Anna-Leena Härkönen; Valomerkki

Otava 2017, 252s.

- Oletko sä koko ajan masentunut? Taina kysyy.
- En. Välillä mä olen ahdistunut.
- 'Ei elämää kuin peltoa voi ylittää'. Boris Pasternak.
- Riippuu pellosta.



Tämän(kin) teoksen lukemisesta on ehtinyt vierähtää tovi. Kaiken lisäksi kirja kuuluu kategoriaan erittäin vaikeasti blogattavat. Ikisuosikkini Anna-Leena Härkösen uutukainen, Valomerkki, on romaani, joka olisi itse koettava. Siihen pitää mennä sisään avoimin mielin, vähän kuin kuokkimaan kirjailijan aivoihin. Antauduttava tekstille. Elettävä mukana, vaikka teemana onkin elämänhalun totaalinen katoaminen.

Tämä on niin nähty. Entä jos se pieni liekki, joka kannattelee meitä rajan tällä puolen, yhtäkkiä sammuukin? Kuten käy viisikymppiselle kirjailijalle, Anitalle. Uusi romaani olisi aloitettava, mutta sen myötä mentävä, taas, sisälle masennukseen. Pelottaa. Ja kun Anita räjäyttää potin syntymäpäiväjuhlillaan kysymällä kuka hänen ystävistään mahdollisesti auttaisi naista itsemurhassa, ei lukija tiedä itkeäkö vaiko nauraa.

Hyvin pitkälti, kiitos napakoiden dialogien, Valomerkki naurattaa. Toisaalta, jokainen meistä masennuksen kokeneista, tai sen syövereissä elävistä, saamme Anitasta vertaistukea.



Rakastan maata peiton alla kuin haavoittunut eläin luolassaan. Tiedän, että olen etuoikeutettu, kun voin mennä peiton alle keskellä päivää. Onnentyttö. Valittu. Vapaa. Tai syrjäytynyt. Ikkunan alla kohisee maailma, eikä minun tarvitse osallistua siihen.



Härkösen uusinta on markkinoitu "ei tosikoille", ja tämä on täysin ymmärrettävää. Nyt mennään asioiden, koko olemassaolon ytimeen sellaisella räminällä, että teksti saattaa paikoin herkkänahkaisimpia lukijoita loukata. Mutta minusta kirjailijan rohkeaa rehellisyyttä voi vain arvostaa. Miksei elämänpelosta, kuolemantoiveista saisi ääneen puhua? Kirjoittamattomat säännöt rikkoutukoot, varsinkin, kun ne rikotaan näin valovoimaisella tyylillä!


Valomerkki loistaa kirjakesässä erityislaatuisuudellaan. Se muistuttaa monin paikoin kirjailijan vanhempaa romaania, Heikosti positiivinen (jonka olen lukenut useaan otteeseen), ja silti tämä on Anitan tarina. Mitä kirjailijalle lopulta tapahtuu? Onko pakko jaksaa, jos ei kuitenkaan jaksa?


Kuten sanottu, teos on itse koettava.



- Mä oon nykyään oppinu elämään ahdistusten kanssa, Outi sanoo ja tuijottaa kihisevää juomaansa. - Ne on vähän niin ku kämppiksiä, jotka syö välillä sun juustot ja jugurtit jääkaapista. Ärsyttää, mutta ei sen takia viitti lähteä hyvästä kämpästä minnekään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Susa ja Mari A.

Mattias Edvardsson; Melkein tosi tarina

En nästan sann historia 2016, suom. Tiina Ohinmaa ja Like, 413s.

"Mitä sinä oikein tahdot kaivaa esiin?"
"Totuuden."
"Entä jos totuus ei miellytäkään?"
Kohautin harteitani ja tapailin hymyä, vaikka mahanpohjassa ailahti ikävästi. "Se on juuri romaanien hyvä puoli. Niihin voi keksiä oman totuutensa."



