sunnuntaina, kesäkuuta 30, 2013

Sisko Istanmäki; Liian paksu perhoseksi



Teos ilmestyi ensi kerran Kirjayhtymä Oy:n kustantamana 1995, 214s. (omasta hyllystä)

Ihmiset lähtevät koteihinsa, niihin kylän taloihin, joiden ikkunat vielä kiiltelevät päivänvalossa. Kuinka monta savupiippua onkaan lakannut suitsemasta kipunoita taivaalle? Monta. Ja koulun ikkunoissa on nyt laudat. Lapset viedään taksiautolla kirkolle kouluun, eikä sen auton tarvitse olla edes kovin suuri.

Sisko Istanmäen Liian paksu perhoseksi on lepatellut ronskin viettelevästi lukulistallani jo pitkään. Eräällä varsin arkisella kirpparireissulla bongasin Tammen kustantaman pokkariversion teoksesta. Ennen Kafka rannalla -kimppalukua ajattelin ehtiä vielä tämän lukaista. Ehdinkin. Aloitin teoksen eilen, enkä malttanut illalla käydä nukkumaan ennen kuin sain tietää, miten Kaisun ja Ernin tarina tulisi päättymään.

Romaanin pohjalta tehtyjä filmatisointeja tai teatteriversioita en ole nähnyt, joten aivan tyhjältä pöydältä lähdettiin liikkeelle. Jo kansikuva on sen verran hersyvä, että olin ihan varma kirjaan rakastuvani. Hauska, surumielinen ja arkinen tämä romaani onkin. Ja kuitenkin, arjen kaaoksesta se piirtää esiin jotain ainutlaatuista

Avioliiton

Elämä kulkee kuin takkuinen naru. Sitä selvitellään ja selvitellään päivästä toiseen. Monia päiviä meneekin hyvin, mutta sitten tulee umpisolmu, joka pistää kummankin kärsivällisyyden koetukselle.

Rakkauden

- Mistä sellaisen näkee?
- Tehän olette niin kuin valokehän sisällä. Te säteilette, kun te olette kahden tiskin takana.
- Älä nyt, Kaisu oli nauranut. - Me, arkiset ihmiset.

Huumorin

- Toivottavasti filmi menee pilalle tai jotain, Kaisu sanoo myrtyneenä Ernille. - En tykkää että minua valokuvataan sian kanssa.
- Olenhan siinä minäkin, Erni sanoo.


Kirja on Kaisun tarina. Romuluisen ja isokokoisen naisen, joka omaa aikuisen miehen voimat ja (toisinaan) kaksivuotiaan kärsivällisyyden. Romaanin alussa Kaisu jättää taaksen kotipitäjänsä, muuttaa hiljalleen autioituvaan pohjanmaalaiseen kylään työskennelläkseen Ruutinojan Sekatavara-kaupassa. Eletään 60-lukua, ihmiset hakeutuvat Ruotsiin paremman elämän perässä. Mikä on kyläkaupan tulevaisuus, kun ostovoima kutistuu entisestään? Toisaalta kunta sijaitsee järvenrannalla ja mökkeilijät elättävät kauppaa ainakin kesäisin. Epäilyistään huolimatta Kaisu on nyt kuitenkin Ruutinojassa.Vaikka työpaikka vaikuttaa painajaismaiselta kärpäsineen ja torakoineen, on kauppiaalla ihmeen ihana ääni. Vaikka kauppiaan, Ernin, äiti ja sisko ovat oikeita verenhimoisia nillittäjiä, päättää Kaisu kuitenkin jäädä.

Mutta moneen kertaan roteva nainen tulee päätöstään katumaan.

Kirja on tietysti myös Ernin tarina. Laihan ja pienikokoisen miehen, joka kulkee tiukasti äitinsä ja sisarensa talutusnuorassa. Maksaa heidän laskunsa kaupan vähistä tuotoista. On heti paikalla auttamassa, kun vähänkin siihen suuntaan vihjaistaan. Ei osaa puolustaa vaimoaan näiden kahden ylemmyydentuntoisen edessä.

Ja näin ollen herättää lukijan harmin. Teosta lukiessa oikein kihisin kiukusta väärin kohdellun Kaisun puolesta. Toisaalta Kaisu ei ole mikään reppana, kaikkea muuta! Hän laittaa rähjäisen kaupan uusiin kuosiin, tappelee oikeuksistaan kuin mies. Mutta saako Kaisukaan kuriin Ernin hirviömäistä sukua?

Liian paksu perhoseksi on liikuttava aikalaiskuvaus 60-luvun kyläkaupan arjesta. Se on epätodennäköinen rakkaustarina kahden monin tavoin murjotun ihmisen välillä. Vaikka Kaisun ja Ernin avioelämä on kaikkea muuta kuin ruusuista, romaani suorastaan pursuaa iloa. Ja iloisen mielen kirja lopulta jättääkin.

Sympaattinen romaani, ihanaa, että tulin tämän viimein lukeneeksi!

Näin ovat tehneet myös (ja ainakin)
Kaisa,
Jonna,  
Noora

****

 - Näissä olosuhteissa sitä vasta taitoa tarvitaan. Yhtä narulla kävelemistä koko elämä, Kaisu oli sanonut.

perjantaina, kesäkuuta 28, 2013

Antti Tuomainen; Veljeni vartija



Antti Tuomainen & Myllylahti 2009, 223s. (kirjastosta)

Lukurintamalla ruuhkaa. Olin juuri lopettelemassa varsin kiintoisan ruotsalaisdekkarittaren ennakkopainosta (johon palaamme syksyllä), kun postiluukusta kolahti John Verdonin Murhakierre. Kahden paksukaisen väliin halusin ottaa jotain nopealukuista. Ja Veljeni vartija, jonka kanssa olen jahkannut jo pitkään, sopi mainiosti juuri tähän elämän rakoseen.

Veljeni vartija ilmestyi ensimmäisen kerran Myllylahden kustantamana vuonna 2009, ja nyt sitä on saatavilla Liken uunituoreena pokkariversiona. Romaani on järjestyksessä kirjailijan toinen, ja tälläkin kertaa keskiössä rikos. Kuitenkin, uhmaisin Antti Tuomaisen kirjojen kohdalla genrelajitelmia. Rikosromaanina toki Veljeni vartijan voi lukea, mutta minulle se oli paljon muuta. Oikeastaan kaikkea muuta.

Naislukijalle Parantaja sekä Synkkä niin kuin sydämeni, olivat tätä teosta helpommin lähestyttäviä. Parantajassahan etsitään kadonnutta vaimoa, kastutaan dystopisen ikuisessa sateessa, romantisoidaankin. Uusin romaani tuo esiin pojan ja äidin suhteen, joka on kaunis kuin rikki lyöty kuva. Veljeni vartija taas... no, pelkäsin etukäteen romaanin olevan niin voimakkaasti mieheltä miehelle -tarina, etten itse löytäisi teoksesta minkäänlaista samaistumispintaa. Pelkoni, kuten peloilla usein on tapana, osoittautui turhaksi. Ihan mainiosti onnistuin näiden epäonnisten miesten nahkoihin itseni sujauttamaan.

Kuten sanottu, kyseessä on kertomus isistä ja pojista. Tragediasta, joka monistaa itseään sukupolvelta toiselle. Ikävien sattumusten takia niin isoisä, hänen poikansa, ja vielä pojanpojat elävät kuin valmiiksi suunnitelluissa muoteissa. Kaikki lähtee liikkeelle huonon onnen korttipelistä ja seuraamuksista kärsivät Haapalan miehet yksi toisensa jälkeen.

Romaani alkaa päähenkilön ja minä-kertojana toimivan Klasun potkuista. Hän kun tahtoo työpaikkansakin hinnalla olla rehellinen kiinteistövälittäjä, ja kieltäytyy jääräpäisesti allekirjoittamasta eräitä papereita. Tästäkös Klasun melko... paperinen vaimo kimmastuu. Vaimo, joka tekee selväksi, että työttömyydestä huolimatta on pysyttävä totutussa elintasossa. Asiasta ei tingitä, ei tuumaakaan! Eivätkä vastoinkäymiset tähän lopu. Klasulle ilmoitetaan pikkuveljen sekaantumisesta huumekauppaan. Onni, joka on aina ollut luonteeltaan veljeksistä se eläväisempi, on nyt jäänyt kiinni. 

