torstaina, elokuuta 28, 2014

Kooste - kesäkuvia ja kirjoja


Lapsi on terve kun se leikkii

Ystävät hyvät! Syksyihmiselle tämä meneillään oleva ajanjakso on mieluisinta aikaa. Pimeät lämpimät illat, ilmassa kiitävät lehtikukat, tuuli joka riipii hiuksia. 

Mutta palatkaamme vielä menneeseen. Kesä sujui niin kirjojen parissa, kuin myös uusia maisemia tutkaillen. Pitkien kuivien vuosien jälkeen minulla on ilo ja kunnia asua jälleen merenrantakaupungissa. 



Ihana Suomenlinna

Kirjoja on tullut luettua niin tiiviiseen tahtiin, miltei samaan kuin blogini alkuaikoina, etten ole ehtinyt kaikkia blogata. Kuitenkin, ihan periaatteesta tahdon naputella talteen niitä teosparkoja, jotka eivät ole tänne vielä ennättäneet. Vika ei ole romaaneissa vaan bloggaajan rajallisessa koneella hengailuajassa.

Lintsillä Kotkotissa


Ja kuten huomaatte, tässä samalla jaan pieniä maistiaisia kuluneesta kesästä kuvien muodossa. Turhan kuumaa oli tämän lukutoukan mielestä, mutta sen suuremmalla syyllä voin nyt vajota syksyn ruskaiseen syleilyyn, sytyttää kynttilöitä ja hautautua kirjoineni sohvan kulmaan.

Hypätäkö vaiko eikö...


Osa luetuista ehti jo palautua kirjastoon, mutta ainakin nämä ovat kesäiltojani sulostuttaneet:


Elizabeth Hand, Pimeää kohti (Available Dark 2012, suom. Juha Ahokas ja Like 2012, 238s.)

Eliel Saarisen suunnitteleman rautatieaseman julkisivua vartoivat uhkaavat patsashahmot näyttivät siltä, että voisivat sekoittaa ensimmäistä kertaa happoa napanneen pään.

Täysin neverheard-kirjailija, jonka esikoisteos lähti kirjastosta matkaan dekkarinnälkääni tyydyttämään. Kirja onkin melko omintakeinen, jopa brutaali. Se on tarina Cassandra Nearysta, raivokkaan itsetuhoisesta naisesta. Entisestä valokuvaajalupauksesta, nykyisestä narkkarista. Neary lähtee huumehuuruiselle matkalle New Yorkista Helsinkiin, tarkoituksena tavata shokeeraavia valokuvia ottanut suomalaiskuvaaja.

Valokuvaus on taidetta, joka antaa oikeutuksen julmuksille. Sotakuvaus, pornografia, memento mori -kuvat, räpylänjäljet rannalla, jossa viimeinen siivetön ruokki kuoli. Kukaan meistä ei ollut syytön.

Kirja johdattelee lukijan valokuvauksen ihmeistä blackmetallin kautta aina muinaisiin kultteihin. Toimiva paketti, todella. Synkeä ja tyly kuin sylkäisy päin naamaa. Voiko tästä nyt sanoa edes pitävänsä?



Sofi Oksanen, Baby Jane (WSOY 2011, 220s. pokkariversio)

Niissä päivissä oli lopun makua, vaikken sitä silloin tajunnutkaan.
I've had enough.

Sofin Baby Janen luin toiseen otteeseen ihan siitä ilosta, että kirjan tulin omiin kokoelmiini hankkineeksi. Romaani onkin yksi parhaista rakkaustarinoista ikinä, ja tämän havainnon tein vasta toisella lukukerralla. Surullinen, riipivä, epätoivoinen. Hajuveden tuoksuinen, pitsillä verhoiltu, hivenen porno matka masennuksen ja paniikkihäiriön ytimeen. Tyttörakkautta niin aidosti kerrottuna, että jopa normi heterolukija koki ihastumisen päähenkilön rakkaudenkohteeseen, Pikiin.

Pikin elämä maistuu sepelille ja soralle ihan turhaan, Pikin valo on niin turhaa kalterinväristä. Se on niin turhaa.





