Eppu Nuotio; Mutta minä rakastan sinua

Otava 2015,  283s.

Kun lähdin aamulla kouluun, laitoin pitkästä aikaa korvakorut ja huulikiiltoakin. Keski-ikäisen naisen muodonmuutos voi olla yllättävä, perhosen sijaan minusta saattaa kuoriutua mitä tahansa.

Missä: Suomen Turussa.

Miksi: Koska tunsin olevani upoksissa dekkariaalloissa, syvänmeren kalat näykkivät, ja kaipasin hetkeksi pinnalle. Valoon. Syytän myös kanssabloggaajien kehuja, liittyen tähän hehkeän punaiseen kirjaan.

Miksi mies ei osaa koskaan kysyä oikeita kysymyksiä, vaan useimmat miesten naiselle esittämät kysymykset ovat kertakaikkisen vääriä? Mies eksyy naisen sokkeloiseen mieleen, on hukassa maastossa, joka ei rakennu länsimaiselle insinööriosaamiselle.

Stoori: Turussa tapahtuu pieniä suuria asioita. Erääseen asuntonäyttelyyn eksyy vessahätäinen historianopettaja Karin, samoin kuin insinööri Lauri, molemmat keski-ikäisiä. Mainittakoon ikä nyt tässä erikseen ihan siitä syystä, koska tarina alleviivaa rakkauden iättömyyttä. Kyseessä ei ole teiniromanssi. Ei kauniiden, virheettömien ja vielä sileiden ihojen leikki, vaan ehta teen ja ruisleivän tuoksuinen, petettyjen ja jätettyjen ihmisten rakkaustarina. Juuri nämä, omien kipujensa kanssa painiskelevat, löytävät toisensa.

Ja tietysti mukaan mahtuu esteitä. Se ikuinen kolmaspyörä Laurin työtoverin muodossa.  Myös Kaari rakastaa Lauria, mutta jotenkin sairaalla ja pakonomaisella tavalla. Nuori ja kaunis Kaari, Kaari joka tekisi mitä takansa saadakseen Laurin.

Tunnelma: Surumielisen hauska hellyyttävällä tavalla, joka ei taivu nössöilyksi.

Kenelle: Itsehän meinasin tätä kevyeksi viihteeksi, vastapainoksi erittäin hektisille viikoilleni. Mutta kun teos on luettu, huomaan merkanneeni siihen ennätysmäärät sitaattivaihtoehtoja. Romaani ei tarjoa pelkkää rentoa meininkiä. Se sisältää myös pieniä, mutta kalliita ajatelmia suurimmasta. Rakkaudesta. Näin ollen en kykene rajaamaan sitä, kenelle tämä mahdollisesti voisi sopia. Kaikille?

Plussat: Eppu Nuotion tyyli on lämpimällä tavalla viisas. Tykästyin heti hänen luomiinsa päähenkilöihin, mutta vielä enemmän itse tunnelmaan. Epun tapaan antaa ääni tavallisille ihmisille, tehdä heidät tykö, tehdä heistä kiinnostavia.

Miinukset: Kaari. Että osasi olla rasittava emäntä!

Yleistä: Ystävät! Tulossa on niitä dekkareitakin, mutta kun katselin kirjapinojani, päätin jatkaa toistaiseksi leppeällä linjalla. Se ei ehkä ole tyypillisintä minua, mutta joskus sitä kaipaa tämän kaltaisia kirjoja. Kuten esimerkiksi minä juuri nyt, kun viimein olen siirtynyt kotiäitiydestä takaisin työelämään, ja tasapainoilen vielä kuinka kummassa ehdin työn, lapset, kodin, kirjat, marsut, blogin....


Onni pysyy harvoin naarmuttomana. Sitä on vaikea varjella maailmalta, elämän sotkuisuudelta ja ihmisissä piileskelevältä pimeydeltä. Ensimmäiset säröt ilmaantuvat kuin varkain, ja jossakin vaiheessa rakastavaiset saattavat huomata, että onni on pirstaleina heidän välissään, se kun on haurasta, kuin ihmisen mieli.

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläinen 2010, 372s. (omasta hyllystä)


Elämä on päärynä, joka yleensä unohdetaan lasikulhoon nahistumaan samalla kun syödään päivästä toiseen perunoita.
Kerttu Kara: Elokuvallinen elämänopas

Kafka rannalla heitti minut niin intiimisti maagisen realismin maailmaan, että siitä irti pyristely tuntuu mahdottomalta. Aloitin paria teosta, jotka kuitenkin lässähtivät jo alkuunsa kuin kipeän kissan häntä. En päässyt sisälle arkielämään, en ole päässyt vieläkään.

Koska olen lukenut Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -teoksen kahteen kertaan (tällainen uudelleenluku on erittäin epätyypillistä minulle), päätin antaa Harjukaupungillekin toisen mahdollisuuden. Aivan vielä minun ei tarvitsisi päästää irti maagisuudesta, joka leijuu kuin kiehtova huntu lajityypin yllä. Voisin edelleen elää unenkaltaisessa tilassa, haaveilla ja katsoa, saavatko sanat uudenlaisia merkityksiä.