Onni oli kauan kaivattu toinen lapsi. Isä ja äiti olivat jo menettäneet toivonsa, ne olivat jo siirtymässä seuraavaan elämänvaiheeseen, kun Onni yhtäkkiä ilmoitti tulemisestaan. Siksi siitä tuli Onni. Onnin piti tuoda onni tullessaan, ja ajoittan se niin tekikin. 

Mitä tekee Klasu nyt, elämänsä peruspilareiden murtuessa?


Klasun huoli pikkuveljestään, sekä halu toimia oikein tuovat tarinaan harvinaista lämpöä. Lämmin tämä kertomus on, täynnä keskinäistä välittämistä, vaikka lämpö on useinmiten luettava rivien välistä. Kuten Synkkä niin kuin sydämeni -kirjassa, tässäkin menneisyys on kohtalaisen verisenä läsnä. Se huokuu pieleen menneitä ratkaisuja, mutta myös tragikomiikkaa. Tulehdus on vielä katkaistavissa, jälkipolvet pelastettavissa, vai onko?

Kuten olen aiemminkin alleviivannut, tykkään aivan hulluna Tuomaisen kirjoitustyylistä. Kirjailijan teksti on karuudessaan lyyristä. Tarina on Veljeni vartijassa melko suora, mutta pienen pohdiskelun jälkeen siitä löytää monia kerrostumia. Vaikka teoksen miehet ovat enemmän tai vähemmän rikollisia, ovat he ennen kaikkea sympaattisen inhimillisiä. Ihmisiä.

Veljeni vartija onkin sellainen romaani, jonka voisin kuvitella ostavani niin omalle isälleni, kuin (sitten joskus) pojillenikin.

Mutta ennen kaikkea ja kaiken yli, minä kaipaan sinua niin paljon. Näiden muurien yli ja läpi kaipaan. Onneksi aika kuluu. Se kuluu silloinkin kun sen luulee seisovan paikallaan. Minä pyydän sinua kestämään ja olemaan vahva ja luja.

Teoksen ovat lukeneet ainakin 
Mimu 
Jori 
Minna Jaakkola 

keskiviikkona, kesäkuuta 26, 2013

Ja arvonnan voitti...



Heips hellettä! Lupasin arpoa yhden kappaleen Karin Slaughterin Yli rajan -teosta, mutta tällä kertaa en ryhdy arpajaislippujani kuvailemaan. Uskokaa pois, on liian kuuma siihen! :)

Arpaonni suosi nyt anonyymiä nimimerkillä Heta. Onnea!


Kiitos kaikille osallistujille ja Heta, ota yhteyttä annika.kivi@live.fi - mielellään mahdollisimman pian.


tiistaina, kesäkuuta 25, 2013

Katja Jalkanen & Hanna Pudas; Rivien välissä


Avain 2013, 168s. (arvostelukappale)

Bloggaamiselle on monia syitä, joista yksi tärkeimmistä on lukukokemuksen jakaminen muiden kanssa.

Siinä se nyt tuli, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Syy siihen, miksi pidän julkista lukupäiväkirjaa. Miksi olen astunut ulos kammiostani, jättänyt vihkokirjoittelun ja hypännyt mukaan Blogistaniaan.

Jaettu ilo on moninkertainen ilo, ja tuntuu hyvältä, jos saan yhdenkin ihmisen innostumaan jostain itselleni tärkeästä aiheesta.

Poiminto blogikollegoideni, Katja Jalkasen (Lumiomena) ja Hanna Pudaksen (Kirjainten virrassa) uudesta kirjablogikirjasta. Odotetusta opuksesta, joka antaa kysyvälle vastauksia, ja meille kirjabloggaajille todellisen fiilistelypaketin. Leena Lumi totesi jo arvionsa alussa; Tämä ei ole kritiikki. Tämä ei ole edes arvio. Tämä on tunnetila, jonka koin sen jälkeen, kun...

Sekä Leena, että Elegia innostuivat pohdiskelemaan kirjan parissa omaa bloggausharrastustaan laajastikin. Myös muut kirjasta postanneet ovat maininneet teoksen, joka kuitenkin on tietokirja, olevan harvinaisen tunnepitoinen lukuelämys.

Tunteita kirja minussakin herätti. Koska kirjabloggaus sen eri ilmiöineen ja tempauksineen (Blogistanian kirjallisuuspalkinnot, tunnustukset, haasteet, teemaluvut, lukumaratonit yms) ovat elettyä elämää, ei Rivien välissä -opustakaan oikein voinut vain lukea. Sen parissa saattoi sen sijaan muistella, hymyillä, harmistellakin mutuhuttupilveä, jonka harrastus on päälleen houkutellut. Onneksi teos ohjaa, kuin kädestä pidellen, bloggausharrastusta hämmästelevät oikeille reiteille. Kirjablogin pitämiseen ei liity mitään hämäriä salaliittoja. Kirjabloggaaminen on harrastustoimintaa, jossa vallitsee niin valinnanvapaus, kuin yhteisöllisyyskin. Olen itsekin saanut monista kanssabloggajista hyviä ystäviä, mutta tämä ei kuitenkaan saisi merkitä ns. sisäsiittoisuutta. Koskaan ei saisi kiintyä omiin piireihinsä siinä mielessä, etteivät uudet tulokkaat olisi tervetulleita niin blogin lukijoiksi, kuin kanssaharrastajiksikin.

"On ollut todella mahtavaa todeta, ettei ole yksin kirjahulluutensa kanssa, vaan näitä "hulluja" löytyy joka lähtöön, ja intoverttikin voi tuntea itsensä osaksi yhteisöä."

En nyt malta tuoda esille Rakkaudesta kirjoihin -blogin taipaletta, joka on näyttänyt pitkälti tältä.



Minähän aloitin aikoinani kirjablogien seuraamisen Vuodatuksen puolella, ja pian tuli sellainen fiilis, että hei, minä myös!

Kirjablogikirjassa pohdiskellaan blogin nimen syntyä. Toiset ovat pitkällisen harkinnan tuloksena päättyneet siihen ja siihen. Vuodatuksen puolella aloitin nimella AniLon Lukupäiväkirja (siihen aikaan monet käyttivät juuri tuota, tietysti varsin kuvaavaa päätettä). Ehdin naputella Vuodatusta vuoden päivät, kun yhtäkkiä en vain enää päässyt kirjautumaan sisään blogiini. Mietin jo koko harrastuksen unohtamista, mutta ei, olin jäänyt koukkuun. Niinpä aloitin nollasta Blogger-alustalla. Rakkaudesta kirjoihin nimen väänsin parissa minuutissa, ja sillä on menty, aina heinäkuusta 2009. Myöhemmin tajusin, että samalla nimellä kulkee myös eräs bloggaajien tunnustuspalkinto, mutta nimenvaihto, jota toki harkitsin, tuntui liian työläältä.

Alkutaipaleella kirjoitin blogia melkoisessa kiireessä ja lähinnä itselleni. Toki tahdoin pitää blogin julkisena juuri siksi, että joku toinenkin voisi samoista kirjoista tekstini perusteella innostua. Well, ehkä olisi pitänyt enemmän kiinnittää huomiota itse tekstiin... Joka tapauksessa, vasta parin viime vuoden aikana olen ryhtynyt aktiivisesti seuraamaan ja kommentoimaan toisten blogeja. Tutustunut ihmisiin, ystävystynyt. Leena Lumin, "blogikummini" kannustamana uskaltauduin pyytämään arvostelukappaleita eri kustantamoilta, ja näiden myötä aloin kiinnittää aina vain enemmän huomiota itse kieleen; mitä ja miten kirjoitan. Minulla on taipumusta töksäytellä, tai sitten heittäytyä liiankin lyyriseksi... Sen sijaan pyrin aina sanomaan rehellisesti mielipiteeni romaanista, olipa se sitten ilmaiseksi saatu, taikka kirjastosta/kaverilta lainattu.

Aktiivisuudesta sen verran, että uusien bloggaajien kannattaa tähän kiinnittää huomiota - ja välttää minun virheeni. Toki kaikki on vapaaehtoista, mutta jos tahtoo saada omaan blogiinsa kommentteja, niiden kanssa ei ole suotavaa itsekään pihtailla.

Kommentit ja vastavuoroisuuden periaate synnyttävät eräänlaisen lumipalloefektin: mitä enemmän blogissa on keskustelua, sitä enemmän sillä on yleensä lukijoita ja mitä enemmän blogilla on lukijoita, sitä enemmän sitä linkitetään muissa blogeissa.

