perjantaina, marraskuuta 08, 2013

Leena Virtanen; Noitanaisen älä anna elää: tosikertomus noitavainoista Suomessa 1666-1671


Leena Virtanen ja WSOY 2013, 277s.

"Lopulta tutkittaessa itse ruumiin lihallisia haluja: niistä tulevat lukemattomat ihmiselämän harmit, niin että me syystä voimme sanoa Cato Vticensiksen kanssa: Jos maailma voisi tulla toimeen ilman naisia, seurustelisimme me (miehet) jumalien kanssa."

Paluuni blogimaailmaan ei tule olemaan helppo. Olisi ollut kiva hehkutella näin alkuun jalat alta vietellyttä romaania, mutta valitettavasti muuton kourissa en ole ehtinyt edes lukemaan. Blogattavana ei ollut kuin tämä tietoteos, Noitanaisen älä anna elää.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti noitavainoista, keskittyen Ahvenanmaan järkyttäviin tapahtumiin. Alkutekstiä lainaten: Pienellä saarella teloitettiin 1660-luvulla seitsemän naista ja useita muita syytettiin noituuden harjoittamisesta. Koko Skandinavian ensimmäinen järjestelmällinen noitavaino tuhosi lisäksi kymmenien perhekuntien elämän usean tulevan sukupolven ajaksi.

Koko tapahtumavyöry, joka paisuessaan sai aina vain vainoharhaisempia muotoja, lähi liikkeelle kahdeksasta kadonneesta ruislyhteestä. Kuinka tämä on mahdollista?

Kaikkihan me olemme lukeneet kauhujuttuja noitavainoista kidutuksineen. Kaikkihan me tiedämme niiden kuuluvan pimeään keskiaikaan. Vai onko kuitenkaan näin? Onko vaino saanut nykyaikana vain uusia, jalostetumpia muotoja?

Leena Virtanen pureutuu teoksessaan syvälle noituuden ytimeen. Millaiset lähtökohdat ajoivat köyhät, sään ja politiikan armoilla heittelehtivät ihmiset turvautumaan valkoiseen magiaan. Mikä ero tällä puolestaan oli mustaan magiaan, jonka myötä puhuttiin jo liitoista paholaisen kanssa, unohtamatta tietenkään mielikuvituksellisia lentoja Blåkullaan (paholaisen pitoihin).

Kirja antaa perusteellisia vastauksia ajan ja paikan henkeen. Noitasyytösten taakse kätkeytyi usein naapurikauteutta, ahneutta, suoranaista naisvihaa. Ja kun yksi poloinen oli saatu kiinni, peukaloruuveja kiristämällä nyhdettiin esiin uusia nimiä. Nimetyt naiset vangittiin epäinhimillisiin oloihin, ja mikä pahinta, eristettiin perheistään. Jos ja kun saatiin riittävästi näyttöä noituudesta, oli tuomiona mestaus, jonka jälkeen ruumis poltettiin. Lievempiäkin rangaistuksia annettiin karkoituksen muodossa. Käytännössä tämä tarkoitti sen ajan ihmiselle, naiselle, vain hidastettua, yksinäistä kuolemaa.

Minun on myönnettävä, että odotin tekstiltä hölmöyksissäni tarinanomaisempaa otetta, vaikka kyseessä onkin selkeästi tietokirja. Vaikka aihe vei kaiken mielenkiintoni, vaati teos keskittymistä. Tarkkaavaisuutta. Kovin tunnepitoiseksi lukupaketiksi en Noitanaista luonnehtisi. Kirjan loputtua jäin hiukan hämmentyneenä tuijottamaan eteeni miettien, että tässäkö tämä nyt oli.

Murinoistani huolimatta, kurkatkaapas tänne. Linkistä pääsette eteenpäin kurkistamaan, kuinka teos on kanssabloggaajille avautunut.


torstaina, marraskuuta 07, 2013

Paluu


Rakkaat lukijani! Tänään on se päivä. Se kauan odotettu autuaallinen hetki, jolloin kurja, netitön elämäni viimein päättyy. Kiduttavan jakson aikana olen päivittänyt blogiani satunnaisesti. Huolimattomasti, huonosti. Nyt tahdon parantaa tapani ja paneutua, suorastaan sukeltaa takaisin Blogistanian ytimeen. Ja heti ensitilassa seikkailla teidän ihanissa blogeissanne, täyttää ne vuolailla kommenteilla... Joten teitä on nyt varoitettu.

Tästä tämä taas alkaa!

Innolla,
Annika


perjantaina, marraskuuta 01, 2013

Veera Nieminen; Avioliittosimulaattori


Veera Nieminen ja Tammi 2013, 267s. (lahjaksi - kiitos Elegia!)


Sinä hetkenä tajuat, että kaikki, mitä olet aikaisemmin luullut rakkaudeksi, on ollut pelkkä häivähdys siitä. Kaikki, mitä olet luullut suureksi intohimoksi, on ollut vain sivunjatkamisen tarvetta. Sinä hetkenä tajuat, että sinä olet viety, myyty, otettu eikä mikään mahti maailmassa voi pysäyttää sitä, mikä tuosta ensisilmäyksestä on lähtenyt liikkeelle.

... Terveisiä vaan kaikille, jotka eivät usko rakkauteen ensi silmäyksellä.


Myönnän, että Veera Niemisen esikoisteos Avioliittosimulaattori pelotteli minua kannellaan. Kirja näytti sellaiselta jonka... No, ehkä jättäisin pirtsakkuutensa takia väliin. Tiedättehän minut, olen tällainen vanha trillerisynkistelijä. Onneksi kuitenkin kokosi rohkeuteni ja tartuin romaaniin, jonka rakas ystäväni Elegia minulle lähetti. Jo hänen suositustensa perusteella koin olevani teoksen suhteen turvallisilla vesillä.

Ja kun tämän napakalla huumorilla varustetun salamarakkauspaketin aloitin, kirja kasvoi kiinni käteeni. Teos pitää sisällään kesäistä maalaisromantiikkaa ladattuna täyteen sellaista elämäniloa, ettei sydämeni voinut olla heltymättä!

Avioliittosimulaattori kertoo tarinan itäsuomalaisesta Ainosta ja länsisuomalaisesta Jussista. Nämä kaksi kohtaavat, ja rakkaus iskee armoa tuntematta. Aino muuttaa kesäkuukaudeksi Jussin kotitilalle maalaistaloon, jota isännöivät vahvat mörököllit, Jussin isä, setä ja joukon sympaattisin, pikkuveli. Moottoriturpa Aino järkyttyy jäätävän hiljaisista ruokailuhetkistä, joissa katsekontaktia vältellään viimeiseen saakka. Kaavoihin on raudanlujuudella kangistuttu, kun asiat on aina tehty näin, miksi niitä muuttamaan?

Onneksi Jussilla on The Katse, muuten tarina päättyisi ennen kuin se on alkanutkaan. Olisi jäänyt monet naurut ja iloisen sykähdyttävät romanttiset hetket väliin.

Avioliittosimulaattori on, Kristamurua lainatakseni ennen muuta hyvänmielenkirja. Genre on itselleni melko vieras, mutta nyt Niemisen teoksen luettuani tuli sellainen fiilis, että tällaisiin voisi tarttua useamminkin.

Kiitos siis Veera hilpeästä lukuelämyksestä! Eihän kirjaasi voi olla suosittelematta. :)

***

Miten ihminen voi kasvaa niin kiinni toiseen, että siitä eroaminen tuntuu kuin repisi itseltään ihoa irti?



torstaina, lokakuuta 31, 2013

Haruki Murakami; 1Q84 osa 3


Japaninkielinen alkuteos 1Q84, 2009-2010. Suomennos Philip Gabrielin englanninkielisestä käännöksestä. Suom. Aleksi Milonoff ja Tammi 2013, 446s. (arvostelukappale)



Jos nyt kuitenkin eläisin vielä vähän aikaa ja katsoisin omin silmin, mitä tuleman pitää. Sen jälkeen voin kuolla, jos haluan - ehtiihän sitä. Ehkä.

Olemassa on kirjoja. Hyviä kirjoja, loistavia kirjoja, elämää suurempia kirjoja. 1Q84 menee heittämällä viimeksi mainittuun ryhmään. Viuh. Siellä on ja pysyy.

Luettuani tämän järkälemäisen rakkauspakkauksen osat 1 ja 2, tuli itku silmään jouduttuani hyvästelemään pääparin, Tengon ja Aomamen. Rakastavaiset, jotka eivät osan ensimmäisessä suomennospainoksessa toisiaan edes tavanneet, ellei mukaan lasketa hamaassa lapsuudessa tapahtunutta kohtaamista. Silloin nuo kaksi tarttuivat toisiaan kädestä, ja se ote jäi haamukosketukseksi, näkymättömäksi siteeksi, jonka kautta ja vuoksi luotiin kokonainen maailma. Toinen todellisuus. Salaperäinen vuosi 1Q84 tai kissojen kaupunki, jonne harva tiensä löytää. Vielä harvempi polkunsa takaisin.

Tengo oli nyt osa tarinan maailmaa, halusi hän tai ei. Hänelle se ei ollut enää fiktiivinen maailma. Se oli todellinen maailma, jossa ihmisestä pulppusi punaista verta, kun ihoa viilsi veitsellä. Ja sen maailman taivaalla oli kaksi kuuta vierekkäin.

Osa 3 jatkaa luonnollisesta siitä mihin osa 2 jäi. Aomame piileksii Sakigake-lahkon työntekijöitä, joilla on toki syynsä naista vainota. Murhasihan hän heidän johtajansa ja nyt lahkon ääni, kammottava pikkuväki tuntuu vaienneen. Aomame viettää päivänsä kerrostaloasunnosta, illat hän istuu parvekkeella odottaen Tengoa. Sillä kerran mies jo läheisessä leikkipuistossa näyttäytyi. Mies tulee takaisin. Hänen on tultava, uskoo Aomame, sillä muuten kaikki toivo on ollut turhaa.

"... Siellä missä on toivoa, on myös vastoinkäymisiä. Se on totta. Ehdottomasti. Toivo on kuitenkin rajallista ja periaatteessa abstraktia, kun taas lukemattomat vastoinkäymiset ovat yleensä aika konkreettisia. Sekin on tullut opittua, kantapään kautta."

Tengo taas kaihoaa Aomamea omalla tahollaan, mutta on hoitamassa toisaalla koomaan vajonnutta, pian kuolevaa isäänsä. Sakigaken palkkaama salapoliisi Ushikawa taas väijyy rakastavaisia, kunnes kauhukseen hänkin huomaa taivaalla kaksi kuuta. Millaisessa maailmassa nämä kolme oikein elävät?

1Q84 rakentuu kolmen päähenkilön kertomusten varaan. Kirjassa tapahtuu lopulta hyvin vähän. Se on jopa yllättävän arkinen maagisen realismin edustajaksi. Aomame hengailee kämpässään ja odottaa Tengoa. Tengo hoitaa isäänsä ja kaipaa Aomamea. Ushikawa vakoilee eräässä huoneistossa Tengoa.

Ja silti, silti Murakamin teksti on kuin taikuutta. Kertomus imaisee lumoavaan, salaperäiseen maailmaansa, jossa kaksi kuuta tarkkailevat taivaalta kuin väijyvät silmät. Lahkon työntekijät hipsivät kintereillä, pikkuväki voi rakentaa Ilmakoteloita minne tahansa... Kukaan ei ole turvassa, kaikkein vähiten Aomame ja Tengo.

Mutta ennen kaikkea 1Q84 on kokonaisuutenaan ehkä maailman kaunein rakkaustarina. Se kertoo siitä, kuinka yksi ainoa kohtaaminen voi sitoa kaksi ihmistä lopullisesti kiinni toisiinsa. Kuinka vuodet, edes vuosikymmenet eivät merkitse rakkauden edessä mitään.

Kaunista, luomavaa, ja niin murakamimaista! Nöyrimmät suositukseni.

****

Entä jos en näe häntä enää ikinä, hän ajatteli sydän väristen, mitä silloin tapahtuu?