Ja toisaalta, luettuani Harjukaupungin sen ilmestymisvuonna, olin inhottavan flunssan kourissa. Ilmankos minusta tuntuikin nyt siltä, kuin olisin vajonnut kirjan maailmaan ensimmäistä kertaa. Puhtaalta pöydältä. Henkilöiden tuttuudesta nauttien ja kuitenkin seikkailumielellä.

Olli tunsi maisemaa katsoessaan vaikeasti määriteltävää kaipuuta. Samalla tuntui kiehtovan unen tai koskettavan elokuvan jälkeen. Kuin olisi päässyt lähelle jotain merkityksellistä, johon ei kuitenkaan aivan yltänyt.

Kustantaja Olli Suominen kärsii työtovereiden diagnosoimana keski-iän kriisistä. Vaikka arki alkuun rullaa hyvinkin tutunoloisissa perhekuvioissa vaimon ja pojan parissa, kuva normaalista alkaa hiljakseen repeillä. Ensin se käpristyy reunoilta, pian se kärventyy tuntemattomaksi. Koska Olli on alkunut nähdä levottomuutta aiheuttavia unia ensirakkaudestaan Kerttu Karasta. Kirjailijanaisesta, joka tunnetaan maailmanlaajuisesti teoksestaan Elokuvallinen elämänopas;

Tarkkaile ihmisiä odotushuoneissa, puistojen penkeillä, rautatie- ja linja-autoasemilla. Huomaat, että kun toiset katoavat läpikuultavaan merkityksettömyyteen, jotkut saavat huomiosi etkä voi olla katselematta heitä ja aprikoimatta, millaista olisi olla osa heidän elämäänsä ja muistojaan.

Romaanissa yksi "päähenkilöistä" on Facebook, jonka kautta Olli ja Kerttu alkavat toisilleen viestitellä. Kerttu on kirjoittamassa taianomaista teosta Jyväskylästä, nyt Ollin talliin siirtyneenä. Työkuviot jäävät kuitenkin pian sivuun, koska tilanteet muuttuvat ja kehittyvät elokuvallisen nopeasti. Siinä missä teoksen alku lähti liikkeelle kiusoittelevan hitaasti, kiihtyy tahti hengästyttäväksi viimeistään toisessa luvussa. Unia ja unelmia. Menneisyys, jolloin tapahtui jotain peruuttamatonta.

Ollin ja Kertun tarina lähti lapsena liikkeelle Harjukaupungin salakäytävistä. Sinne Olli päätyi silloisen kaveriporukkansa, Viisikoiden opastamana. Tai oikestaan salakäytävistä tiesi vain Karri. Karri, joka...

- Ei, Karri sanoi niin tiukasti, että muut säpsähtivät. Hän makasi rähmällään maassa, kasvot kolon sisällä. - Ei tämä eläimen kolo ole. Jotain ihan muuta tämä on. 

Kirjan luettuani, tulisella palolla, pääsin taas lähelle Ollin ja Kertun salaperäistä rakkaustarinaa. Pääsin itselleni tuttuun kaupunkiin, jonka M-hiukkasia en ennen tätä romaania tiennyt olevankaan. Ja nyt kaupunki ikään kuin kutsuu ottamaan itsestään selvää. Tule ja katso, jos uskallat. Minulla on sinulle näytettävänä paljon enemmän, kuin ikinä voisit kuvitellakaan. Mutta varo salakäytäviä, ellet halua niihin hukkua.

Romaani on kirjabloggareiden laajasti rakastama, sori kollegat, linkitän nyt laiskasti vain Leena Lumille, josta pääsette eteenpäin.

***

Tiedätkö, viime yönä sinä imit minua ja minä laukesin suuhusi ja sinä sanoit rakastavasi minua ikuisesti. Me takerruimme toisiimme ja vannoimme, että jos jokin joskus erottaisi meidät, etsisimme toisemme uudestaan.

Heidi Köngäs; Hyväntekijä

Otava 2006, 221s.

Ihminen tunnistaa vertaisensa heti. En usko hitaasti kehittyviin rakkauksiin, vaan niihin joissa mennään pohjaan asti ensi parkaisulla. Kaikki muu on teeskentelyä, kaikki, missä ihminen kuvittelee voivansa päättää ketä rakastaa.

Minä taas tunnistan kirjailijan heti. Kieltämättä joskus lämpenen hitaammin, mutta toisten kanssa se on menoa ensimmäisestä lauseesta saakka. Olen mennyttä ellen pääse tämän sielunkirjailijaksikin siteeratun taidonnäyttäjän maailmoihin, uudelleen ja uudelleen. Koska hän on onnistunut pukemaan sanoiksi jotain sanomatonta. Epämääräistä, josta en oikein saa itsessäni kiinni. Ja hän on hyvä, kerta toisensa jälkeen hän tekee minulle saman. Yllättää, riemastuttaa, näyttää millaista on, kuin kaipuu iskee elinhermoon.

