomerkit hämäsivät, ai miten niin "tavallinen"?

Teos valottaa sekä kirjan kirjoittajan, ja myös lusijan Piper Kermanin vankilaeloa, kuin myös luonteenpiirteitä.

Kovin tavalliseksi häntä en menisi mainitsemaan räväkän persoonallisuutensa takia. Piper on samanaikaisesti hellyyttävän naiivi, mutta myös räväkän huumorintajuinen. Nuoruutensa mokailun tähden nainen joutuu vangituksi vasta kymmenen vuoden päästä itse tapahtuneesta. Menneisyyttä kun ei näemmä ja todistetusti pääse pakoon. Parikymppinen Piper salakuljetti naisystävänsä kannustamana huumerahoja - ja totuus tuli julki vasta aikuisiällä, kun Kerman oli jo asettunut aloilleen. Aloittanut parisuhteen ihan miehen kanssa. Saanut elämänsä järjestykseen.

Kuitenkin eräänä paniikin huuruisena päivänä hän ilmoittautui itse asianajajansa kannustamana naisvankilaan, tiettyjen faktojen tullessa viranomaisten tietoon. Pelko haisi, vartija tiuski, tehtiin ruumiintarkistus. Sitten kalpea, vangin tohveleihin pukeutunut nainen vietiin selliinsä... Tästä alkoi taistelu kohti vapautta. Päivät matelivat kuin etana tervassa, ruoka oli pahaa ja toiset vangit vaikuttivat pelottavilta.

Mutta myös avuliailta. Piperiä opastettiin liikuttavan empaattisesti vankilaelon saloihin, sääntöihin, joita tuntuu olevan lukematon määrä. Hän sai shampoota ja saippuaa, kuin myös uusia ystäviä. Sillä juurikin naisten lojaalius toisiaan kohtaan teki tarinasta lukemisen arvoisen.

Olin monella tapaa valmiimpi elämään tiiviisti yhdessä naisjoukon kanssa kuin monet muut vankitovereistani, jotka feminiininen yhteiselo ajoi hulluuden partaalle. Bulimiaa oli vähemmän ja tappeluja enemmän kuin opiskeluaikoina, mutta sama naisellinen eepos oli läsnä - empaattinen toveruus ja kaksimielinen huumori hyvinä päivinä ja teatraalinen draama yhdistettynä ilkeään juoruiluun ja toisten asioihin puuttumiseen huonoina päivinä.

Tositarinat harvoin ovat kirjallisesti kovinkaan korkeatasoisia, siitä myös Kermanin kirja on saanut kanssabloggaajilta noottia. Toisaalta, kun luin teini-ikäisen minänin "raamatun" uudelleen tuossa jokunen vuosi sitten, kauhistuin tekstin tönkköyttä. Kyse on tietysti Deborah Spungenin Nancysta. Piperin tarina ei ihan samoihin sfääreihin ylety, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen se silti on. Teos sisältää arvokasta faktaa naisvankiloiden muurien (piikkilanka-aitojen) sisäpuolelta. Lukiessa ei voi olla miettimättä kuinka itse samoissa olosuhteissa selviäisi.

Piperistä löytyy munaa ja potkua ja ymmärrän mainiosti miksi hän teoksensa kirjoitti. Hienoa. Kyllä tätä voi suositella aiheesta kiinnostuneille.

Jonain päivinä puhuin tuskin sanaakaan. Pidin silmäni auki ja suuni kiinni. Pelkäsin, en niinkään fyysistä väkivaltaa (josta ei ollut vielä näkynyt lainkaan merkkejä), vaan yleistä hyljeksintää, jollaista saattoi saada osakseen joko vankilan tai vankien sääntöjen rikkomisesta.

***

Kirjan on lukenut myös mm.

Krista
Jori




maanantaina, marraskuuta 17, 2014

Jo Nesbø; Punarinta (ja höpinää kirjailijan Suomen vierailusta)

Rødstrupe 2005, suom. Outi Menna ja WSOY, 457s.

Neljäkymmentä prosenttia rautiaisista selviää hengissä, hän ajatteli. Minä selviän tämän talven yli.

Hän hapuili sormillaan jotain, mihin olisi voinut tarttua. Toinen isku osui takaraivoon.

Talvea ei ole enää paljon jäljellä, hän ajatteli. Minä selviydyn tästä talvesta.


Pahoittelen rakkaat lukijani, jo etukäteen blogini tulevaa, hetkellistä yksipuoleistumista. Uutuuskirjaryysiksen pikku hiljaa hiivuttua, päätin nimittäin viimein ottaa selvää siitä, mistä Harry Hole hysteriassa oikein on kyse.

Innostuksen moiseen sain tämän kuun alussa, jolloin huippusuosittu norjalainen dekkaristi, Jo Nesbo Suomessa vieraili. Ihana Pihi nainen kutsui minut avecikseen häppeninkiin, ja minähän lähdin.


Aaarg tuota kuvanlaatua! Mutta katsokaa nyt, siinä hän on farkkupaidassaan!