Jokaisella bloggajalla on oma kirjamakunsa. Luetaan tyttökirjallisuutta, fantasiaa, scifiä... Minut tuntevat tietävät, että luen runsaasti dekkareita. En kuitenkaan tahdo jumittaa blogiani vain yhteen genreen ja viime aikoina olenkin yrittänyt monipuolistaa lukumakuani. Jännäreiden suhteen olen kuitenkin hövelimpi, kertomakirjallisuuden saralla seuraan kanssabloggaajien suosituksia. Varsinkin heidän, joilla tiedän olevan samankaltainen kirjamaku kuin itselläni.

Tässähän voisi turista loputtomiin, mutta selkäparkani on toista mieltä. Nyt en sano enää muuta kuin; kiitos teille Katja ja Hanna kirjasta, jonka voi ilolla ja ylpeydellä ojentaa kirjabloggauksesta tiedustelevan käteen. On mahtavaa kuulua tähän kirjoihin hurahtaneiden iloiseen joukkoon! :)


Teoksen ovat lukeneet edellä mainittujen Leenan ja Elegian lisäksi ainakin
Kirsi
Morre
Maria
Penjami

maanantaina, kesäkuuta 24, 2013

Hanne-Vibeke Holst; Mitä he toisilleen tekevät

Undskyldningen 2011, suom. Virpi Vainikainen ja WSOY 2013, 441s. (kirjastosta)


Sitten on juhlapuheen aika. Se kestää 26 minuuttia ja siinä luetellaan pitkä litania esimerkkejä "Helena Tholstrupin harvinaislaatuisesta rohkeudesta ja ammattillisesta integriteetistä". Puheen pääteema kysyy, mitä on todellinen demokratia, ja mitä enemmen Sophie kuuntelee äitinsä erinomaisuudesta taitelijana ja kansalaisena, sitä lähempänä hän on relapsia, retkahdusta, sitä enemmän hänen tekee mieli viiltää itseään. Hänellä on laukussa kynsiviila, jota voisi tarpeen tullen käyttää.

Haavoittuneita naisia. Naisia, jotka kantavat tulehtuneen kipunsa huolella kiilloitetun julkisivun panssarissa. Petos, joka on niin pieni ja arkinen, mutta silti niin ehdottoman väärin, ettei se voi olla jakamatta myrkkyään sukupolvelta toiselle. Laatikko, jonka salaisuudet kuiskivat kuin käärmeet.

Helenalla menee hyvin. Hän on Berliinin ooperan taiteellinen johtaja, ja nyt lähestymässä uransa huippuhetkeä. Helenalle lahjoitetaan palkinto ooperaesityksestä, joka rikkoo niin uskonnollisia, kuin kulttuurisia rajoja. Rohkea Helena, joka ei pelkää esityksessä nostaa pöydälle edes islamia, vaikka New Yorkin kaksoistorni-iskun 10-vuotismuistopäivä on käsillä.

Huipulle Helena ei kuitenkaan ole ilmaiseksi päässyt. Hän on raivannut uralleen tilaa oman perheensä kustannuksella, ja tästä on tietysti eniten haavoittunut tytär Sophie. Anarkistinen ja omia latujaan kulkeva tytär, mielenterveysongelmistakin kärsivä. Nyt Sophie on kuitenkin, äitinsä iloiseksi yllätykseksi, saapumassa juhlistamaan Helenan saamaa palkintoa. Mutta auts, Sophiellapa on mukanaan vävyehdokas, joka ei suinkaan sovi Helenan suunnitelmiin. Khalil on arabi!

Vuodessa 2011 seuraamme Helenan ja Sophien tarinaa, joka kääntyy pian panttivankidraamaksi. Helena laitetaan viimein selkä seinää vasten. Kuolema ei tunne virastoaikaa, ja nyt pelko oman hengen menettämisestä asettaa arvojärjestyksen viimein kohdilleen.

Mutta mikä äidin ja tyttären välejä oikein hiertää? Toisaalta he ovat omien valintojensa satimessa, toisaalta menneisyyden salaisuudet eivät voineet olla näihin valintoihin vaikuttamatta. Kun tarina Helenan suvun vaiheista pikkuhiljaa aukeaa, lukija saa monet ahaa-elämykset. Kiukun ja silmien pyörittelyn tilalle hiipii ymmärrys.

Alkoiko kaikki vuodesta 1940? Tästä: Gerda oli menettänyt asemansa Thorvaldin elämässä, hänestä oli tullut toisarvoinen, kodin irtaimistoa. Tämä oivallus kirvelin kuin haava, mutta eniten kipeää teki miettiä, oliko Thorvald koskaan ollutkaan todella kiinnostunut hänestä.

Gerdan ja Thorvaldin kaksospojat Leo ja Leif pelasivat armotonta ihmissuhderulettia, joka nyrjäytti sijoiltaan monen ihmisen elämät. Jo vanhempien välit hiersivät, ja näin ollen pienet pojat joutuivat ikävään välikäteen. Muodostui kuva parisuhteesta, jossa ei kaikki ollutkaan niin kuin olla pitäisi.

Näistä keitoksista Tanskan tunnetuimpiin aikalaiskirjailijoihin kuuluva Hanne-Vibeke Holst punoo varsin mehevän tarinan. On romantiikkaa, salaisuuksia, sisäistä kipua. Kirjassa on juuri sitä psykologista ulottuvuutta, jota aina kirjoissa peräänkuulutan. Senpä tähden viihdyin kauniskantisen teoksen parissa paremmin kuin hyvin, vaikken kaikkia juonenkäänteitä lukiessa innolla vastaanottanutkaan. Vasta loppuratkaisu (jota uskalsin etukäteen aavistellakin) tarjosi sen viimeisen silauksen.

Upea teos, joka on luettu ainakin Leena Lumilla ja Annamilla


keskiviikkona, kesäkuuta 19, 2013

Kirjaisaa keskikesää!


Niin se aika vierähtää. Tuntuu, että aivan vasta suunnittelin pääsiäislukemisiani ja nyt ollaan vain askelen päässä juhannuksesta. Luonnon lumovoimasta, joka ylipursuaa kesää, lempeistä tuoksuista, jotka viestivät jostain kaihoisasta, tutusta...

Syystä tai toisesta juhannus on minusta haikea juhla. Kauneudessaan siinä on aavistus särkyvää.


Vietämme keskikesän juhlaa leppoisasti sukulaisten parissa. Kirjoja luen hitaasti ja nautiskellen – osittain olosuhteidenkin pakosta. Siinä missä kuopusta ei ole tarvinut nukuttaa sitten vauvakuukausien, on hän nyt keksinyt uhmata äitiä iltaisin. Itkukohtaukset järisyttävät kerrostalohuoneistoamme ja särkevät sydäntäni. Aikansa kutakin, ja nyt on tämä aika. 



Onneksi kesken on upea Mitä he toisilleen tekevät, joka tarjoaa parasta mahdollista kirjaseuraa. Lisäksi tulevina juhlapäivinä on tarkoitus nautiskella - jälleen kerran - jännityksestä.
Kuten aiemmin uhosin, heinäkuussa puhaltavatkin sitten toisenlaiset tuulet. Kuu polkaistaan käyntiin Haruki Murakamin Kafka rannalla, jonka luemme kimpassa Annamin ja Kristan kanssa. Näistä myöhemmin lisää.

Nyt toivotan teille, mussukat, mitä parhainta juhannusta!




Annika

Karin Slaughter; Yli rajan & arvonta

Fallen 2011, suom. Annukka Kolehmainen ja Tammi 2013, 419s. (arvostelukappale)

"He kiipesivät ruumiiden yli, ja niitä oli paljon. Surullisinta kaikessa on, että hekin olivat joskus ihmisiä. He olivat mukavia, tavallisia miehiä, jotka kävivät kirkossa sunnuntaisin ja laskivat arkisin tunteja työpäivän loppumiseen... Alamaailma on se yhteiskunnan osa, jota valtaväestö ei näe. Siellä kulkevat kuitenkin myös yhteiskunnan heikoimmat, joita riivaavat riippuvuudet, ahneus, köyhyys ja epätoivo." (Amanda)

Faith Mitchellillä, Will Trentin työparilla on kiire. Hän on jo myöhässä. Työasiat viivästyivät, ja nyt äiti Evelyn odottaa tytärtään kotiin yhdessä Faithin nelikuisen vauvan kanssa. Faithin diabetes muistuttelee itsestään – on kiljuva nälkä. Ja miksi ihmeessä Evelyn ei vastaa puhelimeensa? Tuskaisen matkan jälkeen perillepääsy ei tuo helpotusta, ei sinnepäinkään. Stereoista raikuu raaka musiikki kadulle saakka. Vajassa itkee vauva. Ovessa verinen jälki. Ja sisällä yllätykset jatkuvat aina vain makaaberimpiä muotoja saaden. Valtavia määriä verta. Miehen ruumis. Panttivankitilanne.




