maanantaina, tammikuuta 25, 2016

Kate Atkinson; Hävityksen jumala

A God in Ruins 2015, suom. Kaisa Kattelus ja S&S 2016, 494s.

"Tulevaisuudelle", Teddy vastasi ja kilautti Nancyn lasia. Sodan aikana hän ei ollut pitkään aikaan uskonut tulevaisuuteen - ajatuskin oli tuntunut järjettömältä - ja nyt kun hän eli sitä, mitä oli tuolloin kutsunut "sodanjälkeiseksi elämäksi", tulevaisuus tuntui jostain syystä entistä järjettömämmältä. "Ja onnelle", hän lisäsi viiveellä, sillä niin piti sanoa, ainakin manatakseen hyvää onnea.


Elämä elämältä oli minulle se Kirja, se täydellinen viettelijätär, joka sai minut polvilleni aivan omanlaisella kerronnallaan. Teos leikitteli "mitä-jos"-ajatuksella sen verran uskottavasti, että etenkin (tällainen) lukija, jolla taipumusta jossitteluun, saattoi vain heittäytyä Kate Atkinsonin vietäväksi. Pohdiskella tekojen, niiden kaikkein pienimpienkin seurauksia.

Ja kyllähän tämä hurmaava brittirouva vie edelleen, tällä kertaa Hävityksen jumalan muodossa. Kirjassa tapaamme tutun Toddin perheen, elämme osittain samaa aikakautta kuin Elämä elämältä -romaanissa. Mutta nyt Ursula ei olekaan keskiössä, nyt on aika kuulla hänen pikkuveljensä Teddyn tarina. Teddyn, jonka rinnalla kuljemme koko hänen elämänsä kaaren. Sodasta rauhaan. Hämmennyksestä riemuun. Kipeään tyhjyyteen, vieraudentuntuun, joka ei päästä miestä missään vaiheessa.

Sillä Teddy oli varma kuolevansa sodassa. Hän jollain tavalla tiesi, että hänen olisi pitänyt kuolla sodassa. Mutta Teddy selviää. Hän nai lapsuutensa rakastetun Nancyn, hänestä tulee isä Viola -tyttärelle. Isoisä Violan lapsille. Tulevaisuus on hänen, hänen herkän runoilijasielunsa, halusi hän sitä taikka ei.


Sodan jälkeen - sillä Teddyllä oli kuin olikin sodanjälkeinen elämä - hän päätti yrittää aina olla ystävällinen. Sen parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.


Teddyn elämästä tulee melko normaalia, joskin tietty haikeus, tietty melankolia seuraa tämän herttaisen miehen kintereillä kuin vanha ystävä. Rakastaako Teddy edes vaimoaan? Entä tytärtään Violaa, joka elää elämäänsä holtittoman itsekkäästi? Violan ei voi sanoa uivan lukijan ihon alle, ellei sitten negatiivisia tuntemuksia nostaen.


Viola näki itsensä ihmisenä, jonka sisikunta oli kovaa ainetta, aivan kuin pehmeät elimet ja kudokset olisivat kalkkeutuneet joskus kaukaisessa menneisyydessä.


Ja silti, myöhemmässä vaiheessa kun nainen pysähtyy pohdiskelemaan elämäänsä;


Jos hän saisi kolme toivetta, mitä hän pyytäisi?
Että lapset olisivat taas vauvoja. Että lapset olisivat taas vauvoja. Että lapset olisivat taas vauvoja.


Pelkäsin etukäteen Hävityksen jumalan kertovan vain Teddyn sodasta. Lopulta sotakuvaukset jäävät miellyttävän vähäisiksi. Toisaalta taas koko tarina keskittyy Teddyn vaatimattomaan yhdenmiehen sotaan maailmaa vastaan. Mutta siinä missä joku toinen valitsisi katkeruuden, vaipuisi pessimismiin, valitsee Teddy lempeyden. Valinta - taas se on siinä.