Johanna Sinisalo, Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000, 268s. pokkariversio)

Silloin harvoin kun se liikkuu, se on notkeaa elohopeaa. Se tuntuu kumoavan painovoiman, sen lihaskapasiteetti on kokoon nähden huikea. Sen liikkeet ovat kuin öljyä, kuin silkkiä.
Sen silmissä asuu öisiä kulovalkeita.

Staalo ei kolahtanut, ei sitten ollenkaan mutta peikot ovat aiheena jotenkin kiinnostavia. Ja olenhan minä sentään muut Sinisalot lukenut, pitänytkin hullaantumiseen saakka, joten viimein tulin tempaisseeksi myös tämän vuonna 2000 Finlandia-palkitun romaanin. Kirja kertoo miehestä ja peikosta. Mielestäni se ei ole kirjailijan parhaimmistoa, vaikka muu Suomi tuntuu olevan kanssani eri mieltä. Ihan vapaasti. Kirjassa oli liikaa ns. tieteellistä faktaa ja faktojen kanssa tasapainotteleva nykykerronta sai aikaan töksähtävän tunnelman.

Ehkä peikot eivät sittenkään ole minun juttuni.

Olen lukinnut sen tänne, olen koettanut vangita palasen metsää, ja nyt metsä on vanginnut minut.



Jessica Suni, Hoito (Tammi 2014, 267s. - arvostelukappale)


Olisin voinut päästää hänet kärsimyksistään, mutta nautin hänen rimpuilunsa seuraamisesta. Nainen oli kiikissä kuin mato ongenkoukussa. Hän oli juuri jäänyt kiinni valehtelemisesta itselleen eikä pystynyt selittämään itseään siitä irti. Tämä oli tärkeä askel hänen henkisellä matkallaan.

Tammi muisti minua ihan pyytämättä Jessica Sunin uunituoreella esikoisteoksella. Kiitän! Nikotellen kirjaan tartuin, koska kansi ja nimi ja ennenkaikkea tarinan juoni vaikuttivat melkoiselta loikalta ulos mukavuusalueeltani. Tarina kuitenkin tempaisi samantien mukaansa. Juoni on petollisen naseva, se on syväluotaava piipahdus psykopaatin mieleen. Parisuhdekertomus narsistin näkökulmasta. Käsittämättömän raivostuttava kirja, mutta samalla oikea page-turner. Kyllä olisin mieluusti vedellyt päihin niin teoksen luontaisterapeuttimiestä, kuin myös ravistellut nimeltämainitsematonta Naista, joka ei osannut täysin sairaasta suhteesta irtautua.

Vakavasta aiheestaan huolimatta huvittava ja kerronnaltaan vahva teos!


Ojensin hänelle mukin höyryävää kaneliteetä ja istutin hänet mukavasti tyynykasaan lattialle. Nainen kehräsi tyytyväisenä. Otin hänet syliini ja kysyin onko nyt hyvä olla.
On, hän sanoi ja tarjosi huuliaan suudeltaviksi.
Työnsin hänet syrjään.
Nainen katsoi minua hämmentyneenä.
Älä ikinä, ikinä vaadi minulta mitään, minä sanoin.





Että sellaisia. Nyt avoimin mielin kohti uusia kirjaseikkailuja! 





tiistaina, elokuuta 26, 2014

Anna-Leena Härkönen; Kaikki oikein

Otava 2014,  317s.


Ja mitäpä hän Hannan rahoilla enää tekisi. Tai ylipäätään millään. Ei Eevi tarvinnut Vuittonin käsilaukkua tai Chanelin jakkua. Hän tarvitsi sitä, ettei hänelle enää koskaan naurettaisi.

Ihanan Anna-Leena Härkösen uusin romaani kertoo tarinan Eevistä ja Karista. He ovat keskiluokkainen, tuikitavallinen pariskunta. Jo sukunimikin sen kertoo: Puttonen. Puttonen ei pidä sisällään sen kummemmin eksotiikkaa kuin glamouriakaan. Ja juuri niistä Eevi haaveilee. Kosmetologi Eevi, joka on lapsuudesta saakka ollut heikkona kauniisiin tavaroihin - toisin kuin pihit vanhempansa. Toisaalta naispäähenkilömme unelmaan kuuluu riippumattomuus, se että lopultakin voisi elää pystypäin koulukiusaamistaustastaan huolimatta. Kari puolestaan edustaa perinteistä suomalaista mieskantaa; viinan kanssa törttöillään koko rahalla.