Mutta Evelyn puuttuu.

Näin alkaa Karin Slaughterin uusin teos, Yli rajan. Kovasti etukäteen tätä jo hehkutinkin, koska vielä tähän päivään mennessä Slaugter ei ole minua lukijana pettänyt. Hänellä on niin mahtavia tyyppejä kirjoissaan, hurja imu ja mukana ripaus shokkia, ettei dekkarifriikkien kannata kirjailijalle olkiaan kohauttaa.

Yli rajan ei vie lukijaa yli rajan, vaikkei Karinin kyydissä koskaan täysin turvallista olekaan. Mitä vain voi tapahtua, sen jo päättynyt Grant County -sarja osoitti.

Kuten aiemmat Slaughterin kirjat lukeneet tietävät, Triptyykillä käyntiin polkaistu Will Trent -sarja yhdistyi aiemmasta sarjasta tuttuun päähenkilö Saraan Kivun jäljet -kirjassa. Siitä lähtien Willin ja Saran välillä on säteillyt ja räiskynyt niin lujaa, että lukija on ollut vaarassa polttaa omatkin sormensa. Kuumaa tekstiä, vaikkei suudelmaakaan ole vaihdettu. Ennen Yli rajan. Vai vaihdetaanko vieläkään?

Willin ajatukset harhautuivat hetkeksi Saraan. Totuuden nimessä tämä oli jatkuvasti hänen mielessään. Sara oli kuin uutisteksti, joka kulki televisioruudun alareunassa Willin elämän pääuutislähetyksen aikana.

Vaikka kirjan juonikin on Leena Lumia lainaten hothothot, minusta Saran ja Willin suhde, sen eteminen turhauttavine takapakkeineen, on nyt kaiken ydin. Will on maailman sympaattisin poliisi, johon olen itsekin vähän lääpälläni. Hänellä oli järkyttävä lapsuus ja hän kärsii edelleen mitättömästä itsetunnosta sekä dysleksiasta, eräänlaisesta lukihäiriöstä. Will on kuitenkin fiksu, hänellä on oikea poliisinvaisto. Kuitenkin Slaughter on kirjoittanut monet naiset Will-parkaa piinaamaan. Ärsyttävin kaikista on Willin vaimo Angie, joka hiihtelee omia latujaan käyden välillä vain tarkistamassa, että Will pysyy edelleen hänen talutusnuorassaan. Entäs sitten Amanda, Willin pomo, joka saa nyt elämänsä rankimman jutun selvitettäväkseen. Missä on Amandan vanha ystävä, Evelyn? Faithin äiti, poliisi itsekin. Poliisi, joka kuulemma otti vastaan lahjuksia...?

Mukana on (valitettavasti) huumevyyhti, erilaisia korruption muotoja, väkivaltaisia jengejä. Mutta onko totuus kuitenkin jotain... yksinkertaisempaa? Arkisempaa?

Slaughter pitää yllä jännitystä vauhdin ja vaarallisten tilanteiden voimalla, mutta myös psykologisin väreilyin. Kuten Leena jutussaan kirjoittaa: "Tämä kirja on niin syvällisen rankka, että vatsanpohjasta ottaa vieläkin…hyvällä tavalla." Aamen! Kirjailijan vahvuus on iholle pyrkivät ja pääsevät henkilöt, heidän elämäntarinansa, joista tulee miltei lukijan omia. Vahva ja upea teos - I like!

Seuraava romaani, Criminal on jo ilmestynyt englanniksi, ja nyt peukut pystyyn, että se suomennettaisiin pian.

Kirjan ovat lukeneet ainakin edellä mainitut  Leena Lumi sekä Norkku

***

Koska sain kustantajalta kaksi kappaletta tätä romaania, pistetäänpäs pystyyn pienet arpajaiset. Tekstiä kommentoivien kesken arpaisen toisen kipaleen Yli rajan -kirjaa viikon kuluttua 26.6. Ilmoitathan kommentissasi jos syystä tai toisesta et tahdo osallistua arvontaan, vaan lörpötellä muuten vain kirjasta - sekin on ihan mahdollista ;)

Asiasta vielä toiseen. Nyt-liitteen saaman "kirjablogikohun" innoittamina kirjabloggaajat ovat laatineet selkeän lausunnon ASML:n mainontaohjeisiin. Asiakirja on luettavissa ainakin Taikalla.


tiistaina, kesäkuuta 18, 2013

Henning Mankell; Haudattu

Handen 2004/2013, suom. Kari Koski ja Otava 2013, 174s. (arvostelukappale)

- Kadonneet ihmiset, Wallander sanoi. - Mikään ei ole niin kiehtovaa kuin ihmiset, jotka häviävät savuna ilmaan. Jotka lähtevät ostamaan maitoa eivätkä tule koskaan takaisin. Tai jotka käyvät ystävättärenä luona eivätkä palaa milloinkaan. 

Siinä missä viimeisin Wallander, Rauhaton mies , päättyi varsin riipaiseviin tunnelmiin, oli huikeaa saada vielä yksi pätkä Kurtia. Tämä pienoisromaani sijoittuu ajanjaksoon ennen Rauhatonta miestä. Enempää kertomuksia Kurt Wallanderista ei ole, näin Mankell esipuheessaan.

Tippa silmässä, hitaasti nautiskellen aloitin siis lukemisen. Haudattu oli minulle oikea niiskulukuelämys, tuntui vahvasti siltä, kuin hyvästelisin vanhan ystävän. Enkä taatusti ole ainoa, joka näin ajattelee. Wallander on yksi rakastetuimmista ja sympaattisimmista fiktiivisistä henkilöistä ikinä. Mistä syy maailmanlaajuiseen suosioon? Mikä lökäpöksysankarissa meihin oikein vetoaa?

Näitä Henning Mankell, varsin sympaattinen mies itsekin, pohdiskelee teoksen lopussa otsikolla Kuinka se alkoi, kuinka se päättyi ja mitä siinä välillä tapahtui. Mankellilla on vankka teoria Kurtin suosiosta, jota en nyt tässä käy paljastamaan. Mankell kirjoittaa päiväkirjassaan toukokuussa 1990: "Kevään lämpimin päivä. Kuljeskelin pelloilla. Paljon linnunlaulua. Ajattelin, että kuvaamani poliisin täytyy ymmärtää, kuinka vaikeaa on olla hyvä poliisi. Rikokset muuttuvat samalla tavoin kuin yhteiskuntakin. Jos hän haluaa hoitaa työnsä kunnolla, hänen täytyy tietää, mitä tapahtuu siinä yhteiskunnassa, jossa hän elää."

Kaikki alkoi siis eräänä keväisenä päivänä – pellolla. Mankell painottaa tekstissään tarinan tärkeyttä. Kertomus tuli aina ensin, vasta sitten Wallander. Hän ei koskaan siepannut Kurtia hyppysiinsä ja kysynyt itseltään: - Mitä minä nyt keksisin hänelle? Ei, tätä pistettä Mankell tietoisesti vältti. Ja nyt hän on painanut pisteen Wallanderin tarinalle. Vai kuka sen pisteen oikeastaan painoikaan?

Voisin fiilistellä loputtomiin kirjailijan esseen parissa, mutta mennään itse Haudattuun. Kirjassa eläkepäivät siintävät jo väsyneen Wallanderin silmissä ja kun työtoveri Matsson tarjoaa sukulaiselta jäänyttä taloa komisariolle, hän päättää tarttua tilaisuuteen. Kuitenkaan Mankell ei Kurtia näin helpolla päästä, muutenhan tarina olisi ollut tässä. Ei. Pihamaalta kurkistaa ihmisen käsi. Sen sijaan että Kurt pääsisi talokauppoja hieromaan, hän joutuukin puurtamaan selvittämättömän rikoksen parissa, joka on kaivertanut juurensa pitkälle menneisyyteen.