Tämä bloggaus on omistettu eräälle ihmiselle. Tiedät kyllä kuka olet.

lauantaina, lokakuuta 19, 2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Sielut kulkevat sateessa




Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Atena 2013, 550s. (arvostelukappaleet)


Ne jotka menevät pinnan alle, menevät sinne omalla vastuullaan.

Sielut kulkevat sateessa on teos, jonka tuloa on rummutettu saapuvaksi jo pitkään. Täällä minun blogissani ja muualla. Koko Blogistania tuntuu pidätelleen henkeä h-hetken lähestyessä. Millainen tulee olemaan bloggareiden rakastaman Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuus? Jotakin ihanan tutun tunnistettavaa vai jotakin aivan uutta?

Todettakoon nyt epäilijöille, että minäkin olen teoksen lukenut. Mutta sitä en tiedä, olenko kirjan jälkeen entiselläni. Olen hukkunut ikuiseen sateeseen, uinut Lukijan musteveressä, kadottanut sieluni ja saanut sen takaisin.

Palannut. Mutta millaisena? Koska pinnan alle on uskallettava mennä, mikäli tahtoo romaanin sydänveriä myöten kokea.

Kyse on Juditista. Homeallergisesta sairaanhoitaja-Juditista. Juditista, joka päättää tempaista itsensä irti pystyyn kuolleesta avioliitosta ja samalla entisestä työpaikastaan. Uusi duuni Helsingissä kiehtoo keskisuomalaista keski-ikäistä naista, varsinkin kun työhön hänet kutsuu lapsuudenystävä Martta.

Mutta muutos ei aina ole hyvästä. Se on terveellistä, mutta se voi olla myös tappavaa. Ainakin se on ehdottoman välttämätöntä.

Uusi firma, jossa Judit työskentelynsä aloittaa, ei ole mikään tavistyöpaikka. Kyse on monikansallisesta kotisairaanhoitofirmasta, jossa hoidetaan myös ihmissieluja. Ennen kaikkea niitä.


- Eikä tämä työpaikkakaan ihan syvältä ole, vaikka en osaa päättää, onko tämä enemmän hullujen huone vai kummitustalo. (Judit)

- Ennen kuin voit ohjata asiakkaiden sielullista kehittymistä, sinun on löydettävä oma sielusi. Koverra kuoreesi pieni reikä ja kurkista siitä. Katso, mitä kaunista katoavaisen ruumiisi kotelossa on kehittynyt...

Lapsuudenystävällä, Martalla on kamalia uutisia. Hänen poikansa Mauri, Mauri joka on aina ollut rakastunut Juditiin, sairastaa kuolemanvakavaa tautia. Martalla on ystävälleen vain yksi pyyntö; että Judit saisi Maurin uskomaan Taivaaseen ja Taivaan Isään ennen kuolemaansa. Mutta uskooko Judit edes itse? Nainenhan saa hoidettavakseen hyvin pian maankuulun ateisitin, Leo Moreaun, jonka kanssa käydään kiivaita uskonnollisia keskusteluja.

Ja kaiken aikaa taustalla ropisee sade. Ja sateessa vaanii Jotakin...


Ihmisen liha on altis himolle, mutta kaikista viettelijöistä suurin on Kuolema.

Pasin uusin kirja ei ole silkkaa kauhua. On se sitäkin. Se on älykästä pohdiskelua uskosta, uskonnoista ja niiden merkityksistä. Ateismista. Mutta se on myös kirja naisten välisestä ystävyydestä, erilaisista elämään kuuluvista jännitteistä, jotka vaikuttavat hyvinkin tuntuilta:

Niin kauan kuin hän muisti, hän oli ammentanut elämänilonsa odotuksesta. Siitä, että edessä täytyi olla jotain parempaa. Sitten kun. Milloin hän oli ollut todella elossa kuluvalla hetkellä?

Unohtamatta tietenkään rakkautta, intohimoa, vastuuntuntoa ja pelkoa.

Kirjailijan ääni on tunnistettavissa tässäkin romaanissa, vaikka nyt mennään aivan uusille tasoille. Sellaisille, jotka vaativat lukijalta täyden huomion, koko sielun.

Suosittelen, suosittelen, suosittelen!


(ja linkitän teidät kirjan jo lukeneet myöhemmin. Nyt loppuu aika kirjaston koneella. Käyn ehkä täällä ollessani lainaamassa Lovecraftia, joka toiminut kirjailijan kirjallisena innoittajana.)

tiistaina, lokakuuta 15, 2013

Siina Tiuraniemi; Kukkia Birgitalle


Siina Tiuraniemi ja Minerva 2013, 256s. (arvostelukappale)

Tunsin, kuinka minusta näki kilometrin päähän, että kävin kamppailua itsehallinto-oikeudestani, mutta en jaksanut välittää siitä. Se olisi kuitenkin hoidettava jossain vaiheessa: asunto. Olin varmaan tiennyt sisimmässäni jo tovin, mutta asia kirkastui todella vasta nyt. Minun olisi kohta asuttava jossain muualla. Jos ottaisin vastaan Birgitan rahat, en joutuisi Vantaan perukkaakin perukkaampaan opiskelijasoluun, vaan minulla olisi mahdollisuus hyvään asuntoon kantakaupungissa. Tuntui vahvasti siltä, että minut oli ahdistettu nurkkaan. Tuntui myös aika huoralta. Huoralta nurkassa.


Kukkia Birgitalle on Miskan tarina. Elämäänsä eksyneen Miskan, joka omien sanojensa mukaan on hiukan autistinen epäsosiaalisuudessaan ja ihmispelossaan. Miska asuu kodikkaan epähygieenisesti lapsuudenystävänsä Villen kanssa. Ville on Miskalle rakkain, ei rakkain kuitenkaan siinä mielessä, sillä Miska on myös epäseksuaalinen. Omien sanojensa mukaan. Pääasiassa Miska makoilee sängyllään, unohtaa syödä, käydä suihkussa mutta ei juoda kaljaa.

Eräänä päivänä Miskan äiti, joka oli aikoinaan hyvinkin huolissaan pojastaan, kehoittaa nuorta miestä viemään kukkia Birgitalle. Birgitta asustaa Aurinkoisessa hoitokodissa, ja ilmenee jo alkumetreillä sekä rammaksi, rikkaaksi että vihaiseksi. Birgittaa harmittaa mm. se, ettei hoitokodissa saa juoda viinaa. Muutenkin kaikki ilot elämästä on viety, jäljellä vain sänky ja television iltapäiväohjelmat.

Kunnes saapuu Miska. Birgitta näkee tilaisuutensa tulleen selkärangattomanoloisen nuorukaisen muodossa, ja pyytää Miskaa tuomaan seuraavalla kerralla tullessaan jotain tulpaaneja vahvempaa. Rahaa kyllä löytyy. Mutta onko Miska ostettavissa?

Onhan toki. Koska Villen on vienyt Manalan portto Emma, äiti on ulkomailla, viina kallista ja rahat lopussa. Aina vain hurjemmiksi käyviin kuvioihin astuu pian homoseksuaali, teatraalinen huumekuningas herra Kurttu, sekä joukko hoitokodin hilpeän sekavaa sakkia.

Hyvänen aika millaisen esikoisteoksen Siina Tiuraniemi onkaan loihtinut. En muista koska viimeksi olisin kirjan parissa näin paljon nauranut... No muistanpas, en koskaan. Teoksen huumori ja samalla energisesti kerrottu vakavampi tarina nivoutuivat niin saumattomasti yhteen, etten osannut tämän vihreän romskun parissa muuta kuin nauttia.

Tosin välillä teki mieli tanssia villisti. Sen verran hyvä, parempi, paras lukuelämys.

Kiitos Siina <3>

Hjorth & Rosenfeldt; Tunturihauta


Suom. Veijo Kiuru ja Bazar 2013, 475s. (arvostelukappale)


Se oli lasten syy. Siinä helvetin haudassa olleiden lasten syy. Hänen ei olisi pitänyt olla tekemisissä kuolleiden lasten kanssa. Hän ei enää kestänyt sitä. Ne lapset olivat suora yhteys Sabineen. Suoraan tuskan ja syyllisyyden ytimeen, jota hän oli vuosien mittaan yrittänyt kapseloida, mutta joka aina vuoti jonkin verran myrkyttäen häntä hitaasti.

Voi tätä läppärittömän ihmisen piinaa... Helpotukseksenne, tai ainakin omaksi sellaiseksi todettakoon, että ensi viikolla teen näyttävän (tai vähemmän näyttävän) paluun netin koukuttaviin ja riippuvuutta aiheuttaviin maailmoihin. Siihen asti, yrittäkää kestää blogin karua ulkomuotoa, minä kun en edelleenkään pääse kirjaston koneella linkittämään / lisäämään juttuihin kuvia.

Ankelta näyttää, mutta väliaikaista tämä.

Sebastian Bergman -sarja on sellainen, johon tämän lukijan koukutti Mies joka ei ollut murhaaja -teos. Oppipoika lisäsi Seba-kuumetta, jolloin kolmatta osaa, itsenäistä sellaista, aloin odottaa jo tuskanhiki otsalla. Pakko saada kuulla miehestä lisää. Nyt kolmas osa, Tunturihauta on luettu, koettu, eletty.


Sebastianin mielestä suuret, autiot paikat olivat todellakin yliarvostettuja. Miksi oli muka upeampaa voida nähdä monen kilometrin kuin parinsadan metrin päähän? Vaikka totta: vesiputoukset olivat kyllä mahtavia ja vuoret saattoivat olla dramaattisia, mutta hän ei saanut niistä mitään irti. Ne eivät puhutelleet häntä. USA:n-vuosinaan hän oli kierrellyt ympäriinsä. Nähnyt Grand Canyonin, Kalliovuoret, Niagaran putoukset. Hän oli kuullut ihmisten "ohottelevan" ja ahattelevan" ja puhuvan kaikesta suurenmoisesta ja miten sillä sai muistutuksen omasta pienuudestaan - aivan kuin siinä muka olisi ollut jotain kehuttavaa.
Idiotteeja.

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt sekoitelma toimii. Heidän luoma päähenkilö, äreä, epäsosiaalinen ja seksiriippuvainen Sebastian on tragikoominen henkilö. Aivan valloittava persoona, ainakin näin naislukijan näkökulmasta katsellen... Sarjan tenho nojaakin vahvasti traumaattisen Sebastianin persoonaan. Taustalla kiinnostushermoon pistää koukku; salaisuus, joka leijuu Seban ja Vanjan yllä. Se onkin toinen juttu selviävätkö kiemurat tässäkään kirjassa.

Muutkin teoksen henkilöhahmot ovat pilke silmässä laadittuja. Inhimillisiä, hauskoja, ongelmaisia. Helposti samaistuttavia. Minusta itse tarina ei tällä kertaa kovin jännittävä ollut, valittelihan myös Seba sen tylsyyttä useaan otteeseen... Parasta ja kiehtovinta romaanissa olivatkin henkilöiden väliset suhteet. Dekkaridraamaa parhaimmillaan.

Mutta jokunen sananen vielä itse tarinasta. Juonihan sijoittuu tällä kertaa Pohjois-Ruotsin Jämtlandin jylhiin maisemiin, jotka tosin Sebastinia pitkästyttivät. Ruskan keskeltä löytyy vanha hauta, sieltä neljän aikuisen ja kahden lapsen luut. Tutkinta ei kuitenkaan tunnu etenevän pätkääkään. Kuinka kokonainen perhe voi kadota ilman, että kukaan jäi heitä kaipaamaan?

Tunturihauta ei ylettänyt mielestäni ihan sarjan aiempien osien tasolle syystä että... No, juoni oli kohtuu tylsä. Onneksi henkilöt loistivan jälleen sen verran kirkkaasti, ettei teoksen parissa kuitenkaan tylsistyttänyt. Ollenkaan.