Lundin yliopisto, luovan kirjoittamisen kurssi. Ryhmä nuoria, jotka ovat ylittäneet vaaditun riman. Opettajana jokaisen teinipojan märkäuni; postmodernistinero, ja ah, kaunis kuin kuva. Kitara, viiniä, tuhansia savukkeita. Hikisen veristä raadantaa. Sillä näistä nuorista leivotaan nyt rajulla kädellä, itsensä Li Karpen johdolla oikeita kirjailijoita. Tai ainakin osasta heistä.



"Jos aikoo luoda suurta kirjallisuutta, ei voi kertoa jostain keskiverto-Svenssonista, jolla on tavallinen työ, tavallinen perhe, tavallinen arki ja tavalliset ajatukset. Täytyy laajentaa näkökulmaa ja nostaa esiin ne, jotka ylittävät vakiintuneet rajat."



On kulunut kaksitoista vuotta tuosta kipeän huumavasta kirjoituskurssivuodesta, ja nyt Zackarias, Zack, palaa Tukhholmasta äitinsä helmoihin siipeensä saaneena. Työ meni, menipä samalla myös ihmissuhde. Mutta miestä ei ihan helpolla lannisteta, hän on saanut kuningasidean. Zack aikoo selvittää, mitä Lundissa hauraiden kulissien takana tapahtui.Tässähän on ainekset, miehen itsensä mielestä, vähintään bestselleriin!

Zackin ystävä Adrian istui tuomittuna Starkin murhasta, syyttömänä, näin Zack uskoo, vaikka edes ruumista ei koskaan löydetty. Nyt historia lepää Zackin sormenpäissä, nyt on hänen aikansa vedellä tekstillään naruista.

Samalla Zackin on kohdattava entinen ystäväpiirinsä, myös Betty. Niin, Betty, yksipuolisen rakkauden ruumiillistuma.



He olivat toistensa vastakohdat niin monessa mielessä ja minä koin olevani tienhaarassa, mutta todellisuudessa valittavanani oli vain yksi tie. Betty oli saavuttamaton. Hän ei ikinä antaisi minulle mahdollisuutta. Hän oli kangastus ja fantasiaa. Minuun oli iskostettu koko ikäni, ettei minun kuulunut kurotella aurinkoon.



Täytyy sanoa, että luin ruotsalaisen kirjailijan, Mattias Edvardssonin Melkein tosi tarinan mitä parhaimmassa mahdollisessa mielentilassa. En kaipaa juuri nyt elämää suurempaa kirjallisuutta, haluan viihtyä. Eipä silti, todella taidokkaasti Edvardsson tekstiä kuljettaa maalaillen niin maisemia, kuin tunnetilojakin ironisen kauniilla otteella. Ja minähän olin koukussa jo ensi sivuilta saakka! Imu ei oikeastaan missään vaiheessa höllännyt, joskin olin melkoisen varma murhaajasta jo hyvissä ajoin.... Toinen juttu sitten, osuiko arvaukseni oikeaan.


Laadukasta kesälomalukemista monenlaiseen makuun!



Vapaus. Ja minä olin ajatellut, että jos kaventaisin näkökenttääni ja leikkaisin pois olemassaolon lehvästön, amputoisin maailmasta kaiken mikä saattoi tehdä kipeää, kaiken mikä särki ja tuotti tuskaa, jos kävisin kaiken läpi vain puoliksi, minä saattaisin sittenkin selvitä tästä elämästä.


***


Teoksen on lukenut ainakin Mai Laakso/Kirjasähkökäyrä.

Riitta Jalonen; Kirkkaus

Tammi 2016,  352s.

Haluan unohtaa toisia hetkiä ja toisia pitää mukanani, mutta ne sulavat samaan kuvaan, hyvä ja paha elämä, molemmissa käsissä rumaa ja kaunista, tuskan vastakohta on ilo, surulla ei ole vastakohtaa. Suru on yksinäinen kulkija, sen on pakko löytää oma tiensä.