Kuten jo Rauhattoman miehen luettuani totesin, minulle parasta antia tälläkin kertaa oli, tällä viimeisellä, nauttia Wallanderin kiireettömästä, ja jo selkeästi vanhalle miehelle tyypillisestä seurasta. Kirja pitää sisällään hulvatonta puujalkahuumoria, jonka parissa tyrskähtelin monesti.

Hän meni taas portaita alas, istahti varovasti vanhalle sohvalle ja valitsi Ystadin poliisitalon numeron. Kesti muutaman minuutin ennen kuin Martinsson vastasi.
- Missä olet? Martinsson kysyi.
- Ennen kysyttiin, mitä jollekulle kuuluu, Wallander vastasi. - Nyt kysytään, missä joku on. Meidän tapamme tervehtiä toisiamme on tosiaankin kokenut vallankumouksen.
- Soitiko ihan kertoaksesi tuon?

Ja Mankellin tuttu, arkinen, mutta syvästi oivaltava kerronta tarjosi lukuelämyksen, joka oli kuin ystävän halaus. Nostalginen, ennen kaikkea. Siinä missä Neiti Etsivä -sarja ihastutti minut aikoinaan genreen, Wallanderin myötä löysin jännärit pitkien, hurjien vuosien jälkeen uudelleen. Ja nyt sarja on päättynyt, piste painettu, that´s it.

Oih...

***

Ps. Palasimme eilen reissusta ja oi että ihmisen pää osaakin olla tyhjä... Olkaa siis armollisia tönkön tekstini suhteen! :)

perjantaina, kesäkuuta 14, 2013

Riikka Pelo; Jokapäiväinen elämämme



Riikka Pelo ja Teos 2013, 525s. (arvotelukappale)

Vitsi, vitsi minä minnekään lomalle vielä! Sain Kirjan eilen luetuksi ja se polttelee nyt siihen malliin, että ellen tahdo palovammojen kanssa matkustaa, on minun saatava juttu ulos. Nyt heti.

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme kuuluu jälleen kiihkeän blogivastaanoton saaneiden kategoriaan, jota en olisi itse hoksannut, ilman suosituksia, lukulistalleni ottaa. Vaikutuksille altis bloggaaja kun olen.

Mikä on tämä teos, joka on vienyt jokaiselta vastaantulleelta blogikollegalta jalat alta? Selväähän siitä oli otettava, silläkin uhalla, etten ole suuri venäläisen runouden ystävä. Minulla on omat pelkoni, kuvittelen automaattisesti, että slaavilainen kirjallisuus on paatoksellista ja vaikeaa. Ja erittäin venäläinen kirja tämä onkin, miten suomalainen Riikka Pelo onkin onnistunut vangitsemaan näin taitavasti Marina Tsvetajevan (1892-1941) sielunmaisen? Tunnelman, joka on samaan aikaan surumielisyydestä raskas, mutta kuitenkin niin elämää täynnä.

Marina Tsvetajeva on kirjan keskiössä, hän yhdessä tyttärensä Ariadna Efronin kanssa. Boheemi runoilijaäiti elää ja hengittää kirjoittamisesta, ja sitä samaa taitoa hän vaalii myös tyttäressään. Marina tahtoisi kirjoittaa yhdessä Aljan kanssa teoksen, jonka voisi kantaa nimeä Arjen enteet tai Jokapäiväisen merkit. Mutta Alja päättää toisin. Hänen suurin toiveensa on olla tavallinen lapsi.

Romaani on kerrottu niin äidin kuin tyttärenkin äänellä. Vuodessa 1923 kertojana toimii Marina. Alja on vielä lapsi, mutta äidin ja tyttären side on jo muuttumassa hirttosilmukaksi. Miehensä toiveesta Alja on nyt lähdössä opinahjoon, pois äitinsä luota. Irti äidin elämää lujemmasta otteesta. Vuodessa 1939 äänessä on tytär, tytär joka toimii isänsä Sergei Efronin kanssa Neuvostoliiton salaisen poliisin palveluksessa. Uusi elämä on koittamassa, niin Moskovassa kuin Aljan vatsassa. Sillä hän, tytär, on päätäpahkaa rakastunut naimissaolevaan mieheen, hän on täynnä intoa tulevasta maailmanajasta, ja täynnä vihaa äitiään kohtaan. Joskus ihmiset ovat liian lähellä huomatakseen toisensa. Liian läheisiä. Ja se uusi elämä, se on pelkkää petosta joka hajoittaa koko perheen. Ihmiselämät, ihmismielet.

Vaikka vuosiluvut ja perheen eri elämäntilanteet vaihtelevat, aina on elokuu. Aina on ilmassa jotain melankolista. Köyhyyttä, kurjuutta, nälkäkuoleman kokeneen pikkusiskon haamu, sanat jotka eivät enää löydä muotoaan.

Mitä vielä voisin kirjasta kertoa? Jokapäiväinen elämämme ei ole helppo. Se on oikeaa korkeakirjallisuutta, se vaatii täyden huomion, ei päästä missään vaiheessa otteestaan. Luin teosta paikoin ahdistuneena, paikoin hymyillen, välillä jopa kyyneleet silmissä. Niin vahva, niin kaunis romaani! Vaikka epäilin teoksen alussa, mahdanko löytää siitä samaistumispintaa, osoittautui epäilykseni turhaksi. Pelo on tehnyt äidistä ja tyttärestä tunnistettavia. Lukija menee vuoroin toisen taakse ja kiukustuu toiseen. Äidin ja tyttären suhde on aina monimutkainen, aina ja kaikkina aikoina, muissakin kuin taiteilijapiireissä.

Nämä poiminnot vain pieneksi mausteeksi Pelon lyyrisen runsaasta tekstistä, joka kutsui minut romaaniin ihastuneiden joukkoon. Otsikot omiani.

Armo
Valkoinen on armahtava väri, hän ajatteli mennessään hakemaan sisältä toista kattilallista, ja luja. Se paljastaa ja unohtaa, menee pohjaan saakka. Jokin rytmi siinä on, liike, sitä on kuunneltava.

Ilo
Hän tunsi itsensä hillittömäksi nuoreksi pojaksi, joka ei pelännyt hypätä korkealta, sillä äkkiä hän ymmärsi miten vapaita he olivat, heitettyjä kaikki tähän tyhjään ilmaan, eikä heillä ollut mitään mihin tarttua kiinni, mennyt karkasi hänen käsistään, kaikki siteet hajosivat poluiksi, hiekaksi, pölyksi, ja hän antoi niiden mennä eikä pelännyt paiskautua tähän toiseen ihmiseen kuin syvään mustaan veteen.

Himo
...kraaterinpohjassa ei ole ääntäkään, onko tämä rakkautta niin kipeää ja sietämätöntä, näinkö kova on voima jolla meidän on tultava toisiksemme että maankuoret räjähtävät, voisiko hän tällä vihalla ja vallalla ulottua niin syvälle että se mikä on tuskin alkanut lakkaa olemasta, siksi hän kaivautuu minuun että saisi kaavittua pois itsensä, rikottua hajalle tämän ruumiin joka on minun ruumiini eikä kenenkään toisen...

Marina suhteessa omaan äitiinsä
Hän oli Marina Meynille liian monimutkainen, liian synkkä ja liian samanlainen.

Äiti ja tytär
Hän ei voi auttaa, ei muistamaan eikä vaalimaan näitä viimeisiä rippeitä, jotka tekevät minusta ihmisen. Silti olemme jähmettyneitä samaan kuvaan, samaan ikonin mustuneeseen kehykseen, yhtä aikaa etäällä ja liian lähellä toisiamme.

Pelko
...ja metsä pelotti häntä öisin, vaikka kuu paistoi ja hän alkoi tuntea sen polut, mutta oli kuin olisi mennyt syvimpään itseensä, siihen jota ei halunnut nähdä, jota ei halunnut kuulla, vaikka öiset äänet seurasivatkin häntä uneen lintu, yökkönen, peura ja kauris, kaikki mitä siellä liikui, eläimetkin vailla nimeä ja historiaa...

Kirjoittamisesta
Jos kirjoitat, älä siksi että sinua rakastettaisiin, vaan siksi että pysyisit itse hengissä, sillä sanat ovat ihmisten tekoja voimakkaampia.