Melkoisia kieroilijoita nämä Hjorth & Rosenfeldt, sen verran piinalliseen kohtaan kirjansa taas jättivät...





perjantaina, lokakuuta 04, 2013

Marko Kilpi; Kuolematon



Marko Kilpi ja Gummerus 2013, 303s. (arvostelukappale)

- Kaikki muuttuu. Kaikki särkyy. Kaikki loppuu, eikä mikään enää ala. (Elias)

Kuopiolaisen konstaapelin ja dokumenttiohjaajan Marko Kilven Kuolematon on tarina kuolemattomuudesta. Sen kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa variaatioissa. Kuolematon on tarina, joka jo syntyessään nimensä mukainen. Se on pimeä kuin helvetti mutta rohkea kuin ääni, joka ei pelkää lausua lausumattomia.

Marko Kilven uusin on yksi niistä teoksista, joita olen odottanut jo pitkään. Aina hänen viimeisimmästä, Elävien kirjoihin - romaanista saakka Kilpi on mielestäni kuulunut Suomen parhaisiin rikoskirjailijoihin. Edellä mainitun teoksen elokuvaversio, loistava 8-pallo vain kasvatti nälkää päästä taas käsiksi kirjailijan tuotantoon. Ja nyt kirja viimein saapui, tuoreena ja hirvittävänä ja palkitsi odotukseni kyyneliin saakka.

Nähtyäni 8-pallon en voinut olla kuvittelematta Eliasta Peteliukseksi ja Ollia Leppilammeksi. Samat ilahduttavan tutut poliisit ovat tälläkin kertaa päärooleissa.

Kaikki alkaa siitä, kun Olli ja Elias yrittävät estää erään narkin itsemurhan. Siinä onnistumatta. Heti käy ilmi, ettei kyse ole mistään tavallisesta huumejutusta, vaan taustalla häämöttää jotain vaarallisen pimeää. Myöhemmin kaksikko löytää samaisen henkilön, nyt jo vainajan rähjäisen asunnon pakastimesta jäätyneitä ruumiinosia. Mitä ihmettä? Juoni kääntyy aina vain sairaammaksi.

Entä miten kuviot liittyvät hyväksikäytettyyn pieneen poikaan... Vai liittyvätkö mitenkään?


- Haluisitko sinä olla joskus poliisi?
- En mä tiijä. Se on varmaan vaikeeta olla poliisi.
- Miksi?
- Koska kaikki tytöt haluaa mennä niitten kanssa naimisiin. En mä sellaista halua.

Varsinkin Olli ottaa tapauksen ihonsa alle. Jotain heräilee hänen alitajunnassaan, jotain natisevaa ja pelkoa herättävää. Aiemmin hyväksikäytettyjen lasten parissa työskennellyt Elias joutuu myös vanhat haamunsa kohtaamaan. Kuinka kukaan kykenee tekemään töitä hirviöiden parissa ilman, ettei muuttuisi siinä samalla itsekin? Ja vielä naurettavalla palkalla:

Poliisi ottaa vaikka peräruiskeen ilmaiseksi jos saa.

Toisaalta Kuolemattomissa myös hirviöt saavat oman äänensä. Mustavalkoisuus hapertuu harmaaksi...

Tänä syksynä ilmestyy näemmä niin runsaasti hyviä jännäreitä, että kirjabloggajaparalta meinaavat loppua sanat kesken. Kuolematon on kuitenkin niitä teoksia, jotka soisin jokaisen lukevan. Vaikka kirjassa on actionia, se erottuu perusjännäreistä inhmillisen ymmärtäväisyytensä takia, napakkaa huumoria unohtamatta. Mikä kirja!

***

- Mä en usko Jumalaan, Elias toteaa vakavana. - Mutta siitä mä olen varma, että sen lähemmäksi helvettiä ei voi päästä.

tiistaina, lokakuuta 01, 2013

Johan Theorin; Sankta Psykon kasvatit



Suom. Outi Menna ja Tammi 2013, 502s. (arvostelukappale)

Janilla ei ollut mitään syytä elää, mutta hän oli taitava pysymään rytmissä.


Hei ystävät! Olen pikkuhiljaa siirtymässä hiljaiselostani kohti vielä etäällä, mutta jo himpun verran lähempänä siintävää Blogistaniaa. Juuri nyt läppäritön elämä aiheuttaa ahdistusta, mutta onneksi kirjastot ovat monipuolisia laitoksia. Tälläkin hetkellä nautin ympäröivistä kirjahyllyistä, niiden tuoksuista ja mahdollisuudesta käyttää konetta. Päivittää totaalirempallaan ollutta blogiani. Pahoittelen nyt, että joudutte tulemaan toistaiseksi toimeen ilman linkityksiä ja kuvia, mutta kyllä tästä suosta vielä noustaan, kunhan kotiutan oman, entistä ehomman koneeni.

Syksyn upeita uutuuksia on kolissut postiluukusta sellaisella vauhdilla, etten ole kuin hapuillen perässä pysynyt. Tämä Johan Theorinin Sankta Psykon kasvatit kuuluu yhteen odotetuimmista jännäriuutuuksista. Olen lukenut kaikki upean ruotsalaisdekkaristin aiemmin suomennetut teokset ja voi Luoja, mitä tekstiä! Theorin kirjoittaa perin yksinkertaisella tyylillä mutta sellaisella terällä, että se työntyy piikin lailla syvälle psyykkeen ytimeen.

Tällä kertaa tarina on ehkä hämmentävämpi kuin koskaan. Aiemmista teoksista tuttua yliluonnollista elementtiä Sankta Psykosta on turha etsiä, mutta silti minusta tuntui kirjaa lukiessa siltä, kuin Theorin olisi nyt asioiden keskipisteessä. Sankta Psykon kasvatit on hänen kirkkain tähtensä, silmäteränsä, lempilapsensa. Tällaisissa fiiliksissä täällä, tarinan jälkeen.

Jan Hauger, 29-vuotias lastenohjaaja saa elämänsä työpaikan. Hän matkustaa Vallaan ryhtyäkseen sijaiseksi Metsäkedon päiväkotiin. Duuni ei ole mitään peruskauraa sillä päiväkoti, oikeastaan pelkkä kotoisaksi sisustettu parakki, sijaitsee Sankta Patrician, vankimielisairaalan siimeksessä. Lapsien vanhemmat ovat Sankta Psykossa hoidettavina ja lapset saavat välillä vierailla naapurissa äitiä tai isiä tervehtimässä.

Ja nyt on Janin aika tarttua puikkoihin, ottaa rooli lastenhoitajana, joka tosin luonnistuu häneltä helposti. Jan rakastaa lapsia! Viihtyy heidän kanssaan! Mutta jo alussa lukijalle selviää, ettei miehellä täysin puhtaat jauhot pussissa ole.

Jan, orava muistaa sinut kuin unen,
kuin runon tai hohtavan pilven taivaalla.
Minä muistan sinut, muistan sinut, muistan sinut.
Odotan yhä, että pääsisin pois eläintarhasta.
Mutta sinä voit nähdä minut,
minun pesäni on merkitty.
Tule esiin metsästä ja katso.

Theorin on luonut Janista todella raflaavan henkilöhahmon. Toisaalta hän on sympaattinen, toisaalta lukija ei tiedä oikein missään vaiheessa tarinaa voiko nuoreen mieheen todella luottaa. Kannattaako luottaa. Tämä, sekä uhkaava Sankta Psyko, jonka naapurissa viattomat lapset tuntuvat olevan alituisen uhan kohteena, luo kirjaan varsin sähköisen tunnelman.

Kirjailija ei siis tälläkään kertaa pettänyt. Ei, hän vain vahvisti asemansa suosikkinani ja juuri tällä hetkellä tahtoisin teoksen suosittelun lisäksi lähettää valtaisia kiitoksia Theorinille. Järisyttävä lukuelämys!

Teoksen on lukenut ainakin Leena Lumi, jonka osoitteen kyllä murut tiedätte ;)

***


Aito rakkaus ei kuole luonnollisella tavalla. Sen murhaavat ne, jotka hallitsevat meitä.



keskiviikkona, syyskuuta 18, 2013

Päivi Storgård; Keinulaudalla

Päivi Storgård ja sets 2013, 266 (arvostelukappale)

En ole tavarasta maksetun hinnan arvoinen. Olen kulunut, vettynyt ja löysä reunoista. En toimi. Aaron on vihainen, mutta säälii minua. Se on pahinta.

Päivi Storgård jatkaa samalla linjalla kuin Ann Heberlein teemana masennus, jossa mennäänkin välillä ääripäästä toiseen. Mennään, hengästyttävällä vauhdilla. Siinä missä Ann kertoo tarinansa enemmänkin tietokirjamaisesti faktoja omalla persoonallisella tyylillään tarinoiden, Storgårdin teoksessa pääosaa näyttelee juoni. On tarina naisesta, nelikymppisestä ja tv:stäkin tutusta Outista. On tarina Aarosta, hänen hurmaavasta miehestään, jonka kanssa alku vaikuttaa todella lupaavalta.

Kunnes.

Kunnes Outi putoaa. Ja onko Aaronilla silloin käsivarsissaan voimaa jolla vaimoaan kannatella, miten Aaron itse jaksaa, kun omasta vaimosta tulee "pilaantunutta lihaa". Pariskunnalle syntyy esikoistytär Nelly, ja jo lapsen syntymä merkitsee Outille lopun alkua. Masennus jolla ei ole rajoja asettuu taloksi, ryömii ihon alle, lyö otsaan painavan leimansa.

Masennus ei ole oikea sana. Se ei ollut riittävän raaka ja arvaamaton. Juuri oikeaa sanaa ei voinut keksiä, ei johtaa mistään, sillä ei ollut etymologiaa. Teonsanana sillä ei olisi ollut futuuria. Sanakirjassa olisi tyhjä kohta.

Ja toisaalta taas, eräänä kesäisenä päivänä mökillä, kuvio pyörähtää ympäri. Yhtäkkiä kukkien kasvattamisesta tulee työ, johon Outi heittäytyy mukaan täydellä hulluudella. Kitkee ja kasvattaa sellaisella vauhdilla, että murtaa miltei nilkkansa. Vauhti ei ota hiipuakseen, mutta jokin sammuu Outissa. Jäljelle jää vain kuoret, vapiseva nainen, jolla on painava kertomus kerrottavanaan.

Minä olin odottanut sitä kotiin niin kuin karannutta kissaa, mutta miten päästää sisään sellainen joka ei voi asua missään, miten nimetä sellainen joka ei ole mikään eläin, mikään jokin, pelkkä kaiku vain
                jatkuvasti jauhavasta rikkinäisestä mekanismista.


On vierähtänyt jo reilu viikko siitä kun tämän teoksen luin. Jälkimaku säilyy edelleen vahvana. Pidin kirjailijan, toimittajan ja kaupunginvaltuutetun Storgårdin melko pelkistetystä kirjoitustyylistä. Hän kertoo kikkailematta kuinka asiat ovat. Ja hän kertoo ne niin viiltävän tarkasti, ettei lukijaakaan päästetä helpolla. Lukija, joka uskaltautuu mukaan tarinaan, temmataan vauhdilla mukaan maailmaan, joka vyöryy ja velloo yhden naisen pään sisällä. Riipivä ja tärkeä teos

joka löytyy myös mm. näistä blogeista
Lukuneuvoja
Kirjasfääri


Omasta elämästäni sen verran, että muuttuneen elämäntilanteeni takia en pääse jatkossa samaan tahtiin blogia päivittämään. Kärsivällisyyttä pyydän, vaikka taukojakin tulisikin. Ette te minusta kuitenkaan aivan helpolla eroon pääse, ja (toivottavasti) kohta tahkoan täällä tekstiä entiseen malliin. Siihen asti, kiitos ja kumarrus

lauantaina, syyskuuta 07, 2013

Marisha Pessl; Yönäytös



Night Film 2013, suom. Laura Beck ja Otava 2013, 725s. (arvostelukappale)

Silloin opin että ihmismieli on pimeä, villiintynyt paikka. Yhteiskunta yrittää leikata nurmikon ja pitää kasvit kurissa, mutta me kaikki olemme vain muutaman päivän päässä viidakosta. Ja juuri se viidakko kiinnostaa minua.