Kuitenkin, arjen harmaudesta huolimatta Eevi ja Kari ovat minusta onnellisia. Omalla, vähän muotopuolella tavallaan. Kunnes Eevi voittaa pääpotin lotossa.

Tästä alkaa melkoinen pyöritys, joka tarjoaa lukijalle hulvattoman ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä kurkistamaan lottovoittajapariskunnan elämään. Shoppailemaan raivokkaasti. Matkustelemaan luksusluokassa. Miettimään mitä itse tekisi samassa tilanteessa.

Miettimään myös, tuoko raha lopulta onnea.

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut jälleen loistavan romaanin, jonka parissa on mahdotonta olla viihtymättä. Teos nauratti ja itketti ja ennen kaikkea ihastutti yhä syvemmin kirjailijan suorasanaiseen tyyliin. Härkönen yksinkertaisesti osaa kuvata naiseneloa tarkemmin kuin kukaan muu, olipa nainen sitten missä tilanteessa tahansa. Oikeasti. Ylipäätään hänen elämänkatsomuksensa on ihailtavan rohkeaa. En malttanut olla poimimatta romaanista itselleni mieleisiä sitaatteja:


- Niin. Miten mä tän selittäisin? Sitä iloa, jonka sai lapsena vappupallosta, ei saa enää koskaan. Ja sen saman pallon perässä sitä silti yrittää ravata.

- Musta tuntuu välillä, että mä oon kattonu läpi sormien koko elämää.
- Sehän on ainoa selviytymiskeino.

- Ei kannata luottaa mieheen joka soittaa jotain soitinta, äiti jatkoi.
- Ei kannata luottaa mieheen joka on ylipäätään olemassa, Eevi vastasi.

- Mitenkähän tässä elämässä käy? Isä kysyi.
- Tässä käy hyvin, Eevi naurahti. - Päästään kaikki pois täältä.


Kaikki oikein teoksessa on kaikki oikein. Kyllä te härkösfanit tiedätte. Ja kaikki muutkin - piristäkää syysiltojanne kirjalla.

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin
Mari A
Ilona
Susa
Krista
Maija

torstaina, elokuuta 21, 2014

Silvia Avallone; Teräs

Acciaio 2010, suom. Taru Nyström ja Minerva 2014, 427s.

Alessio oli yrittänyt löytää merkityksen sanalle teräs. Se ei tarkoita mitään, hän sanoi. Se on metalliseos, Elena totesi ja rypisti otsaansa. Mutta etsin sitä sanakirjasta, eikä sillä ole omaa merkitystä, Alessio penäsi. Sen taakse ei siis kätkeydy toista sanaa. Se tarkoittaa vain sitä itseään ja siinä kaikki.

Havaittuani Minervan julkaisevan tällaisen italialaisen kirjailijan romaanin, sain hauraan etiäisen siitä, että teos voisi olla mieleinen. Luettuani kaksi upeaa arviota kirjasta (Leena Lumi ja Mari A), aloin olla jo täpinöissäni. Mitämitämitä! Kirjahan vaikuttaa legendalta. Mutta vasta kun itse pääsin juoksentelemaan via Stalingradon rannoille ruostuneita putkenpätkiä ja lasinsiruja väistellen, sukelsin vihreään mereen kaihoisasti Elban lomasaarelle tähyillen, tehtaan saastuttamaa ilmaa yskien, havaitsin lukevani oikeaa kultakimpaletta. Tajunnanräjäyttäjää. Vuoden Kirjaa?

Teräs on tarina kahdesta kolmetoistavuotiaasta tytöstä, Annasta ja Francescasta. Juuri tänä kesänä he ovat muuttuneet naisiksi. Vaikka mieli on nuori, keho kumpuaa kyltymätöntä huomiota, elämänhalua. Rannalla toisiinsa tiiviisti kiinni kasvaneet tytöt esittelevät pikkubikineissa muotojaan, jotka eivät jää miesväeltä huomaamatta. Eivät etenkään Francescan isältä, joka kiikaroi parvekkeella mustasukkaisena tytärtään. Pervessin sadistinen isäukko onkin tarinan pahis.

