Lisa Jewell; Sitten hän oli poissa

Then She Was Gone 2017, suom. Karoliina Timonen ja WSOY 2019, 407s.

Laurel tiesi, että hän ylireagoi ja toisaalta taas ei ylireagoinut. Ylireagointia ei ollut ollenkaan, kun oma lapsi on lähtenyt yhtenä aamuna vartin matkan päässä olevaan kirjastoon opiskelemaan reppu täynnä kirjoja eikä ole koskaan palannut.



Brittikirjailija Lisa Jewellen uusin romaani on pilkahdellut vastaan monissa blogeissa. Minulle kansista tulee hauskasti mieleen purppuraisen timanttista, kammottavaa tähtipölyä. Kun pääsin teoksen kimppuun totesin ennakkoaavistukseni oikeaksi sillä jotain taianomaista näinkin tyypilliseen aiheeseen, kuin teinitytön katoaminen, on saatu. Ja lopulta psykologisille trillereille tyypillinen rujous jää päällimmäisenä mieltä hyytämään.


Kaikki asiat, jotka tuntuivat tärkeiltä eilen, eivät ole tärkeitä enää. Tärkeää oli enää saada avattua se valtava uuden informaation solmu, joka on nyt vallannut Laurelin ajatukset. Osaset ovat sotkeutuneet yhteen, ja hän on varma, että kokonaisuus tarkoittaa jotakin, mutta se on niin kaukaa haettua ja karmivaa, ettei hän tiedä, mistä alkaisi.



Sitten hän oli poissa tarjoaa kihelmöivän mystisen lukuelämyksen. On kaunis 15-vuotias teinityttö, komea poikaystävä, rakastava perhe... oikeastaan juuri Ellie kolmesta lapsesta se äidille kaikkein läheisin. Hunajainen, nuoruutensa loistossa kukoistava neito on vain matikassa huono. Ellielle palkataan yksityisopettaja, tietenkin tyttö saa tahtonsa läpi, ja pian aineen salat alkavat aueta. Ellie tekee yhden ainoan virheen, sen kaikkein kohtalokkaimman, ja sitten hän on poissa.


Syyttely oli uuvuttavaa. Syyttely saattoi viedä järjen... kaikki mitättömät sattumat, jokainen polku haarautumassa miljoonaksi lisäpoluksi aina kun niistä huolettomasti valitsi yhden, joka sitten johti taipaleelle, jolta ei ikinä enää löytäisi takaisin.



Lapsen menetyksestä kituva Laurel katselee vierestä kuinka hänen perheensä hapertuu ja hajoaa - mies ottaa eron ja jatkaa elämäänsä uuden naisen kanssa. Jäljelle jääneet lapset muuttavat kotoa heti kuin mahdollista... Vasta vuosia myöhemmin myös Laurel on vihdoin valmis ja silloin nainen rakastuu. Mysteeri astuu mukaan kuvoihin piinaavana ja hämmentävänä Laurelin tavattua uuden miehensä nuorimman tyttären. Kuinka kummassa tuo tyttö voi muistuttaa niin paljon Ellietä?


Valitettavasti luin vahingossa eräältä keskustelupalstalta aika ratkaisevan juonipaljastuksen (varokaa ihmiset tekemästä niitä!), eikä tämä tietenkään voinut olla vaikuttamatta kirjalliseen nautintoon. Siitä huolimatta ihastuin tarinan omaleimaiseen hulluuteen, lähelle tuleviin henkilöhahmoihin ja tietysti itse tunnelmaan.

Toimii mainiosti kesälomakaverina!

Arttu Tuominen; Verivelka

WSOY 2019, 408s.

Ja koko ajan outo ajatus vaivasi häntä. Jokin, joka tuli unen ulkopuolelta, jostain kaukaa ja jonkun toisen lähettämänä.
Kosmista kohinaa.
Ettei unessa ollut aikaa, että kaikki oli pysähtynyt - ja ainoa, mikä liikkui, oli hän.
Koska hän matkusti ajassa.



Olen vehdannut Arttu Tuomisen uusimaan bloggauksen kanssa jo aivan liian pitkään. Mitä pidemmäksi kirjoitustaukoni on venynyt, sitä haastavammaksi tekstin tuottaminen on tullut. Ehkä kaikista harrastuksista tarvitsee välillä pitää taukoa, ja ehkä tauon voisi päättää vaikka vähemmän ravisuttavalla teoksella, mutta mitä suotta, mennään suoraan sydänvereeni. Sillä sellaiseksi Verivelan koen.

En ole uskaltanut lukea yhtäkään postausta kirjasta mutta huhu kertoo kanssalukijoideni romaaniin rakastuneen. Minä, kuten varmasti moni muukin, empi hiukan uuden edessä. Onhan tämä ihan luonnollinen ilmiö. Labyrintti-trilogian henkilökaartin hyvästeleminen otti koville. Mutta nyt meillä on käsissämme jälleen tarina, joka jokaisen pitäisi lukea.


On kulunut viikko kohtauksesta Antin kotona, päivästä, jona he kohtasivat Rami Niemisen kumppaneineen jokirannassa. Vaikka he ovat nähneet Antin kanssa pari kertaa tuon päivän jälkeen, tuntee Jari, että he ovat lipuneet kauemmas toisistaan kuin sumussa seilaavat laivat, jotka hitaasti loittonevat. Jollain tasolla Jari ymmärtää, että se on luonnollista. Antin vanhemmat eivät enää koskaan näytä hänestä samoilta kuin ennen. Taas yksi lapsuuden ohuista säkeistä on katkennut.



Mökki, puukotettu mies, änkyräkännissä hoippuroiva "juhlakansa". Poliiseille tuttua kauraa, näitähän nähdään jatkuvalla syötöllä ja syyllinenkin on jo tiedossa. Vaikkei silminnäkijöiden havaintokyky paras mahdollinen olekaan, paikalta paennut verinen mies takaa sen, ettei juttuun kannata tuhlata enempää aikaa. Mutta. Murhaaja on Antti! Murhattu taas Rami! Poliisimme Jari tuntee kosmista kohinaa, hän matkustaa ajassa taakse päin ja on esiteini jälleen...


Verivelka on äärimmäisen vahva rikostarina, mutta vielä väkevämmin se kuvaa nuoruuden karuutta ja toisaalta ystävyyttä. Niitä valoja, jotka vannottiin vuosikausia sitten, sitä uskollisuutta, jota mikään ei voi murtaa. Lukiessa voi kyllä murtua, sen välttäminen on aika mahdotonta.


Arttu Tuominen tuntuu kehittyneen kirjailijana ihan hurjasti; tarinan eloisuus, sen kammottava syvyys, puhdas lukemisen riemu... niitä Verivelka tarjoaa. Ja jotain vielä enemmän. Minä kiitän.