Miehen kirjoja on myyty n. 25 miljoonaa, ja hän aloitti kirjailijan uransa 20 vuotta sitten. Harry Hole -sarja sai alkunsa miehen matkaillessa Sydneyssä. Jo kertoi, että hänen tarkoituksensa oli alunperin ryhtyä "kunnon kirjailijaksi", sen sijaan, että väsäilisi dekkareita (hih). Yllätys oli suuri, kun ensimmäinen Harry Hole päätettiin julkaista. Loppu onkin historiaa. Mikä miehen salaisuus maailmanlaajuiseen suosioon sitten on? Jännärigenre kun on... laaja. Ylitsepursuava. Ja paikoin melko kliseinenkin.

Vaatimaton, hurmaavasti hymyilevä Jo ei osannut tähän muuta vastausta antaa, kuin harjoittelu, suunnittelu ja säännöllinen kirjoittaminen. Kuulemma lentokoneet ovat pro-paikkoja juuri kirjoittamiseen.

Eihän siinä sitten muu auttanut, kuin ottaa kirja käteen. Mieheltä on ilmestynyt myöskin sarjaan kuulumattomia, yksittäisiä teoksia, kuten uusimmainen, Isänsä poika, jonka aion myös piakkoin lukea. Kuitenkin Harry Hole, jota mies ei ainakaan myöntänyt alter egokseen, kiinnosti eniten. Ja olenhan minä sarjasta Lumiukon ja Aaveen lukenutkin. Lukenut ja pitänyt aivan hurjasti. Jostain syystä sarja kuitenkin pääsi unohtumaan syystä, että UUSIA kirjoja tulee tulvimalla lisää!

"Oletko sinä naimisissa, Hole? Et vai? Etkä ole ollutkaan? Ei kannattaisi odottaa liian pitkään. Ihminen muuttuu omituiseksi, kun on vain yksinään."

Päätin aloittaa taivallukseni Mr. Holen kanssa sarjan toisesta osasta, joka siis kantaa linnun nimeä. Teoksen alussa pitkä, rosoisen charmikas Harry toimii turvallisuustehtävissä Bill Clintonin saapuessa Osloon. Tapahtuu pikkuinen "moka", Hole tulee ampuneeksi mahdollisen riskitekijän, joka osoittautuukin salaisen palvelun agentiksi. Tästä alkaa tapahtumavyöry, joka vie päähenkilömme apulaispoliisipäällikön pallille. Uudessa työssään Harry ryhtyy selvittämään tapausta, jossa uhria ammutaan toisen maailmansodan aikaisella aseella.

No, tämä ei vielä kuulosta niin kovin kiinnostavalta. Mutta kun tarina etenee, Punarinta tihentää kierroksia ja ulottaa kylmät lonkeronsa maan vaiettuun lähimenneisyyteen, vapaaehtoisiin norjalaisiin SS-miehiin saakka.

Ja kirjan jälkeen ollaankin suloisesti koukussa. Olen nyt lukemassa sarjan kolmatta osaa, Surutonta, joka on vielä sata kertaa tätä parempi. Eli. Hehkutusta & hekumointia tulossa. Kirjailijalta voi odottaa näemmä vain parasta. 

En osaa oikein määritellä, mikä näissä vetää. Huumori? Henkilöt, jotka ovat omissa elämissään yhtä hukassa, kuin jokainen meistä? Tarinat, joissa riittää juonenkäänteitä, eikä hengähdystaukoja juuri suoda? Kirjailijan kirjallinen itseluottamus suorastaan huokuu tekstistä, kuin myös puhdas kertomisen ilo.

Ei näitä syyttä hehkuteta pohjoismaiden parhaimmiksi dekkareiksi. En muista olleeni yhtä täpinöissäni sitten Wallander-sarjan.

Mutta aivan yhtä jaksoisesti en aio kaikkia kymmentä HH-osaa lukea, vaan otan välillä väliin jotain aivan muutakin. Ihan teitä varten, lukijani :)


Tuntui jotenkin lohduttavalta, Harry ajatteli, että viimeinen, mitä ihminen kuulee ennen kuin tulee täysin hiljaista, on toisen ihmisen ääni.



torstaina, marraskuuta 13, 2014

Delphine de Vigan; No ja minä

No et moi 2007, suom. Kira Poutanen ja WSOY 2012, 233s.

Olen kolmetoistavuotias ja huomaan kyllä, etten osaa kasvaa oikeaan suuntaan, en osaa tulkita liikennemerkkejä, en hallitse ajoneuvoani, erehdyn jatkuvasti suunnasta ja useimmiten minusta tuntuu, että olen jumissa törmäilyautoradalla enkä todellakaan missään autokilpailussa.


No ja minä ei ole uusi kirja. Siitä löytyy lukuisia hienoja blogikirjoituksia. Se on saanut suosiota maailmalla, voittanut palkintoja, valloittanut eri ikäisiä lukijoita. En ole varma, olenko koskaan lukenut yhtä hienoa nuorille aikuisille suunnattua teosta. Laajennetaanpa vähän, koska minähän olen genreä hyvin vähän läpikäynyt; romaani on niin puhutteleva, että voin lukea sen yhdeksi ikimuistoisimmista lukukokemuksista pitkään aikaan.