Kirjassa liikutaan notkeasti aikakaudesta toiseen, yhden henkilön sisimmästä siihen viereiseen. Atkinsonin humoristinen sarkasmi saa lukijan hidastelemaan, paneutumaan tekstin tuottamaan nautintoon.

Mahtava romaani, ei ihan Elämä elämältä veroinen, mutta sanotaan se vielä... Mahtava romaani.


"On olemassa valon maailma", hänen sisarensa Ursula sanoi. "Mutta me emme näe sitä pimeässä."

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Krista, Sara ja Ulla.


keskiviikkona, tammikuuta 20, 2016

Ann-Marie MacDonald; Linnuntietä

The Way the Crow Flies 2003, suom. Kaijamari Sivill ja Tammi 2004, 851s.

"Tuntuu että osa minusta on hereillä, ja se osa on tosi onnellinen. Mutta sen pitää retuuttaa mukanaan toista osaa. Kuollutta painoa, kuin tajutonta potilasta. Minua. Minun silmäni ovat kiinni, minulla on sininen sairaalapaita."

Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä on romaani, johon jokaisen on ainakin kerran elämässä langettava. Se laskeutuu luoksesi höyhenen kevyenä, paljastaen samalla oven avauksella vaateliaan puolensa. Se haluaa sinulta, sinusta kaiken - aikasi, huomiosi. Kuuntele tämä tarina. Sinun on ymmärrettävä. Katso minua. Katso kaikkia meitä.


Meidän kaikkien pitää aina silloin tällöin kurkistaa kiven alle. Pimeä pelottaa meitä kaikkia, ja houkuttaa, sillä me tiedämme, että jätimme sinne jotain, ihan selän taa. 


Linnuntietä on perhedraama toisen maailmasodan jälkeisiltä vuosilta. Se kertoo McCarthyista; komeasta ilmavoimien everstiluutnantti Jackista ja hänen kauniista ranskalaisesta Mimi-vaimostaan. Perheeseen kuuluu myös kaksi reipasta lasta, isoveli Mike ja Madeleine... Niin, Madeleine. Teoksen sädehtivä sydän. Hauska Madeleine täynnä mielikuvitusta, täynnä uskoa huomiseen. Sillä mikä hänen on ollessa, varsinkin kun perhe on juuri muuttanut Jackin töiden perässä kanadalaiseen varuskuntaan, jossa pastellinväriset talot pursuavat samanikäisiä lapsia. Sitten alkaa koulu...


Kun on kahdeksan ja käy yhdeksättä, vahvistuu päivä päivältä. Havahtuu aina vain paremmin todelliseen maailmaan, ja silti tuntuu kuin pään ympärillä vielä leijuisi satujen jäänteitä, rippeitä uskosta puhuviin eläimiin ja eläviin teekuppeihin. Riekaleinen haaveiden sädekehä.


Lähes liiankin idylinen perhe-elämä saa ajan myötä säröjä, joita lukija kuin vahingossa tulee odottaneeksi. Mutta kun rauhassa tutuksi tulleiden henkilöiden (kuinka elävältä he tuntuvatkaan) arki alkaa kauhistuttavalla tavalla rispaantumaan, kun Madeleinen viattomuus liataan sillä hirveimmällä tavalla, tekee mieli painaa stoppia. Ei näin. Ei tämä voi mennä näin. Peruuttakaa kaikki!

Elämässä, kirjoissakin asiat kuitenkin vain tapahtuvat, vyöryvät vimmalla ohitse, ja tietysti teoilla on seurauksensa. Jackin poliittisilla salaisuuksilla, Madeleinen rujon rumilla. Ja sitten, eräänä päivänä löydetään pienen tytön kuoliaaksi kuristettu ruumis.