Aaveet eivät olleet yliluonnollisia kalmoja, vaan jälkiä menneisyydestä. Arpia ja haavoja - stigmoja, jotka saattoivat milloin tahansa alkaa vuotamaan.

X


***


Lisää postauksia löytyy Googlesta.

Simo Hiltunen; Ihmisen kuoressa

WSOY 2019, 421s.

Me olemme syyllisiä. Kaikki. Kukin tavallamme.



Koko kirjavuoteni, kaikki omilla tavoillaan loistavat lukuelämykset, ovat kuljettaneet minua kohti. Ehkä en ollut valmis aikaisemmin, ehkä en tarpeeksi keskittynyt tai halukas luovuttamaan mieltäni näin kokonaisvaltaisesti kirjalle. Ihmisen kuoressa vei mukanaan vielä syvemmin kuin edeltäjänsä Lampaan vaatteissa, jonka senkin valitsin aikanaan yhdeksi vuoden parhaimmista romaanesta. Kirjailija Simo Hiltunen on täällä taas, synkempänä, rujommin lukijansa ottaen.


Hän olisi halunnut veitsen, jotta olisi voinut viiltää itsensä takaisin, osaksi todellisuutta. Tiputella suonistaan pisaroita veteen ja katsella veren huntuja, jotka painuivat pohjaan ja anelivat itselleen aikaa, jota ne eivät koskaan saisi. Ne vain laimenisivat ja katoaisivat. Niin kuin ihmiselämäkin. Tämä turha.



Perhesurmia tutkinut rikostoimittaja Lauri Kivi on oppinut minuudesta, sinuudesta, ihmisyydestä jotakin perustavanlaatuista. Aiemmin väkivaltaisesti käyttäytynyt päähenkilömme osaa jo taltuttaa demoninsa ennen kuin ne syöksähtävät kirjaimellisesti kimppuun. Mutta miten Minä pysyy kasassa kun elämä runnoo takaisin pimeyteen? Isyys on Kivelle harjoittelemisen arvoinen asia varsinkin kun tytär Aava jo täysi ikäinen, täysverinen kansainvälisestikin menestynyt poptähti.

Myös paremmin Oceanina tunnettu Aava kantaa nuoresta iästään huolimatta tyhjyyttä. Veren väristä syyllisyyttä. Hän joka muistuttaa niin kovin kolme vuotta sitten kadonnutta artistia Amandaa. Vaikka poliisi kirjasi aikoinaan Amandan katoamisen itsemurhaksi, ei sureva äiti saa rauhaa. Nyt hän pyytää Kiveltä apua, jotta tyttären kohtalo saisi viimein päätepisteen.


Pimeä talo, sen varjot ja ahtaat käytävät ahdistivat. Oli kuin olisi kopeloinut kuilujaan; omia mielihalujaan ja pelkojaan. Koko ajan kammoksuen löytävänsä jotain, mitä ei kyennyt hallitsemaan. Jotain alkukantaista ja rujoa. Jotain, mikä syöksyisi kesyttämättä päälle pimeyden laitamilla.



Ihmisen kuoressa riisuu lukijansa alastomaksi. Mikään ei ole yksiselitteistä, syy ja seuraus kulkevat tiiviisti käsikädessä muovaten henkilöistä... inhimillisiä. Ihmisiä. Heitä on satutettu, he tulevat satuttamaan. Oikean ja väärän rajat hiipuvat tarinan edetessä varmaotteisella tyylillä. Sanoilla leikittelevä kirjailija ei kuitenkaan unohda toivoa, huumorista puhumattakaan


- Pokka kiroilee paljon.
- Vitut kiroilen. En muuten kiroile saatana. Perkele.
- Pokka menee nyt itseensä.
- Pokka menee nyt helvetin vittuun täältä, uutispäällikkö raivosi ja oli sanansa mittainen mies.


Heittämällä vuoden paras kirja, jota aloin kaivata heti kansien sulkeuduttua.

Leïla Slimani; Kehtolaulu

Chanson douce 2016, suom. Lotta Toivanen ja WSOY, 237s.

Louise on sotilas. Hän etenee hinnalla millä hyvänsä, niin kuin elukka, niin kuin koira, jolta ilkeät lapset ovat murskanneet tassut.



Teoksen takakannessa romaanin juonen kerrotaan kääntyvän kehtolaulusta sielunmessuksi. Kauniin karusti sanottu. Ja sellainen kirja onkin, hellästi tyytyväisyyteen keinuttava, niin rauhalliseen tahtiin, ettei rinnalla vaanivaa kauhua edes huomaa. Ovelasti se kietoutuu ympärille tehden itsestään melkein näkymättömän. Ja koska loppuratkaisu paljastuu jo ensi sivuilla, voin minäkin kertoa etteivät Massén perheen lapset tule selviytymään...


Sekavat, iralliset kuvat valtaavat hänen mielensä, näyt vilistävät yhä vinhempaa vauhtia, yhdistäen muistot ja surut, kasvot ja rauenneet haaveet. Muovinhaju sairaalan pihalla, jossa häntä kävelytettiin. Stéphanien nauru, joka oli kirkasta ja silti tukahdettua, kuin hyeenan naurua. Unhoon painuneiden lasten kasvot, sormenpäillä silitettyjen hiusten pehmeys.



Lasten saaminen on ihana asia, totta kai, ja yhden lapsen kanssa pärjääkin kohtalaisen mainiosti. Mutta kun Myriam tulee jälleen raskaaksi, naisella alkavat seinät kaatuilla päälle. Hyvin tuttu tunne meille perheenäideille. Elämä on pelkkää lastenhoitoa, kodin siistimistä, oman hyvinvoinnin laiminlyömistä.

Kun Myriam saa tarpeekseen, ja haluaa palata takaisin työelämään, itse tästä suurta syyllisyyttä kantaen, päättää perhe palkata lastenhoitajan. Louise vaikuttaa kaikin puolin nappivalinnalta; hän tulee loistavasti toimeen lasten kanssa, hän laittaa ruoan, eikä Massén kodissa ole ikinä aiemmin ollut näin siistiä. Suorastaan harmonista.

Kenenkään huomaamatta aina syrjään jäänyt Louise kantaa omaa pimeyttään, päästäen pedon toisinaan vapaaksi. Ja yksikin kerta on liikaa...


Yksinäisyys löi vasten kasvoja iltahämärissä, niinä hetkinä jolloin pimeys laskeutui ja taloista kantautui yhdessä elävien ihmisten ääniä. Valo väheni ja äänet saapuivat: naurut ja huohotukset, myös pitkästymisen huokaukset.