Cordova


Siinä vaiheessa kun salaperäinen, musta, käsinkirjoitettu kirjekuori postiluukusta putosi, jo sen sisältämät Viimeiset arvoitukset löivät tämän bloggaajan polvilleen. Viesti oli vahva. Kuin kuiskaus tuonpuoleisesta: täältä ollaan tulossa sellaisella voimalla, sellaisella kirjalla, että se romahduttaa arkesi kulissit, työntää sinut niin mustaan kuiluun ettet sieltä entiselläsi palaa. Jos palaat ollenkaan.

Pelko on ensimmäinen askel

Kun katsot pimeään, se katsoo takaisin

Kuka oletkin, sinun ei pitäisi olla täällä


Ja kun kiihkeän odotuksen jälkeen salskea postinkantaja tiiliskiven nimeltä Yönäytös luokseni kiikutti, tuntui siltä kuin käsiini olisi laskettu dynamiittia. Pahoittelen ylitsevuotavaa hehkutusta, ottakaa allergialääkettä jos saatte tästä näppylöitä. Juttu vain on niin, että yhdysvaltalaisen Marisha Pesslin toinen romaani on minulle ehkä Vuoden Kirja. Ainakin jännityspuolelta.

Miten kaunis ja nuori nainen tuo Pessl muuten onkaan. Ja luoja mitä tekstiä! Hänen esikoisensa on takakannen mukaan ollut kansainvälinen menestys - kirja jota ei toistaiseksi ei ole vielä suomennettu.


"Kai te olette huomannut, miten ilma Cordovan ympärillä vääristää kaiken. Kun häntä pääsee lähemmäs, valon nopeus hidastuu, informaatio sekoittuu, rationaaliset ihmiset muuttuvat epäloogisiksi ja hysteerisiksi. Se on käyristynyttä avaruusaikaa, samalla tavoin kuin jättiläismäisen auringon massa taivuttaa aluetta ympärillään. Ihminen ojentaa kätensä koskeakseen jotakin aivan lähellä olevaa ja huomaa ettei se koskaan siinä ollutkaan."

Yönäytös on tarina Stanislas Cordovasta, elokuvaohjaajasta, josta tiedetään hämmästyttävän vähän. Cordova, tuo pelon ja kauneuden ruhtinas, jonka yllä leijuu mystisyyden sumuverho. Samoin kuin hänen elokuviensa, jotka ovat mitä syvintä kauhua. Kuka Cordova lopulta on? Onko kyse kuin paholaismaisesta papista, joka johtaa pimeydestä käsin fanaattista kannatusjoukkoaan? Cordova - sekopää vaiko kuitenkin nero?

Tarina alkaa kun teoksen päähenkilö veteraanitoimittaja Scott McGarth tapaa öisellä juoksulenkillään salaperäisen, miltei aavemaisen nuoren naisen. Tai tapaa ja tapaa, he vain ohittavat toisensa, mutta Scott ei voi unohtaa näkemäänsä. Pian käy ilmi, että kaunotar on Cordovan 24-vuotias tytär Ashley. Oli. Ashley tappoi itsensä samaisena yönä, tappoi vai tapettiinko? McGarthilla on jo valmiiksi kaunoja Cordovaa kohtaan, ja nyt hän alkaa tutkimaan tuota mystistä elokuvaohjaajaa uudelleen. Uudelta näkökantilta. Ashleyn silmin.

Scott saa puolihuolimattomuuttaan tutkimusavukseen kaksi nuorta: toinen on koditon, viaton, näyttelemisestä haaveileva Nora, toinen taas pelottavan komea Hopper, pikkurikollinen ja huumekauppias.

Näistä keitoksista lähdetään ja hyvänen aika kuinka syvälle päädytään:


"Siinä se on", Beckman oli sanonut. "Salaperäinen kynnys todellisuuden ja kuvitelman välillä. Sillä jokaisella meistä on oma laatikkomme, pimeä kammio, ja siellä asia joka lävisti sydämemme. Se on se asia jonka takia teemme mitä teemme, jonka takia ponnistelemme, jonka takia haavoitamme kaikkea ympärillämme. Ja jos laatikon avaisi, pääsisikö jotakin vapaaksi? Ei. Sillä se läpitunkematon vankila, jonka lukkoa on mahdoton avata, on omassa päässämme."


Fantastinen tarina yhdistettynä nerokkaaseen tarinankuljetukseen olisi jo pelkästään riittänyt, mutta ei, Pessl menee vielä pidemmälle. Kirjasta löytyy vastaavia kuvia, raportteja, muistiinpanoja niin runsaasti, ettei yli 700 sivua tunnu missään. Päinvastoin, kirjan viimeisen sivun jälkeen oli minulla tulla itku. Ei, älä lopu vielä, ei, lisää...



"Astrid opetti minulle joitakin sanoja. En ole koskaan unohtanut niitä. Yksi on terulya. Se tarkoitti syvälle viiltävää rakkautta, rakkautta joka kovertaa ihmisen ontoksi. Se on jotakin, mikä on koettava ennen kuin kuolee, jotta olisi edes elänyt."

Sanomattakin lienee selvää, ettei Yönäytöstä ole tarkoitettu kaikkein herkimmille lukijoista. Sen taianomaisuus piilee siinä, miten kirja alkaa tarinan edetessä lukemaan lukijaa, peilaamaan hänen ajatusmaailmaansa, herätelemään salaisia pelkoja. Vastapainoksi Pessl kirjoittaa välillä suorastaan hersyvän hauskasti. Scottin ironinen asenne hymyilytti, enkä ainakaan itse liikoja ahdistunut.

Sydän kyllä jyskytti ja aivoissa takoi: mahtavaa, käsittämätöntä, huikeaa.

Yönäytös on minulle Vuoden Jännäri. Lukekaa, jos uskallatte. Ja lukekaa vaikkette uskaltaisikaan. Vakuutan että se kannattaa.

***

Juuri kun uskoo päätyneensä pohjalle, tajuaakin että alla on vielä yksi lattialuukku.

Totuus siitä mitä meille tässä maailmassa tapahtuu on ikuisessa liikkeessä... se ei koskaan pysähdy.

torstaina, syyskuuta 05, 2013

Videoidut Sielut




Heitin blogimaailman salakäytäviin pienen teaserin tuossa taannoin. Nyt kun elämme jo syyskuuta, on aika tehdä asiasta julkista.

Niinkuin useimmat meistä bloggaajista tietävät, ja varmasti pian koko maailma, on Pasi Ilmari Jääskeläiseltä ilmestymässä lokakuussa kauan odotettu uutuusromaani Sielut kulkevat sateessa.

Siinä missä Lumikko ja yhdeksän muuta, sekä Harjukaupungin salakäytävät  nauttivat molemmat valtaisaa blogisuosiota, veikkaisin Sieluille vielä paljon enemmän. Kirjassa yhdistyvät tavallaan aiempien teosten elementit, mutta tällä kertaa Jääskeläinen vie tarinansa pidemmälle. Mielenkuiluille, pelon ytimeen, jossa oleminen on samaan aikaan sekä kaunista, että kauheaa. Avainsanana riipivä luopuminen.


Mikäli teos kiinnostaa, ja siinä sivussa koko kirjailijan tuotanto, kurkkaa tänne ja osallistu PIJ:n mainoskisaan.

Videot taas... Puhuvat omasta puolestaan. Tsekatkaa jos uskallatte.

Hautausmaa
Hautausmaa, taas






tiistaina, syyskuuta 03, 2013

Kesän Viisikot




Ihastuttava blogikollegani Leena Lumi haastoi minut suloisella kesämuistelohaasteella, jossa tarkoitus listata viisi positiivista ja viisi negatiivista asiaa liittyen juuri päättyneeseen vuodenaikaan. Haaste ei olisi voinut sattua parempaan saumaan. Kärsin postattavan materiaalin puutteesta syystä, että olen parhaillani tahkoamassa melkoista tiiliskiveä, joskin lukeminen ei ole lipsahtanut louhimisen puolelle vielä kertaakaan... Päinvastoin, täyttä ilotulitusta koko teos. Jonka fiksuimmat voivat bongata tuosta sivupalkista. :)

Näin syyskuun alussa tekee muutenkin hyvää palata menneeseen. Kuluva kesä vilahti ohi sellaisella vauhdilla, etten oikein ehtinyt huomata koko asiaa. No, välillä oli vähän kuuma. Remontin takia olemme joutuneet olemaan sisätiloissa keinovalojen varassa (laudat ikkunoissa), ja muutenkin elämä on vyöryttänyt ylle kaikennäköistä kuin pikakelauksella. Ei siinä ole ehtinyt paljon maisemia katsella. Mutta katsellaan nyt.

1. Kesän paras juttu meille oli tietysti uuden perheenjäsenen saapuminen. Hän on mopsityttö Wilma, joka ilahduttaa joka päivä reippaudellaan. Aivan mahtava luonne tytsyllä.



2. Eläinlinjalla jatketaan. Tänä kesänä herätin henkiin lapsuudesta tutun harrastuksen, ja kiipesin vuosien tauon jälkeen satulaan.


3. Kesän kohokohtiin kuuluivat monenlaiset lukuelämykset, tietysti. Tähänastisista luetuista kirjoista suurimman vaikutuksen on tehnyt Pauliina Rauhalan Taivaslaulu


4. Sarjassa unohtumattomia kokemuksia: tapasin elokuussa kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen haastattelun merkeissä. Ihanan Pasin, jolta ilmestymässä lokakuussa uutuusteos Sielut kulkevat sateessa.



5. Koska itse olen enemmän osastoa kalpea vampyyri kuin varsinainen auringonpalvoja, minulle kesän ehdoton elementti on vesi. Rakastan uimista, veden tuntua, sen kepeyttä ja voimaa.



Ja sitten ne ikävät. Hmm. Tämä on nyt siis se osio, jossa saa ihan luvalla valittaa.

1. Kesään liittyy minulla aina tietty levottomuus. Sekoan liiasta valosta, en saa nukuttua, käyn ylikierroksilla jnejne. Enemmän avautumista asiasta täällä.

2. Lukemisesta johtuvat järisyttävät niskahartiayläselkäjomotukset. Kuulostaa pieneltä mutta ei ole. Olen vaivan vuoksi totaalisessa Burana-koukussa. Jumituksella kun on tapana laueta aina jossain vaiheessa päivää kunnon päänsäryksi.

3. Parvekeremontti. Koko kesä on tosiaan vierähtänyt lautojen suojissa.Välillä meluhaitat paisuneet sietokyvyn rajoille, jonne on vienyt myös puhallushiekka, jota kantautui, korjaan, kantautuu jatkuvasti kengissä sisälle.

4. Järkyttävä kiire. Aina ja koko ajan. Minne, minähän olen, toistaiseksi kotiäiti? Tätä voi vain kysyä itseltään, mutta se itseys ei anna vastauksia. Se on laittanut lapun luukulle.

5. Menetyksen jättämä suru.

Mutta ettei ihan synkistelyksi menisi, pääsen minäkin nyt vuorostani haastelemaan. Heitän vitosilla tällä kertaa Kristaa, Annamia  Ireneä , Saraa ja Villasukkaa. Go girls!!


Annika


sunnuntaina, syyskuuta 01, 2013

Milla Ollikainen; Veripailakat


Milla Ollikainen ja Like 2013, 221s. (kirjastosta)

"Me joudumme muistojen valtaan. Kun avaamme oven muistoille, emme voi valikoida niitä ja jättää osaa muistoista oven ulkopuolelle. Kutsuessamme varovaisesti muistoja ne tulevat kaikki, työntävät raotetun oven kokonaan auki ja asettuvat röyhkeästi taloksi. Jokainen niistä vaatii tulla muistetuksi sellaisenaan. Ne eivät tule koskaan yksin; niiden sylistä huoneeseen lehahtavat kaikki tunteet, joiden kiinni saamiseen ja ulos telkeämiseen oli muistelijalta kulunut niin kauan aikaa..."