Niin. Linnuntietä on hirvittävän kaunis, hirvittävän rankka romaani, joka vaatii paljon mutta antaa kuitenkin vielä enemmän. Minuun on iskenyt sitkeä talviflunssa, luin kirjaa sänkyyn naulittuna muutamat värien ja tunteiden kyllästämät päivät. Viimeisen sivun jälkeen jouduin heräämään horroksesta. Vähän pöllämystyneenä palasin tähän maailmaan. Katselen ympärilleni, onko jokin muuttunut. Olenko minä? Miten maailma voisi olla enää sama, Linnuntietä jälkeen?



Samassa saatoin rukoilla,
ja kaulastani pois
putos albatrossi syvyyteen
kuin lyijyä se ois.

***

Romaani kuuluu bloggareiden suosikkeihin, joten arvioita löytyy runsain määrin googlesta. Linkitän tähän nyt viimeisimmän, Leena Lumin postauksen.


perjantaina, tammikuuta 15, 2016

Renée Knight; Kenenkään ei pitänyt tietää

Disclaimer 2015, suom. Arto Schroderus ja Otava 2015, 319s. (ennakkokappale)

Tämä on henkilökohtaista. Hän tarkistaa, onko arvioita julkaistu. Ei ole, ainuttakaan. Ehkä hän on ainoa, joka on lukenut kirjan. Ja vaikka muitakin lukijoita tulisi, he eivät saisi koskaan selville, että hän on nainen kirjan sivuilta. Mutta joku on saanut sen selville. Joku tietää.
Miten helvetissä kirja on päätynyt hänen kotiinsa?


Psykologisen trillerin lukeminen on minulle kuin kotiinpaluu, paluu suloiselle mukavuusalueelleni, jossa uskallan jo kirjan kansien perusteella heittää kaiken epäröinnin mielestäni -uskallan heittäytyä. Eihän kertomus naisesta, joka lukee kirjaa, ja tajuaa sen kertovan hänestä itsestään, hänen yhdestä, hirveästä salaisuudestaan, voi olla mitään muuta kuin nautintoa meille lukijoille.

Lontoolainen Renée Knight polkaisee kirjallisen uransa käyntiin timantin lujalla tyylillä. Hänen tekstinsä ei hoipertele, poikkea sivupoluille, hänellä on tarina kerrottavanaan ja hän kertoo sen. Kenenkään ei pitänyt tietää. Ja tietää kuitenkin.

Romaanimme päähenkilö, dokumenttialalla työskentelevä uranainen Catherine, on jo vuosia sitten rakentanut sielunsa ympärille piinkovan kuoren. Ihmiset näkevät hänessä työlleen ja perheelleen omistautuneen keski-ikäisen kaunottaren, mutta pinnan alla Catherine kantaa riipivää salaisuutta. Salaisuutta, joka nakertaa naisen suhdetta teini-ikäiseen poikaansa, ja mutkien kautta myös rakkaaseen aviomieheensä. Sillä voiko liitto, jossa toiselle ei kerrota sitä kaikkein hirveintä, kuitenkaan elää ja hengittää.

Kauhu alkaa niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin kirjan lukemisesta. Hän ei edes tiedä, kuinka teos yöpöydälle on päätynyt. Teos on jätettävä kesken. Haukottava henkeä. Menetettävä yöunet. Mielenrauha. Sillä kirja kertoo hänestä itsestään. Kuka Vieras mies -romaanin on kirjoittanut? Kuinka kukaan voi tietää, mitä tapahtui niin monia vuosia sitten? Hänenhän pitäisi olla jo kuollut...

Catherinen on selvitettävä salaperäisen kirjan salaisuus. Itsensä tähden. Perheensä tähden.


En tiedä olenkohan lukenut jo liikaakin tämän kaltaisia kirjoja, sillä loppuratkaisu ei tullut minulle yllätyksenä. Aloin aavistella pahinta onneksi vasta hieman ennen kuin kaikki paljastui. Eikä tämä lukunautintoa pilannut, päinvastoin. Haluan ehdottomasti lukea lisää Knightiä. Naisella on kaikki mahdollisuudet kohota uudeksi Karin Fossumiksi!