Ranskalais-marokkolaisen kirjailijan Leïla Slimanin supersuositusta Kehtolaulusta on kirjoitettu eri blogeissa jo paljon. Minulla ei oikeastaan ole muuta lisättävää tähän, kuin että liityyn romaanin ylistäjien pariin. Slimanin tyyli on pelkistettyä, se nojaa hyvällä tavalla lukijan oman mielikuvituksen varaan. Mikä lopulta koitui Louisen murtumispisteeksi? Mikä naisen oli näin pahasti traumatisoinut? Miten Massét tulevan ikinä tragediasta selviytymään? Vaaniva, tarkka ja pelottava Kehtolaulu jää soimaan pitkäksi aikaa päähän...

Olemme onnellisia vasta sitten kun emme enää tarvitse toisiamme, hän ajattelee. Sitten kun voimme elää omaa elämäämme, joka ei kuulu muille. Sitten olemme vapaita.



***

Teoksen ovat lukeneet ainakin Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä ja Kirja hyllyssä.

Kristina Ohlsson; Sairaat sielut

Sjuka själar 2016, suom. Outi Menna ja WSOY, 395s.

Siinä, että heidän talostaan oli sähköt poikki mutta muualta ei, ei varmaankaan ollut mitään ihmeellistä. Samalla hetkellä, kun hän laski puhelimen kädestään, pihalta kuului taas jotain. Anna nosti katseensa ja valahti vitivalkoiseksi. Hänen sydämensä seisahtui.
Sillä hän näki ikkunasta puun, joka oli ilmiliekeissä.



Kadonneita ihmisiä, sairaita huhuja, palavia puita. Pappila, josta kaikki alkaa ja jonne kaikki palaa. Aiemmin dekkarisaralla kukoistanut, huipputaidokas kirjailija Kristina Ohlsson on kirjoittanut minun mielestäni parhaimman romaaninsa. Kauhu todella pukee hänen tekstiään, antaa sille uudenlaista koukuttavuutta. Sillä ehdottomasti Sairaat sielut kuuluu kategoriaan mahdottomat-laskea-käsistä.


- Sano nyt, hän kehotti ääni käheänä. - Kerro mitä tapahtui. Koska minä en muista mitään. Ilmeisesti jo ennen kidnappausta sattui jotain, minkä takia kukaan ei halunnut enää nähdä minua.



Voi Lukas! Kymmenen vuotta sitten hän katosi juuri ennen ylioppilaskirjoituksia. Miestä voi sanoa myös onnekkaaksi, hän näet palasi selviydyttyään kolmen viikon ankarasta kidutuksesta. Silti hengissä, toisin kuin aiemmin samalla seudulla kadonneet. Lukaksella on kuitenkin piinaavan kiduttava ongelma, hän ei muista tapahtuneesta mitään, ei edes ajanjaksoa, jolloin Lukaksen silloin tyttöystävä Fanny katosi. Ja nyt Lukas palaa kotiseudulleen Kristianstadiin, takaisin vanhempiensa luokse kohdatakseen menneisyyden haamut.

Aivan ensimmäiseksi hän tapaa naapurissa edelleen asuvan pariskunnan. Gunnar ei voi katkeruudelleen mitään. Miksi Lukas palasi, mutta Fanny ei? Miksi Lukas ei voi muistaa edes johtolangan hitusta, jonka avulla selvittää tyttären kohtalo. Vai voisiko Fanny olla vielä elossa...


Oli ollut aika, jolloin Gunnarilla oli ollut erilaisia pelkoja. Jolloin pienetkin asiat olivat aiheuttaneet hänelle sydämentykytystä ja saaneet kainalot hikoamaan. Mutta siitä oli kauan. Peloille ei yksinkertaisesti ollut enää järjellistä selitystä. Ei sen jälkeen, kun pahin oli tapahtunut.



Palatkaamme jälleen pappilaan, jonka nuori pariskunta, David ja Anna ovat ostaneet. Idyli on tästä rakennuksesta kuitenkin kaukana, sen kertovat vanhat, karmaisevat legendat. Eikä paha vaani pelkästään menneessä, se tuntuu elävän ja hengittävän edelleen. Kuin uutta uhria vaanien, sieraimet savuavina.

Sairaat sielut on nimensä mukainen teos. Kuten ehkä huomasitte, ihastuin aivan täysillä tähän uudenlaiseen, pelottavampaan Ohlssoniin. Näin karmaisevat lukuelämykset ovat sen verran harvassa, että niitä osaa aidosti arvostaa.


Joku tietää.



***


Kirjasta on blogannut ainakin Leena Lumi ja Mai/Kirjasähkökäyrä.

Heli Slunga; Kehtolauluja kuoleville

WSOY 2018, 84s.

Kolkuttavalle avataan 

               ihmishirviön alitajunnan

umpikammio

                                          karjarutot paiseet raesateet heinäsirkat

                 perversioiksi väätyneet lapsuuden vaillejäämiset


       ja laiminlyönnit


itsetuhon mittakaava


alisen hirviöt      helvetin unet


säädytön halu aueta, hehkua ja

palaa


(s. 79)



Runoilija Heli Slungalta, johon rakastuin Orjan kirjan ja Varjomadonnan myötä, on turha odottaa laimeita lauseita tai kuluneita totuuksia. Hämmästyn teos toisensa jälkeen kirjailijan kykyä aueta, kirjoittaa niin paljaan rehellisesti, että runoja lukiessa tuntuu siltä, kuin verenkiertomme sekoittuisi. Rumuutta ja rujoutta, veitsellä auki viilleltyjä teemoja, joista jokainen polttaa omaa merkitystään. Ja kauneutta. Kaiken raadollisuuden keskellä verhoaa jotakin ikiaikaista, voimakasta, vahvaa. Olen tässä. Hengitän, vaikka umpisolmu kaulalla.



Hän joka sekoittaa sinut

irrottelee luusi unesta, kerää jäsenesi

järjestelee tukkasi


Sinä heräät           hän silittää sinua


sinä kestät syviä puremia

sinä kestät ääretöntä kauhua

sinä kestät hulluutesi keinua




Tätä sinä et kestä


(s.62)



Kehtolauluja kuoleville ei ole helppoa luettavaa. Jos sen päästää sisälleen, tajuntaan alkaa virrata toinen toistaan hurjempia mielikuvia. Silti tekstiin on niin helppo samaistua. Slunga näyttää, etten ole tuntemuksineni yksin. Hän näyttää mitä naiseus kauneimmillaan ja kauheimmillaan on - hän näyttää todellisuuden.


