S. K. Tremayne; Ennen kuolemaani

Just Before I Died 2018, suom. Antti Autio ja Otava, 431s.

Sitten mieleeni iskeytyy ajatus jostakin niin pahasta, joka on palaamassa luokseni. Tunne on niin äkillinen ja voimakas, että pelkään oksentavani sisälle autoon. 



Myönnetään, en ole parhaimmillani näillä helteillä. Itse asiassa aivotoimintani lähes tulkoon lakkaa paahteisessa kaupungissa, jonne edes kuuma tuuli ei tuo helpotusta. Näin ollen blogini on ajautunut kesälomille, enhän ole jaksanut keskittyä ollenkaan lukemiseen. Mutta, täältä sivistymättömyyden louhikoista kaivaudun pikku hiljaa kohti tunnelin päätä, ja huomaan päätyneeni keskelle nummiseutuja. On usvaista, on hiljaista, tunnelma painostavan aavemainen.

Tulilapsen jälkeen kirjailija S. K. Tremayne astuu askeleen syvemmälle kauhuun. Vaikka inhoan genrelajittelua, tässä liikutaan hyvin harmaalla maastolla. Kirjaimellisesti. Psykologisesti teos ei irrota ahdistavaa otettaan ennen viimeisiä sivuja. Päinvastoin, tarina upottaa edetessään syvemmälle epätietoisuuteen ja pelkoon.

Pieni perhe; Kath, Adam ja Lyla asustavat Adamin metsänvartijatyön takia eristyksissä keskellä kumpuilevia maisemia. Pieni Lyla on aina ollut erityislaatuinen lapsi. Erityinen. Vaikka Kath-äiti haluaisi viedä toisinaan hyvinkin epäsosiaalisesti käyttäytyvän tyttärensä tutkimuksiin, vastustaa Adam, käsittämätöntä kyllä, ajatusta. Riipivintä teoksessa onkin äidin hätä lapsensa puolesta.


Tätä se on, ajattelen murheissani. Tällaisia ovat vanhemmuuden ikävimmät hetket, jolloin sitä tajuaa, että vaikka kuinka yrittäisi ja ponnistelisi, oman lapsen onnellisuutta on mahdoton varmistaa. Lapsiaan ei yksinkertaisesti pysty suojelemaan murheelta ja pettymyksiltä.



Ja silti itse tarina keskittyy Kathin auto-onnettomuuteen, joka on jäänyt naiselta itseltään täysin hämärän peittoon. Muistikuvia edes aiemmalta viikolta ei ole, vaikka tietysti silloin tapahtui jotakin jäätävää, jotakin joka on nyt pahentanut Lylan oirehdintaa. Entä sitten Adam? Miksi rakastavasta aviomiehestä on muuttunut lähes raivoisan etäinen?


Ennen kuolemaani fiilistelee kummitusmaisilla efekteillä täysin häpeilemättä. Juoni on periaatteessa simppeli, mutta hurjan ennalta-arvaamaton. Tämä upea teos tempaisi minut lukujumin hämäristä jälleen valoon, vahvistaen samalla rakkauttani kirjailijaa kohtaan.



Vajoan polvilleni mutten ala itkeä. Olen ylittänyt jonkinlaisen rajan, jonka toisella puolen tunteet ovat menettäneet merkityksensä. Minusta on tullut pelkkä ontto kuori, jonka sisällä ei enää ole kyyneleitä.



***


Teoksen on lukenut ainakin Heidi P.

Stefan Ahnhem; Miinus kahdeksantoista astetta

Arton grader minus 2016, suom. Laura Beck ja WSOY 2017, 516s.

Tämä oli kaikkea muuta kuin taas yksi rutiinitapaus, jonka saattoi selvittää vasemmalla kädellä kello yhdeksän ja viiden välillä. Tuntui kuin he kaikki olisivat jo tunteneet nahoissaan pitkät illat, pahan kahvin ja yhdet jos toisetkin nokoset toimistolla. Juttu hiersi ja kiusasi heitä tavalla, jota he olivat kaikki sisimmässään kaivanneet, vaikka eivät olisi ikinä tunnustaneet sitä.



Wallander- ja Irene Huss -tv -sarjojen käsikirjoittaja Stefan Ahnhemin alaa eivät ole leppoisat arvoitusdekkarit. Hän ei myöskään temmellä action -painotteisella räjähdekentällä, jossa dialogit raikuvat tyhjyyttään, siinä missä päähenkilöiden persoonatkin. Ahnhem. Kuinka osaatkaan luoda näitä rajuja, ja kieltämättä brutaaleja rikosromaaneja, joissa tasapainotellaan hienosti ihmissuhdetarinan ja jännityksen rajamaastossa.