Vaikka tarinan päähenkilö onkin vain 13-vuotias, löytyy häneltä viatonta viisautta enemmän kuin monilta aikuisilta. Lou on huippuälykäs suloinen tyttö, jonka sydän sykkii inhimillistä lämpöä. Niin lämmintä, että se on lähes palavaa. Ja siitä riittää, siitä riittää silloinkin ja erityisesti silloin, kun hän tapaa sattumoisin asunnottoman No-tytön. Loun on määrä pitää koulussa esitelmä asunnottomista, ja hän ryhtyy haastattelemaan No:ta. Tyttöjen välille syntyy ensin haparoiva yhteys, joka kasvaa ystävyydeksi. Jopa niin läheisiksi he tulevat, että Lou saa ylipuhuttua vanhempansa ottamaan No:n heille asumaan. Hänelle sisustetaan huone, huone jolla on oma menneisyytensä. Mutta siitä laiha, likainen No ei tiedä mitään. Hänestä tulee Loun kesyttämä. Normielämää liikuttavin pienin askelin opetteleva entinen asunnoton.

Mutta voiko katujen kasvattiin luottaa? Onko No:n "normaalius" vain kulissia?

Ystävyys on valtava voima ja Lou tahtoo koko sydämestään No:lle elämän, jossa kaikki energia ei mene yöpaikan ja ruuan etsimiseen. Apunaan hänellä luokan kovajätkä komistus Lucas.

Minä ajattelen, että tämäkin on väkivaltaa, tämä mahdoton ele, joka kulkee hänestä minuun, ele, joka ei koskaan pääse perille.

Ranskalaisen kirjailijan Delphine de Viganin teksti on huumorin värittämää, mutta tarkkanäköisellä tavalla kaunista. Kirjailija löysi aiheen kirjaansa metromatkalla, jossa aihe yksinkertaisesti katsoi häntä silmiin. Kiitos näiden silmien, kodittomat naiset saavat nyt äänensä tähän arvokkaaseen teokseen. Mutta romaani on paljon muutakin, kuin kertomus traagisissa olosuhteissa elävistä nuorista. Se on runollisen oivaltava, hellyyttävällä tavalla ajatuksia herättelevä.

Suosittelen!

Ja meidän hiljaisuutemme on täynnä koko maailman voimattomuutta, meidän hiljaisuutemme on kuin paluu asioiden juurille, totuuteen.


keskiviikkona, marraskuuta 12, 2014

Sinikka Nopola; Eilan, Rampen ja Likan parhaat

WSOY 2014, 436s.
RAMPE
Montako taulua täälä viälä o?

EILA
Tässä huaneessa on ny semmosta morernimpaa. Tän nimi on Myrsky.

RAMPE
Mää en nää kyä missään vaahtopäitä.

EILA
Tää on Kukkotappelu. Siinon kato keskellä punasta, niinku kukon heltta.

RAMPE
Missä? Mää en kyä huomaa.

EILA
Kuuliksää, kun toi opas sano, että tässä näyttelyssä näkyy Tuuve Janssonin kehitys maalarina. Nuarena sillä oli viälä jotain hahmoo, mutta sitten he hahmot niinkun häipy.

RAMPE
Se ei oo kyä kehittyny välttämättä yhtään parempaan suuntaan.


Kyä se nyt vaan on niin, että edelleen Kirjamessujen jälkimainingeissa liikutaan. Kuten postauksestani ilmi käy, saimme brunssin merkeissä tutustua mm. ihanan Sinikka Nopolan uuteen teokseen, josta löytyy viiden Eila & Rampe & Likka -kirjojen mehevimmät hetkautukset. Haastattelun perusteella teos vaikutti ratkiriemukkaan salaviisaalta, joten pakkohan romaani oli lukuun ottaa. Näin synkeänä vuodenaikana, kun jouluun tuntuu olevan ikuisuus (ja minne tämä maailma yhtäkkiä kadotti kaikki värinsäkin?), on tämän kaltaisille teoksille tilausta. Näitä saisi oikeastaan suositella ihan viralliselta taholta kirkasvalolamppujen ohella kaamosmasennusta selättämään.

Kirja kertoo siis nimensä mukaisesti hämäläispariskunnasta, Eilasta ja Rampesta, sekä heidän tyttärestään Likasta. Teos koostuu hyvin lyhyistä luvuista, joissa käsitellään milloin mitäkin aihetta maan ja taivaan väliltä hirtehishuumorilla ja suomalaisille tyypillisellä vaatimattomalla asenteella. Itsestä ei saa pitää meteliä, parasta mitä huomaamattomammin täällä onnistuu elämänsä taarustama. Näin Rampe, niin tyypillinen mieshenkilö. Eilasta löytyy enemmän ruutia, ja hän on ottanut selkeästi aseman perheen päänä. Tämä näkyy asenteesta, "päsmäröinnistä" tytärtään ja miestään kohtaan. Toisaalta Eilassa on myös lämpöä ja ruuan hän pitää aina pöydässä. Likka on kirjan alussa pieni, jotenkin altavastaava tyttö, mutta hän kasvaa sivujen myötä omaksi, persoonalliseksi itsekseen.

Minähän en ole aiemmin kirjalijan runsaaseen tuotantoon tutustunut, mutta tulen takuulla mokani korjaamaan. Nopolan teoksessa on samaa lutuista vanhan ajan henkeä kuin esimerkiksi Mielensäpahoittajassa. En voi olla vertaamatta näitä kahta! Molemmat kirjat jättivät hyrisevän hyvänolon tunteen, sekä onnistuivat herättelemään ajatuksia erityisesti perheiden sisäisistä konflikteista sukupolvien välisiin eroihin saakka.