Alastomat vartalot eivät erotu toisistaan. Sydänystävän vatsa vasten omaa vatsaa tuntuu suloiselta. Kolmetoistavuotiaissa vartaloissa riehuu uusi tuli, jota he eivät vielä osaa käsitellä.

Siinä missä Anna pursuaa sosiaalisuutta ja uskallusta, on Francesca hillitympi versio ystävästään. Kumpaakin yhdistää syvä sisarillinen rakkaus toista kohtaan, järjetön jano maailmaan. Mutta entä sitten, kun Anna rakastuu itseään reilusti vanhempaan mieheen?

Kukaan ei riitä itselleen yksin.

Teräs on riipivä tarina kahdesta kasvukipujen piinaamasta kaunottaresta, mutta myös heidän perheistään. Annan isoveli Alessio, tehdastyöläinen ja ankara bailaaja nousee keskiöön yhdessä työteliään mutta nuorekkaan äitinsa kanssa. Perheen isä taas on oma lukunsa. Raivostuttava, narisistisen hömelö luku. Francesca puolestaan elää perheväkivallan ikeessä oman Rosa-äidin kanssa. Mutta vaikka seinät näyttävät nousevan vastaan joka suunnasta, on Francescalla unelmansa. Unelma, joka raa'asti murskataan.

Silvia Avallonen esikoisteos on ahminut huikasevat määrät palkintoja, ja täysin aiheesta. Hänen tekstinsä on kohtitulevaa, flirttailevasti mukaansa kutsuvaa täydellisyyttä. Täyteläistä, rohkeaa, lähes röyhkeää. Ja samalla, ah, niin kauniin nostalgista. Vastapainona ystävyydelle ja nuoruuden haaveille Italia näyttää nyt miljöönä toisenlaiset kasvot. Köyhyyden uhka, varsinainen puute leijuu pelottavana ilmassa, mutta sille Anna ja Francesca nostavat söpöt nenänsä.

Minälaista on kasvaa vuokrakasarmissa, kun seinistä putoilee laastinkappaleita ja asbestia pihalle, jolla lapset leikkivät huumeita myyvien nuorten ja haisevien vanhojen ämmien seassa? Millainen maailmankuva syntyy paikassa, jossa ei mennä lomalle, ei käydä elokuvissa, ei lueta lehtiä eikä kirjoja, ei tiedetä eikä halutakaan tietää mitään muusta maailmasta?

Koska kaikki on vielä mahdollista, avointa. Maailma vain odottaa tyttöjen valloitusta...

Sanomattakin on selvää, että Teräs tarjosi minulle yhden vuoden parhaista lukukokemuksista. Kokeilkaa tekin!


Toiset asiat palaavat, toiset eivät voi palata. Hän ei pystynyt hymyilemään. Ihminen on varma, että pitää saada kaikkea lisää, joka päivä enemmän. Että maailma toimii sillä tavoin. Mutta sitten yhtäkkiä käy niin, että menettää jotain ja joka päivä on kaikkea vähemmän.


maanantaina, elokuuta 18, 2014

Niina Hakalahti: Sydänystävä

Karisto 2014, 224s.

Täällä universumissa me, Minna ja Kaisa, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat, uimahallin saunassa alastomina, Leevin ja Eetun äidit, Leevin, joka oli ryöminyt, ja Eetun, joka oli kontannut. Me, saunan lämmön pehmentäminä, punaisina ja höyryävinä, ja ennen kaikkea yhdessä.

Nythän on niin, että olen lukenut useimmat Niina Hakalahden teokset. Hän kirjoittaa ihanan vaivattomasti, arkisen kiehtovasti aiheista, joihin suomalaisen naisen on mahdotonta olla samaistumatta. Ilahdutti siis törmätä kirjailijan uutuusteokseen.

Sydänystävässä pureudumme, kuten nimi lupaa, ystävyyden ytimeen.

On Minna ja on Kaisa, on ystävyys, jota on jatkunut läpi naisten koko elämän. Molemmat toimivat opettajina, molemmilla on kaksi lasta, nyt jo teinipoikia, jotka tuovat mukanaan omat haasteensa.