Myönnän, ettei ensikosketukseni Fabian Riskin kanssa ollut ongelmaton (katso esikoisteos Pimeään jäänyt). Hän ei edelleenkään ole mikään kirjallinen suosikkihahmoni, mutta huomaan silti tykästyväni kirja kirjalta enemmän kyseiseen rikostutkijaan. Taitava mies työssään, vähän ulalla yksityiselämässään. Avioliitto taiteilijavaimo Sonjan kanssa on pelkkää lasten takia ylläpidettyä kulissia, jossa myös lapset voivat huonosti. Erityisesti Riskien sulkeutunut esikoispoika.


Kuten teoksen nimi ja kannet viitettä antavat, tämän kertainen murhatapa on melko yksinkertainen päätellä (kansissa toistuu edellisisten osien tapaan karmaiseva kasvoteema). Mutta takakansi kertookin aivan toisesta tapauksesta. On auto-onnettomuus, jossa poliisia karkuun lähtenyt kaahari päätyy laiturilta mereen. Hukkuu tietysti autonsa mukana. Vaikeudet alkavat siinä vaiheessa, kun patologi väittää kuljettajan, Peter Brisen olleen kuolleena jo pari kuukautta. Miten tämä on mahdollista?


 Syy oli Peter Brise. Miehen kummallinen valekuolema tai mikä se nyt olikaan ei jättänyt häntä rauhaan. Tosiasiassa hänen oli vaikea keksiä tapahtumainkulusta mitään vähänkään normaalia. Ja siitä syntyi tunne, että tämä kaikki oli vain jonkin suuremman alkua. Jonkin minkä pintaa he olivat juuri ehtineet raapaista.



Moniulotteinen ja lonkeroinen tapahtumavyyhti valkenee kaikessa kauheudessaan niin tutkijoille, kuin lukijallekin vasta pikku hiljaa. Eikä siinä vielä kaikki. Toisaalla aiemmista osista niin ikään tuttu poliisi Dunja tutkii vähäosaisten parissa tapahtuneita väkivaltaisia kuolemantapauksia. Jäljet johtavat ikävystyneiden, totaalisesti empatiakyvyttömien teinien uuteen "harrastukseen"...


Niin juuri, moottoritiellä. Hän oli nähnyt miten he työnsivät asunnottoman ostoskärryissään tielle, suoraan keskelle liikennettä varmaan kuolemaan. Heitä oli ollut neljä keltaisilla iloisilla hymynaamoilla naamioitunutta, aivan kuten Sannie Lemke oli kuvaillut. Ja he olivat nauraneet kuin olisivat olleet huvipuistossa jossa ei ollut jonoja.



Hui hurja kuinka Ahnhem osaa viedä! Miinus kahdeksantoista astetta tarjoaa jäätävää kyytiä keskelle kesähelteitä. Nautitaan näistä viilentävistä huuruista ja juuri sopivanlaisista jännitteistä, jäädään kuolaamaan lisää, sillä viime metrit sisältävät kurkistuksen tulevaan...


"Luulen että on parasta että näet sen omin silmin."

Annamari Marttinen; Törmäys

Tammi 2016, 361s.

Aamu. Miro. Nadja.
He tulivat humauksessa yhdeksi, yhden ainoan sekunnin sisällä.


Kuinka lyhyessä ajassa elämä murskautuu, tuhoutuu, on lopullisesti ohitse. Kuinka hauras, perhosen siipi on ihmisen elämä. Kuinka montaa henkilöä koskettaa Törmäys, lasien helinä, murtuneiden luiden rutina, vuotava veri. Vain hetkellinen huomion herpaantuminen, siinä se on.


Ihminen menettää puhekykynsä ja kaikki mihin hän on uskonut, kaikki mitä hän on oppinut, luullut ja tiennyt, kaikki mitä rakastanut, kaikki mitä tuntenut, katoaa mattona jalkojen alta.


Aamulla on kihelmöivä kiire, himon polttama tunnetila, sillä onhan hän menossa rakkaansa luokse. Jarkko odottaa, kotiin tai rannalle, kuinka vain, kunhan nämä kaksi pian pääsevät toistensa ihoille. Pian, pian, ettei rakas vain karkaa. Uutuuttaan kiiltelevä auto alla, suojatie ja kännykän ruudulla Jarkon nimi. Sitten räiskis, ja kaikki hajoaa.