MÖKKIVIERAAT
Mitä niitä rupee hyysäämään.

MÖKKIVIERAILUT¨
Jaa että mää lähtisin sinne itikoitten syötäväks?

RAKKAUS
Jaa kesäheila? Kyä ne on kaikki menny jo alkukesästä.

KUOLEMA
Kyä se ois paree kualla keväällä ettei tarttis sitten haikeena kattella kesää.


Hykerryttäviä lukuhetkiä Nopolan parissa! Jos ette jaksa koko sarjaa läpi käydä, tässä oivallinen täsmälääke.

***

Teoksen on lukenut ainakin Krista

sunnuntaina, marraskuuta 09, 2014

Laura Paloheimo; Mama Mojo

Otava 2014, 329s.
- Nyt vietetään tyttöjen iltaa! Herkutellaan maidolla ja läträtään suihkussa!

Mama Mojo on mojova pläjäys kesää, rallia, vauva-arkea, glamouria keskelle räntäsateita. Tapasin Kirjamessuilla (joihin näemmä jatkuvasti palaamme) ihastuttavan Laura Paloheimon. Räiskyvän iloisella ja positiivisella asenteella varustettu Laura sai minut tekemään vielä kerran piipahduksen chick-litin puolelle. Hänen uusimpansa tuntui äiti-ihmisestä helpoimmin lähestyttävältä.

Ja välitön kirja onkin. Se kertoo Klaukkala -teoksesta (lukematta!) tutusta Juliasta, joka on nyt saanut esikoistyttärensä. Pikkuinen prinsessa valloittaa mutta, kuten vauvat yleensä, myös valvottaa. Pieni perhe ei pääse rauhassa totuttelemaan uudenlaiseen arkeen, vaan elo käy haasteelliseksi Julian miehen, Timpan mekaanikkouran myötä. Työt suuntautuvat kesän rallitapahtumaan. Sinne sitten koko perheen voimin asuntovaunua asuttamaan. Mutkia tulee matkaan niin anopin, kuin Timpan exän suunnalta. Mukaan mahtuu suuria persoonia, jotka tekevät Julian elämästä juhlaa. Tai painajaista.

Romanttisen komedian tavoin pääpari ajautuu väistämättä etäälle toisistaan ja loppuratkaisunkin voi arvata. Yllätyksellistä sen sijaan on Paloheimon käyttämä heleä kieli, runsaat tapahtumavyöryt, jotka, jos eivät aivan ääneen naurata, niin ainakin hymyilyttävät. Lauran omistama vintagevaate-puoti, jonne nainen sivujen edetessä palaa, edustaa arvomaailmaltaan kierrätystä. Persoonallista kauneutta.

Koko lapsuuteni olin seurannut tavallista perhe-elämää vain sivusta, ja perheestä oli tullut jotenkin ihmeellinen käsite. Ja nyt, kun minulla vihdoin oli oma perhe, olivat elämänhallinnan ainekset sirpaleina levällään. Kuin kaleidoskoopissa - sillä erotuksella, että tämä kuva ei ollut kaunis vaikka sitä pyöritti kuinka.

Mama Mojo ei sisällä pelkkää hömppäilottelua, vaan se käsittelee myös vakavampia aiheita. Äidin väsymystä ja hämmennystä uuden elämän edessä: vaikka vauvan pukisi glitterpotkareihin, ei se tee pientä otusta yhtään sen kesymmäksi. Ja juuri silloin, kun miestä eniten tarvittaisi, viekin oma ura voiton. Entä sitten lapsettomat, omaperäiset ystävät? Jos rakennekynnet ovat lähempänä sydäntä kuin vauvan pullukkatassut, ymmärrystä ei ehkä entiseen malliin heru.

Olin noudattanut äidin uutta linjausta, ensin jälkkäri ja sitten pääruoka. Ahmin jäätelöannosta, joka romahtaisi koska tahansa, mutta toisaalta niin romahtaisin minäkin.

No niin. Nyt on piipahdettu chick-lit:n maailmassa ja teen pikku hiljaa paluuta omimmille alueilleni. Mitä jäi käteen? Ajattelin ennakkoluuloisesti, että tämän lajityypin teokset sisältävät pelkkää hattaran makuista höttöä. Kyllä kirjoissa selkeää sanomaakin on, ja etenkin Paloheimon laadukkaasta kerronnasta nautin. Kannattaa kokeilla!

***

Toisaalla teoksen ovat lukeneet ainakin

Mari A
Päkä
Äiti yrittää
Krista





torstaina, marraskuuta 06, 2014

Maaria Päivinen; On nälkä, on jano

Into 2014, 257s.

Typerät poikaset, eivät tajua, että kun minua suutelee, palaa suu. Kun hiuksiini tarttuu, tulee haavat. Kun minuun rakastuu, kuolee.

Varokaa, Emilie Silvia Grass on täällä. Rajuna, rivona, rujona. Niin kovin nälkäisenä. Kelmeän arjen peittämään avoliittoon repeää railo, punkean Herra Blumenin mentävä. Kun hän lähtee jättää hylkää, jää Emilie yksin asuntoon, jonka rauha on piloilla. Naapuriin muuttanut häirikkö soittaa tauotta rämisevää musiikkia, tunkeutuu rikotun alueelle ja pirstoaa sen vähän, mitä mielenterveydestä on jäljellä.