              Muistin äkkiä, miten outoa oli ennen Leeviä, kun naiset puhuivat, että olivat olleet puistossa.
Vasta kun Leevi oli vuoden, ymmärsin, että puisto-elämä tuli äitiydessä kaupan päälle, ei sitä kysytty.
              Ja näytti tulevan muutakin.

Mutta haastavinta Minnan elämässä ei ole Leevi, työpaikka, ei edes urheiluhullu, ihan hivenen nössykkä mies. Haastavimmiksi kaikista osoittautuu ystävyys, joka saa aina vain kierompia käänteitä.

Onko Kaisa ollut aina noin hallitseva? Onko Minna ollut aina noin sokea? Kuin hallitsija, mielivaltaisesti Kaisa tekee siirtoja ystävänsä elämässä. Mikä häntä oikein vaivaa? Tapahtumat lähtevät liikkeelle onnettomuudesta, joka tapahtuu perheiden yhteisellä laskettelulomalla. Vaikka hälytyskellot kilkattavat Minnan mielessä, hän suostuu vielä onnettomuuden jälkeenkin Kaisan unelmalta kuulostavaan ehdotukseen: ostetaan yhdessä paritalo!

Ja sen perheet tekevät, kohtalokkain seurauksin, tietysti.

Sydänystävässä riittää arjen komiikkaa, mutta sivujen lisääntyessä kirja saa yhä trillerimäisempiä piirteitä. Lukija huokailee Minnan selkärangattomuudelle ja näkee punaista Kaisan kohdalla. Kaikki on kuitenkin vielä mahdollista. Koskaan ei ole liian myöhäistä tarttua oman elämänsä ohjaksiin.

Kuten sanottu, Hakalahden teksti on vaivatonta. Vaikka Sydänystävä ehkä edustaakin minulle osastoa välipala, se on sellaisenaan ravitseva ja lukunälän täydellisesti tyydyttävä.


Tunsin olevani kuin uunissa kypsyvä ruoka. Ruokaa tunnusteltiin haarukalla: ei vielä ihan kypsää. Mutta ehkä jo seuraava haarukan pistos, ja kaikki olisi täysin kypsää, valmista otettavaksi uunistaja heitettäväksi polttavana iholle.

***

Teoksen ovat lukeneet ainakin
Krista
Ulla

torstaina, elokuuta 14, 2014

Sarah Lotz; Kolme

The Three2014, suom. J. Pekka Mäkelä ja Karisto Oy 2014, 494s.

CCN-kanavan ja Time-lehden yhdessä teettämässä äskettäisessä kyselyssä hukeat 69 prosenttia uskoi, että Mustan torstain tapahtumat saattavat olla merkki maailmanlopun lähestymisestä.

"Musta torstai" on päivä, jolloin neljä matkustajakonetta putoaa kohtalokkain seurauksin ympäri maapalloa. Kaikki tämä yhden tunnin aikana. Yksi Floriaan, yksi Japaniin, yksi Etelä-Afrikkaan ja vielä yksi Portugaliin. Koko maailma pidättää henkeään. Lentoliikenne suljetaan toistaiseksi. Uhreja monia satoja, joka koneessa. Mutta. Jokaisesta kolmesta koneestä jää henkiin yksi lapsi. Mitä tällainen voi tarkoittaa?

Siitä alkaa valtava salaliittoterioiden vyöry. Perustetaan erilaisia lahkoja, joiden mielestä Ilmestyskirjan tapahtumat ovat nyt näiden lasten muodossa alkaneet. Toiset epäilevät, että asialla häärivät ufot. Niin tai näin, suuri osa väestöstä saadaan lietsotuksi hysteeriseen tilaan, ihmiset kun ovat sitä mieltä, etteivät lapset ole sitä, mitä päällepäin näyttävät.

Teoria ei ole täysin tuulesta temmattu. Sukulaiset, joiden hoitoon vanhempansa menettäneet lapset sijoitetaan, saavat huomata pikkuisissaan monenlaisia muutoksia. Huojennus ja valtava ilo siitä, että juuri he saavat olla selviytyneiden omaisia, juuri he saivat rakkaansa takaisin, vaihtuu epäluuloihin. Eikä media jätä näitä perheitä rauhaan.