Myös Mirolla on kiire. Hänen hikinen työvuoronsa hautausmaalla ohitse, Nadja mekossaan odottamassa. Kauniina kuin pehmoinen persikka. Nuoret ovat menossa kesäteatteriin, mutta ennen sitä, vielä ennen sitä täytyy ehtiä keskustaan hakemaan Nadjan äidiltä rahaa rikki menneeseen pyörään.  Miro ottaa Nadjan tarakalle, kiire, kiire hoitaa velvollisuudet pois alta jotta päästäisi sänkyyn.

Ja vain yksi virheliike, jonka jälkeen kenelläkään heistä ei ole hoppua enää minnekään.


Olin tiukoissa metallisissa siteissä, ne oli kiedottu kaulasta alaspäin mun ympärille. Pakkopaita. Elävä ja kuollut samanaikaisesti. Tuska sellainen, että jos olisin eläin minut pitäisi ampua viipymättä. Sellainen, että ei ollut eikä tulisi enää elämää. Koskaan enää ei olisi hyvä olla. 


Annamari Marttisen Törmäys on pysäytyskuva kauhun lamaannuttamista ihmisistä. Se ritisee tunteita; päälleajajan syyllisyyttä, eloonjääneiden kaipuuta ja tuskaa, sivustakatsojan hämmennystä. Kipu hiipii lukijankin ytimiin. Sydän pamppailee kuin parhaissa äänitehosteissa.

Taidokas ja tärkeä romaani tämä Törmäys. Synkästä aiheestaan huolimatta varovaisen toiveikas.


Voisko jokin siirtyä paikoiltaan siinä mitä oli ollut jo niin kauan.

Pauliina Susi; Takaikkuna

Tammi 2015, 555s.

Heissä ei ole haastetta. Ei ammatillisesti, ei henkisesti. He tuovat minulle elannon mutta, jos totta puhun, he saavat minut haukottelemaan. Heitä on liikaa. Heitä on enemmistö. Heitä on 87,9 prosenttia suomalaisista ja 91,2 prosenttia maailman ihmisistä. Niistä, joilla on pääsy nettiin.
Hätkähdyttäviä lukuja, vai mitä, ja vakuuttavia? Ne ovat omasta päästäni.

Yksi asia on varma. Sinä kuulut tuohon joukkoon.


Ollenkaan liioittelematta voinen aloittaa tämän kertaisen bloggaukseni toteamalla, että Pauliina Suden uusin kirja on minulle kevään odotetuin. Olenhan fanittanut Sutta jo Ruuhavuosista saakka, eikä kirjailija sen koommin ole tuottanut pettymyksiä. Ruuhkavuodet lukeutuu edelleen top 5 -listalle sarjassa Parhaat Kirjat Ikinä. Kun vielä Tammen katalogi lupasi Takaikkunan juonen kertovan nettistalkkauksesta, olin aivan varma kirjan sisältävän kultaa.

Ja sisälsihän se. Tässä on nyt lupaamani tajunnan räjäyttäjä. Teos, jonka jokaisella sivulla sai kirjaimellisesti haukkoa henkeään. Niin tiivistunnelmainen on Takaikkuna. Uhkaava, piinaava, no, yksinkertaisesti kiinnostava. Sillä aihe ei voi olla herättämättä väristyksiä itse kussakin meissä, jotka käytämme nettiä. Mistä sitä tietää, kuinka tarkasti meitä sitä kautta vakoillaan? Kaikki on alastonta ja paljasta, jos vain osaa koodata.

 Ja siinähän Land-o, pimeän puolen liero koko jätkä, on varsinainen mestari. Salaperäinen louhija, joka löytää netistä mitä tahansa. Yksi päähenkilöistä, mies josta kuorituu tarinan edetessä jotain ennalta-arvaamatonta.

Sitten meillä on Leia Laine, Star Wars prinsessa Leia, joka esitellään sekä lukijalle, että koko Suomelle räväkästi Sanni Tähtimön kohuohjelmassa. Sosiaalityöntekijä ja teini-ikäisen tyttären yksinhuoltajaäiti Leia on saapunut Tähtimön vieraaksi valottamaan uutta hanketta: tukea prostituoiduissa käyville miehille. Aihe on tulenarka, ja siitä sekoaakin puoli maata. Mutta koskaan Leia ei ole osannut arvata, millaiset seuraukset ohjelmaan osallistumisesta koituu.

Leian tytär Viivi lukeutuu teiniongelmineen myös kärkikaartiin. Viivi on lähdössä risteilylle Tukholmaan, pitäen syvimmät aikeensa täysin ominaan. Seuraamme vielä juuri virkaan astunutta oikeusministeriä, Tarmo Häkkilää, joka vastustaa raivoisasti Leian hanketta. Kuten montaa muutakin asiaa. Ei mene hyvin Tarmollakaan, hän kun ei oikein osaa käyttäytyä. Varsinkaan netissä.