Edellisen lukemani kirjan jälkeen tarvitsin jotain aivan muuta. Muunlaista. Mitä tahansa, jolla saisi mielentasapainoni jälleen edes jonkinlaiseen hallintaan. Tämä raikkaalla kannella varustettu Milla Ollikaisen esikoisdekkari Veripailakat on ehtinyt jo jonkin verran blogi huomiota niittää, ja vastaanotto on ollut lämmintä. Kuin vastapainona kirjan hyytäville pakkasille.

Lapin jylhiin maisemiin nimittäin johdattaa tämä jännäri. Juuri kun Krissen äiti on saanut elämässä ryvettyneen tyttärensä matkalle pohjoiseen, alkaa tapahtua. Turistirysän gondolihissistä löydetään nuoren pojan ruumis. Krissen toimittajaystävä Eerika matkustaa mehevän jutun perässä samoille kulmille selvittääkseen, mistä oikein on kysymys. Ja tietysti kuvioissa mukana myös ne perinteiset poliisit:

"Kymmenentuhatta turistia, hullu tappaja ja kaks iänvanhaa poliisia", Vasara sanoi. "Olisipa ees iänvanha tappaja ja kaks hullua poliisia."
"Eikhään tässä hulluiksikin vielä keritä", Vuontisjärvi vastasi.

Veripailakat on jotenkin hersyvän nuorekas dekkari. Kerronta on vaivattoman nopealukuista notkealla tyylillä. Pidin erityisen paljon Krissen rosoisesta persoonasta, ja siitä, ettei henkilöhahmoista kukaan kovin fiiniltä vaikuttanut. Rosoa, rosoa. Ja sellainen saa minulta aina plussaa. Murresanojen viljely dialogeissa vauhditti menoa, eikä haitannut ollenkaan ainakaan tätä lukijaa.

Aika perinteisen genretyypillinen kaavahan Veripailakoissa kieltämättä on, mutta arvoituksellinen juoni yhdistettynä räväkkään kerrontaa toimii. Ei ihme, että teos on voittanut Like Kustannuksen ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun vuonna 2012.


Toisaalla teoksen ovat lukeneet ainakin
Kirsi
Hanna
Jarkko Perttula
Mariel




torstaina, elokuuta 29, 2013

Terhi Rannela; Punaisten kyynelten talo


Terhi Rannela ja Karisto 2013, 257s. (arvostelukappale)

Vauva itkee.
Ei, se ei ole tavallista itkua.
Lapsi ei huuda maitoa tai äitinsä huomiota.
Se kirkuu, se rääkyy, se huutaa henkensä hädässä, se karjuu keuhkojensa pohjasta.
"Kun rikkaruohoja kitketään, ne täytyy repiä maasta juurineen irti."
- Revi! kuuluu käsky.
Mustapukuinen sotilas, korkeintaan 15-vuotias, tarttuu pojan jalkoihin ja heilauttaa lapsen tottuneesti ilmaan.


Hyvänen aika. Mykkyys. Kyyneleet.

Punaisten kyynelten talo on kirja, josta tullaan vielä kuulemaan. Niin koskettavan raju, niin repivä, niin hirmuinen. Aloin ihan pohdiskella, olenko tänä vuonna näin rankkaa tekstiä lukenutkaan. Entä viime vuonna? Koskaan?

Tarina on rakennettu kannen valokuvanaisen ympärille, naisen nimeltä Chan Kim Srun. Kirjailija Terhi Rannelan vierailtua punakhmerien S12-vankilassa Kambodzassa, valokuva ei suostunut jättämään häntä enää rauhaan. Kuva, jossa nainen poskillaan kyyneleet, sylissään pikkuinen poikavauva. Kuva alkoi elää, kuiskia, puhua. Kertoa tarinaa, joka fiktiivinen, mutta samalla niin totta.


On meneillään vuosi nolla, punakhmerien järkyttävä vuosikymmen, 1970-luku. Vallitsee totaalisen aivopesun aika, johon kuuluu minuuden yhteisöllistäminen muka yhteisen hyvän nimissä. Aika, joka ajaa pakkosiirretyn kansan riisipelloille. Siellä kärsitään kuin pahimmassa keskitysleirissä. Ruokaa tarjoillaan kerran päivässä, muu aika raadetaan paahtavan kuumassa auringossa, nälkäisenä, iilimatoja jaloissa, vahtivia silmiä selissä.

On äiti, Chevy Chan, jota viedään parhaillaan Tuol Slengin kidutusvankilaan. Sylissä puolikuollut poikavauvansa, vierellä miehensä. He, jotka itse mallivaltiota olivat rakentamassa, joutuvat nyt saman valtion vainoamiksi. Mutta miksi?

Toisaalla tytär Vanna, jolta Angkar on vienyt äidin, isän, veljet, kodin, muistot päättyy myös töihin riisipellolle. Teoksen alkupuoli kuluu 1970-luvulla äidin ja tyttären näkökulmia vaihdellen. Toinen osa taas vie 2000-luvulle, aina näihin päiviin asti. Silloin Vanna, viiden lapsen äiti jo, saa viimein selville, mitä hänen perheelleen tapahtui noina järkyttävinä vuosina. Mistä itse pelastui.

Toisessa osassa tutustumme myös Vannan tyttäreen, jolla omat ongelmansa, sekä aviomieheen, jota kuolevien silmät vainoavat joka öisissä painajaisissa. Huudot. Itkut.

Itku minullekin teoksen parissa tuli. Sisäisesti suorastaan huusin läpi kirjan, niin raastavan lähelle tarinan päästin. Kivuliaasti aivan ihon alle. Myönnän, että vaikka olenkin kuullut uutisissa Kambodzan oikeudenkäynnistä, jossa punakhmer-johtoa yritetään edelleen saada vastuuseen teoistaan, olen asiat totaalisesti sivuuttanut. En sivuuta enää.

Tuol Slengin vankilassa kun kidutettiin kolmekymmentä vuotta sitten 17 000 vankia. Heistä tiettävästi hengissä selvisi 12. Kuvan nainen ja hänen poikansa tapettiin raa'asti melko pian valokuvaamisen jälkeen.

Terhi Rannelan tuotantoon en ole aiemmin tutustunutkaan, mutta tämä kirja, tämä tarina vakuutti tämän bloggaajan täysin. Miten syvälle Rannela historiallisiin tapahtumiin onnistuukaan pureutumaan. Miten lähelle nämä ihmispoloiset tuomaan. Kerronta ei maalaile turhia, mutta kuitenkin se on, pelkistettynäkin lumoavan kaunista. Ettei ihan hehkutihehkuti-osastolle mentäisi, pientä miinusta antaisin toisen luvun henkilöpaljoudesta. Tungosmainen fiilis tuli liian rönsyävästä materiaalista, joka kuitenkin kuroutui kauniiksi jälleen viimeisessä luvussa.

Mikä kirja! Punaisten kyynelten talo on todella runsaat blogisavut ansainnut!

Teoksen on lukenut ainakin Notkopeikko

***

Niin isä sanoi: tuntuu hullunkuriselta, että kaikki maapallon ihmiset näkevät saman auringon, kuun ja tähdet. Vaikka emme ymmärtäisi toistemme kieltä, ymmärrämme samaa maisemaa.

tiistaina, elokuuta 27, 2013

Pekka Hiltunen; Iso


Pekka Hiltunen ja WSOY 2013, 418s. (arvostelukappaleet)

Jos lihavalle ihmiselle annetaan vain yksi tie, laihtuminen, tulla muiden hyväksymäksi ja päästä terveiden kirjoihin, se luokittelee hänet heti ihmisenä keskeneräiseksi. Hänen elämänsä on ainaista odotusta, vajaampaa ja vähäisempää kuin hoikilla. Häneltä on estetty mahdollisuus onneen juuri nyt, hänen aikansa ei koita, jollei hän muutu.

Pekka Hiltunen leikkasi uunituoreella ISOllaan siivet jo kauan ylläni lepatelleelta lukujumilta. Kun tartuin tähän painavalla asialla ladattuun tunnepakettiin, en osannut kuitenkaan ihan näin Suuria odotella. Olen lukenut Hiltuselta Sysipimeän (esikoisteos Vilpittömästi sinun lukulistani kärkisijoilla), joka sai minut pelkäämään - ihan oikeasti. Ja yleensä olen kaikkea muuta paitsi säikky ihminen. ISO taas sai tuntemaan. Tuntemaan niin paljon.

Kirja kertoo Annista, toisineläjästä. Hän on ehkä sympaattisin fiktiivinen hahmo ikinä. Ajatteleva nainen, jolla henkistä viisautta useamman ihmisen edestä. Niin myös painoa. Kokonsa takia Anni muuttaa teoksen alussa Helsingistä takaisin Tampereelle, yksiöön, jonka jo kerran hyvästeli. Koska on saanut potkut ala-arvoisesta työpaikastaan, poikaystävä menetetty, elämä pyörähtänyt jälleen alkuasetelmiin.

Ja Anni on surullinen. Hän piiloutuu asuntoonsa, käpertyy kipuunsa kuin vaatteeseen. Anni, jota maailma ei hyväksy. Tämä anorektikkojen planeetta, läskihysterian kyllästämä maa, jossa ylipaino on kuin ruma sana.

Kirjan edetessä Annin tarina aukeaa lukijalle pienin askelin. Siinä missä sivumäärä kasvaa, kasvaa myös Annin itsetunto. On huojentavaa, on innostavan vapauttavaa lukea, kuinka 37-vuotias nainen itsensä löytää. Kuinka rohkeus lopultakin kannattelee, olipa muu maailma mitä mieltä hyvänsä.

"Mä haluaisin olla uljas daami, sellainen ihana iso nainen, jolla on kalenterissa niin paljon työmenoja ja teatteria ja elokuvia ja romanttisia kaupunkimatkoja miehen kanssa, ettei se enimmäkseen edes ajattele kilojaan."

Romaanissa käydään laajasti läpi, Annin muistiinpanoja seuraten, tieteellisiäkin asioita. Lihavuus ei lopulta ole sairaus. On mahdollista olla terve ja samalla ylipainoinen. On mahdollista hyväksyä itsensä juuri sen kokoisena kuin on.

Vaikka lukiessa raivo, johtuen ihmisten julmuudesta, ja myötätunto lihavia ihmisiä kohtaan rajusti vaihtelivat, jäi teoksesta päällimmäiseksi mieleen ilo. Elämänilo, ilo olla olemassa omana itsenään. Pekka Hiltunen kirjoittaa niin kauniisti, niin koskettavasti, että hänen sanoihinsa ei voi olla uppoamatta. Kuten loppuhaastattelusta (minulla käsissäni ennakkokappale) käy ilmi, kirjailija on tehnyt kirjaansa varten runsaasti tautatyötä. Tämä on tarina, joka hänen oli yksinkertaisesti kirjoitettava. Ja voi miten ISOlla sydämellä!

Romaanin ovat lukeneet ainakin Norkku  ja Amma

***

Kuka meistä kuolee seuraavaksi?
Siitähän tässä on aina lopulta kysymys. Kuka elää kauan. Kenellä on paljon rahaa. Kuka saa harvinaisimman onnen: rikkumattoman rakkauden.


sunnuntaina, elokuuta 25, 2013

Kirjabloggaaja ja ampumavälikohtaus (vähän Katri Valastakin)



Tyypilliseen tyyliini nämä tällaiset välipalapostaukset, osastoa "muuta" menevät valivalivalitukseksi. Nyt kuulkaas lukujumittaa niin mahdottomasti. Jopa niin paljon, etten ole pariin iltaan lukenut. Uskomatonta, Annika! Tällaista ei ole tapahtunut sitten... Vuosiin. Osittain syynä hektinen elämäntilanne; koiranpentu, uudet harrastukset, lasten koulunalkaminen yms yms.

Eilen onnistuin kaiken lisäksi telomaan itseni kiväärillä. Koska veljeni harrastavat ampumista ja minä olen dekkarityttöjä, koin suorastaan velvollisuudekseni maalitaulua posautella. Kun kerran muutkin... No, sain sitten kiikarista silmääni sellaisella temmolla, että kulma aukesi ja näytän - toisen silmän osalta - pesukarhulta. Pieni aivotärähdyskin tuli, ja sen myötä lukeminen takkuaa.