Jälleen kerran olen runoilijattarelle suuren kiitoksen velkaa tästä mykistävän upeasta elämyksestä, jonka sain kokea sykäyksittäin, sivu sivulta pudoten. Mutta lepää rauhassa lapsi, sinä olet mustan madonnan kehtolaulu. Tyhjenemisen jälkeen olen täysi, olen täynnä rakkautta.



Minä olen katuojan seireeninlaulu, 

                       käsirautojen ja lepositeiden vapahtaja


                                         minun viattomuuteni on

                                                        kointähden viattomuutta


(s. 50)

C. J. Tudor; Liitu-ukko

The Chalk Man 2018, suom. Raimo Salminen ja WSOY, 426s. (ennakkokappale)

Lapsillakin on salaisuuksia. Toisinaan enemmän kuin aikuisilla.


Vaikka Eddie, keski-ikääntyvä opettaja elää vuotta 2016, ei hän ikinä, unissaankaan, tai varsinkaan niissä, voi unohtaa lapsuuttaan. Ei vuotta 1986, sillä tivolistahan se alkoi. Traaginen onnettomuus ja kaikki sen mukana. Liiduista. Kuka alunperin keksi kaveripiirissä idean piirrellä merkkejä, joiden perusteella pieni jengi tiesi, missä kokoontua ja mitä tehdä? Kuka hankki liidut? Itse Liitu-ukko?


Kaikkein pahimpia olivat hirtetyt tikku-ukot, joilla oli hirttoköysi jäykän niskansa ympärillä. Näkymä oli outo, puistattava. Enemmänkin kuin puistattava. Suorastaan pelottava.



Joka tapauksessa omituiset kuolemantapaukset seurasivat toisinaan päättyen vääjämäättä Eddien, Hoppon, Gavin ja Mickeyn karmivaan löytöön: hiljalleen maatuvasta metsiköstä löytyi tytön irti hakattuja raajoja. Ainoastaan pää puuttui. Ja pojat, jokainen omaa salaisuuttaan kantaen, putosivat painajaismaiseen syyllisyyteen.



Teemme olettamuksia, koska se on helpointa. Se vaatii vähiten. Se estää meitä ajattelemasta liikaa - tavallisesti asioita, joista tulee epämukava olo. Mutta ajattelun puute voi johtaa väärinkäsityksiin ja toisinaan jopa murhenäytelmiin.



Kuka on tuo salaperäinen liitumies ja elääkö hän edelleen? Ainakin vanhat ystävykset saavat nyt kutsun palata menneeseen, liittu-ukkokuvilla varustettuina tietenkin. Lapsuuden kauhut nousevat jälleen pintaan, sillä pääseekö meistä kukaan eroon historiastaan? Ja silti, vaikka tikku-ukkoja vilisi kaikkialla, irtokarkki maistui, aurinko paistoi, ystävyys kukoisti.


Odotin englantilaisen kirjailijan, C. J. Tudorin esikoisromaanin suomipainosta niskaytimessäni vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Liitu-ukko on kaikkea muuta kuin perusjännäri. Enemmänkin tämä mystinen, aavemainen lukunautinto lähentelee psyykettä koettelevaa kaunokirjallisuutta. Kysyä saa, mutta vastaukset voivat viedä yöunet. Pelottavinta kirjan jälkeen oli huomata yksinäinen liidun kappale keskellä makuuhuonetta...



Hoppo on oikeassa, mutta. Kaikissa jutuissa on aina jokin "mutta". Päämme sisältä kuuluu se pieni jäkättävä ääni, joka saa vatsamme myllertämään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Elegia.

Laura Manninen; Kaikki anteeksi

WSOY 2018, 321s.

Mikko katsoi minua vesikarpaloita ripsissään ja minä halusin uskoa. Miksi piti ilmetä jotain näin outoa, kun olin vihdoin löytänyt onnen.


Pian nelikymppinen Laura tunnetaan ystäväpiireissä ikisinkkuna. Hän elää viehättävässä puutalossa Helsingissä, elämä on oikeastaan aika mukavaa vaikka mies siihen toki mahtuisi. Laura kantaa syyllisyyttä epäonnistuneista ihmissuhteistaan, oliko vika hänessä, hänen vaateliaisuudessaan? Mutta mitä niistä, nyt Laura on kohdannut Mikon jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Poikamainen olemus, aseistariisuva hymy. Mikolla on ennestään kolme lasta, Mikolla on omakotitalo Seinäjoella, ja hän haluaa Lauran elämäänsä. Tällä kertaa Laura aikoo onnistua!

Asiat kulkevat omalla painollaan ja se paino vie valon nopeudella kohti kohti yhteistä tulevaisuutta. Pian siitä tulee kauhun tasapainoa.


Se muutti koivuparketin lasiksi, joka helkkyi ja notkui askelten alla, ja lapset ja minä hiivimme varpaisillamme. Pintaan voisi revetä railo, kaikki rasahtaa teräviksi säpäleiksi, jäiset perhosensiivet kolahtaa yhteen jossakin ja kirous pudota jälleen yllemme.



Kaikki anteeksi on yksi rankimmista lukemistani romaaneista. Ja kuten tiedätte, olen kallellani psykologisiin trillereihin, jännäreihin, laidasta laitaan. Tottahan nekin voivat olla totta. Perheväkivalta on kuitenkin sarjamurhaajia melkoisesti yleisempi ilmiö. Se on niin yleistä, että me jokainen tunnemme, yleensä tietämättämme naisia, miehiä, joita kumppani lyö. Taikka mitätöi, halventaa, talloo häpeän vaatteen alle koko minuuden.


Häpeä roikkui takinliepeissäni. Sanoin että käväisin kahvilla, kotona oli tänään kahvi lopussa, nähdään kohta. En tiennyt mitä hän ajatteli enkä halunnutkaan. Valehteleminen puristi ja kutitti kuin liian kireä keinokuitutakki.


Kirja tuli lukiessa todellisemmaksi kuin ilma jota hengitin. Minä olin hukkumispisteessä, haroin epätoivoisesti kohti pintaa, räpiköin muistojen meressä saadakseni jalkani jälleen turvalliselle maaperälle. Miten voi lähteä jos rakastaa? Miten voi lähteä vaikka ehdottomasti pitäisi, kun lapset jäävät tuon hirviöksi muuttuneen henkilön armoille? Pitääkö kaikki antaa anteeksi?

Kauniskielinen, toiveikas romaani kerryttää vaivihkaa ukkospilviä auvoisan romanssin ylle. Tunnusmerkit jostakin nyrjälleen naksahtaneessa ovat heti luettavissa, mutta kuka niistä ensihuumassa välittää? Ja lopulta, aivan liian pian voi ollakin myöhäistä.


Kiitos kirjailija Laura Manniselle tästä rohkean avoimesta, niin äärettömän tärkeästä romaanista!