***

Lopuksi


... katsokaa kenellä on tuollaiset kädet... nuo silmät eivät kätke mitään... katso nyt... koko taivas mahtuu noihin silmiin... koko maailman onni.. ja silmät... kuin laivat.. tähdet... planeetat...


***

Romaanin ovat lukeneet ainakin
Leena Lumi,
Helmi-Maaria  
Liisa
Jaana
Marissa


torstaina, kesäkuuta 13, 2013

Viikonloppuja

Tiedän, elämme vasta torstaita, mutta mieleni liitää jo kohti tulevia. 

Lähdemme loppuviikosta sukuloimaan kesäjuhlien merkeissä, sen myötä pidän muutaman päivän kesälomaa blogista. Tauot eivät tee minulle hyvää, ikävä on jo nyt :) Onneksi reissuun mukaan lähtee Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, jonka kanssa olen vääjäämättä ajautumassa kohti loppuhuipennusta. Vielä en sano tämän enempää, lopullinen mielipiteeni kirjasta ilmestynee alkuviikosta, kun olen jälleen langoilla. Ja toki kirjakavereita täytyy mahduttaa mukaan useampikin, eräs varteenotettava vaihtoehto minulla jo onkin...




Näihin kuviin ja tunnelmiin tällä erää. Raikasta ja kirjojen kaunistamaa viikonloppua teille kaikille!

Annika

keskiviikkona, kesäkuuta 12, 2013

Ursula Poznanski; Viisi


FÜNF 2012, suom. Anne Mäkelä ja Atena 2013, 426s. (arvostelukappale)

"Onneksi olkoon, löysit kätkön!
Tämä rasia on osa eräänlaista peliä, nykyaikaista satelliittipaikannukseen perustuvaa aarteenmetsästystä. Jos löysit rasian sattumalta, peli on nyt sinun osaltasi ohi. Sulje rasia heti ja laita se takaisin samaan paikkaan, josta sen otitkin. Niin on parasta sinun kannaltasi, usko pois.

Jos löysit rasian tarkoituksella, et ehkä olekaan ihan niin tyhmä kuin kaltaisillasi on tapana olla. Olen varma siitä, että 'aarrearkkuni' sisältö herättää mielenkiintosi. Toisin kuin tässä pelissä yleensä vaaditaan, sinun ei tarvitse palauttaa rasiaa piiloonsa. Ota se mukaasi ja etsi siitä sormenjälkiä. Tietyssä mielessä niitä löytyy varmasti." (etusivulta)

Tervetuloa mukaan geokätköilemään! Tässä kätköilyssä koordinaatit piiloutuvat arvoitusten taakse, mutta kun ratkaiset ne, pääset määränpäähäsi. Kuten pelin henkeen kuuluu, kätköstä löytyy rasia. Perinteisessä pelissä rasioihin on voitu sujauttaa jotain henkilökohtaista hiuslenkistä pieniin esineisiin. Tässä kätköilyssä rasioista löytyy ruumiinosia sormista korviin ja...

Kuulostaako raa'alta? Niin päähenkilömme, rikosetsivä Beatrice Kasparynkin mielestä. Kuitenkin hän lähtee mukaan peliin, onko naisella edes vaihtoehtoja? Kun lehmälaitumelta löytyneen naisen ruumiin jalkapohjista löytyvät tatuoidut karttakoordinaatit, ei vauhtia katkaise enää mikään. Eriskummallinen Omistaja on pyöräyttänyt käyntiin makaaberin kissa-hiiri -leikin, ainoa mahdollisuus Beatricella ja hänen työparillaan Florinilla on ryhtyä ratkomaan arvoituksia. Vai onko se sittenkään oikea ratkaisu? Jutun yhteydessä esiin nousevat todistajat katoavat välittömästi, veri roiskuu, pelko haisee, kipua ei voi edes kuvailla.

"Kai sinä ymmärrät", Florin sanoi hitaasti, "että lähdit hänen leikkiinsä, eikä hän sinun. Unohdetaan ensin kokonaan se tosiasia, ettet ilmoittanut kenellekään tiimiläiselle asiasta – mutta sillä tekstiviestillä sinä olet hyväksynyt hänen kutsunsa, Bea. Nyt sinä olet hänen virallinen vastapelurinsa. Enkä minä pidä siitä lainkaan."

Sanomattakin on selvää, ettei Wienissä asuvan Ursula Poznanskin Vii5i sovi herkkävatsaisille, helposti painajaisia saavista puhumattakaan. Kirjassa on runsaasti raakoja yksityiskohtia, joiden kuvailussa kirjailja vie lukijansa äärirajoille. Minä osaan etäännyttää itseni melko hyvin tällaisista todella rankoista trillereistä, ja kun kirjan olin kerran aloittanut, ei olisi tullut mieleenikään sitä kesken jättää. Mahdottoman jännittävä teos!

Jäin kuitenkin miettimään, mitä uutta tarjottavaa Poznanskilla on melko kaavamaiseen dekkarigenreen. Ainakin hänellä on taito saada päähenkilöt tutuntuntuisiksi ensi sivuilta lähtien. Lukija ei voi olla pitämättä exmiehensä vainoamasta, kahden lapsen yksinhuoltajaäidistä Beatricesta, joka on mukavan rosoinen ja inhimillinen persoona. Florin taas vaikuttaa todelliselta herrasmieheltä, johon lukija Beatricen siveellä hiukan ihastuu. Paha vain, että mies on varattu. Kirjailijalla on myös tarkkanäköinen psykologinen silmä, ja taito tuoda esiin muutalla lauseella eri ihmistyyppien pääpiirteitä, hyvinkin helposti tunnistettavia sellaisia. Ja entäs sitten itse aihe, geokätköily! Nyt ei istuta toimistoissa, nyt liikutaan luonnossa ja nautitaan Salzburgista, sen upeista maisemista. Vaikka toisaalta rasiat tuovat mukaan pienoista ahdistusta.

Todellinen murhamamma Karin Slaughter kehuu kirjan takakannessa romaania näin; "Suuren luokan trilleri, joka yllättää jokaisella käänteellään." No, Karinin tuntevat tietävät, millainen meno kirjailijan omissakin kirjoissa on, joten ei kai tule yllätyksenä hänen mieltymisensä Ursulan tekstiin. 

Minulla ei ollut valtaisan suuria odotuksia teoksen suhteen, kuitenkin nämä uuden dekkaritähdet on aina tsekattava. Ja voi että se kannatti! Lukukokemuksesta tuli intensiivinen ja yllättävä. Hyvä Poznanski! Toivottavasti kirjailijalla riittää ideoita tästä lähteä sarjaa kehittämään.

 Me kaikki päädymme lopulta johonkin rasiaan, Beatrice ajatteli.

***

Ps. Vaikka suunnittelin kesäkuuta jännärikuuksi, muutoksia luvassa, kuinkas muuten! Vii5i oli sellainen paketti, että sain genrestä suorastaan ähkyn. Pakko ottaa väliin jotain ihan. Muuta.



maanantaina, kesäkuuta 10, 2013

Vera Vala; Kosto ikuisessa kaupungissa


Vera Vala ja Gummerus 2013, 351s. (arvostelukappale)

Totuus, se tuli aina julki. Kaikkien teot punnittiin. Ajatus vallasta sai Marcon hymyilemään. Kaikki sujuisi niin kuin hän oli suunnitellut. Elämä oli peliä, mutta tällä kertaa pelinjohtaja olisi hän itse. Ja kun kapteeni käskee, toisten on paras totella.

Kuolema sypressin varjossa tutustutti meidät viehkoon yksityisetsivään nimeltä Arianna de Bellis, sekä hänen sympaattiseen, mutta aavistuksen kliseiseen homoystäväänsä, Angeloon. Sypressi tuoksui, maisemat huikaisivat, tunnelma oli kesäisen kiihkeä. Sarjan toinen osa, Kosto ikuisessa kaupungissa johdattaa lukijan jälleen Ariannan tutkimusten pariin, tällä kertaa tapahtumapaikkana itse ikuinen kaupunki, Rooma. Mutta siinä missä auringon säteet hurmaavat turkoosina loiskivan veden, paljastaa kaupunki öiseen aikaan todelliset kasvonsa. Pimeydessä vaanii vaara, hengittää oikeastaan jo olkapääsi takana...