Luettuani Luvatun, Vieraan miehen, ja Dora, doran, meinasi tulla jo hätä. Enää kaksi Köngästä lukematta! Aikomukseni oli säästellä tätä Hyväntekijää ja vielä kirjastossa kutsuvasti huhuilevaa Jokin sinusta -romaania. En malttanut. Kaipasin jälleen Köngäksen kerronnan pariin, tarinoihin, jotka ovat arkisuudessaan lähes ylimaallisia.

Heidillä on sana ja viisaus hallussa tälläkin kertaa. Siinä missä Luvattu ja Vieras mies antoivat vain kaikuja mahdollisesta romanssista, ja keskittyivät pureutumaan ikävän varsinaiseen olemukseen, Hyväntekijässä on läsnä niin roihuava rakkaus kuin se ikäväkin.

Kirja on tarina kahdesta varsin erilaisesta hyväntekijästä. Alma tekee kahta työtä kyetäkseen pärjäämään yksinhuoltajana, tarjotakseen teinipoika Sakulle mahdollisimman hyvän elämän. Alma auttaa myös vasta sairastunutta äitiään, jonka kunto rapistuu silmissä. Pohjalainen isä ei ota oppiakseen uutta rooliaan pasattavasta passaajaksi, ja soittelee jo valmiiksi töihin hukkuvaa tytärtään tuon tuostakin hätiin. Almassa elää menetyksen pelko, koska se kirjan toinen hyväntekijä lähettää hänelle viestin joka menee "Alma, hengität mukanani kuin toinen keuhko. J." Juhanin hyvän teko on  näkyvämpää sorttia, hän kun työskentelee Afrikassa Lääkärit ilman rajoja -järjestössä. Välillä Juhani poikkeaa Suomessa vain lähteäkseen jälleen työkentälle. Ja Almalle jää kaipuu.

Oi että, koen itseni jälleen hemmotelluksi. Olen saanut nauttia niin suurista tunteista tässä melko tavanomaisessakin tarinassa kaukorakkaudesta. Köngäs on nostanut minussa esiin kadoksissa olleen romanttisen puolen ehkä juuri siksi, että hänen kirjoissa rakkaus ei koskaan ole vaaleanpunaista höttöä. Enemmänkin se on sydänverta. Hyväntekijässä kirjailijasta paljastuu myös humoristinen puoli, joka tekee romaanista vain entistä täydellisemmän.

Kirjasta ovat postanneet ainakin ihanat P. S. Rakastan kirjoja Sara  (jonka kanssa olemme näemmä napanneet saman sitaatin heti postauksen alkuun :) ja Poplaarin Pekka

SusuPetal; Keskiäkäisiä hajatelmia

Miten määritellään keski-ikä? Onko esimerkiksi 34v. täyttävä jo keski-ikäinen? Sairastuin kolmenkympin kriisiin jo paljon aikaisemmin ennen kuin "pelätty" luku tuli täyteen. Kun mittari sitten ylittyi, se ei tuntunut enää juuri missään. Paitsi että silmänympärykset alkoivat kaivata entistä enemmän peitevoidetta, vaatekoko kasvoi parilla numerolla (okei, synnytykselläkin lienee syynsä tähän, toisaalta siitä on jo reilu vuosi...), kroppaan eksyi uusia särkyjä. Tätäkö tämä nyt on ja tulee olemaan? Apua! SusuPetal ei vastaa keski-iän iälliseen määritelmään, mutta naisen sisäisestä ja ulkonaisesta vanhenemisesta hän tarinoi aseista riisuvan riipivästi.

Tässä iässä on 
todennäköisempää
että se on 
noidannuoli
joka iskee.
Amor
ampuu ohi.


Lempeästi, kiertelemättä

Sanotaan, että kylmä
kahvi kaunistaa.
Vatsa ei vaan kestä
sitä määrää kahvia
mitä naama vaatisi.


Suoraan.

Olisi ne
kellot voitu 
siirtää
vähän reilumminkin
taaksepäin.

Vaikka
25
vuotta.


Teos alkaa tarkkanäköisillä otteilla parisuhdetilanteista, jotka saavat lukijan miettimään, kannattaako laukoa totuus, vai koristaa sittenkin kommenttinsa valkoisella valheella.


Epärealistisen romantiikan kaipuu

-Kulta, haluisiksä juoda shampanjaa kun kengästäni?

-Sori, mut mun pää ei kestä sellaista määrää.



Hajatelmia ryhdittävät paljon puhuvat kuvat. Tällaistako on olla vanheneva nainen? Tällaistapa juuri, mutta itseään armahtava viimeinen luku Ihana minä esimerkittää lempeää tapaa suhtautua omaan, pikku hiljaa kulahtavaa vartaloa kohtaan. Ikuista nuoruutta peräänkuuluttaa media mutta hitot siitä, meillä on tissit, massu, pylly, reidet. Me olemme naisia ja ihania juuri tämän ikäisinä, tämän näköisinä ja tämän kokoisina. 

Hauska lahjaidea mutta ihana löytää myös omasta kirjahyllystä.

Teosta voi kysellä monilahjakkuudelta itseltään SusuPetal  ja täältä sekä myös suoraan BoDilta

Hajatelmia on arvostellut ainakin Leena Lumi