Vettä ryöppysi suuhuni ja silmiini, se täytti kyynelkanavani ja tuntui tukehduttavan hengityksen. Ehkä tämä ei ollutkaan sadetta, ehkä vesiputket olivat haljenneet ja kaikki Päijänteen vesi valuisi satakaksikymmentä kilometriä pitkää tunnelia pitkin vaaleanvihreään rintamamiestaloomme, ahvenet haukkoisivat henkeä kuivuneen järven pohjalla ja me hukkuisimme kellariin.



***


Muualla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Nannan kirjakimara, Järjellä ja tunteella.

Stefan Ahnhem; Miinus kahdeksantoista astetta

Arton grader minus 2016, suom. Laura Beck ja WSOY 2017, 516s.

Tämä oli kaikkea muuta kuin taas yksi rutiinitapaus, jonka saattoi selvittää vasemmalla kädellä kello yhdeksän ja viiden välillä. Tuntui kuin he kaikki olisivat jo tunteneet nahoissaan pitkät illat, pahan kahvin ja yhdet jos toisetkin nokoset toimistolla. Juttu hiersi ja kiusasi heitä tavalla, jota he olivat kaikki sisimmässään kaivanneet, vaikka eivät olisi ikinä tunnustaneet sitä.



Wallander- ja Irene Huss -tv -sarjojen käsikirjoittaja Stefan Ahnhemin alaa eivät ole leppoisat arvoitusdekkarit. Hän ei myöskään temmellä action -painotteisella räjähdekentällä, jossa dialogit raikuvat tyhjyyttään, siinä missä päähenkilöiden persoonatkin. Ahnhem. Kuinka osaatkaan luoda näitä rajuja, ja kieltämättä brutaaleja rikosromaaneja, joissa tasapainotellaan hienosti ihmissuhdetarinan ja jännityksen rajamaastossa.

Myönnän, ettei ensikosketukseni Fabian Riskin kanssa ollut ongelmaton (katso esikoisteos Pimeään jäänyt). Hän ei edelleenkään ole mikään kirjallinen suosikkihahmoni, mutta huomaan silti tykästyväni kirja kirjalta enemmän kyseiseen rikostutkijaan. Taitava mies työssään, vähän ulalla yksityiselämässään. Avioliitto taiteilijavaimo Sonjan kanssa on pelkkää lasten takia ylläpidettyä kulissia, jossa myös lapset voivat huonosti. Erityisesti Riskien sulkeutunut esikoispoika.


Kuten teoksen nimi ja kannet viitettä antavat, tämän kertainen murhatapa on melko yksinkertainen päätellä (kansissa toistuu edellisisten osien tapaan karmaiseva kasvoteema). Mutta takakansi kertookin aivan toisesta tapauksesta. On auto-onnettomuus, jossa poliisia karkuun lähtenyt kaahari päätyy laiturilta mereen. Hukkuu tietysti autonsa mukana. Vaikeudet alkavat siinä vaiheessa, kun patologi väittää kuljettajan, Peter Brisen olleen kuolleena jo pari kuukautta. Miten tämä on mahdollista?


 Syy oli Peter Brise. Miehen kummallinen valekuolema tai mikä se nyt olikaan ei jättänyt häntä rauhaan. Tosiasiassa hänen oli vaikea keksiä tapahtumainkulusta mitään vähänkään normaalia. Ja siitä syntyi tunne, että tämä kaikki oli vain jonkin suuremman alkua. Jonkin minkä pintaa he olivat juuri ehtineet raapaista.



Moniulotteinen ja lonkeroinen tapahtumavyyhti valkenee kaikessa kauheudessaan niin tutkijoille, kuin lukijallekin vasta pikku hiljaa. Eikä siinä vielä kaikki. Toisaalla aiemmista osista niin ikään tuttu poliisi Dunja tutkii vähäosaisten parissa tapahtuneita väkivaltaisia kuolemantapauksia. Jäljet johtavat ikävystyneiden, totaalisesti empatiakyvyttömien teinien uuteen "harrastukseen"...


Niin juuri, moottoritiellä. Hän oli nähnyt miten he työnsivät asunnottoman ostoskärryissään tielle, suoraan keskelle liikennettä varmaan kuolemaan. Heitä oli ollut neljä keltaisilla iloisilla hymynaamoilla naamioitunutta, aivan kuten Sannie Lemke oli kuvaillut. Ja he olivat nauraneet kuin olisivat olleet huvipuistossa jossa ei ollut jonoja.



Hui hurja kuinka Ahnhem osaa viedä! Miinus kahdeksantoista astetta tarjoaa jäätävää kyytiä keskelle kesähelteitä. Nautitaan näistä viilentävistä huuruista ja juuri sopivanlaisista jännitteistä, jäädään kuolaamaan lisää, sillä viime metrit sisältävät kurkistuksen tulevaan...


"Luulen että on parasta että näet sen omin silmin."

Affinity Konar; Elävien kirja

Mischling 2016, suom. Hanna Tarkka ja WSOY, 457s. (ennakkokappale)

Iltarusko - se oli unohtanut, että Auschwitzissa ei saisi olla kaunista. Sen samettista himmerrystä lähettipojan selässä ei mikään voinut estää.



Haluaisin kertoa teille Elävien kirjasta. Mutta sormeni eivät jaksa hyppiä näppäimistöllä, mieleni tapailee turhaan lauseita. Eihän tämmöiselle ole sanoja! Ne menettävät merkityksensä hirvittävän, epäinhimillisen kärsimyksen edessä; lasten systemaattisen kiduttamisen. Tieteen nimissä, tietenkin.

Mutta amerikkalainen kirjailija Affinity Konar on tarttunut rohkeasti härkää sarvista, kirjoittanut mahdottoman romaanin laaja taustatyö tukenaan. Ja tämä työ on koskenut Auschwitzin ehkä pahamaineisinta henkilöä, kuoleman enkelinä tunnettua Josef Mengeleä. Siinä missä toiset samoissa hommissa painavat natsit turruttivat mielensä alkoholilla tai millä ikinä, teki Mengele työtään selvin päin, iloisin mielin. Mikäpä siinä, juutalaisia lajitellessa eläviin ja kuoleviin.

Lääkärin irvikuva oli erityisen kiinnostunut identtisistä kaksosista. Sellaisista kuin teoksemme kaksoissiskot Pearl ja Stasha. Sellaisista, kuin heidän kanssakärsijänsä Tarhassa. Olot olivat aavistuksen verran paremmat kuin muualla leirissä, mutta eloonjäämisestä sai maksaa karmaisevan hinnan; Mengelen kokeisiin osallistumisen.



