Affinity Konar; Elävien kirja

Mischling 2016, suom. Hanna Tarkka ja WSOY, 457s. (ennakkokappale)

Iltarusko - se oli unohtanut, että Auschwitzissa ei saisi olla kaunista. Sen samettista himmerrystä lähettipojan selässä ei mikään voinut estää.



Haluaisin kertoa teille Elävien kirjasta. Mutta sormeni eivät jaksa hyppiä näppäimistöllä, mieleni tapailee turhaan lauseita. Eihän tämmöiselle ole sanoja! Ne menettävät merkityksensä hirvittävän, epäinhimillisen kärsimyksen edessä; lasten systemaattisen kiduttamisen. Tieteen nimissä, tietenkin.

Mutta amerikkalainen kirjailija Affinity Konar on tarttunut rohkeasti härkää sarvista, kirjoittanut mahdottoman romaanin laaja taustatyö tukenaan. Ja tämä työ on koskenut Auschwitzin ehkä pahamaineisinta henkilöä, kuoleman enkelinä tunnettua Josef Mengeleä. Siinä missä toiset samoissa hommissa painavat natsit turruttivat mielensä alkoholilla tai millä ikinä, teki Mengele työtään selvin päin, iloisin mielin. Mikäpä siinä, juutalaisia lajitellessa eläviin ja kuoleviin.

Lääkärin irvikuva oli erityisen kiinnostunut identtisistä kaksosista. Sellaisista kuin teoksemme kaksoissiskot Pearl ja Stasha. Sellaisista, kuin heidän kanssakärsijänsä Tarhassa. Olot olivat aavistuksen verran paremmat kuin muualla leirissä, mutta eloonjäämisestä sai maksaa karmaisevan hinnan; Mengelen kokeisiin osallistumisen.



Halusin esittää perusteeksi, että joskus meidänlaisten elävien olentojen, ihmisten jotka oletettavasti vielä olivat elossa, oli pakko suhtautua itseensä esineinä selvitäkseen; meidän oli pakko piilottaa sisimpämme ja hakea asiaan korjausta vasta kun sellaisen etsintä oli turvallista.



Sitten Pearl, sisko, jonka selkärankaa vasten Stasha on tottunut painautumaan, katoaa. Onhan kaksosten välinen, yli-inhimillinen side murskattava. Mutta vieläkö Pearl elää? Stashalla on nyt päämäärä; selvittää sekä sisarensa kohtalo, että murhata Mengele.


Elävien kirjasta päällimmäiseksi tunteeksi ei jää järkytys, paremminkin kummastus. Kuinka kukaan saattoi selvitä hengissä tuollaisissa olosuhteissa? Kuinka kukaan edes halusi. Teoksen tytöt ovat leirille saapuessaan vasta 12-vuotiaita. Millainen elämänhalu ahtautuu niin pieneksi kutistuneisiin vartaloihin, että ne voi taittaa kasaan vaikka matkalaukkuun?


Toivo. Se on lopultakin Konarin vahvin sanoma. Toivoa silloin kuin toivoa ei kertakaikkiaan, missään määrin ole. Kohottautua kaiken kivun ylitse kohti parempaa tulevaisuutta. Joka tapahtuu jo kirjassa. Loppupuoli kertoo ajasta, jolloin venäläiset vapauttavat leirin, ja alkaa haparoiva hapuilu takaisin elämään. Mutta millaiseen? Mitä sodasta, kaikesta hulluudesta on jäänytjäljelle? Miten palata takaisin ihmiseksi, kun on tullut kohdelluksi arvottomana esineenä?



Mutta omasta puolestani tiesin, että halusin antaa anteeksi. Kiduttajani ei pyytäisi minulta koskaan anteeksi - se oli varmaa - mutta tiesin, että se voisi olla ainoa todellinen voima, joka minussa vielä oli, keino säästyä hänen kynsistään, otteelta jonka tunsin lähelläni joka aamu kun heräsin.



Elävien kirjaa leimaa tietty sadunomaisuus, päähenkilöiden todellisuudesta pakeneva tarinointi, jossa lukija ei täysin voi olla varma siitä, mitä todella tapahtuu. Hyvä näin.


"Kukaan ei katso taakseen." Hän naurahti katkerasti.
"Kaikki maailmassa jättävät katsomatta taakseen. Ja jos katsovatkin, he luultavasti sanovat, ettei tätä koskaan todella tapahtunut."



Ei, kyllä me katsomme. Ei, me emme kiellä. Koska näin ei saa tapahtua enää koskaan.



***

Romaanista on blogannut ainakin Kirjabrunssi.