Nancyn käsikirjoitus myllersi mielessäni, ravisteli minua ja sytytti minuun jälleen jonkinmoisen elämänhalun. Se muistutti minua asiasta, josta olimme aina olleet Nancyn kanssa yhtä mieltä: kaunokirjallisuus on paras tapa selvittää päänsä.

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Susa , Lukuneuvoja ja Krista.


maanantaina, tammikuuta 11, 2016

Kalle Lähde; Happotesti

Otava 2015, 269s.

Pääsen ulko-ovesta jalkakäytävälle ja yritän pysyä kurssissa. Jalkakäytävä ei riitä ja vasen jalka hakeutuu kadun puolelle, oikea käsi nousee Hitler-tervehdykseen tasapainottamaan pudotusta kivetykseltä. Ohikulkijoiden silmissä olen juopunut natsi.


Kalle Lähteen Happotesti paukahti lukulistalleni kuin varkain. Tai ihan kohteliaastihan se kolahti, postiluukusta eteiseen kuten herrasmies ainakin. Pisteenä iin päälle luin HS:n julkaiseman, rohkean jutun kirjailijasta (Paeta vai kuolla?), ja siinä samassa syöksyin teoksen viinanhuurteisille sivuille. Päädyin päähenkilön rinnalla himoitsemaan alkoa, tuota koukuttavaa jumalten juomaa jonka rinnalla arki töineen ja parisuhteineen joutaa suloiseen unholaan. Päädyin nousuhumalan taivaalliseen olotilaan, hermoilemaan riittääkö raha/viina huomiseen, pelkäämään pilkkua, oksentamaan painajaismaissa krapuloissa, laulamaan karaokea, pettämään itseni miljoonasti, paskomaan housuihini.


Näen vaimon jo kaukaa. Seison selkä kuppilan seinää vasten. Nyt olisi oltava reipas ja tavoiteltava iloisuutta. Pitäisi näyttää siltä, ettei ero hetkauta ja pärjään hyvin yksin. Samalla ymmärrän olleeni vasta kolme tuntia reissussa ja joutuneeni jo soittamaan vaimon ensiapuun. Kakkakin on jo ehtinyt tulla housuun. Olen säälittävä. Onneksi olutta on kokonainen laatikollinen.


Koska miten tavallinen arki voisi riittää, kun toisella puolen viekottelee ihana humaltuminen? Unohdustakin sitä paitsi kaivataan, ehkä enemmän kuin mitään muuta. Myös syyllisyys kolkuttelee tajunnan rajamailla. Muistuttelee lupauksesta vaimolle, että nyt katkeaa putki. Muistuttelee tulevasta krapulasta musertavine mörköineen.

Vaikka raittiin alkoholistin, Kalle Lähteen tuore esikoisromaani on alkuun hilpeän hauska, ja kirvoittaa matkan varrellakin monet naurahdukset, alkaa junnaavana toistuva kaavio pidemmän päälle puistattaa. Takateksti lupaakin tarinan naurattavan - mutta ei pitkään.

Happotesti on rehellisen raadollinen kertomus siitä, mitä on alkoholismi. Millaista on elää alkoholistina. Ja toivon pilkkeenä kirjailijan oma elämä - hän selvisi alkoholismistaan. Se on mahdollista. Jokaiselle.

Kiitos rohkeudestasi. Kalle Lähde!


Mitä sitä muutenkaan tulevaa murehtimaan. Viisitoista minuuttia on minulle sopiva tulevaisuus.


***

Romaanista on ehtinyt blogata jo moni. Tässä muutama linkki etiäpäin: Kirsin kirjanurkka, Suomi lukee,  Pihin naisen elämää.


torstaina, tammikuuta 07, 2016

Stephen King; Painajainen

'Salem's Lot 1975, suom. Heikki Karjalainen ja Tammi 1990, 475s.