Eikä tässäkään vielä kaikki. Olen kamppaillut erään hyväksi havaitsemani kirjailijan uutuuden parissa, mutta tällä kertaa teksti ei nappaa, ei tempaa mukaansa, ei sitten yhtään. Toisella silmällä kuikuillen aloittelin äsken Pekka Hiltusen ISOa, ja siinäpä suuren sydämen kirja. Taitaa helpottaa tämä tauti, tämä jumitus, ja lukulasitkin mahtunevat pian taas päähäni.

Mutta koska tämähän edelleen on lukupäiväkirja, jaan lopuksi osia Katri Valan Kootuista runoista (WSOY 2011, kuudes painos). Vala (s. 1901, k. 1944) on yksi minulle uusimpia, mutta samalla kuumimpia runollisia rakkauksia. Hänet mainitaan kokoelman esittelylehdillä "suomalaisen vapaan runomitan ensimmäiseksi suureksi taitajaksi". Ja kyllä, kun ajatellaan minä vuosina Vala runonsa on kirjoittanut niin hyvänen aika, ainakin itse koen tekstin vanhahtavalla tavalla tuoreeksi.

Runot ovat tietyssä mielessä eroottissävytteisiä, ja samalla pakahduttavan kaihoisia. Kauniita, mutta niin riipivällä tavalla.

Runojahan ei saisi, tai no ei SAA julkaista kokonaisina ilman lupia, joten katkelmat eivät nyt paljasta koko totuutta. Mutta ensimakuna:



Olen vain pieni tyttö
sinun kuumien silmiesi edessä,
joiden katse on kaikkia hyväilyjäsi polttavampi.

Vain surullinen sydämeni 
on minulla annettavana,
mutta varjoni liukuu huumaantuneena
sinun jalkojesi yli.
Hiljaisina rakkaudesta katselen kasvojas
oi minun musta jumalani,
ja punaisen lippaan lailla
kätkee sydämeni helmiketjua,
päivä ja öitä,
jotka olet minulle antanut...

(s. 138)

***

Olen kuollut, mut minne sa kulkenetkaan,
on hautani aina sun vierelläs.
Mene toiselle tähdelle rakastamaan,
on hautani vierelläs!

(s. 156)

***

Heräsin askeliin.
Joku seisoi ovellani
ääneti katsellen minua.
Näin vain mustien silmien huumaavan tulen.
Täynnä ihanaa kauhua
tahdoin paeta, tahdoin syöksyä pimeään,
ennenkuin koko olemukseni
oli palanut tuhkaksi.

(s. 115)

***

Havahdun ahneen elämän
vahvaan itkuun.
Sydämeni värisee
verentumma, putoava pisara
kuilun partaalla.

Olen tuskanpimeä maa,
kaukaiset auringot
eivät valaista voi,
yöni vain tihenee niistä.
Oma aurinkoni on kuollut.
Sinä vaikenet, elämäni.

(s. 288)




***

Epätoivo oli niinkuin sumu ylläni,
sydämeni voima loppui,
en tiedä, mistä elin.
Silloin palasit säihkyvänä
hukuttavin merensilmin,
suutelit jalkojani,
lauloit: sinä ainoa.

Tuhannesti jo kirosin sinut,
tuhat kertaa anteeksi annoin.

(s. 234)

***

Kauan sitten
tulit luokseni surullisena
ja pyysit sydäntäni.

Nyt se on käsissäsi,
pieni sydämeni.
Mutta kuinka julmat
ovat suuret, kauniit kätesi!
Nostan kuolevat käteni kohti kuuta,
joka liukuu ohi
kuin valaistu laiva.

Sinä olit unohtanut antaa sydämesi minulle.

(s. 88-89)

***

torstaina, elokuuta 22, 2013

Johanna Sinisalo: Enkelten verta





Johanna Sinisalo 2011 ja Teos, 274s. (arvostelukappale)


Jo toistakymmentä vuotta sitten, kun ensimmäinen mehiläisyhdyskuntien romahtamishäiriöaalto tuli, luin sitä koskevia raportteja suuremman huolen vallassa kuin olin kokenut 1960-luvulla kylmän sodan aikana. Silloin pikkupoika valvoi yöllä sängyssään ja odotti ydinsodan alkua. Nyt kuuntelen jälleen tuomiopäivän kellon tikitystä.

Kimppalukeminen on kivaa! Päädyimme taas kimppailemaan Kristan ja Annamin kanssa maagisen realismin maailmaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan vuorossa japanilaista kirjallisuutta, vaan valitsimme kotoisasti Johanna Sinisaloa. Itsehän olin jo valmiiksi rakastunut kirjailijan teokseen Linnun aivot.

Enkelten verta taas... No, tarina on tässä aiempaan verraten toinen. Tietysti. Hyvin erilaiseksi lukukokemukseksi kirja ilmeni jo alkumetreiltä alkaen. Odotin tiiviimpää juonenkuljetusta ja valitettavasti kävi nyt niin, että koin tarinan liiankin löyhäksi. Puhuttelevaksi toki, koskettavaksikin. Olihan tässä tiivistä asiaa puistattavasta aiheesta: ihmisen riistoisasta suhteesta eläimeen. Eläinsuojelusta, sen äärimmäisillä laidolla.

Mutta miksi meillä on pakkomielle inhimillistää eläimiä ja sitten kuitenkin tarve vielä pakkomielteisemmin kieltää eläinten inhimilliset piirteet?

Tarina on eräänlainen dystopia yhdistettynä somasti maagiseen realismiin. Yhdysvalloista ovat katomassa mehiläiset. Maailman tasapaino heittää ja hurjasti. Nälänhätä uhkaa, tuomiopäivä hengittää niskaan. Ja mikä on pieni ihminen tämän kaiken keskellä?

No, melko pieni.

Minua viehätti tarinassa yhden ihmisen näköala. Enkelten verta ei ole niinkään globaalitarina, vaan se on ennen kaikkea Orvon tarina. Romaanin alussa mehiläishoitaja Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Onko mehiläisten katoamisilmiö totta myös Suomessa? Ja juuri kun Eero, oma poika on... Jo alussa vilkkuvat poliisiautojen siniset hälytysvalot, jo silloin lukija tajuaa jotain hirvittävää tapahtuneen.

En koskaan, hetkeäkään ajatellut että suru voisi olla kiinteä kuin tikari, terävä ja armoton. Että se voisi iskeä uudelleen ja uudelleen, aina odottamatta, niin kovaa suoraan kylkiluiden väliin että silmissä näkyy hetken kirkkaita valoja, mustaa ja violettia, ja kipu on niin suuri että horjun ja huohotan. Unohdan tikarin aina välillä hetkeksi, muutaman sekunniksi, joskus jopa tunniksi, ja se on pahinta: terän isku yllättää minut joka kerta yhtä ankarasti, yhtä julmasti, yhtä kivuliaasti.

Tarinassa vuorotellaan Orvon kerronnan ja Eeron blogimerkintöjen välillä. Eero on tarinan sankari, joka ei voi olla lukijankaan sydäntä varastamatta. Kohtalokkain seurauksin.

Entä se maaginen realismi sitten? Siinä missä maailma sellaisena kuin me sen tunnemme, vetelee viimeisiään, löytää Orvo mehiläisten avulla polun toiseen todellisuuteen. Voisiko sanoa, ikuisuuteen.

Jännite tämän ja tuon toisen välillä sekä kiehtoo, että ahdistaa. Ja lopulta on päätöksenteon aika.

Korostan nyt tässä, ettei teos missään nimessä minusta huono ollut. Ehkä hiukan liian tietokirjamainen, hidastempoinen, mutta samanaikaisesti kyllä mukavan uhkaava. Odottamaan on jäätävä, millaiseksi paketiksi kirjailijan uusin, syksyllä ilmestyvä Auringon ydin osoittautuu.




Teoksen ovat lukeneet ainakin
Kirsi
Jori
Minna Jaakkola
Leena Lumi
Jenni
Morre


 ***
Minua ei pelota. Minulla ei ole mitään pelättävää, ei enää. Ja jos tämä on harhaa, olkoon. Tämä on hyvä, suorastaan erinomainen harha.


tiistaina, elokuuta 20, 2013

Jeffrey Eugenides; Naimapuuhia


The Marriage Plot 2011, suom. Arto Schroderus 2012, 607s. (kirjastosta)


Leonardin kanssa sujui niin hyvin, tunnelma oli niin lupaava - jopa sää suosi, sillä kun he olivat syöneet ja lähtivät kuppilasta kävelemään takaisin kampukselle, maaliskuun tihku pakotti heidät yhdessä Madeleinen teleskooppisateenvarjon alle - että hän koki samanlaisen tunteen kuin pikkutyttönä saadessaan leivonnaisen tai jälkiruokaa: onnea, joka oli niin täynnä tietoa omasta lyhytaikaisuudestaan, että hän oli ottanut pikkuriikkisiä puraisuja saadakseen näin tuulihatun tai éclairin riittämään mahdollisimman kauan.

Naimapuuhissa ovat menneet viime päiväni. Kröhm. Anteeksi.

Rakkaat lukijani, olen tullut lukeneeksi kirjan, jonka nimi aiheuttaa ainakin omassa kaksimielisessä mielessäni naurahduksia. Jeffrey Eugenides, mies Virgin Suicides (lukematta, elokuvaversio nähty) ja Middlesex (täysin missattu) -teosten takana kertoo tässä tuoreimmassa romaanissaan nuoruuden huikeasta palosta. Naimapuuhia on sekä samanaikaisesti mielettömän hauska, ja kuitenkin riipivän vakava. Sairastaahan kolmiodraaman Leonard kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sen pahinta muotoa.

Meillä on siis kolme about parikymppistä opiskelijaa, suloinen Madeleine, johon kaksi nuorta miestä ovat rakastuneet. Hengellisyydestä apua hakeva Mitchell, jonka elämän johtotähti Madeleine on ollut jo vuosia (Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.) Nainen itse taas rakastaa komeaa, ja muidenkin naisten suosiota nauttivaa Leonardia. Teoksen alussa pari on juuri eronnut, mutta tokihan he taas yhteen päätyvät.

Leonardin taudista johtuen Madeleine kokee joutuvansa kuitenkin, kauhukseen, omaishoitajan rooliin. Toisaalla houkuttelee normaali, kevyt opiskelijaelämä, toisaalla kaukana Intiassa matkaava Mitchell. Ja sydän kuitenkin niin kiinni Leonardissa, että kipeää tekee.

"Elän onnellisia päiviä, jollaisia vain taivas voi tarjota autuailleen; ja kävi minun sitten miten kävi, koskaan en ainakaan voi väittää, etten olisi saanut nauttia elämän iloista, elämän puhtaimmista iloista!"

 Miten sitten lopulta käy? Kuka saa kenet, kyselee kansilärpäke. Onko 1800-luvun suurten romaanien rakkautta enää olemassa?

Naimapuuhia vastaa siihen omalla tyylillään. Nasevasti, hauskasti, viettelevästi. Tarinassa kirjallisuudella on suuri merkityksensä, ja siinä sitten, opiskeluiden ohessa nämä nuoret oppivat karun kauniilla tavoilla mitkä ovat elämän lait. Sanojen ja tekstien taakse voi rakentaa pesän, paeta turvaan, mutta jossain vaiheessa pää on otettava pois pensaasta. Onhan se kivuliasta. Onhan se karua, mutta se on elämää.

Vaikka kaikki kolme henkilöä tavallaan pääsivät iholleni, Leonardista muodostui se kaikkein läheisin. Eugenides kuvaa pelottavan tarkasti mielen mustuutta ja sitä, kuinka hiipivä hulluus saa pikku hiljaa vallan. Kuinka rankkaa rakkaan sairastaminen on myös läheisille. Varsinkin heille. Jäädäkö sitten vaiko pysyä? Uhratako oma onni toisen edestä?