Tiedän missä asut - ei muuta. Ei edes pistettä perässä. Vain kolme neutraalia, tavallista suomen kielen sanaa. Peräkkäin aseteltuna niillä on hirvittävä voima.

Kun näihin aineksiin sekoitetaan vielä Suden käsittämättömän hieno henkilöiden ajatusmaailman tulkinta, ei lukeminen voi olla mitään muuta kuin juhlaa. Koko tarina tapahtuu muutamassa päivässä, ja juuri siksi se onkin kuuma. Kuumottava. Harvoin luen kirjaa, joka on niin hyvä, ettei sitä oikein edes uskalla lukea.

Näin vaatimattomia ajatuksia herätti Takaikkuna.

Ovatko tätä vielä muut lukeneet?

Susan Fletcher; Meriharakat

Oystercatchers 2007, Like 2008, 384s.

Jos meillä jokaisella on oma vuodenaikamme, niin se on minun. Talvi. Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa – jotain mitä ihminen tarvitsee. Sinä et taatusti ole samaa mieltä. Sinä olit frisbeetyttö, päivänkakkaraseppeleineen. 

Meriharakat on teos, jota en välttämättä olisi löytänyt ilman Blogistaniaa. Vai sanoisinko paremminkin, että ilman kanssabloggaajia aiemmin lukemani Noidan rippi, hengästyttävän kaunis romaani, olisi päässyt lipumaan ohitse. Onneksi näin ei käynyt, vaan Noidan ripin myötä olin vakuuttunut siitä, että Susan Fletcherillä on kultahippuja sormenpäissään. Hänellä on kieli, kaikkine siroine yksityiskohtineen, hänellä on taito, joka tekee lukemisesta taidetta. Niinpä viimein päädyin myös Merihakoihin. Onneksi. Ellen olisi koskaan kirjailijaa löytänyt, olisin nyt niin paljon köyhempi. Lukijana. Ihmisenä.

En olisi tutustunut Moiraan. Elänyt Moirana. Sillä Meriharat kietoi minut suloiseen untuvaansa, ripotteli päälleni vaaleanpunaista glitterisadetta. Satutti kallion riekaleihin, löi vasten kasvoja hiekkaa ja suolaa, hyväili, mutta  omilla ehdoillaan.

Välillä kuulee sanottavan, että joitain kirjoja ei vain lueta – ne eletään. Fraasi kuvaa paremmin kuin hyvin Fletcherin teosta, joka on kuin jalokivi kirjallisuuden louhikoissa. Vaikka minä ja teoksen päähenkilö Moira olemme ulkonaisesti hyvin erilaisia, sisimmässämme olemme sisaruksia. Siinä missä Moira on pitkä ja langanlaiha, minä olen pikemminkin pieni ja pyöreä (tai kauniimmin sanottuna muodokas). Moira kukoistaa matematiikassa, aine, jota en ole ikinä ymmärtänyt, ja loistaa liikunnassa, tunti jota inhosin kouluaikoina. Moira on esikoinen, samoin kuin minä, hänellä on yksi sisar, minulla neljä veljeä. Mutta Moira on aina kokenut olevansa kummajainen. Erakko. Joutuuhan hän sisäoppilaitoksessa viettäminään vuosina julman kiusaamisen kohteeksi. Moira päätyy kasvattamaan ympärilleen muurin, niin korkean, että on jäädä itse itsensä vangiksi.

Meriharakat alkaa kuvalla, jossa Amy makaa koomassa. On maannut jo neljä vuotta. Toiveet kaksitoistavuotiaana loukkaantuneen, elämäniloisen tytön heräämisestä alkaa olla haipuvaa unelmaa. Moira kokee syyllisyyttä - aivan kaikesta. Eniten hän suree sisaruussuhdetta, jolle ei koskaan antanut mahdollisuutta, silloin kun oli vielä aikaa. Ja nyt aika on ohitse. Amy makaa koomassa ja Moiraa kiduttaa suru. Hän alkaa kertomaan sisarelleen tarinaa. Tarinaa Moirasta, joka syntyi merenrantataloon pienenä keskosvauvana. Moira varttui ja päätyi stipendin turvin asumaan kauas vanhemmistaan, sisäoppilaitokseen. Erillisyydentunteita voimisti pikkusisaren syntymä, Moiran ollessa yksitoistavuotias. Väliin mahtui monta kuollutta keskosta, harmaata surua ja puhumattomuutta. Mutta sitten, viimein, syntyi Amy ja kaikki muuttui...