Kaikki alkaa siitä, kun parlamentaarikko Anna Lucarelli palkkaa Ariannan varjostamaan sisartaan Lauraa, assyriologian professoria. Anna uskoo jonkun tuntemattoman uhkaavan sisartaan, joka vastikään joutui pahoinpitelyn kohteeksi. Kohtalokkain seurauksin. Mutta ennen kuin Ariannan tutkimukset pääsevät kunnolla edes alkuun, Laura murhataan. Syyllisyyttä poteva yksityisetsivä on jo päässyt epämääräisen pimeyden kintereille, eikä hän luota paikallisten, hiukan korruptoituneiden poliisien ammattitaitoon. Arianna päättää ottaa itse Lauran murhaajan kiinni, selvittää sekavan vyyhdin, joka naisen takaa suorastaan pursuilee. Oikeastaan hänellä alkaa olla kiire, ehkä uhreja on tulossa lisää.

Pian käy ilmi Lauran kytkökset paikallisiin anarkisteihin, huumekauppiaisiin, varkauksiin. Minkä jäljille Laura oikein pääsi? Mikä oli niin vaarallista, että ystävällisen ja iloisen naisen oli maksettava siitä hengellään?

Lauran kuolema oli välttämätön. Hänessä asui pahuus. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta. Haluaisin kertoa muille, miltä olen heidät vapauttanut. Heidän olisi syytä olla kiitollisia. Kuinka paljon olenkaan joutunut sietämään.

Entäs sitten Ariannan on menneisyys, hänen kadonneet vuotensa, joista nainen muistaa vain ahdistavia väläyksiä? Painajaisissa epämääräiset muistot hyökyvät päälle, el Lobo ei olekaan jättänyt häntä rauhaan, vaan vaanii yhä varjoissa –

Kauniin Vera Valan aiempi romaani viitoitti tietä eräänlaiselle chick lit -jännitykselle, jolle myös toinen osa on uskollinen. Jälleen tunteet käyvät kuumina, maisemat häikäisevät ja mukana on kiva ripaus paikallista historiaa. Juoni leikittelee lukijan kanssa kissaa ja hiirtä, vihjailee mutta eipäs paljastakaan. Kovin pelottavaksi teos ei äidy, ja siksi povaan sen olevan monelle kesälomalaiselle mieleistä rantaseuraa.

Viime kerralla muuten arvasin murhaajan etukäteen – nyt niin ei käynyt, päinvastoin. Teoksen lopusta löytyy useampikin yllätys!

Ariannan kanssa ovat seikkailleet ainakin Kirsi, Annami, Jonna,  Maria


Ps. Täysin kirjaan liittymätön kommentti. Viime aikoina kirjabloggaajia on kritisoitu vähän joka tuutissa, ja nyt postausta laatiessani huomasin sen väijyvän jatkuvasti takaraivossa. Mitä uskallan kirjasta kirjoittaa? En ole kirjallisuuden ammattilainen missään mielessä (paitsi ehkä siinä, että olen lukenut viisivuotiaasta saakka - paljon), pidän blogia täysin harrastusmielessä, ja kyllä, saan niitä pahamaineisia arvostelukappaleita. Tämäkin on itse asiassa sellainen. Bloggaamista en kuitenkaan aio lopettaa, vaikka suurella vaivalla hiljennetty itsekritiikki uhkaa taas huhuilullaan viedä harrastuksesta hohtoa...

perjantaina, kesäkuuta 07, 2013

Antti Tuomainen; Synkkä niin kuin sydämeni



Antti Tuomainen ja Like 2013, 301s. (arvostelukappale)

Hän oli tavannut miehen ja nyt hänen suunsa täyttyi verestä. Asiat liittyivät toisiinsa, eivätkä liittyneet.
Mitä hän oli tehnyt väärin?
Ei mielestään mitään.
Ja kuitenkin –


Näin alkaa Antti Tuomaisen kauan, kauan odotettu uutuus. Ja heti nousee iho piikeille. Sydän henkäisee, aloittaa matkan, jolta palaa vain tullessaan väkisin takaisin todellisuuteen riuhtaistuksi.

Äänestin Antti Tuomaisen Parantajaa sijalla neljä Hesarin metsästäessä 2000-luvun parasta kotimaista romaania. Vaikken ollut kirjailijan aiempia tuotoksia edes lukenut, intouduin postauksessa kehumaan Tuomaista suomen parhaaksi mieskirjailijaksi. Yhdeksi heistä. Enteellistäkö? Nyt Synkeä niin kuin sydämeni -romaanin lukeneena en voi kuin allekirjoittaa aiemman hehkutukseni. Ja hehkutusta tämä uutuus on jo kyseisessä lehdessä saanutkin otsikoituna Tuomainen nousee nyt huipulle.

Nouseeko? Mistä uunituoreessa uutuudessa on kyse? Moni blogikollega lienee dystopia rämistelyllä varustetun rakkaus- ja rikosromaanin, Parantajan lukenutkin. Tällä kertaa Tuomainen ei pelottele meitä vettyneen puistattavalla tulevaisuuden näkymällä, tällä kertaa aihe tulee huomattavasti lähemmäksi. Ihan kohti.

- Mikä sä sanoit että sun nimi on, hän kysyi.
- Aleksi Kivi.
- Oikeasti? Eikö se ole se kirjailijan nimi?
- Se oli Aleksis Kivi. Mun äiti oli innokas lukija ja suomen kielen ystävä.
- Ollaanko me tavattu?
- Ei koskaan.

Romaanin päähenkilö on Aleksi Kivi, joka menetti äitinsä vuonna 1993. Äitiä ei koskaan löydetty. Jäi vain kolmetoistavuotiaan pojan kysymykset, ikävä. Yksinäisyys, joka painaa Aleksi Kiveä edelleen, hänen ollessa nyt 33-vuotias. Vuosien saatossa paine ei ole hellittänyt, päinvastoin. Aleksilla on varma epäilyksen kohde, Henrik Saarinen, jonka kartanon talonmieheksi Kivi soluttautuu. Hänen on päästävä Henrikin lähelle. Selvitettävä mitä vuosia sitten tapahtui. Miksi rikas ja vaikutusvaltainen mies vei pieneltä pojalta äidin?
 
Suomen kesä on kääntymässä syksyksi, viilenee. Mahtava kartano kätkee sisäänsä salaisuuksia, hallittujen ilmeiden takana kuohuu. Kunnes...


Synkkä niin kuin sydämeni on ennen kaikkea vahva psykologinen tarina pakkomielteistä ja niiden ilmenemismuodoista. Surusta ja kaipauksesta. Kostosta ja kivusta. Komea Tuomainen kirjoittaa pakahduttavan jännittävästi, miehekkään rouhevasti ja samalla niin kauniisti.

Jätin postauksen naputtelun pariksi päiväksi hautumaan, mutten vieläkään osaa määritellä, miksi rakastuin tarinaan niin syvästi. Ehkä se on se äiti-poika -teema, joka kolmen pojan äitiä koskettaa. Ehkä yhteinen sukunimi päähenkilön kanssa (yksi nimivaihtoehto kuopukselle oli  – arvaatte varmasti mikä). Tai sitten tämä;

Jos minun olisi pitänyt valita – tai jos kukaan olisi koskaan kysynyt – olisin nimennyt syyskuun lempikuukaudekseni. Silloin valo oli täyteläisin, luonto hauraimmillaan ja kauneimmillaan ja raikkaassa, öisessä sateisessa puhdistuneessa ilmassa vielä lämpöä; puiden lehdet hehkuivat kuin järkensä menettäneinä, metsä tuoksui samaan aikaan märältä ja kuivalta, ja pilvettömänä päivänä taivaan sininen kansi huumasi syvyydellään. Syyskuussa myös kaupungit elivät vahvimmin. Kesän verkkaisuus oli päättynyt eikä talven tieltään lakaiseva kylmyys vielä ollut saapunut. Kuumuus ei läkähdyttänyt eikä pureva pakkasviima lannistanut. Minulle syyskuu oli aina ollut kuukausista toiveikkain, täynnä suuria lupauksia ja avautuvia mahdollisuuksia.