Meri, voiman antaja ja elämän ottaja. Tuuli, joka saa tukan lentämään. Kaikki linnut, tummat, oudot. Meri on Janetin toinen koti, vaikka se on vienyt häneltä kaksi sisarta. Kuolema, ruumishuone, joka herätti tytöissä alkukantaisen pelon, kuolema, joka silti vetää Janetia magneetin lailla puoleensa. On aina vetänyt. Sillä hänessä asuvat elävät ja kuolleet, kirjaimet, joilla sanoittaa sanoinkuvaamaton. Oma itseys.


- Olen sinun takiasi joko onnellinen tai onneton. Molemmat tunteet ovat niin voimakkaita ja äärimmäisiä, ettei kummankaan kanssa voi elää. Sen tähden minun pitää kuolla.


Kirkkaus alkaa mielisairaalasta, jossa Janetia hoidetaan vuosikaudet väärän diagnoosin varjolla. Hän saa satoja sähköshokkeja. Ruumis sytytetään yhä uudelleen tuleen ilman mitään esilääkitystä. Vain hiukset, Janetin punainen takkutukka suojaa nuoren naisen päätä. Ajatus siitä, että vielä kerran hän saa kirjoittaa.

Ja hän saakin. Janetista tulee yksi aikansa kuuluisimmista kirjailijoista. Hän on omituinen, hän on nero. Mutta skitsofreniaa hänellä ei ole, ei ole koskaan ollut.


Kävelimme kohti hoitohuonetta. Reitti oli tuttu, ei se koskaan muuttunut. Olin vanki, joka vietiin sähkötuoliin yhä uudelleen, heräsin ennalta määrättyyn kuolinpäivääni kerta toisensa jälkeen.


Riitta Jalosen Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisesta Janet Framesta. Janetissa yhdistyy lapsekkaan tutkiva suhtautuminen pieniin yksityiskohtiin, sekä kirjailija, joka kohoaa maailmanmaineeseen. Janet on kesyttämätön, mustavalkoinen, tärisyttävän aito. Hän elää kuin veitsenterällä, toisinaan tajunnan peittävässä sumussa, toisinaan nähden kirkkauden.


Kirkkaus ei ole kevyttä luettavaa, mutta kun sen taikapiiri imaisee mukaansa, vie tarina lähes hypnoottiseen tilaan.


- Sinulta tuntuu puuttuvan suojaava iho. Ei sinun tarvitse elää niin kuin muut käskevät, eikä selittää kenellekään itseäsi. Elä omaa elämääsi, siihen sinulla on oikeus. Eikä sinun tarvitse puolustaa itseäsi valheitteitten avulla.

***

Kirjan on lukenut ainakin Arja.

Terhi Rannela; Läpi yön

Otava 2014, 284s.

Paskat. Helvetillä ei ole ääriviivoja vaan paholainen maalaa tämän talon jokaisen huoneen ja jokaisen nurkan paksulla pikimustalla.

Isä on käynyt Alkossa ja tuonut kaksi muovikassillista juotavaa. Tuli h i r v e ä riita.
"Tajuatko sinä, mitä sinä olet saanut aikaiseksi? Olet pilannut meidän kaikkien elämän!"

Voi jumalauta.

Bloggamattomien kirjojen pino sen kun kasvaa ja ruuhkan taltuttamiseksi olin jo miettinyt mistä postaan seuraavaksi ja sitä seuraavaksi ja... Mutta sitten luin Terhi Rannelan Läpi yön. Sitten jäin tuijottamaan kaukaisuuteen, omiin teinivuosiini. Olin pakahtua. Surusta, ilosta, kivusta, toivosta. Muistoista. Sillä vaikka koen olevani ikäloppu, kirjoittaa Rannela ihanasti, että jokainen meistä on edelleen 16-vuotias tyttö tai poika. Kyllä, jossain syvällä sisällä tämä varmasti pitää paikkaansa. Juuri sitä sisäistä, kauan kadoksissa piileskellyttä, ja ehkä vielä kipeää nuorta kirja kosketti. Kosketti!

En malttanut naputella muista lukukokemuksista vielä, vaan sallin iloiten Läpi yön -teoksen rynniä jonon kärkeen, etteivät kirjan aiheuttamat tuntemukset ehtisi unohtua. Toivon etteivät ne häviä ollenkaan, koska niillä selkeästi on jotain kerrottavaa nykyiselle minälleni.