Moiran surumielinen mutta lämminhenkinen lapsuudenkuvaus päättyy oikeastaan siihen, kun kuvioihin astuu Ray. Jälleen kaikki muuttuu, mutta nyt hyvällä tavalla. Mutta onnistuuko ihmisiin pettynyt Moira luottamaan aviomiehensä? Voiko lämpö murtaa kylmyyden, selättääkö rakkaus pitkään jatkuneet ylenkatseet? Vaikka toteaahan Moiran täti Til Raystä "Moira, hän katsoo sinua kuin kuningatarta..."

Niin, nyt minäkin olen lukenut tämän suuresti suitsutetun teoksen. Monen epäonnistuneen kirjavalinnan jälkeen Meriharakat tarjosi lähes täydellisen lukuelämyksen. Sen kerronta kietoi taikapiiriinsä uskomattoman kauniilla äänellä, kuin seireenien huhuilulla. Meri, linnut. Äänet, tuoksut. Kaikki romaanin elementit saattoi kokea kuin itselleen tapahtuneena. Stackpolen talo, Amyn ja Moiran lapsuudenkoti vihreine ulko-ovineen, lokkeja katolla. Rantahietikon suolaiset pärskeet ja hulmuavat lakanat pyykkinaruilla. Kuin unta, jonka on joskus nähnyt.

Olen siis lumoutunut. Meriharakat on ihana, ihana kirja, jonka sanoma vetää nöyräksi. Rakastin Susan Fletcherin kerrontaa jo Noidan ripin jälkeen, ja tämä vain lisäsi tulta tunteisiin. Jään odotamaan kaipuun vimmalla pian julkaistavaa Tummanhopeista merta.

Niin tai näin. Minä sain opetuksen, ja uskoakseni sinä et ole oppinut sitä vielä, tai tuskin saat edes tilaisuutta, mutta se kuuluu näin: me jatkamme elämäämme. Meillä on itsemme, ja me jatkamme elämäämme – menetyksistä ja virheistä huolimatta, ja naisilla, luulen, on niitä enemmän kuin muilla.

Meriharakat on lukeneet ainakin
Susa
Leena
Valkoinen Kirahvi 
Kirjakirppu 
Katja 
Sanna 

Rosamund Lupton; Mitä jää jäljelle

Afterwards 2011, Suom. Tero Valkonen, Gummerus 2013, 481s.

Kun hän oli vauva, tunsin hänestä jokaisen neliösentin, hänen kulmiensa jokaisen karvan. Ensimmäisenä syntymän jälkeisinä päivinä olin katsonut miten tarkasti ne oli piirretty, piirto piirrolta. Olin tuijottanut häntä kuukausien ajan tunti tunnin ja päivä toisensa jälkeen ruokkiessani häntä rinnoillani. Hän syntyi keskelle pimeää helmikuuta, ja kun kevät muuttui kesäksi, tunsin hänet koko ajan kirkkaammin.

Eikä Grace tahdo koskaan etääntyä tyttärestään. Vaikka hänestä on kasvanut aivan omanlaisensa persoona, kaunis ja huoleton teini-ikäinen, joka toivoo äidin jo hellittävän otettaan napanuorasta. Mutta vielä hetken Grace tahtoisi kannatella tytärtään, varmistaa, että tämä pääsisi turvallisesti rantautumaan aikuisuuden satamaan. Varmistaa, että Grace hukkuisi. Sillä hukkumassa hän on.

Kirja alkaa tulipalolla. Ollaan varakkaan yksityiskoulun liikuntapäivässä, koulunoppilaat esikoululaisia lukuunottamatta ulkona turvassa kun palo syttyy. Eskarilaisetkin saadaan pelastettua ja sisälle savuiseen hornaan jää vain Gracen 17-vuotias tytär, joka työskentelee koululla terveydenhoitajana. Seurauksista välittämättä Grace syöksyy sisälle rakennukseen, joka on sama kuin työntäisi päänsä sisälle grillivastuksella paahtavaan pimeään uuniin ja sulkisi luukun kiinni perässään. Mutta mitäpä äiti ei tekisi lapsensa eteen.