Emilie jää kiikkumaan järkyttävän kauniina ja punatukkaisena psykoosin partaalle. Hänen on niin nälkä, niin jano. Ja siitä alkaa metsästys. Miesten kirjaimellinen nielentä. Mitä nuorempaa lihaa, sen parempaa.


Hän rakasti lämpöä. Hän rakasti sitä että toinen oli lähellä. Että ei tarvinnut yksin jaksaa,vaikka oikeastaan mitään jaksamista ei ollut. Oli vain mauttomaksi levähtänyt arki.

Jo Maaria Päivisen edellinen romaani osoitti, ettei häneltä voi odottaa mitään kesyä ja kevyttä. Hänen tekstinsä ruoskii esiin vihaa ja raivoa. Siinä missä miehet ovat kautta aikojen orjuuttaneet, raiskanneet, huoritelleet naisia, on nyt naisten aika tarttua vallan kahvaan. Räiskyvän Emilien muodossa. Mutta kuinka pitkälle yltävät koston juuret. Kuinka kauan sen jäätävällä liekillä elää.

Pikku hiljaa miesten myynti ja heidän raatelunsa näivyttää päähenkilön lähes hengiltä. Tahtooko hän lopulta pahaa? Tahtooko hän vain sitä, mitä jokainen meistä sydämessään; tulla rakastetuksi, hyväksytyksi. Ja vielä, tulla raskaaksi.

Hänen tuli ikävä kotiin, vaikka kotonahan hän oli, siinä seisoi miehen pitelemänä hieman vinossa, viinintuoksuisena. Hän halasi takaisin pitkällä hartaalla tavalla. Se oli hänen toinen vikansa, kyky olla päästämättä irti.

On nälkä, on jano on jossain määrin loogisempi teos, kuin Pintanaarmuja. Tekstiltään se on yhtä runsaan kiihkeä. Vaikka romaani on itsessään ruma, on se kieleltään kuin kaunein koru. Runo, jota lukee ahmimalla.

Kiitos Maaria jälleen hätkähdyttävästä lukukokemuksesta!


Ja mitä hän toivoi eniten: syliä, johon voisi pysähtyä. Jossa itkeä suru pois.



***

Kirjan on lukenut myös Krista  ja Leena Lumi

Anna Jansson; Amorin kiehkurat

Ödesgudinnan på Salong d' Amour 2014, suom. Vappu Vähälummukka ja Gummerus 2014, 317s.

"Minua jännittää ihan kamalasti, mutta siitä tulee hurjan hauskaa. Minulle soitti joku Jonna Bogren -niminen toimittaja. Hän halusi kirjoittaa jutun minun ja Henryn rakkaustarinasta, siitä miten yli kahdeksankymppisenäkin voi vielä löytää rakkauden. Mutta sanonpahan vaan, että rakastuminen tuntuu kahdeksankymppisenäkin ihan yhtä hermostuttavalta ja kutkuttavan ihanalta kuin teini-ikäisenäkin."

Osallistuin facebookin lukuhaasteeseen, jossa tarkoitus lukea lokakuun ajan vähintään 30 sivua päivässä. Minulle tyypilliseen tapaan homma lähti lapasesta. Antauduin täysin lukumanian kouriin, mikä sinällään on varsin mukavaa, mutta myös postauspinoja kasvattavaa. Pitäisi osata kirjoittaa yhtä nopeasti kuin lukee!

Ruotsalainen kirjailija Anna Jansson on monille entuudestaan tuttu Maria Wern -dekkareista, jotka sisältävät kutkuttavan paljon huumoria. Tällaisena pimeänä ajanjaksona lääkitsen syysmasennusta kevyellä, pinkillä, pirskahtelevalla kirjallisuudella. Eli suoraan sanottuna, luen hömppää. En tosin jaksa sitäkään kovin kauaa, mutta välipalana chick-lit toimii mainiosti. Kuten myös Amorin kiehkurat.

Jansson sijoittaa elämällä iloittelevan tarinansa kampaamoon, mikä on miljöönä nappivalinta. Lukija pääsee kurkistelemaan erilaisten asiakkaiden elämiin, varsinkin rakkaushuoliin, joita päätähti kampaamon omistaja, Angelika toimeliaasti ratkoo. Siinä missä kampaukset laitetaan uuteen uskoon, usein myös ihmissuhteetkin. Omaa menetystään Angelika lääkitsee auttamalla muita. Mikä on toki jaloa ja palkitsevaa. Seuranaan hänellä hyörii hiusalalla loistava, muutoin suloisen uusavuton Ricky. Joka ei, yllättävää kyllä ole stereotypinen homo, ei homo ollenkaan.

Romaani on jaoteltu napakalla otteella nimettyihin lukuihin, tässä omat suosikkini

Voi jumankauta, sanoo Ricky

Syön, olen siis olemassa

Kaikkiin hetkiin ei tee mieli tarttua

Hautausurakoitsijat kuoriutuvat kosteikoista

Absintti ei ole nynnyjen juomaa

Aika kuluu ja me vielä pahemmin

Ja mihinkäs dekkarikuningatar karvoistaan pääsisi! Mahtuu tarinaan mukaan myös murha...