Olen pahoillani. Höpisen vain itsestäni, vaikka minun piti kertoa Mariasta, jota kirja käsittelee. Kuitenkin koin Marian niin sielunsiskona (vaikkakin olen huomattavasti häntä laiskempi ja ehkä anarkistisempi yksilö), että monet kohdat voisivat kertoa omista nuoruusvuosistani:

Istun kotona, kuuntelen musiikkia ja pohdin elämää. Jos oikein heittäydyn villiksi, käyn kirjastossa lainaamassa repullisen kirjoja. (minä ennen varsinaista murrosikää)

Ilta huipentui Apulannan keikkaan Kaupungissa. Näin livenä Tonin, Sipen ja Tuukan! (minä murrosiässä)

Kissan kuolema teki minuun suuren vaikutuksen. (jossain edellisten välissä mykistyin Taru Väyrysen mahtavasta romaanista/elokuvasta)

On ihanaa saada ilmaisia arvostelukappaleita. Meinasin huutaa riemusta, kun hain postista ensimmäisen pakettini. (minä tänä päivänä)

(yms,yms)


Läpi yön on kerrottu päiväkirjamuodossa, se alkaa vuodesta 1996 ja jatkuu näihin päiviin saakka. Päiväkirjaa kirjoittaa 16-vuotias Maria, joka on juuri yrittänyt itsemurhaa. Hän asuu tuppukylässä, jota vihaa sydämensä pohjasta. Hänellä on paras ystävä Tiija, Anna-sisko, Tessu-koira ja erittäin ongelmallinen isäsuhde. Maria rakastaa kirjoittamista. Hänen suurin toiveensa on tulla julkaisevaksi kirjailijaksi. Hänen elämänsä on teini-iälle tyypillistä vuoristorataa, jossa suunnilleen joka toisena päivänä omistetaan maailma ja joka toisena kadotetaan se tyystin. Tuttua...

Päiväkirja elää ja kasvaa Marian mukana. Sille kerrotaan ensirakkaudet, mustasukkaisuudet, ryyppyreissut, ystävyydet, ongelmat kotona, kaikki. Ja sille kerrotaan kirjoista. K i r j o i s t a. Sillä Maria lukee, lukee ja lukee. Hän ei kerro harrastavansa muuta kuin istumista ja lukemista, lukemista ja istumista, eli aivan yksi yhteen menee meidän harrastukset!

Mutta miten Marian kirjoitusprosessi etenee? Entä mitä tapahtuu taustalla häämöttävälle masennukselle?

Työteliäs ja rohkea Maria ei luovuta, hän rämpii läpi yön kohti valoisampaa tulevaisuutta. Kohti unelmiaan. Ja se kannattaa.

Aivan mahtava tarina, joka sai minut kiinnostumaan nuorten aikuisten romaaneista. Jos joku ystävällisesti viitsisi vinkata genreen kuuluvia must-read teoksia, olisin ikionnellinen!


Be a good girl
You've gotta try a little harder
That simply wasn't good enough
To make us proud


***

Toisaalla:
Notko
Krista

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Lumikko ja yhdeksän muuta

2006 Pasi Ilmari Jääskeläinen & Atena Kustannus Oy, 322s.

Maailmaa ehkä on kaikki, mikä on, niin kuin se on. Toisaalta niistä asioista, joista ei voi puhua, täytyy vaieta, ja minä kyllä lisäisin tämän asian sille listalle.

Alussa on lukija. Hämmentynyt, kaunishuulinen, romumunasarjainen lukija. Ella Amanda Milana, opettaja tarkastamassa erään kurittoman oppilansa esseetä. Poika käsittelee siinä Rikosta ja rangaistusta ja väittää kirjan loppuvan dramaattiseen kohtaukseen, jossa Sonja ampuu Raskolnikovia sydämeen. Me Dostojevskiä lukeneet tiedämme, ettei tarina pääty näin. Asiasta on melko varma myös opettajamme Ella, joka tosin ei ole koskaan päässyt kyseistä teosta yli sivun 52.