Tämä on kirjan keskeinen kysymys, teema. Kuinka pitkälle sinä menisit omaa lastasi suojellaksesi? Kuinka varauksetonta ja pyyteetöntä rakkautesi on? Teoksen raamit ovat sen verran omanlaisensa, etten uskalla itse juonesta kertoa tässä tämän enempää. On koulupalo, joka pian ilmenee tuhopoltoksi. On kaiken yllä häilyvä epämääräisen uhan tuntu. On äidin hätä niin pahasti palaneen lapsensa, kuin toisen, pienemmän sisaruksen puolesta. Koska perheeseen kuuluu vielä Adam. Ujo, herkkä, koulukiusattu poika, jonka suurin haave on tulla ritariksi. Kun odottaa tarpeeksi kauan, pienestä hiekanjyvästä tulee hohtava helmi. Tunnen sen kädessäni, se oli pyöreä ja sileä kunnes siitä tuli helmi, Adamin käsi omassani, kun hän nukahtaa.

Ja on aviomies, jota Grace puhuttelee sinä-muodossa läpi kirjan. Mies, joka on menettämässä perheensä mitä kammottavimmalla tavalla, mutta jonka rakkaus niin ikään kestää. Rakkautemme on vanhentunut meidän kanssamme, ja myönnän että se on vähemmän kaunista - mutta se on myös lihaksikkaampaa ja karskimpaa. Se on aviorakkautta, joka on luotu kestämään.

Minulle Mitä jäljelle jää oli yksi kevään odotetuimmista kohokohdista. Rakastuin päätä pahkaa kirjailijan aiempaan teokseen, Sisareen, jonka lopusta sain Afterwardsista jo maistiaisia. Jo silloin aloin odotella teoksen suomennosta, minä kun edelleenkään en jaksa keskittyä englanninkielisiin romaaneihin.

No, nyt kirja on sitten luettu ja teitä varmasti kiinnostaa täyttyivätkö jopa kohtuuttoman suuriksi paisuneet odotukseni. Tavallaan kyllä. Vaikka kirjan juonen kanssa alkuun nikottelin samaan tyyliin kuin vaikkapa Kirjavarkaan Kuolemalle, pääsin pian sisälle Luptonin maailmaan. Ja tarinahan lähti viemään vailla minkäänlaisia jarruja! Kirjassa on äiti-ihmisen iholle puskeva aihe, lapsen kokema vaara ja epätoivoinen tarve omaansa suojella. Mieluummin äidit ottaisivat uhan omalle päälleen, kunhan lapsi vain saisi olla turvassa...

Lupton kirjoittaa näennäisen kevyesti ja kuljettaa tarinaa eteenpäin kuin vettä vain. Kirjasta löytyy upeita helmiä ja jos ei kiinnitää pieneen naiiviuteen liikaa huomiota, saa lukuelämyksestä varsin miellyttävän. Ehkei kirja minusta ihan Sisaren tasolle noussut pelkästään siitä syystä, että rakastin Sisaren Lontoolaisia maisemia enemmän kuin Mitä jää jäljelle -kirjan sairaalamiljöötä. Teos oli silti sen verran jännittävä ja koukuttava paketti, että kyllä tätä odottaa kannatti!

Ja koska juoni liittyy todella tiiviisti rakennukseen, pääsen osallistumaan kirjalla Kiinteistöhaasteeseen. Mökki pystyssä, jee!

Lukekaa myös Lumiomenan Katjan upea ja perusteellinen arvio kirjasta!

Maarit Verronen; Varjonainen

Tammi 2013, 219s.

Mietin pitkästä aikaa sitä, kuinka suuri erehdys koko olemassaoloni oli. Minun ei olisi pitänyt syntyä. Oli vanhemmiltani itsekäs erehdys päästää se tapahtumaan - mutta ei ollut minun asiani korjata erehdystä. Minulla oli samat olemisen oikeudet kuin kenellä tahansa ja pidin niistä lujasti kiinni.

Kun bongasin Tammen kevätkatalogista Varjonaisen, minulle aiemmin tuntemattomana pysytelleen Maarit Verrosen tuoreimman, sain värähdyksiä elokuvasta The Net. Tämä Sanda Bullockin tähdittämä ysäripätkä on katsottu moneen kertaan ja vaikka nimenomaan inhoan toimitaelokuvia, The Net toi takaa-ajetun, paperinsa kadottaneen naisparan aivan iholle. Mielleyhtymä takakanteen nousi heti, mahtaisiko Varjonainen vangita saman tunnelman sivuille kuin The Net valkokankaalle?