He tulivat talon luo. Me uskovat olemme kyllä aika joukko, Susan mietti. Kirjojen puoliksi höperryttämä vanha opettaja, lapsuutensa painajaisten vainoama kirjailija, pieni poika jonka vampyyrimytologian jatko-opinnot koostuvat elokuvista ja kauhulehdistä. Ja minä? Uskonko minä todella? Tarttuvatko vainoharhat?


Kyllä tarttuvat, kun kyseessä on Stephen King. Uskon vakaasti tämän kirjailijan osaavan luoda kauhua jopa lähikaupassa käymisestä, unohdetuista pikkukaupungeista puhumattakaan, jotka taitavat olla kirjailijan tavaramerkkiä.

Jälleen pelko astuu uskottavasti kyläpahaseen, jossa elo on jatkunut vuosia hitaalla moottorilla. Vanhat patut juoruilevat piereksien, nuoriso pakenee paikalta heti kun ikä riittää, ja pääkatua asuttavat vuodesta toiseen samat myymälät. Mutta tätä kaikkea silmäilee uinuva kauhujen talo, pitkään hylättynä lojunut rötiskö. Vaanien. Odottaen tilaisuuttaan...

Ja nyt se tilaisuus on lipunut huomaamatta kaupunkiin. Samoihin aikoihin vanhoihin, tuttuihin maisemiin palaa kirjailija Ben Mears. Benin aikomus on kohdata painajaistensa talo, lapsuutensa pelot siinä missä myös kirjoittaa uusi bestseller.

Hetimiten mies tutustuu paikalliseen kaunottareen Susaniin, ja pari kokee äkkirakastumisen. Mutta kun mies kysäisee paikalliselta kiinteistövälittäjältä mahdollisuuttaan vuokrata hylätty Mastenin talo, hän kuuleekin paikan olevan myyty.


Kukkulatalo, joka ei ollut järjissään, seisoi yksin kukkuloidensa juurella ja piti pimeyttä sisällään. Se oli ollut pystyssä kahdeksankymmentä vuotta ja saattaisi olla pystyssä vielä kahdeksankymmentä lisää. Talon sisällä seinät olivat yhä pystyssä, tiilet oli ladottu tasaisesti, lattiat olivat tukevat ja ovet järkevästi suljettu. Hiljaisuus levittäytyi tasaisesti kukkulatalon puuta ja kiveä vasten, ja se mikä talossa käveli, käveli yksin.

Shirley Jackson
Kukkulatalon kummitus


Unohdettu, täysin nykyjärjellä ajateltuna uskomaton pahuus on muuttanut kaupunkiin. Sen aika on nyt. Eikä se epäröi.

En kyllästy kehumaan Kingin taitoa tuoda pelko tavallisten ihmisten tavalliseen arkeen. Hiipivä uhan tunne on miltei pelottavimmillaan silloin, kun vielä ei ole tapahtunut mitään. Ja sitten kun tapahtumat polkaistaan varsinaisesti käyntiin, sitten kun ei tarvitse enää arvailla vaan veri kirjaimellisesti roiskuu silmille, kiitos taustatyön, juoni vaikuttaa hirvittävän uskottavalta.

Aloitin joululomalla erästä jännäriä, joka jäi valitettavasti kesken alkumetreillä. Meinasin jo panikoitua että mitä tässä nyt sitten luetaan, mutta onneksi miehelläni on varsin kattava kingikokoelma. Hänen suosituksestaan antauduin Painajaisen vietäväksi, ja sehän kannatti. Kannattihan se.

Kirjailijan juuri uudelleenjulkaistu Se odottelee jo yöpöydällä...


Yksin. Niin, se on avainsana, kauhein sana mitä on olemassa. Murha ei ole sen veroinen, ja helvetti on vain köyhä synomiini...