Mistä oikein on kysymys? Voin paljastaa, että kyse ei ole onnettomasta "uhrista", joka on napsahtanut ansaan luettueen plagiointia vastaan liputtaneen kirjablogistin hämäyspostausta. Kyse on paljon, paljon muusta.

On nimittäin olemassa kirjailija, Laura Lumikko nimeltään. Hän kirjoittaa maailmanlaajuista suosiota nauttivaa Otuksela-nimistä kirjasarjaa. Lumikko on tuonut kirjan tapahtumapaikan, Jäniksenselän maailman kartalle, ja siitä onkin tullut suosittu turistikohde. Japanista asti tullaan ihastelemaan mytologisin patsain koristeltua Jäniksenselkää, jonne Ellakin on töihin päätynyt. Jos vain sattuisi näkemään edes vilauksen kuuluisasta kirjailijasta. Kirjailijasta, josta tiedämme niin vähän. Hän karsastaa kameroita, ja olemassa olevat haastattelut sipaisevat vain Lumikon huolella pystytettyä julkisivua. 

Tiedossa on kuitenkin Lumikon johtama Seura, jonka hän perusti vuosikymmeniä sitten. Seuraan pääsi mukaan yhdeksän lahjakasta lasta, pieniä onnekkaita, joista Lumikko pyrki koulimaan mahdollisimman loistavia kirjailijoita. Hinnalla millä hyvänsä. Nyt vuosia myöhemmin Ella saa kutsun liittyä Seuran kymmenenneksi jäseneksi. Miksi juuri Ella, miksi juuri nyt? Seurahan on elänyt hiljaiseloa niin pitkään.

Eikä aikaakaan, kun Ella haastetaan Seuran ikiomaan Peliin. Peliin, joka kerran pyörähtäessään käyntiin on mahdoton enää pysäyttää. Se vyöryy läpi Ellan ja lukijan tajunnan ja vie aivan toisennäköiseen todellisuuteen. Sillä mikään ei ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa.

Jääskeläinen vie kerronnallaan meidät syvälle kirjallisuuden ytimeen. Se, miten lukeminen ja kirjat pyörivät jatkuvalla pauhulla juonen ytimessä, lyö tällaisen lukutoukan polvilleen. Se, miten Jääskeläinen tarjoaa mahdollisimman realistisen, fantasia pohjaisen todellisuuden, saa katsomaan maailmaa toisin silmin. Kirjailijalla on kyky herättää henkiin lapsuuden sadut (ja pelot) miltei huomaamattomalla taikasauvan heilautuksella ja hän viihdyttää joka sivulla aivan viimeiseen, huikeaan loppuratkaisuun saakka. 

En ole varma kuinka monta vanhaa suosikkia aion teemalukemisella käydä läpi, Lumikko ja yhdeksän muuta on kuitenkin kirja, jonka uudelleen lukua odotin eniten. Ensimmäisellä lukukerralla moni nyanssi jää huomaamatta kun oli kiire kääntää sivua eteenpäin saadakseen tietää mitä tuleman pitää. Nyt ehdin rauhassa nauttia maisemista ja tunnelmasta ja yksinkertaisesti viihtyä. 

Lumikko ja yhdeksän muuta on ehkä suosikkini, vaikka kirjailijan toinen, Harjukaupungin salakäytävät lumosi yhtä vahvasti, vain hiukan eri tavalla. Aivan mahtavia teoksia molemmat. Koskas saadaan kuulla lisää kirjailijasta?

Todistus mytologisesta kartoituksesta

Kirjan ovat lukeneet monet, mainittakoon nyt

Susa

Zephyr

Kirsi

Katja 

SusuPetal; Goottiemon kauhujen lipas

2012 SusuPetal, BoD - Books on Demand

Kill your darlings or yourself

Monilahjakkuus, ihastuttava SusuPetal on ehtinyt julkaista Pellen muotokuva -nimisen teoksen sillä välin, kun minä olen pihdannut tätä teosta. Ohkainen romaani uhkasi kadota lihavien uutuuskirjojen lomaan kirjahyllyni alati vallitsevassa kaaoksessa... Sieltä sen kuitenkin pelastin, ja avasin Goottiemon kauhujen lippaan.