Ei Naimapuuhia lopulta mikään ilottelupaketti ollut, vaan aika pysäyttävä kirja. Suosittelen, paksuudesta huolimatta!

Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin
Minna Jaakkola
Susa
Erja
Minna
Sanna 
Morre 
Sara


***

"Masennuksesta ei voi päästä irti niinku aineista. Masennus on ku mustelma joka pysyy. Mustelma mielessä. Pitää varoo ettei koske kipeeseen kohtaan. Mut siellä se vaan on. Ei mulla muuta. Kiitos että kuuntelitte. Peace."


sunnuntaina, elokuuta 18, 2013

torstaina, elokuuta 15, 2013

Kristina Ohlsson; Varjelijat




Änglavakter 2011, suom. Outi Menna ja WSOY 2013, 499s. (arvostelukappale)



Fredrika tuijotti ensin alas lattiaan ja sen jälkeen ulos ikkunasta. Viimeinen sana Rebecca Trollen muistiinpanoissa kaikui hänen päässään.
Snuff.

Kun posti toi tuossa alkukesästä ennakkokappaleen Kristina Ohlssonin uusimmasta, Varjelijoista, en malttanut olla lukematta teosta saman tien. Siinä mielessä vähän huonompi juttu että nyt kun postaamisajankohta on viimein tullut, en muista romaania niin kirkkaasti, kuin tahtoisin. Pientä palauttelua vaatii tämä Ohlssonin kolmas suomennettu romaani, ja kyllä, muistan tasan tarkkaan jännäriin ihastuneeni. Mutta miksi? Ruotsalaista jännitystä taas kerran. Siellä ne, naapurissa tuntuvat taidokkaasti genren omineen. Mitäpä sitä totuutta kiertelemään. Ruotsalaiset vain ovat hakoja tässä hommassa.

Sen lisäksi, että naapurimme pursuaa jo valmiiksi alan huippunimiä, jostain jännityksen huurteisesta suosta leijuu aina vain lisää dekkaritarseireenejä. Kuten nyt Ohlsson.

Pidinhän minä kahdesta aiemmastakin osasta (Nukketalo, Tuhatkaunot) mutta tämä kolmas... Tämä se vasta tajunnan räjäytti!

Juoni on aivan tajuton. Jo ensimmäinen luku; Ennen ensi-iltaa paljastaa hirvittävän totuuden. Olemassa on video, video jolla tapetaan pahaa-avistamaton nuori nainen. Onko kyse aidosta materiaalista, vai snuff-kamasta? Lukijalle tuntematon henkilö katsoo pahoinvoiden videota, ja mikä pahinta, huomaa sen olevan kuvattu hänen vanhempiensa huvimajassa. Ja sitten tuntemattoman mies palaa kotiin huutaen: "Hei, rakas"...

Seuraavaksi siirrymme vuoteen 2009. Fredrika Bergman, joka on viimein saanut Spencerinsä kymmenenvuoden salasuhteen jälkeen, palailee työelämään äitiyslomaltaan. Spencer jää mieluusti kotiin parin yhteistä tytärtä hoitamaan, mutta onko hänellä moiseen syynsä? Ja miksi Fredrika törmää  tuoreessa murhatutkimuksessa jatkuvasti oman avopuolisonsa nimeen:

Spencer kävi selväsi läpi jonkinlaista kriisiä, ja päivän aikana oli tapahtunut jotain, mikä oli syventänyt sitä entisestään. Siitä huolimatta hän vaikeni, mikä oli syventänyt sitä entisestään. Siitä huolimatta hän vaikeni, sulki Fredrikan kaiken ulkopuolelle. Ikään kuin mitään ei olisi ollut enää pelastettavissa.
Fredrikan epätoivoon sekoittui pelkoa.
- Sinun täytyy kertoa minulle, Spencer. Mitä on tapahtunut?
Hän näki Spencerin kasvojen jännittyvän ja leukalihasten kiristyvän.
- Ei mitään, Spencer. - Ei yhtään mitään.

Metsästä alkaa löytyä kammoja. Sekä nuoren naisen paloiteltu ruumis, että muutakin hämärää. Komisario Alex Reich, Fredrika ja kumppanit joutuvat selvittelemään kieron tuntuista tapahtumaketjua, josta versoo lukemattomia sivupolkuja. Miten mykkä lastenkirjailija, aikoinaan kohuttu tapaus liittyy murhatutkimukseen? Onko hänellä hallussaan salaista tietoa, vai löytyykö ratkaisu kuitenkin muualta...?

Voi hyvänen aika mikä jännäri! Varjelijat kuuluu niihin trillereihin, joita vain ahmii ja ahmii. Aihe on huippukiinnostava ja henkilöhahmot rakeisuudessaan perusteellisesti mietittyjä. Kaikilla on omat heikkoutensa, pimeät puolensa. Näin kirjailijatar itse kertoo kiitokset -osuudessaan kirjoittamisesta:

Kolmas kirja. En tajua miten tässä kävi näin. Miten aloin yhtäkkiä kirjoittaa kirjoja? Muistan ajan, jolloin olin pitkästynyt enkä tiennyt kuinka pääsisin tunteesta eroon lyhyellä aikajänteellä. Joten päätin kirjoittaa rikosromaanin. Panin silmät kiinni, painoin kaasuin pohjaan ja annoin mennä.

Kiitos, Kristina, anna palaa!

Romaanin on lukenut ainakin Norkku

***

Pelko tuntui kaikkialla ruumiissa fyysisempänä kuin mikään, mitä hän oli ennen kokenut. Sydän oli kadottanut normaalin rytminsä, ja hänen täytyi keskittyä hengittämään säännöllisesti. Sisään ja ulos, sisään ja ulos.

tiistaina, elokuuta 13, 2013

Leena Yliportimo; Rakkaus on pyöreä



Leena Yliportimo ja erweko Oy, 2013, 90s. (arvostelukappale)

Kun Leena Lumi arvosteli lämpimässä postauksessaan kaimansa Leena Yliportimon tuoreen esikoisrunoteoksen, minussa heräsi heti tunne, että kirja saattaisi olla mun juttuni. Kun sitten sain runoilijattarelta itseltään kirjan omaan hyllyyni, hyvä että maltan sitä enää käsistä laskea. Teos on niitä, jotka tahdon pitää lähelläni. Ihollani. Palata tekstiin, silittää kansia. Elää tekstiä todeksi.

Sillä suloinen kirja tämä on, koskettavan rehellinen ilman turhia kikkailuja. Yliportimon runot ovat pirteällä tavalla arkisia, ne oikein pursuavat oivalluksia. Kuten tämä:


miksi sinä

sitäkin minulta on kysytty
ikävöinko juuri sinua
vai ikävöinkö ehkä rakkautta
jolla vain on sinun kuvasi

mutta jos niin olisi
niin miksi rakkaudella 
olisi juuri sinun kuvasi
eikä jonkun muun

s.14


Teos koostuu viidestä osasta, jotka ovat nimetty näin: KOSKETA MINULLE IHO, SINÄ&MINÄ, PIMEÄ MAJAKKA, EILISTÄ EI VOI PAIKATA, MUSTA ON RIISUTTU.

Kuten kannesta ja nimesta päätellä voi, rakkautta Yliportimon tekstit käsittelevät. Sen suloista, piinallista kaihopuolta sekä hersyvää iloa:


piripinnassa

sydämeni on 
kuplivaa samppanjaa
se on villiintynyt hevonen aitauksessa
äänetön huuto valossa

sydämeni on 
kaksi lämmintä ihoa vastakkain auringossa
päiväuni sateisena iltapäivänä

sydämeni 
kuriton sydämeni
on sinun olohuoneesi
etkä sinä edes tiedä sitä

s.28


peikkopoika

pidän hiuksistasi

siitä, kun varovasti 
siirrän niitä silmiesi edestä
ja näen machon olemuksesi ohi
ujosti leimuavan katseesi

siirtäisin vaikka kerrostalon

s.29


plasebo-yliannostus

vaikka ne olivatkin 
vain haaveita
jotka kuolivat

on kipu todellista

s.66

Ja sitten, teoksen loppupuolella suru ikään kuin avaa siipensä ja nousee niille. Antautuu tuskan tuulien vietäväksi, kootakseen lopulta jälleen sirpaleisen rakkauden jäljiltä ihmisen. Uuden ihmisen.


musta hetki

kaupunki pauhaa mykkänä
katulamppujen voimattomassa hehkussa
kasvottomat sateenvarjoihmiset
liukuvat ohitseni, lävitseni

katu houkuttelee
kohti mustempaa suuntaa
ja tahdottomana tunnen
hukkuvani hidastettuun maailmaan

jossa tietoisuuteni
raiskataan jättämälläsi 
tyhjyydellä

s. 68


heräämisiä

kuinka pitikin
sukeltaa niin syvälle

kokea mitä on
kun pimeässä ei saa happea
peiton alla on kylmä
ulos on liian pitkä matka

suruja on siksi
että tietää elävänsä
erottaa valot ja varjot

ja ikävä
se on muistona siitä
että elämä on koskettanut
sydän on tuntenut

eikä silloin mikään taival
ole ollut turha
eikä mikään varjo 
ole ollut liian pimeä

s. 81

Voiko rakkaudesta sitten toipua? Parantaako aika, hiipuuko ikävä, alkaako elämä jälleen alusta? Nimikkoruno siihen vastatkoon:

poispäin ja kohti

juuri kun luulet päässeesi
siitä eteenpäin, pidemmällekin

se tulee vastaan
aivan kuin sen kuuluisikin tulla

rakkaus on pyöreä

s. 90


Kiitos Leena ihastuttavasta, koskettavasta sydänkirjasta.♥ Tätä jään kantamaan!

maanantaina, elokuuta 12, 2013

Johanna Venho; Syntysanat


Johanna Venho 2011, WSOY,  210s.

Kaksi elämää. Voiko niitä sovittaa yhteen? Oli pakko voida, muuten jotain särkyisi. Mesi tumppaa unet ja tuskin ehtii edes oikaista selkäänsä kun jo on iltatoimien aika, kaiket päivät hän pyörii väkkäränä velvollisuuksiensa keskellä niin että illalla väsymys tykyttää jäsenissä, samentaa pään kuin humala.

Oih, Syntysanat! Oih, tuo maailman kaunein kansi! Missä kirjarakas olet piileskellyt, miksi et ole aiemmin luokseni liidellyt?

Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Ja juuri tähän saumaan, miten nautinnollisen lukuelämyksen Johanna Venho, minulle entuudestaan tuntematon kirjailija tarjoilikaan. Siinä missä Taivaslaulu nosti pintaan äidin väsymyksen hurjan koskettavalla temmolla, Syntysanat lähestyvät aihetta hiukan eri näkökulmasta. Yhtä riipivänä, samalla palolla syväluodaten.

Kirja on kahden aikuisen naisen tarina. Mesi Kivelän, joka on jäänyt nuorena leskeksi, ja hoitaa nyt arjen uuvuttamana niin lapsiaan, kuin kotitalonsa huoneissa pesivää äitiään. Mesin, jonka elämä kaavoitti aivan liian nuorena, Mesin, joka joutuu katkomaan siipensä ja piilottamaan tyngät syvälle villapaitansa sisään. Mesi, joka on niin äiti, niin äiti, että kadotti oman minuutensa jo vuosia sitten.

Kunnes eräänä päivänä, hän tulee lainanneeksi kirjan... Kuinka vaarallisia kirjat voivatkaan olla, kun sana tulee lihaksi ja elämä kuorii yltään arkipukunsa. Kaikki alkaa näyttää toisenlaiselta, alkaen Mesin unista. Ja sitten nainen tekee loitsun, ja kirjailija Hanna Frank päätyy muuttamaan maailmanmatkoiltaan Mesin naapuriin, vanhaan pappilaan. Hanna janoaa rauhaa kaiken hektisen elämän etsimisensä keskelle. Mutta kun pitkä, pitkä hiuksinen, koruja käyttävä villi ja vapaa nainen päätyy asumaan pienelle kylälle, ei hän huomiotta jää. Huomiotakin on monenlaista, hyvää ja huonoa. Esimerkiksi Muhonen heittää mieheksi melkoisen kommentin:

Mitä järkeä tässä on?
- Unohda järki.
Se oli Muhonen. En ole kuullut yhdenkään miehen sanovan niin.