En voi sanoa tuntevani genreä siinä määrin, että voisin tässä henkseleitä paukutellen tekstiä ruotia. Minusta tarina kuitenkin toimii. Kantaa. Hauskuttaa. Viihdyttää. Janssonin ote on ihanan itseironinen ja leikittelevä, ryppyotsafiiliksellä tähän ei kannata tarttua. Tai ehkä kannattaakin, romaani kun voi kevään tuoksuilla ja omintakeisilla persoonilla herätellä jopa hymyilemään.

***

Teoksen on lukenut ainakin Kesän lapsi

keskiviikkona, marraskuuta 05, 2014

Elias Koskimies; Ihmepoika

Gummerus 2014, 191s.

Katson lastenhuoneen ikkunasta ulos Pikkumetsään. Kohtaloni on TODELLA KOVA: olen neljätoistavuotias nobody Pohjois-Pohjanmaalta, Suomesta. Sean Penn ei ole työntämässä päätäni kaasu-uuniin eivätkä fanit sekoa edessäni itkuisen kirkuvaksi massaksi.

Ihmepoika on kerrassaan ihmeellinen helmi! Se ottaa kainaloon, taluttaa sinne missä päälle sataa glitterpölyä hiuslakan seassa, tuoksuu hämmennys ja etsintä. Se on suloisesti pihalla, viiltävän terävästi läsnä. Aivan kuten useimmat meistä, ellemme me kaikki, tuossa iässä.

14-vuotias, 145-senttinen poika, joka omaa vielä ison pään, on tarinan tähti. Hän todella on tähti, aivan kuten ihailemansa Madonna, vaikkei Pohjanmaan valtaväestö osaakaan arvostaa. Pitäisi olla kuten muut pojat. Pelata pesistä, dokata, olla äijä. Mutta teoksemme poika on niin herkkä! Hän, joka suorittaa omaa olemassaoloaan siivoamalla, olemalla kiltti. Hän jolla on ystäviä, ainakin kylän kova tyttö Sutu. Mutta pojan sisimmässä asuu kaipaus olla jotain enemmän. Olla megatähti. Olla palvottu ja kaunis. Niin, olla tyttö.

Loneliness
täyttää mustan sydämeni.
Se itkee.
Kukaan ei näe.

Toivoin äidin lukevan tekstin, jotta hän ymmärtäisi, että olimme samanlaisia. Mutta hän ei lukenut sitä. Tai jos luki, niin ainakaan hän ei ymmärtänyt. Sen sijaan hän löysi huonettani siivotessaan barbienuken, jota olin salaa hoivannut lapsesta asti.


Teoksen alussa isä sairastuu vakavasti, ja perhesuhteet keikahtavat päälaelleen. Päsmäröivästä äidistä murtuu nainen, joka jää yksin huolehtimaan suuresta perheestä. Veljet ottavat yhä enemmän hajurakoa päähenkilöön, joka alkaa vaikuttaa muiden silmissä aina vain kummallisemmalta. Ja lopulta, niin, lopulta lähtevät myös ystävät.

Olen puolueellinen postaamaan Elias Koskimiehen kirjasta, myönnetäköön! Tapasin hurmaavan, sädehtivän Eliaksen Kirjamessuilla, juuri edellisenä päivänä Ihmepojan lukeneena, eli sopivan innostuneissa fiiliksissä. Koskimies on niin sympaattinen! Hän kertoi romaanin olevan omaelämänkerrallinen kasvukertomus, ja vaikken itse olekaan ollut poika (yllätys!), koin voivani uida teoksen päähenkilön nahkoihin. Minäkin olin, eri tavalla tosin, erilainen, normia herkempi nuori, pienellä junttipaikkakunnalla. Ja sain kieltämättä pahempaa palautetta kuin teoksemme Ihmepoika.


"Ootsää kyllä ihime tappaus. Oikia ihimepoika." (isä)

Niin me kaikki. Omalla tavallamme ainutlaatuisia. Suuria ihmeitä!


***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin

Kirjojen keskellä
Erja
Krista
Katri
Rouva Huu
Pihi nainen
Kirjasähkökäyrä


tiistaina, marraskuuta 04, 2014

Lars Pettersson; Koutokeino, kylmä kosto

Kautokeino, en blodig kniv 2012, suom. Salla Korpela ja Minerva 2014, 382s.

Täällä laaksossa oli aivan tyyntä. Ei tuulen henkäystäkään. Tummanharmaat pilvet riippuivat matalalla ja liikkumattomina lähimmän tunturin kupeessa. Tuntui kuin koko luonto olisi ollut varuillaan ja odottanut jotakin. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä. Tunsin kuitenkin kasvavaa levottomuutta. Jotakin oli tapahtumassa.

Koutokeino, kylmä kosto ei ole tapahtumarunsas actionpläjäys. Se ei mässäile, ei pelottele. Sen tenho nojaa suorastaan ylimaalliseen pohjoiseen maisemaan. Tapahtumapaikkana kun on yhäinen lumimaa, suoranainen villi länsi, jossa elävät omat, rikkumattomat sääntönsä. Koutokeino tuoksuu sulalle lumelle, pakkasen kuivattamille jäisille hiutaleille. Kaikki siinä elää ja on, leppoisan hyisellä tavalla.