Voi ystävät rakkaat, hemmotelkaa itseänne tällä kirjalla!

keskiviikkona, kesäkuuta 05, 2013

tiistaina, kesäkuuta 04, 2013

Camilla Läckberg; Enkelintekijä


Änglamakerskan 2011, suom. Outi Menna ja Gummerus 2013, 487s. (omasta hyllystä)

"Minut ja kollegani Henry Lund määrättiin selvittämään, mistä oli kyse. Me saavuimme paikalle noin puoli tuntia myöhemmin ja törmäsimme hämmentävään näkyyn. Pääsiäisateria oli pöydässä puoliksi syötynä, mutta talossa asuvasta perheestä ei näkynyt jälkeäkään. Jäljellä oli vain yksivuotias pikkutyttö Ebba, joka taaperteli talossa yksinään. Muu perhe näytti haihtuneen savuna ilmaan. Aivan kuin he olisivat nousseet pöydästä kesken pääsiäisaterian ja yksinkertaisesti kadonneet." (Gösta)

Hiphei, kesäinen dekkarikausi on korkattu tällä Camilla Läckbergin uusimmalla, joka on aina Odotettu Tapaus. Kyllähän te jo tiedätte, että olen lukenut sarjan kaikki osat, joista edellinen, Majakanvartija löytyy täältä . Sarjaan tiukasti koukuttuneena, ja päähenkilöt jo ystäviksi kokevana minun oli tietysti helpompi Enkelintekijään tarttua, kuin lukijan, jolle sarja ei ole entuudestaan tuttu. Kuitenkin uskoisin, että romaanit toimivat myös erillisinä tarinoina. Lajityypilleen uskollisena jokainen kirja kantaa omaa juontaan, joskin poliisien elämät etenevät taustalla melkoisin kääntein.

Enkelintekijässä on Camillalle tyyppillisen hätkähdyttävä aihe. Tällä kertaa, tässä kahdeksannessa osassa matkaamme jälleen Fjällbackan pikkukylään, ja sieltä Valön saarelle, vanhaan sisäoppilaitokseen. Maali tuoksuu ja työkalut laulavat kilpaa meren äänien kanssa. Taloa remontoivat Ebba ja hänen aviomiehensä Mårten, tarkoituksena elvyttää karua menneisyyttä kantava kartano, Ebban lapsuuden koti. Pariskunta on murheesta sairaita, he yrittävät parhaillaan toipua lapsen menetyksestä. Avioliitto karisee kilpaa vanhan maalipinnan kanssa, mutta toisaalta remontti tuo helpotusta sisällä kaihertavaan kipuun.

Juuri Ebba on se pieni tyttö, joka jäi jäljelle muun perheen haihduttua teille tietämättömille. Mutta kuten yleensä, tässäkin tarinassa menneisyys ei ole vain mennyttä, vaan vuonna 1974 tapahtunut mysteeri herää uudelleen henkiin. Gösta oli selvittämässä katoamista aikoinaan, nyt hän pääsee jälleen henkilökohtaista kipua aiheuttavan tutkinnan pariin. Perheen omituinen katoaminen ei olekaan jättänyt Ebbaa rauhaan, hän on edelleen hengenvaarassa...

Ainoina johtolankoinaan tutuilla poliiseilla, ja Patrikin kirjailijavaimolla Ericalla (joka tietysti tunkeutuu taas mukaan tutkintaan) on sisäoppilaitoksessa katoamisvuonna opiskelleet pojat, nyt jo keski-ikäiset miehet. Vuonna 1974 nämä pojat palasivat kalastamasta hiukan katoamisen jälkeen. Lukijalle selviää heti kirjan alussa että jotain hämärää pojissa oli, on edelleen. Pimeys oli liittänyt heidät yhteen, he pysyisivät veljinä ikuisesti. Hän käänsi katseensa takaisin piirustuksiin. Pimeyden pystyi voittamaan valolla.

Mutta mitä lopulta tapahtui? Mikä vielä uhkaa kovia kokenutta Ebbaa? Takakansi lupaa Aftonbladetin sanoin: "Enkelintekijä on vähän niin kuin kindermuna - suklaan ja yllätyksen saa samassa paketissa". Oikein! Camilla on melkoinen velho harhauttamisessa, ja häneltä voi odottaa aina kunnon yllätystä. Näin tälläkin kertaa, kun aihe on rankka, jopa ahdistava. Kuitenkin poliisien arki, varsinkin lapsiperheen varsin tutun oloiset hössötykset tuovat romaaniin tasapainoa.

Korkealle kiipineet odotukseni ovat jälleen täyttyneet - hieno romaani Läckbergiltä! Kiitos!

Hetken päästä ääniä ei enää kuulunut. Hiljaisuus kaikui pyykkituvan seinistä, ja hän istuutui lattialle ja painoi päänsä polvien väliin. Talo piti häntä niin tiukassa otteessa, että hän pystyi hädin tuskin hengittämään, ja vangittuna olemisen tunne voimistui päivä päivältä. He olivat matkalla kohti tuhoa, eikä hän voinut tehdä mitään sen estämiseksi, ei yhtään mitään.

Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi

****



(Uskomatonta, että sain arvion naputeltua. Mietin alkuun ettei tästä tule mitään, aivot on pelkkää tahmaa ja käsistä vuotaa näppikselle litra hikeä... Puuh tätä hellettä!

Kiinteistöhaaste pääsi muuten taas etiäpäin, sen verran kiinteästi puistattava vanha sisäoppilaitos tarinaan kuului)



sunnuntaina, kesäkuuta 02, 2013

Kesäisiä lukusuunnitelmia


Miten mahtavaa, miten pakahduttavaa että kesä on täällä täydellä teholla! Toisaalta on (aivan liian, vali, vali) kuuma, toisaalta luonnon vehreys suorastaan häikäisee silmiä. Voisin viettää kaikki päivät rannalla maaten, tai sitten kamera kaulalla Suomen Kesää tsuumaillen. No, kotiäidin arki ei ehkä aivan tällaisiin suunnitelmiin taivu, mutta koska pidän edelleen kirjablogia - varsin kirjavien juttujen välillä päästessä luisumaan romaanipostausten väliin - suuntaan nyt katseen kesälukemisiin.


Tämä uskomaton maisema sijaitsee kirjaimellisesti kiven heiton päässä meiltä kotoa!
Monissa blogeissa on jo julkaistu listoja joista paljastuu, mitä ystävät aikovat tulevina kuukausina lukea. Kesällähän yleisesti ottaen meno on rennompaa, joten ihmisillä, vähemmänkin lukevilla, on aikaa nauttia niin suvesta kuin romaaneista. Listojen laatiminen puolestaan on vähintään yhtä hauskaa kuin niiden noudattaminen - usein minuun iskee jääräpäisyys, enkä lopulta jaksakaan kovin orjallisesti teemoja, haasteita noudattaa. Luen mitä huvittaa! Mutta eikös sen niin pidä ollakin?



Muistellessani nyt aiempia kesiä kirjalliselta kannalta, mieleeni nousee saman tien kolme takuuvarmaa kesäkirjaa. Karin Slaughterilta ilmestyy järjestelmällisesti uutuus aina kesän korvilla, joten ei ihme, että hänen loihtimansa jännitys kuuluu kesään siinä missä laineet, grillaus, aurinkovoide. Erään paahteisen chick lit -trillerin luin muutama kesä sitten. Se oli Chamberlain Dianen Kuunvalon lahti. Muistan edelleen, kuinka valoisina kesäöinä teoksen seurassa akkujani latailin, Marianne-paperit rapisten kilpaa sivujen kanssa. Niin, ja sokerina pohjalla niin kesäisen upea kirja, Sara Gruenin Vettä elefanteille, jota luin unettomina öinä loppuraskaudesta muodottomana.





Mitäpä sitten tänä kesänä luetaan? Kesäkuuta voin jo nyt hyvällä omallatunnolla teemoittaa jännityspainotteiseksi. Onhan tulossa uusi kirja juuri mainitulta Karin Slaughterilta Yli rajan, Henning Mankellilta Haudattu, Antti Tuomaiselta Synkkä kuin sydämeni ja John Verdonilta Murhakierre, Vera Valalta Kosto ikuisessa kaupungissa. Heinäkuussa taas aion lukea jotain aivan toisenlaista kirjallisuutta. Silloin lukulistalla ainakin Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, Lisa Ballantynen Syyllinen, John Irvingin Garpin maailma ja Haruki Murakamin Kafka rannalla.

Millaisia lukusuunnitelmia sinä olet tehnyt? Entä mitä suosittelisit minulle luettavaksi ennen syksyn lukuruuhkia?

Kyselee
Annika