Minun oli aika uudistua, minun piti syntyä reippaaksi, aikaansaavaksi, tehokkaaksi, luovaksi ja, ja, ja... no minun piti olla vain ihan erilainen kuin nykyään. 

Korviini oli kantautunut jo aiemmin huhu siitä, ettei kyseessä, nimestään huolimatta ole kauhukirja, vaan tarina aivan tavallisesta kotiäidistä. Äidistä, joka on väsynyt turruttavaan tavallisuuteen, ja pakenee arkea kirjoittamiseen.

Kirjoittaminen... sitä tarvitsin kaksosten hoidon lomaan. Omaa aikaa sukeltaa täysin eri maailmaan, jossa ei ollut kakkavaippoja, ei uhmakohtauksia, ei karstaksi kuivunutta räkää poskilla. Kirjoitin kuumeisesti psykologisen jännärin, jossa tapahtui täydellinen murha. Käsikirjoitus ei sijoittunut mitenkään kilpailussa.
Ehkä se murha ei ollutkaan niin täydellinen.

Nyt kaksoset ovat kasvaneet ja hipovat jo aikuisuuden kynnystä. Kirjailijamme on selkänsä takia sairauseläkkeellä. Hän on jumittunut kotiin, pieniin ympyröihin ja vaatimattomaan elämään. Tähän elämään on kuitenkin tulossa varsinainen muutos. Pitkään ristipistotöitä ja kirjoittamista harrastanut Kirjailija on huomattu Trooppisen Hillan -kustantamossa, josta tarjotaan sopimusta. Taviksesta tuleekin Ihan Oikea Kirjailija. Ja kuten meille pieniin ympyröihin tottuneille yleensä käy, myös Kirjailijalle iskee kauhu muutoksen edessä. Kirja tullaan oikeasti julkaisemaan! Se saa julkisuutta ja huomiota ja voi millaista teksti onkaan...

Kotonani vallitseva kaaos kertoi yleensä rautaisista hermoistani

mutta nyt ovat Goottiemon hermot pettämässä.

SusuPetal on loihtinut tarinan Kirjoittamisesta isolla K:lla. Millaista tekstin työstäminen on, millaisissa paineissa kirjailija joutuu elämään. Tekstin myötä kirjailija antaa aina jotain syvältä itsestään. Pelko vastaanotosta on kouriintuntuva. Vaikken minä ole kirjailija ja lapsenikin ovat vielä Kaksosiin verrattuna kakaroita, saatoin samaistua Kirjailijaan aivan täysillä. Teos on itseironinen ja hauska ja se jättää lukijalle hymyn huulille. Kirjojen suurkuluttajana minun oli valaisevaa päästä kurkistamaan kirjalijan pääkopan sisälle. Kirjoittaminen on täyttä työtä, verta, hikeä, kyyneliä. Editoimisesta nyt puhumattakaan.

Jälleen kerran olen vakuuttunut Susun kirjoittajan lahjoista. Hän kirjoittaa nokkelan viihdyttävästi aivan tavallisista ihmisistä, tavallisesta arjesta suloisen inhimillisesti. Ja täysin vailla pelkoa.

Teoksen on lukenut ainakin Kirjavinkkien Irja ja Mainoskatkon Elegia

Lähdin etsimään vessaa rakkoani ja peiliä rucolan poistoa varten. Olin vahvasti käytännön ihminen, elintoimintojen piti olla vakaat. Se antoi turvallisuutta arkeen.


Ps. Muistattehan te, jotka lasten- ja nuortenkirjallisuutta luette, osallistua Saran Kirjat -blogin emännöimään kisaan. Valitettavasti itse olen lukenut sen verran vähän tänä vuonna lanua (uskomatonta sinänsä, minullahan on kolme pientä lasta...), etten pääse skabaan mukaan. Ensi vuonna on terästäydyttävä