***

Romaanista on blogannut ainakin Alatheia, Emilie ja Raija.


maanantaina, tammikuuta 04, 2016

Anja Snellman; Antautuminen

WSOY 2015, 325s.


Minun sänkyni yläpuolella leijailee lampunreunaan kiinnitetty, valkoiseen lankaan pujotettu silkkipaperilintu joka heilahtelee jokaisen ohikulkijan tuulahduksesta ja kevyestäkin puhalluksesta. Se tanssii pölyhiukkasten parvessa. Se on melkein läpinäkyvä, vähäeleinen, sekään ei häiritse ketään. 


Minun piti postata tänään jotain ihan muuta, mutta luettuani itselleni ostamani joululahjakirjan, on nyt aivan pakko avautua, antautua, kertoa, millainen aarre on Antautuminen. Se on sielukirja jokaiselle meistä, jotka elämme tätä elämää erilaisina. Elämme marginaaleissa. Outolintuina. Käsittämättöminä muille ja itsellemme. Meille on olemassa nimitys, olemme erityisherkkiä. Ja juuri siksi tästä teoksesta tuli minun sielukirjani. Minun rakkaani. Minun tukipylvääni ailahdusten, tuulahdusten maailmassa, jossa sisältä päin tulevat ne suurimmat vastukset. Siunaukset.


En pelkää invaliditeettia. Sisäinen epämuodostuneisuuteni on tosiasia, eikä ulkonainen voisi sitä enää pahentaa.


Olen naurettavuuksiin saakka pihistelijä, en yleensä osta itselleni mitään. Edes kirjoja. Kuten tiedätte, saan (kustantajille kiitos!) arvostelukappaleita ja kirjastossa minut nähdään lähes päivittäin, kuten muuten myös kirjamme päähenkilö. Tästä teoksesta kuultuani olin kuitenkin varma, että kirjasta kannattaa maksaa. Aihe on nyt pinnalla, mutta me, jotka olemme eläneet erityisherkkinä koko elämämme, saamme huokaista helpotuksesta - emme sittenkään ole friikkejä, meille on olemassa oma viitekehys, käytöksellemme on olemassa selitys, ja mikä parasta, emme ole asian kanssa yksin.

Ja kun teos on vielä suuresti ihailemani kirjailijan, Anja Snellmannin kirjoittama... Osasin odottaa kultaa.


Imen itseeni muitten huonot päivät ja ahdistukset, joudun keinumaan tahtomattani, minulle annetaan lisää vauhtia, enkä osaa rajata itseäni ulos heidän mielentiloistaan. Ylireagoin mietoihinkin moitteisiin.


Antautuminen alkaa lapsuudesta, jossa pieni tyttö kokee äänet, hajut, värit, ja varsinkin tunneilmaston tarkemmin kuin yksikään perheen aikuisista. Varsinainen helvetti alkaa, kun tyttö sysätään koulunpenkille. Poissa on äidin tuttu selkä, jonka taakse tuntemattomien katseita paeta. Tytöstä kasvaa VinkuleluHullumagneettiSuruvaippaMurhekääryleSääliö, nimityksiä löytyy loputtomiin, ja niillä on luvut sydäntäsärkevästi otsikoitu. Kun pitäisi olla sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut, suorittaja, ja kuitenkin kaipaa vain kodin rauhallista lohtua, olo on kuin lapsuuden silkkipaperilinnulla. Hän on niin hauras, kaikkien tuulien tarttua.


Miten minä tulevina vuosina muuttuisin yhä epäsosiaalisemmaksi, seurassa hiljaisemmaksi, joka ikistä sanaa, äänensävyä, ilmettä, tuoksua tulkitsevaksi ja päiväkausia märehtiväksi. Levottomaksi. Epäluuloiseksi.