Varjonainen kerrotaan minä-muodossa lukijalle hyvin etäiseksi jäävästä naishenkilöstä. Kirjan alussa "jäniksenä laivassa" matkustanut henkilö on hypännyt, sanotaan vaikka ojasta allikkoon, kun käy ilmi, että tulossa on Itämeren suurin rauhanaikainen laivaonnettomuus. 90-luvulle siirrymme siis teoksenkin myötä, mutta kirjassa tapaturma jää sivurooliin. Sen sijaan romaani keskittyy kertomaan paperittomasta ja epämääräisen menneisyyden omaavasta naisesta, jonka ainoa tavoite elämässä on selviytyminen. Ei niinkään henkisesti, kuin aivan konkreettisesti. Nainen toteaa, että laivaonnettomuuskin on pikku juttu verrattuna oloihin, joista hän on tulossa, mutta siinä onkin oikeastaan koko hänen historiansa.

Eikä historia tule tuon kummemmin selville kirjan edetessäkään. Nainen toimii kuin robotti. Hän on tunteeton ja erittäin älykäs, ihminen joka rakentaa uuden identiteetin täysin nollasta hajoittaakseen sen taas ja aloittaakseen alusta. Hän ei paljasta sisintään kirjan miehille, joita niin ikään käyttää, eikä hän paljasta sitä myöskään lukijalle.

Eipä silti, ei kovin paljoa olisi kiinnostanutkaan. Mietin, mitä osaisin kirjasta nätisti sanoa. Jonkinlainen ydin tästä puuttuu. Kirja on sieluton, se on kuori. Ja vaikka tavallaan jännittäväkin, jouduin taistelemaan itseni kanssa, etten jättäisi mokomaa kesken. En viitsinyt, koska kyseessä on arvostelukappale, sivumäärä kohtalaisen vähäinen ja fontti väljää.


Maarit Verronen on kuitenkin tuottelias, pitkän linjan kirjailija, joten toivon tämän olevan häneltä pelkkä huti.

Next.

Kaj Korkea-Aho; Tummempaa tuolla puolen

2012 Suom. Laura Beck. Teos & Schidts & Söderströms, 436s.

Mitä se - Raamt - on muuta kuin tumma hahmo ullakolla katonlappeen alla, lähes näkymätön sille joka hehkulampun valossa etsiskelee jotain pahvilaatikoiden ja lehtipinkkojen seasta, varjo jonka silmät voivat välkähtää pimeydessä ja saada niskakarvat nousemaan pystyyn?

Ennen tiivis, nyt vuosien ja elämän erilleen ajama ystävänelikko. Surusta särkynyt Benjamin, joka on juuri menettänyt rakkaansa. Homoseksuaali Christoffer, joka on muuttanut kotikonnuilta jo aikoja sitten Turkuun. Siellä hän työstää lopputyötä merkillisestä kansantarinoihin perustuvasta varjo-olennosta. Änkytyksestä kärsivä Loke. Radio ja tv-työläinen. Uskonsa menettänyt pappi Simon.

Näillä mennään, ja kovaa mennäänkin. Tämä on miesten tarina, hämmästyttävän herkkä ja kauniskin kaikessa rujoudessaan. Kun törmäsin ensimmäisen kerran kirjan kanteen, tiesin tarinan lukevani. Se on yhtä omalaatuinen kuin tämä uniikki teos. Kauhun värittämä, kyllä, mutta enemmän kuitenkin jonkinlainen selviytymistarina. Psykologinen trilleri ystävyksistä, jotka palaavat kotiseudulleen hyvin synkissä merkeissä.

Benjaminin rakas ja Loken sisko Sofie on kuollut auto-onnettomuudessa. Sofie, joka yleensä ajoi pikemminkin ali- kuin ylinopeutta. Muutama päivä Sofien kuoleman jälkeen Benjamin saa valvontakameran näpäyttämän kuvan Sofiesta. Kuinka mautonta lähettää tässä tilanteessa ylinopeussakko! Mutta miehen katse nauliutuu viereiseen penkkiin. Kaiken järjen mukaan Sofien olisi kuulunut olla autossa yksin. Mutta hän ei ollut. Vieressä istui jotain mystistä...

Kirjan alussa pidettävät paikalliset juoksukilpailut saavat nolon käänteen. Ystävärinkiin kuulunut Simon, kansalaisluottamusta nauttiva pastori, jää kiinni aivan älyttömästä huijauksesta. Miksi ihmeessä hän ryhtyi oikomaan? Iltapäivälehdistö kiinnostuu tapauksesta joka uhkaa paisua yli äyräiden.

Ja Christoffer päätyy takaisin kotiin mukanaan keskeneräinen tutkielma ja kihlasormus. Mikä oikein on tuo Raamt, joka näyttäytyi miesten lapsuudessa monillekin kyläläisille raa'an murhan jälkimainingeissa? Mielikuvitusta vai todellinen hirviö?