Halusin esittää perusteeksi, että joskus meidänlaisten elävien olentojen, ihmisten jotka oletettavasti vielä olivat elossa, oli pakko suhtautua itseensä esineinä selvitäkseen; meidän oli pakko piilottaa sisimpämme ja hakea asiaan korjausta vasta kun sellaisen etsintä oli turvallista.



Sitten Pearl, sisko, jonka selkärankaa vasten Stasha on tottunut painautumaan, katoaa. Onhan kaksosten välinen, yli-inhimillinen side murskattava. Mutta vieläkö Pearl elää? Stashalla on nyt päämäärä; selvittää sekä sisarensa kohtalo, että murhata Mengele.


Elävien kirjasta päällimmäiseksi tunteeksi ei jää järkytys, paremminkin kummastus. Kuinka kukaan saattoi selvitä hengissä tuollaisissa olosuhteissa? Kuinka kukaan edes halusi. Teoksen tytöt ovat leirille saapuessaan vasta 12-vuotiaita. Millainen elämänhalu ahtautuu niin pieneksi kutistuneisiin vartaloihin, että ne voi taittaa kasaan vaikka matkalaukkuun?


Toivo. Se on lopultakin Konarin vahvin sanoma. Toivoa silloin kuin toivoa ei kertakaikkiaan, missään määrin ole. Kohottautua kaiken kivun ylitse kohti parempaa tulevaisuutta. Joka tapahtuu jo kirjassa. Loppupuoli kertoo ajasta, jolloin venäläiset vapauttavat leirin, ja alkaa haparoiva hapuilu takaisin elämään. Mutta millaiseen? Mitä sodasta, kaikesta hulluudesta on jäänytjäljelle? Miten palata takaisin ihmiseksi, kun on tullut kohdelluksi arvottomana esineenä?



Mutta omasta puolestani tiesin, että halusin antaa anteeksi. Kiduttajani ei pyytäisi minulta koskaan anteeksi - se oli varmaa - mutta tiesin, että se voisi olla ainoa todellinen voima, joka minussa vielä oli, keino säästyä hänen kynsistään, otteelta jonka tunsin lähelläni joka aamu kun heräsin.



Elävien kirjaa leimaa tietty sadunomaisuus, päähenkilöiden todellisuudesta pakeneva tarinointi, jossa lukija ei täysin voi olla varma siitä, mitä todella tapahtuu. Hyvä näin.


"Kukaan ei katso taakseen." Hän naurahti katkerasti.
"Kaikki maailmassa jättävät katsomatta taakseen. Ja jos katsovatkin, he luultavasti sanovat, ettei tätä koskaan todella tapahtunut."



Ei, kyllä me katsomme. Ei, me emme kiellä. Koska näin ei saa tapahtua enää koskaan.



***

Romaanista on blogannut ainakin Kirjabrunssi.

Elena Ferrante; Uuden nimen tarina

Storia del nuovo cognome 2012, suom. Helinä Kangas ja WSOY 2017, 508s.

Toistelin mielessäni joka päivä: olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä.



Harvoin, jos koskaan kestän uudelleen lukea vanhoja tekstejäni. Tällä kertaa tein poikkeuksen. Minun oli, toistoa edes hiukan välttääkseni, luntattava mitä noin vuosi sitten Napoli -sarjan ensimmäisestä osasta, Loistavasta ystävästä kirjoitin: Hajut, maut, äänet... Elenan kokemusmaailma. Mikään italialaisen kirjailijan, Elena Ferranten romaanissa ei ole puolinaista. Hän kirjoittaa kuten Lila, ei vain tekstiä suoltaen, vaan jutustellen, elävästi, tuoden esiin jotain syvältä lukijan sisimmästä. 

Aivan näillä samoilla linjoilla jatkuu Uuden nimen tarina. Mutta nyt mennään tunnepuolella yhä dramaattisempaan suuntaan; Ferrante suorastaan kaivautuu nuoruutensa palossa epävarmojen, mutta hurjalla kunnianhimolla varustettujen ystävysten ytimiin. Naiseuteen miehen varjossa. Köyhyyden ja puutteen pelossa. Tuskaisessa elämänjanossa.

Lila siis päätyi naimisiin rikkaan, mutta väkivaltaisen kauppiaan, Stefanon kanssa. Päivät kuluvat perheyrityksen parissa, mikäli kaunis, tuliluontoinen, myrskyävän oikukas nuori nainen niin haluaa. Lilan persoona, periksiantamattomuus ja luonteenlujuus tulivat tutuiksi jo Loistava ystäväni -teoksessa. Ja me rakastamme Lilaa, inhoammekin häntä toisinaan, mutta emme voi silti olla antamatta anteeksi naisen oikkuja.



"Mitä silloin mahtoi sattua, kun aloin odottaa sinua? Jokin vahinko, kouristus, hikka, menivätkö sähköt, kärähtikö hehkulamppu, putosiko pesuvati komuutin päältä? Jotakin on täytynyt tapahtua, kun sinä synnyit noin mahdottomaksi, noin erilaiseksi kuin muut." (Lilan äiti)



Elenaa elämä kohtelee lempeämmin. Lilan varjosta hiljaisella lujuudella itsensä muovannut tarinan kertoja toteuttaa, molempien tyttöjen, toiveista huikeimman; hän pääsee opiskelemaan yliopistoon. Viimein Elena kykenee tuntemaan jonkinlaista arvostusta itseään kohtaan, mutta valitettavasti se jää väliaikaiseksi. Koska näyttämölle astelee hontelo, sotkutukkainen älykkö, Elenan ikirakkaus Nino. Nino, johon lankeaa tietysti, tottakai myös Lila.



Mikä ajoi minut käyttäytymään sillä tavalla? Hillitsinkö tunteitani siksi, että sisimmässäni kaipasin asioita, ihmisiä, kehuja niin valtavasti että se pelotti minua? Pelkäsinkö, että ellen saisi haluamaani, haluni voima räjähtäisi  rinnassani ja ilmenisi mitä hirveimpinä reaktioina, samantyyppisinä kuin se, joka oli saanut minut vertaamaan Ninon ihanaa suuta rotanraatoon?



Kuten edellinen osa, myös Uuden nimen tarina jättää meidät kihisevän kihelmöiviin tunnelmiin. Minulle kirjasta muodostui suoranainen pelastusrengas dekkari- ja arkiähkyyn. Lisää Lilaa, lisää Elenaa, kiitos!


***

Kirja on ehtinyt vilistä jo monissa blogeissa. Leena Lumilta löydätte kattavan linkkilistan!

Liane Moriarty; Tavalliset pikku pihajuhlat

Truly Madly Guilty 2016, suom. Helene Bützow ja WSOY 2017, 464s.

"Älä taistele paniikkia vastaan. Kohtaa se. Leiju sen läpi", oli psykologi sanonut.