Ja kuinka janoisesti Mesi katsookaan Hannaa, kuin kaivon pohjalla maaten ja apua kaivaten. Noustakseen jälleen siivillensä. Mesin nuoruuden rakashan asui aikoinaan pappilassa, jossa tapahtui kauheita, ja joka sen jälkeen ikään kuin jäi odottamaan Hannaa.

Hanna taas kantaa hautakiven painoista ahdistusta oman rintansa päällä, miettii syvimmillään samoja aiheita kuin Mesi. Miten vaikeaa onkaan olla nainen! Miten katkeransuloista, miten hirvittävää!

Syntysanat muodostuivat minulle, jälleen, tunnepitoiseksi lukunautinnoksi, jonka toivoisin jokaisen naisen kokevan. Olen ajautunut viime aikoina ikään kuin tahtomattanikin vahvojen, suomalaisten naiskirjailijoiden taikapiiriin, jossa voin vain hämmästellä näitä lahjakkuuksia. Kirjallisuuden valtavaa voimaa.

Suosittelen!

Romaanin ovat lukeneet ainakin Katja, Maria, Minna

***

 Kun pommi räjähtää, kun ase laukeaa, kun sen kuuma piippu painetaan lopulta omaan ohimoon, sen kaiken voi juontaa tähän. Ottiko kukaan syliin kun kaaduin.

sunnuntaina, elokuuta 11, 2013

Wilma






Vietin eilen kuusi tuntia junassa. Ensin Joensuuhun, sitten sieltä takaisin. Selkäparkani vetelee viimeisiään, niskat ja hartiat vonkuvat maailmanloppua mutta mitä siitä - kävinhän kotiuttamassa iki-ihanan mopsivauvan, Wilman. Suukottelun jälkeen pikkuinen pian nukahti ja vietti junamatkan sylissäni köllötellen.





Joku muukin on näin kesällä tokaissut, että tämähän on kirjablogi, mutta...

Samoin minä nyt. Kirjablogi mikä kirjablogi. Katsokaa vaikka, alemmassakin kuvassa on kirja! Mopsipentu ja Syntysanat sylissä. Mitäpä muuta sitä elämältä voisi toivoa.





Pentu on kotiutunut meille loistavasti. Hän on niin pirteä ja reipas, täydellinen sydämenvaltaaja! Olen hiukan huolissani kasvavista kirjapinoista varsinkin nyt, kun syksy tulossa ja uutuusrysäys painaa päälle siinä sivussa... Pikkuista lukujumia, tai ainakin vauhdin hiipumista aiheuttaa hän. Mutta kaikelle tärkeälle sitä löytää aikaa. Aina.

Kirjauutisia sen verran, että postaan Johanna Venhon romaanin huomenna, lisäksi alkuviikosta tulossa aivan ihana runoteos; Leena Yliportimon Rakkaus on pyöreä. Ja kimppaluemme Johanna Sinisalon Enkelten verta huomenna aloittaen, saman mukavan jengin kanssa, kuin romaanin Kafka rannalla .

Tällainen pikapostaus ja elonmerkki. Eiliseen palatakseni, ihan vain mopsinnoutokeikalla en ollut, vaan tapasin siinä samalla myöskin blogiystäväni Kristan, iloisissa merkeissä ;) Kiitos, ystävä!


Annika

perjantaina, elokuuta 09, 2013

Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä


Helsinki-kirjat 2011, 189s.

Kävelen pihan poikki. Ilma tuoksuu puhtaalta ja maa huuhdellulta. Pimeällä taivaalla naurulokki kirkuu mekaanisesti. Ajattelen masentavan ajatuksen: Ellen ole rakastunut, en ole kukaan.

Riku Korhonen - Muotokuva

Minulla on hankala suhde novelleihin. Periaatteessa antaudun mielelläni tarinan kuin tarinan vietäväksi, mutta novelleissa vain on se, että juuri kun alan lämmetä, ollaankin jo viimeisellä sivulla. Jää keskeneräisyyden tuntu, joka toisaalta, lopulta onkin kaiken ydin. Koko idea. Että otetaankin vain se kohta juonesta, se kaikkein tärkein, johon keskitytään sitten täydellä teholla. (Muutama vuosikymmen hitaalta bloggajaparalta meni tämän kaavan purkamiseen...)


Mutta miten surra, kun ei tiedä, mitä on menettänyt. Surukin on rikkautta, sillä siihen liittyy aina kaipaava, kaunis muisto. Tyhjyydestä sikiää vain tyhjyyttä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Kirje Lethelle

Koska sain tämän kiehtovan kokoelmapaketin lahjaksi, kiitos, ystävä, en voinut enää työntää pikku päätäni pensaaseen sen varjolla että ei, novellit eivät ole mun juttuni. Aihekin tässä Riku Korhosen, Tiina Raevaaran, Pasi Ilmari Jääskeläisen, Tuija Välipakan, Asko Sahlbergin, Leena Parkkisen, Tommi Liimattan ja Tiina Lymin taiteilemassa teoksessa hullaannutti. Varsinkin kun takakansi lupaili salaperäisesti hymyillen, että pettämistä lähestytään nyt hiukan totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Hyvä, hyvä.

Nuorella miehellä oli ongelma: alituinen vieraus, itsestään sivuun sysityksi tulemisen tunne ja voittamaton kyvyttömyys sietää sitä, elää sen kanssa toisten ihmisten joukossa.

Asko Sahlberg - Keltainen sade

Jokainen tarina kirjassa on kuin omanlaisensa helmi, joista muodostuu viehättävän kaunis kaulanauha. Ehjä kokonaisuus tämä on, sellainen, jolla sanansa sanottavanaan. Toisaalta totuus on aina myös ruma, ruhjotulla tavalla. Tarinat eivät varsinaisesti keskity siihen ilmeisimpään: siihen, että parisuhteeseen ilmestyisi kolmas osapuoli. Joissain on näinkin. Nämä novellit kertovat kuitenkin pääasiassa siitä, kuinka pettää voi niin monin eri tavoin. Jopa itseään.



Tavattoman noloa seota tällä tavalla yllättäen, miten tämän selittäisi töissä, asiakkaille jotka odottivat hänen hellivän salkkuaan kuin omaa lastaan, luotsaavan sen turvallisesti ohi pörssikarikoiden, tyynenä ja luotettavana, asiansa osaavana. Miten taivaan nimessä senioripankkiirilla voisi olla yksisarviseen henkilökohtainen kontakti? Perkele, tuntuu enemmän pössypäisen runoilijan kuin pankkiirin visiolta.

Tiina Lymi - Pankkiirin hevonen

Aiemmin minulle tuttuja kirjailijoita ovat Pasi Ilmari Jääskeläisen lisäksi mukavan mustalla huumorilla kirjoittava Tiina Lymi, Tuija Välipakka, jonka Härkätanssijasta lumouduin, sekä Leena Parkkinen kirjallaan Sinun jälkeesi, Max. Ehkäpä nyt, kirjan kannustamana päädyin tutustumaan tarkemmin näihin muihinkin.

Hieno kokoelma, ja erittäin suositeltava myös kaltaisilleni novellipelkoisille!


Kirjan ovat lukeneet ainakin Susa, Maria Jori, Jenni S. Linnea

***

Olen väsynyt tähän, ja niin syyllinen, että pelkä kenkien riisuminen saa minut anomaan: säästäkää minut intohimolta, ainakin intohimolta joka tulee ja menee.

keskiviikkona, elokuuta 07, 2013

Heli Slunga; Varjomadonna

Heli Slunga ja Minerva 2009, 88s.

Puristan nyrkkiä taskussa,
olen tehnyt niin aina.

(s.70)

Luettuani runoilijatar Heli Slungan Orjan kirjan, teos jätti hirmuisen nälän saada lisää tekstiä, joka kumpuaa syvältä naiseuden ytimestä. Tartuin siis tähän aiemmin ilmestyneeseen runokokoelmaan, Varjomadonnaan, heittäytyen kivulla ja riemulla vahvojen sanojen vietäväksi.

Kuten tavaksi on tullut runopostausten yhteydessä valitaa, en taaskaan osaa juuri muuta kuin henkäillä ihastuksesta. Mikä lumo onkaan Slungan tekstissä! Mikä voima ja taito pukea sanoiksi epämääräisiä tuntemuksia siitä, millaista on olla nainen. Naisellinen nainen. Kaunis Heli sanoittaa jälleen hätkähdyttävällä tavalla, rumallakin, sitä muotoa, mikä meidän sydämissämme piilee. Jos vain löytyy riittävästi uskallusta, rohkeutta sinne kurkistaa.


(Lainaukset julkaisen Helin itsensä luvalla, kiitos ihana!)

Peitä pääsi, nainen,
piilota kiiltävien hiustesi lupaus
lanteiden rypäleenmakea paino,
pidä turpasi kiinni
kun mies puhuu.

Paina pääsi, nainen,
sinun osasi on vinksahtaneen 
kylkiluun, jalkojenpesijän osa,
ristin juurella itkevän äidin.
Katso maata ja kiviä, nainen,
jätä tähdet, kuu ja jumalat heille,
tarinat joita kerrotaan,
ja jotka eivät ole sinun. 

(s.62)

***

Miten sinä vapiset, pieni narttu
kallat rinnoillasi
ja kuu

(s.55)

***

Ulkopuolisuuden kokemuksesta taas kertoo näin viiltävän koskettava runo

Olet viettänyt elämäsi tarkkaillen niitä jotka seisovat noitaympyrässä, välituntien torjuvat pikku selät, vuosia myöhemmin ajattelet yhä tarttuvasi letteihin, kokeilevasi kuka parkaisee. Vuosia myöhemmin, samat tokaluokkalaisen surureunat, purrut kynnet. 

(s.51)

***

Rakkaudesta. Aina on runoissa puhuttava rakkaudesta, koska se vain on elämän liima, peruselementti, kipu ja kauhu. Tyyli on tämä


Kahlasit liian syvälle.

Ei ollut vaihtoehtoa/paluuta
myöhemmin muistaisit vain viillot
kasvoille lyövät aallot kuin pahan unen

arpien

tyhjyyden iholla 

(s.47)

***

Valehtelen:

tunnen säännöt,
osaan pelata, leikkiä, lopettaa kepeästi
kuollut ajaa keveästi

mutta sylissäni lehahtaa
joutsen ilmaan
kun tartut minuun
lentää peilin lävitse
ja sirpaleita sataa hiuksiimme...

Kuu paistaa heleästi,
ethän kultani pelkää?

Olen täynnä lintujen huutoa,
huohotusta,
valhetta:

tämä on ilonkeveää
cumulusta; kun olet poissa
en kaipaa. 

(s.39)

***

Työkaverisi naureskelevat työmaaparakin seinän takana.

Turpa kiinni ämmä, sanot kun en voi olla voihkimatta.

Valehtelet nimesi ja käyttäydyt 
kuin joku prinsessa.

Rakastun kolmessa sekunnissa. 

(s.27)

***

Ja äitiydestä

Täällä lapsi voidaan koska tahansa temmata keinusta tai liukumäestä, nostaa autoon päiväkodin aitauksesta tai koulumatkalta. Eikä muita johtolankoja löydetä koskaan, kuin lätäkköön pudonnut lapanen, lettinauha, ojaan heitetty polkupyörä, tyhjä eväsrasia. Kiiruhdat töihisi, mietit pieniä kylmiä varpaita, pudonneita maitohampaita, mustia kynnenalusia, avointa haavaa, lihapullia ja perunamuusia, pelon jokapäiväisyyttä, rakkautta.

***

Slungan runokokoelma on kuin elämä itse. Järkyttävän kaunis. Pidin ehkä Varjomadonnan konstailemattomasta kielestä vieläkin enemmän kuin Orjan kirjasta. Joka tapauksessa, kiitos ja kumarrus. Kaihoan lisää!