Henkilökohtainen suosikkini tästä miesporukasta on Loke. Änkyttäminen on kuin jäävuori, jossa ulkomaailmalle näkyvät oireet ovat vain pieni osa ongelmaa. Hänen kamppailussaan sanojen muodostamisen kanssa on aitoa, inhimillistä tragediaa. Radiosta, tv:stä ja musiikkimaailmasta tuttu Kaj Korkea-Aho kirjoittaa aiheesta niin riipivästi, etten voi olla miettimättä onko aihe hänelle henkilökohtainen. Korkea-Ahon kertojanääni on miellyttävä ja vakaa. Siinä on vahva omaleimaisuuden merkki, joka saa lukijan epäilemään onko koskaan lukenut mitään kirjan kaltaista.

Psyykkeen rajamaita kiertävä tarina ei sorru epäuskottavuuksiin. Maagisen realismin keinoin kerrotaan varsin vakuuttava tarina lapsuudenystävistä, joilla on jokaisella oma painolastinsa menneisyydessä. Ettei vain varjo-olentokin liittyisi jotenkin siihen... On tullut hetki kohdata käsittelemätön suru silmästä silmään, murskata se, tai antaa sen murskata sinut.

"Joillekin se on artikkeli aikakauslehdistä. Toisille se on koko elämä." Simon muisteli miten Ingerid nousi uima-altaasta Bergdahlin uimahallissa ja kiiruhti märän laattalattian yli kuin kuolonkalpea kummitus. Hänen käsivartensa olivat kuin luurangon, kasvot kalpeat ja sinertävät. "Ja toisilta se vie hengen."

Teoksen on lukenut ainakin Kirjavinkkien Mikko

Tatiana de Rosnay; Mokka

Moka 2010, Bazar 2013 278s.

 "Kulta, oma lapsikultani, se mies löydetään. Malcolm, kuuntele. Se tyyppi löydetään, se joka ajoi päällesi ja lähti pakoon. Minä etsin sen miehen käsiini. Lupaan että etsin. Samantekevää, että poliisit ovat hitaita, samantekevää, vaikka siihen kuluisi kuukausia, samantekevää, vaikka minulle sanottaisiin ettei se onnistu, että tyyppi on kadonnut, minä löydän hänet. En tiedä tarkkaan, millä lailla, mutta löydän. Samantekevää, että isäsi on toista mieltä ja sanoo, että täytyy antaa poliisien tehdä työnsä. Samantekevää. Se tyyppi ei pääse kuin koira veräjästä. Minä vannon sen. Over my dead body."

Tässäpä kirja, joka jakaa blogimaailmassa mielipiteitä. Toisten mielestä teos on yhden Euroopan luetuimmaksi kuuluvan Rosnayn moka, kuten alkuperäisen nimen voisi vääntää. Toiset ovat tähän "jokaisen äidin painajaiseksi" tituleerattuun romaaniin tykästyneet.

Mokka on pienehkö, suloisella kannella siunattu romaani, joka kertoo nelikymppisen ranskalaisen Justinen tarinan. Romaani alkaa puhelinsoitolla, joka räjäyttää tavallisen perheen elämän. On tapahtunut järkyttävä onnettomuus Justinen ja Andrewn teinipojalle Malcolmille. Poika oli ylittämässä kaikessa rauhassa tietä, kun päin punaisia päräytti matkaansa hiljentämättä Mercedes. Mokanruskea sellainen. Malcolm jää koomaan, perhe epätoivoon. Naiivi mutta reipas Justine päätää löytää uskomattoman raukkamaisesti toimineen ajajan hinnalla millä hyvänsä.

Minä lukeudun teoksesta tykkäämisen suhteen pakkasen puolelle. Osasin odottaa, että teksi on käsittämättömän tökeröä. No, olihan se kieltämättä juuri sitä. Koin kuitenkin jankkaavan, itseään toistavan kerronnan Rosnayn tehokeinoksi viestittää Justinen hädästä. Löysin myös teoksesta aimoannoksen ironiaa mutta se jää hämärän peittoon, oliko tämä kirjailijalta itsetarkoitus... Vaikka Rosnay kertoo tarinaa Justinen hätäisellä äänellä, juoni jäi auttamattoman valjuksi. Alkuun tuntui, että luen kehnoa kioskikirjallisuutta mutta jossain vaiheessa joko kerrontaan totuin, tai sitten tarina vain alkoi viedä, koska romaanin loppupään luin mielelläni.

Ei tämä nyt aivan järkyttävän huono ollut mutta. Ei enää lisää tämänkaltaisia kirjoja minulle kiitos...


Susalta hiukan positiivisempi arvio kirjasta.