Kirja kertoo Tukholmassa asuvasta Annasta, jonka edesmennyt saamelaisäiti vaihtoi aikoinaan lapsuudenkotinsa, ja sen myötä koko pohjoisen kulttuurin täysin toisenlaiseen maailmaan. Kaupunkilaiseen, sivistyneeseen elämään, elämään ruotsalaisen miehen kanssa. Tarina alkaa siitä, kun Annan isoäiti ottaa nuoreen apulaissyyttäjään yhteyttä, perheellä kun on velvoitteensa, ja se on toisen perheenjäsenen suojeleminen. Nyt Annaa tarvitaan auttamaan raiskaussyytteen saanutta serkkuaan, perheen porotalous kun nojaa pitkälti Nils Mattisiin. Hänen työpanoksensa on ankarissa olosuhteissa perheen ainoa mahdollisuus pysyä kiinni elannossa.

Anna lähtee matkaan kohti jääkylmiä mutta jylhiä maisemia, hän palaa sinne, mistä äitinsä kerran lähti. Norjan Finnmark näyttää naiselle aivan toisenlaisen elämäntyylin. Riisutun, alkukantaisen, askeettisuudessaan kauniin. Mutta pohjoisessa pätevät myös toisenlaiset säännöt. Lainkoura lipeää siinä missä eletään tarpeeksi eristyksissä kaikesta.

Ihmiset tekevät sen, mikä on perheen ja siidan parhaaksi. Toisinaan se ei käy yksiin esivallan säätämien lakien kanssa. Voitko silloin sanoa, onko vika omissa käsityksissäsi vai laissa? Kuka sen ratkaisee?

Anna joutuu melkoiseen ristipaineeseen sekä sukunsa, että omatuntonsa taholta. Nils vaikuttaa selvästi syylliseltä raiskaukseen ja nuoren naisen viiltelyyn. Kuinka ja miksi auttaa omaa sukulaistaan, vaikka hän on selkeästi tehnyt väärin? Pian tulee lisää ruumiita ja kokonaiskuva vaikuttaa Annasta yhä enemmän usvaiselta.

Siinä missä äitiinsä tullut Anna (- Tietäisitpä miten paljon muistutat Anna Marjaa sinun iässäsi. Olette samasta puusta veistetyt. - Niinpä, luoja yksin tietää, mistä se puu on peräisin.) valvoo jutun parissa öitä, on jäätyä ja palaa kuoliaaksi, nauttii melkoisen runsaasti alkoholia, lepää luonto näytöksen tapahtumapaikkana kauniina, rauhallisena, uhkaavana...

Voi miten hieno teos tämä Koutokeino! Bongasin kirjan Leena Lumin blogista, ja olihan romaani luettava. Kirja sopii mainoisti rauhallisten dekkareiden ystäville, jotka nauttivat taidokkaasta luontokuvauksesta. Teksi on suloisen huumorintajuista ja sykähdyttävän kaunista. Saamelaisten elämäntyylistä kiinnostuneet eivät voi jättää Koutokeinoa väliin. Varoituksen sanana kuitenkin: kannattaa varata viltti lukukaveriksi, välillä kyyti on sen verran kylmää!


Me emme ole edes statisteja tässä valtavassa näytelmässä. Ja kuitenkin me kuvittelemme juopuneen muurahaisen tavoin esittävämme pääosaa ja yritämme hallita sitä, mikä tapahtuu silmiemme edessä.

***

Ps. Tällä viikolla blogini elää varsin aktiivista elämää. Päätin ottaa käsittelyyn postaamattomien kirjojen pinon. Tervetuloa tekemään löytöjä!

maanantaina, marraskuuta 03, 2014

David Cronenberg; Syöpäläiset

Consumed 2014, suom. Ilkka Salmenpohja ja Like 2014, 326s.
"Syöpäläiset on silmät avaava ja häikäisevä timantti, joka ei sovi arkajaloille. Tämä lukukokemus on ehdoton niille, jotka nauttivat matkasta pimeyden syvyyksiin. Cronenbergin romaani on yhtä häiritsevä, pahaenteinen ja lumoava kuin hänen elokuvansakin."

Näin Stephen King, teoksen takakannessa.

Enhän minä tietenkään voinut olla moiseen haasteeseen tarttumatta, varsinkin kun oma veljeni hehkutti haluavansa romaanin ehdottomasti lukea. Muutoin kirja olisi saattanut luiskahtaa tietoisuuden ulottumattomiin, enkä (todellakaan) osaa sanoa olisiko se ollut hyvä vai paha asia. Ei tällaisesta nyt voi sanoa pitävänsä, eihän? Ja kuitenkin romaani oli koukuttava kuin mikä! Ja jäi mokoma vielä kesken!

Jos nyt käymme hämmennyksen vyyhtiä purkamaan, todettakoon, että Syöpäläiset on äärimmäisen inhottava kirja. Se käsittelee hyönteisiä (pelottavan psykologisessa mielessä), syöpäsairauksia, sukupuolitauteja, perverssiä seksiä, kannibalismia, väkivaltaa. Eli kaikki p*ska samassa paketissa. Ymmärrän tekstin olevan tahallisen groteskia ja provosoivaa, mutta kirjailijan ajatuksen juoksusta en kyllä saanut kiinni. Mikä pointti, mikä tarkoitus? Suureksi ongelmaksi koin myös sen, etten kyennyt pitämään yhdestäkään päähenkilöstä. Narsistista sakkia koko jengi! Miksen siis heittänyt romaanilla vesilintua? Jollain tavalla se onnistui minut sormensa ympärille kietomaan, koukuttamaan. Teos on kuin bakteeri joka tarttuu ja leviää, saa kiinni.¨

"Jos haluat ymmärtää, mistä puhun, sinun pitää tuntea kannibaalin suu huulillasi. Suu, joka on näykkinyt tuhansia paloja. Tuhansien inhimillisten hirmutekojen suu."