Erikan psykologi oli harvinaisen hyvä, jokaisen sentin arvoinen, mutta Herra Jumala, miten ihminen saattoi leijua, kun missään ei ollut tilaa, mihinkään ei mahtunut, ei ylös eikä alas, kun ei voinut ottaa askeltakaan ilman, että jalkojen alla oli lahoavaa kamaa, pehmeää kuin sieni.


Liane Moriarty, tuo australialainen napakka sanainen nainen on yksi niistä harvoista "kevyemmän sarjan" kirjailijoista, joita tämä bloggari seuraa. Ja tulee seuraamaan. Liane ei petä! Hänen kirjansa sisältävät arkisuudessaan helposti lähestyttäviä havaintoja avioliitosta, perheestä, kuitenkin ladattuna sähkön lailla ritisevällä jännityksellä. Jotain tapahtuu aina. On tapahtunut. Se jokin selviää lukijalle sitten vasta kirjan loppumetreillä.

Niin myös Tavallisissa pikku pihajuhlissa. Kolme pariskuntaa, kahdella heistä lapsia, istuvat iltaa grillibileiden merkeissä. Ruoka on hyvää, juomaa riittävästi. Clementine ja Sam, Vid ja Tiffany, Erika ja Oliver. Siinä missä toisilla juttu lentää tunnelman kohotessa aina vain kiihkeämmäksi, kokevat toiset viiltävää ulkopuolisuutta. Kun huomio herpaantuu hetkeksi, kun silmät etsiytyvät silmiin, tapahtuu sittenkin se pahin.


Numero neljä, ehkä kaikkein hallitsevimpia olivat syyllisyyden ja kauhun tunteet siitä, mitä grillijuhlilla oli tapahtunut. Ne olivat kuin painajaisen muisto, niitä ei saanut mielestä. 


Seuraamme boheemia elämää viettävän sellistin, Clementinen ja hänen valjun varovaisen lapsuudenystävänsä Erikan elämää grillijuhlien jälkeen. Sirpaleiden kokoamista, seurauksista vastuunottamista. Tai vastuusta pakenemista. Kaunotar Tiffany puolestaan kamppailee esiteini-ikäisen tyttärensä aina vain sulkeutuneemman käytöksen kanssa. Ja avioliitot, ne nitisevät liitoksissaan...


Ystävyys, rakkaus, vanhemmuus, siinä näitä ikiaikaisia teemoja, joita Moriarty käsittelee ihmeen raikkaasti. Hänen huumorinsa kumpuaa arjen ironiasta, se on älykästä hymähtelyä lukijalle itselleen. Noinhan se juuri menee. Tuommoista se välillä on. Toisaalta juonen purevat käänteet keikauttavat laudan välillä aidon trillerin puolelle.

Jälleen kirja, jota voin suositella viiltävän viihteen ystäville!



"Se on sukka", Holly sanoi

Sam aivasti. "Niinpä näyttää olevan." Hän hieroi kyykyssä olkapäitään. "Puolet elämästämme kuluu tavaroiden etsimiseen. Meidän pitäisi kehittää paremmat systeemit. Paremmat käytännöt. Siihen on varmasti jokin appi. Missä kamamme ovat -sovellus."


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja mirzu.

Mikko Kalajoki; Miesmuisti

WSOY 2017, 285s. (ennakkokappale)

Äitien synnytyksenjälkeinen masennus on Pälvin mukaan vakava ja vaiettu ongelma. Ajattelen kysyä Pälviltä, onko se koskaan miettinyt millaisessa sumussa tasa-arvouskoon kasvatetut nykymiehet joutuvat tarpomaan synnytyksen jälkeiset kymmenen vuotta. Pitää jaksaa sekä luolamiehen rooli että permoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteelle ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää todistaa naisille jotain.


Tässä kun on tullut naiseutta käsittelevää kirjallisuutta luettua kohtuu paljon, on nyt miesten vuoro. Annan heti kättelyssä plussaa kirjailija Mikko Kalajoelle rohkeasta pureutumisesta nykymiehen elämään. Ongelmiin. Valtaviin paineisiin. Ahdistusta aiheuttavalla pitäisi -sanalla alkavat ajatukset eivät ole vain meidän naisten aivojen tuotoksia. Aivan yhtä tiukille tämä armoton aika vetää isät.

Miesmuisti on mahtava teos kasaantuvista töistä niin työpaikalla kuin kotona, talon remontoimisesta, isänä ja aviomiehenä olemisesta. Syvälle sisimpään piilotetusta herkkyydestä. Ja samaan aikaan se on ironisen hauska! Tykkään tällaisesta arjesta kumpuavasta mustasta huumorista, johon jokainen äitikin voi samaistua.

Arto Tiensuu, johon tutustumme harvinaisen syvällisesti, elää ihan tavallisen suomalaisen miehen arkea. Pomo puhkuu sylki maanista intoa roiskuen uusia ideoita, lapsukaiset vaativat oman (suuren) osuutensa kahdestakymmenestäneljästä tunnista, Pälvi-vaimo (inhokkini) jaksaa nalkuttaa. Toisaalta Arto muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa, pieninä häivähdyksissä myös tapahtuman, joka leimaa koko miehen olemusta. Kun arki vetää oikein tiukille, alkaa todellisuudentaju hämärtymään...


Huljutan sylkeä suussa saadakseni sanottua vastaan, mutta kieli on tahmean kernin peittämä hahmoton valas. Tunnen valtameren painon rintani päällä, lyijystä valettu hahmo istuu päälleni ja painaa minut kamaraan. Tiedän, että olen hävinnyt, vaikken tiedäkään mitä, ratkaisevan kilpailun, loppuottelun, taistelun elämästä ja kuolemasta. Kaikki on minun syytäni kuitenkin.


Hui miten mielenkiintoinen romaani, joka löytyy kaupoista huomenna, eli 24.1. Suosittelen teosta isille, mutta myös äideille. Kirjan myötä pääsemme kurkistamaan miehiemme usein niin taitavasti piilotettun tajuntaan. Syvästi ymmärtävä, inhimillinen ja kyllä, myös hauska kirja!


Ei itkeä saa, ei meluta saa, sillä tasa-arvo toimii tässä vain yhteen suuntaan.


***

Kirjasta on blogannut myös ystäväni Krista.

Markus Ahonen; Sydämenmurskajaiset

WSOY 2016, 440s.

Hetken hän näki omassa mielessään tarkkarajaisen kuvan ja pääsi tuntemattoman surmaajan pään sisälle. Mutta hän ei ollut koskaan aistinut aivoissaan sitä todellista jyskyttävää tunnetta, jonka surmatyön juuri tehnyt oli syystä tai toisesta sisimmässään kokenut.