Ja elämä erityisherkkänä on täynnä ristiriitoja. Olemassa on myös Drama Queen. Toisaalta sitä rakastaa yli kaiken rutiineja, järjestystä, turvallista arkea, toisaalta on valmis aivan yllättäen rikkomaan kaiken, ihastumaan tulisesti, aina uudelleen ja uudelleen...

Antautuminen on puhdistava lukuelämys. Se lukee sinua yhtä paljon kuin sinä sitä. Ja siitä saa elinikäisen kumppanin, rinnallakulkijan tielle, jota leimaa epävarmuus siinä missä myös raju onni.

Anna Snellman. Minä kiitän.


Oli pakko pysähtyä ja myöntää: olen egokilpijä kiillottavassa soturikulttuurissamme täysin eksyksissä. Tunsin olevani kaikkialla marginaalissa, tarkkailija, yksin.
Haluan olla marginaalissa, tarkkailija, yksin.


***

Romaanista on blogannut moni. Linkitän tällä kertaa Susan upean postauksen.


lauantaina, tammikuuta 02, 2016

Blake Crouch; Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

The Last Town 2014, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2016, 324s.

Me olemme lajimme viimeiset, siirtokunta 2000-luvun alusta. Asumme muinaisen Idahon vuorilla kaupungissa nimeltä Wayward Pines. Koordinaattimme ovat 44 astetta 13 minuuttia 0 sekuntia pohjoista leveyttä ja 114 astetta 56 minuuttia 16 sekuntia läntistä leveyttä. Onko siellä ketään?


Erittäin onnellista ja kirjaisaa tätä vuotta, ystävät! Miten hienoa onkaan aloittaa vuosi 2016 kirja-arviolla, kun kyseessä on teos, joka ei sijoitu jonnekin keskitason/kohtalaisen harmaaseen välimaastoon. 

Ei sinne päinkään, sillä nyt on kyseessä Wayward Pines -trilogian viimeinen osa, Viimeinen kaupunki, viimeinen taistelu sekä kaupungin, että ihmisyyden puolesta. Viime vuonna ilmestynyt Salaisuus jätti järkyttävän nälän sarjaa kohtaan. Nälän saada tietää, kuinka näille ihmispoloille lopulta käy, kuinka itse kaupungille, koska nyt maan valtaväestö, ufomaiset hirviöt nimeltään abret rynnivät sisään kaupunkia suojaavasta portista...


TERVETULOA WAYWARD PINESIIN
MISSÄ PARATIISI ON KOTI

Ei ole enää, Ethan ajatteli.


Nyt paetaan vailla hengähdystaukoja, nyt toiminta virtaa sivu sivulta suoraan suoniin. Viimeistä kaupunkia lukee ahmimalla, eikä muista edes hymyillä sen tosiasian edessä, kuinka kovasti sitä pelkää fiktiivisten henkilöiden puolesta. Aikuinen ihminen! Puhumattakaan kaupunkilaisten tulevaisuuden edestä, kun valmiina tarjoiltu pöytä pistääkin lapun luukulle. Lopullisesti.

Blake Crouchin vauhdikkaan dystopiasarjan viimeinen osa koostuu lyhyistä luvuista, joissa erityisesti vähän syrjemmälle jäänyt sankari Ethanin vaimo Theresa, saa lihaa paperisen ruumiinsa ylle. Pääseepä mukaan ujuttautumaan myös ripaus romantiikkaa.

Mutta vaikka teos kokonaisuudessaan täytti mennen tullen korkeat ennakko-odotukset, sai huikaiseva loppuhuipennus tältä lukijalta ihon kananlihalle. Parempaa tapaa lopettaa tarina on mahdotonta keksiä.

Oi että! Olen ihan täpinöissäni tulevasta kirjavuodesta, joka vaikuttaa katalogien uutuusluetteloiden perusteella varsin lupaavalta.


Seuraavaksi... kauhua.

***

Romaanista on jo ehtinyt blogata ystäväni Krista.