Mutta toisaalta mitä muuta olisimme voineet odottaa kauhuelokuvamestarilta, joka nyt on tehnyt uuden aluevaltauksen romaanin muodossa. Mies on ohjannut mm. Kärpäsen (1986) ja Alastoman lounaan (1991). Kumpaakaan leffaa en ole nähnyt, mutta veljeni varoitteli, että kirja saattaa näiden perusteella olla melko "outo". Ou jea.

"Piti vielä kysyä missä Célestinen vasen rinta on. Omi."

Syöpäläiset on tarina (erittäin löyhämoralistisesta) toimittajapariskunnasta, Naomista ja Nathanista, jotka seilaavat juttujen parissa ympäri maailmaa ja pitävät sähköisesti suhdettaan yllä. Kirjan alussa Naomi löydetään Pariisista, jossa hän on selvittämässä filosofiopettajattaren murhaa. Naisen ruumiista on syöty palasia ja hänen niin ikään filosofimiehensä on kadonnut jäljettömiin. Miksiköhän? Nathan taas pelehtii Budapestissä syöpäsairaan kaunottaren kanssa, hän kun on lähes sairaalloisen kiinnostunut taudeista.

Tosi ja taru ja kaikenlaiset pienet inhat yksityiskohdat sekoittuvat ja sekoittavat lukijan päätä. Romaani ei oikeastaan pelota, jossain vaiheessa koko saasta alkaa vain kyllästyttämään. Lisäksi teksti vilisee teknistä nippelitietoa, esimerkiksi kameran käyttöjärjestelmät saavat runsaasti sivutilaa.

Kuitenkin toivon, että teos tavoittaa lukijansa. Palan suorastaan halusta lukea, miten blogiystävät tulevat kirjan kokemaan! Teksti ja kerrontahan tässä kuitenkin omanlaistaan valoa loistavat.



Harri V. Hietikko; Näkemiin Shosanna

Reuna 2014, 271s.
Toiset perehtyvät tapauksen mahdollisiin syvempiin tasoihin.
Mutta snuffileffa muistutti itsestään.
Se ei jättänyt rauhaan.

Näkemiin Shosanna on teos, jonka valitsin yksinkertaisesti sen puhuttelevien kansien takia. Ajattelin kirjan sisältävän mahdollisesti jotain Puhdistus / Lasi maitoa, kiitos -tyylistä kamaa, jotka pääsivät aikoinaan heittämällä koskettavimpien lukemieni teosten vaativaan sarjaan. Ehkä Shosanna onkin jotain sinne päin, tosin perspektiivi täysin toinen. Nyt on vuorossa miesnäkökulma. Tämä on miesten maailma.

Teos kertoo bikeristä, vähintäänkin epäilyttäviä toimeksiantoja täyttävästä tee-se-itse miehestä. Kirjan päähenkilö, ehta MacGyver-tyyppi on nyt pornon perässä. Eikä mitenkään miellyttävissä merkeissä. Hänet on palkattu jäljittämään suomalaista (ah, taas saa olla syntyperästään ylpeä) pornovälittäjää, jonka materiaali osoittautuu järkyttävämmäksi kuin miehemme osasi odottaakaan. Homma hoidetaan, riesa on pois päiväjärjestyksestä ja leffat markkinoilta. Biker jatkaa kuitenkin videolla näkemänsä tytön kohtalon selvittämistä, kuinka hän moiseen tilanteeseen joutui, mitkä ovat neidon taustat?

Hmm, tässäpä teos, josta koen todella vaikeaksi kirjoittaa. Taisi kuulkaas nyt mennä lukijalla luu kurkkuun... En kokenut missään vaiheessa kuuluvani romaanin kohderyhmään sukupuoleni takia. Sanotaan nyt suoraan ja alleviivaten. Tämä todella on miesten kirja. Jos olisimme saaneet väliin vähän naisnäköalaa, se olisi tarinaa kummasti laajentanut. Nyt katsomme teosta yhden miehen silmin, hänen tekemisiään ja ajatuksiaan seuraillen.

Hietikon käyttämä kieli sen sijaan saa suurta plussa. Hänen mustan huumorin painoinen tyylinsä on jäljittelemätöntä. Leikitelevä, stadilainen, kokeileva. Ja juuri tämä maustaa mukavasti sinällään synkkään, kalmanhajuista juonta. Miehet, kokeilkaapa!



Nukahdin.
Uni oli paskaa.
Se oli niin täyttä saastaa, likaa ja häpeää.
Kaikki, mihin kosken on sitä.
Muuttuu sellaiseksi.
En saa otetta, en pysty tarttumaan.
En ylety muuhun.
Vain pilattuun ja vialliseen.
Jollakin tavalla rikottuun.
Sigmund Freud, tarkasta tämä.
Kysymys: Missä olet?
Vastaus: Pimeässä.
Taas. Aina.

***

Katso myös mitä kirjasta tykkäsi Kirsi