Vuonna 1987 konfirmaatiota odottava poika kuolee yöuinnillaan. Poika, jonka tulevaisuudelta katkaistaan siivet pahimmalla mahdollisella hetkellä; elämän kynnyksellä, silloin kun kaikki on vielä tuoreena ja kutsuvana edessä, silloin kun rakkaus roihuaa puhtaimmillaan. Ja yhtäkkiä kauniit kasvot katoavat mielestä, yhtäkkiä jäljelle jää vain mustaa.

2015 menettää henkensä meren aaltoihin hyvin toisenlainen tapaus. Menestynyt, kuuluisa maailmanmies, Karl Bellman. Kuolinkamppailu käydään laiturilla, eikä se ole kaunista katseltavaa. Tämän saa todeta paikalle myöhemmin saapuva rikosylikonstaapeli Markku Isaksson, jonka tehtäväksi jää selvittää erittäin monimutkainen rikosvyyhti. Mitä kahdeksankymmentäluvun rippileirillä oikein tapahtui?



Mitä sinä tekisit, jos maa olisi vajoamassa alta, kaikki tiet tukittu, istuisit itseksesi kellarissa, verstaassa, työhuoneessa, koneesi ääressä luonnostelemassa suunnitelmiasi. Miettimässä tulevaisuutta läheistesi kanssa. Piirtämällä katkoviivalla unelmiasi tulevien vuosien kalentereihin? Odottamassa kynää, jotta voisit piirtää vahvat viivat. Kynää, jota et koskaan saisi, sillä sinulla on sisälläsi musta pallo, josta et pääse eroon.

... Musta pallo painautuu sisimpääsi yhä lujemmin ja muuttuu raskaammaksi.
Kunnes se murskaa sinut.


Musta ja punainen pallo, murha ja rakkaus, pahuus ja hyvyys. Ikiaikaisia teemoja käsittelee tämä Markus Ahosen, kirjailijan johon minulla oli ilo tutustua myös taannoisilla Kirjamessuilla, valtaisan hieno romaani. Sydämenmurskajaiset on jälleen osoitus dekkarin mahdista: genrestä löytyy todellakin kaunokirjallisesti loistavia teoksia, joita kukaan ei saisi missata "jännärileiman" takia.

Rakkaus on voimista suurin, mutta kuinka kauas, kuinka pitkälle se voikaan ulottua? Onko näissä ihmiselämän syvimmissä tunnoissa minkäänlaisia rajoituksia?

Melkoisen määrän teemoja yhteen nivova kirja sitoo langanpätkät taidokkaaksi kuvakudokseksi, jossa pienimmälläkin yksityiskohdalla on merkityksensä. Tapahtumien näytöspaikka, Helsinki on kuin yksi päähenkilöistä. Parhaimmillaan Ahonen on juuri kuvatessaan niin paikkoja kuin ihmismieliä. Hienosta lukuelämyksestä kiitos!


And you will keep me safe
And you will keep me close
I'll sleep in your embrace at last

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Krista ja Katja.

Andrew Michael Hurley; Hylätty ranta

The Loney 2014, suom. Jaakko Kankaanpää ja WSOY 2016, 427s.

Peltojen poikki puhalsi navakka tuuli, ja sen mukana saapui suolaveden ja mätänevän levän haju vahvana kuin sipulin tuoksu. Minusta tuntui, kuin hajuun olisivat sisältyneet kaikki aiemmat pyhiinvaelluksemme, ja jännitys alkoi kiristää vatsaani. Olimme käyneet Loneyssa niin kauan kuin muistin, mutta en ollut koskaan oikein viihtynyt siellä. Se oli aina tuntunut vähän samalta kuin isoisän talo. Synkältä, elottomalta. Aavistuksen verran uhkaavalta.


Tonto on teini-ikäinen, pumpulissa kasvanut katolilainen poika. Hanny hänen veljensä, isoveli, jollain tavalla lapseksi jäänyt. Mykkä. Hannyn puhumattomuus varjostaa koko kiihkeästi uskontoon suhtautuvaa perhettä. Pientä seurakuntaa. Hannyn on parannuttava. Jumala, tai joku, paranna Hanny.


Maalaus toi aina mieleeni koulun pihan, siellä vallitsevan ylimalkaisen hirmuvallan ja ainaisen epävarmuuden, koska milloinkaan ei voinut tietää, mistä kaikesta saattaisi yhtäkkiä seurata välitön ja väkivaltainen rangaistus. Liian pitkä, liian lyhyt. Ei isää, ei äitiä. Märät housut. Rikkinäiset kengät. Väärä asuinalue. Huorahtava sisar. Täitä päässä.


Joka pääsiäinen seurakuntalaiset matkustavat Loney -nimiselle rantakaistaleelle, meren saartamalle aluelle, jossa he majoittuvat goottilaisen synkkään kartanoon. Seinien sisällä haisee home, mutta myös jokin muu. Määrittelemätön pelko. Hulluus, poikien äidin hahmossa. Ehkä Jumala tänä pääsiäisenä parantaa Hannyn. Naisen koko elämä riippuu tästä, pakkomielteisellä kuumeellaan hän on saanut seurakuntalaiset mukaansa mysteeriin, jossa kappelin pyhä vesi on ainut toivo.

Ja saarella alkaakin tapahtua ihmeitä. Vaikka taivas suomii vettä, pisarat hakkaavat alati muotoaan muuttavaa merenrantaa, jotain on tekeillä. Tonton ja Hannyn käynti Coldbarrowin kummitussaarella herättää henkiin outoja voimia. Ja mitä hylätyssä, lahossa röttelössä tekee viimeisillään raskaanaoleva nuori tyttö? Talossa jossa surmattiin kerran eräs noita...


Silti. Vaikka brittiläisen Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani Hylätty ranta vaikuttaakin kansiensa puolesta kauhukirjallisuudelta, on se mielestäni luettava draamana. Näin kirjasta saa eniten irti. Romaanilla on musta, kylmä sydän, jonka sykkeen voi tuntea jokaiselta sivulta. Pelko on piilotettuna rivien väleihin, se on tunnelma, joka varjostaa kahden pojan pyhiinvaellusmatkaa.

Hylätty ranta on selittämättömällä tavalla äärimmäinen teos. Uskoisin, että siihen joko ihastuu, tai sitten se hulahtaa ohi jättämättä sen kummempia jälkiä itsestään. Minun verenkiertoni kirja hetkellisesti seisautti. Kauneutta on pohjaton toivottomuus.



"Tonto, totuus ei aina ole kiveen hakattu. Itse asiassa ei koskaan. Siitä on vain eri versioita. Ja joskus on syytä miettiä, millainen versio ihmisille on parasta tarjota."