Mutta koska pudonneita koneita oli neljä, mahtaako jostain löytyä vielä yksi lapsi? Ja jos löytyisi, mitä merkitystä hänellä olisi maailmanlaajuista hysteriaa ajatellen? Joko loppu on todella täällä? Maailmanloppu.

Sarah Lotzin teos on jo ulkoiselta olemukseltaan hieno. Kun sain sen käsiini, olin varma, että nyt lähennellään jotain samanlaista fantastisuutta, pottia, jonka Marisha Pessl räjäytti viime kesänä Yönäytöksellään. Kirjojen rakenteissa on paljon samaa. Tässä ei mennä tavallisella kerronnalla, tämä on koottu silminnäkijöiden lausunnoista, nettikirjoituksista, bloggauksista, lehti-tiedotteista. Virkistävän erilainen koostumus siis.

Kolme on kirja, johon kuvittelin päätä pahkaa rakastuvani. Mutta mutta. Vaikka teosta ei sen aloittamisen jälkeen todellakaan voinut laskea käsistään, koin pienoista pettymystä. Ei yltänyt tämä Yönäytöksen tasolle, ei. Kirjan kikkailu koitui jossain määrin sen kohtaloksi. Mietinkin, että tarina olisi saattanut olla huomattavasti pelottavampi perinteisellä kerronnalla. Jännitystä jäin kaipaamaan lisää, lisää tarinointia noista lapsukaisista, jotka onnistuivat välillä nostamaan niskakarvani pystyyn.

Suositeltavaa lukemista kuitenkin koukuttavuutensa puolesta.


Jos tapaan metsässä jonkun, jonka ajattelen olevan itsemurha-aikeissa, pyydän häntä ajattelemaan millaista tuskaa hän tuottaa jälkeenjääville perheenjäsenilleen ja muistutan, että aina on toivoa. Osoitan metsän kasvualustana toimivaa vulkaanista kalliota ja kerron, että jos kerran puut kykenevät kasvamaan niin kovalla ja armottomalla pinnalla, niin jokainen voi rakentaa elämänsä uusiksi kaikkien mahdollisten vaikeuksien päälle.

***

Kirjan ovat lukeneet myös

Annami
Notkopeikko

maanantaina, elokuuta 11, 2014

Sarah Waters; Yövartio

The Night Watch 2006, suom. Helene Bützow ja Tammi 2007, 509s.

Britannia oli liukumassa vararikkoon ja rappioon. Oliko typerää ja itsekästä, jos halusi nauttia joutavuuksista, Regent's parkin orkesterin törähdyksistä, auringosta kasvoilla, kantapäitä kutittavasta ruohosta, suonissa soutavasta sameasta oluesta, rakastetun salaisesta läheisyydestä? Vai oliko ihmisellä ylipäätään mitään muuta kuin nuo joutavuudet? Eilö juuri niitä pitänyt vaalia? Eikö ne pitänyt muuttaa pieniksi kristallipisaroiksi, joita voisi säilyttää kuin amuletteja ranneketjussa torjumassa seuraavaa vaaraa?


Luettuani Sarah Watersin Vieras kartanossa, pistin tämän englantilaisen, nostalgisen vanhanaikaisesti ja silti tuoreesti kirjoittavan kirjailijan nimen tiiviisti muistiin. Ehti kuitenkin vierähtää tovi jos toinenkin, ennen kuin Yövartion sain luettua. Vielä odottaa yksi kirjailijan suomennos, Silmänkääntäjä lukuvuoroaan. Jee.

Vaikka moni onkin nihkeillyt Vierailijan kanssa, minä pidin, tavoistani poiketen pelkäsinkin. Goottilaisessa kauhussa ja kummitustaloissa vain on jotain... hyytävää. Sama vanhahtava tyyli, Waltersin omintakeinen ja kaunis ääni kuultaa tästäkin teoksesta. Yövartiosta on kirjoitettu paljon. Moni on kanssani samaa mieltä sen uneliaan, mutta silti skarpin mustavalkoisesta tunnelmasta. Sota-aika puutteineen tuodaan lähelle pienen ihmisen näkökulmasta. Juuri sellaisella tyylillä tämä lukija on helppo kietoa sormenympärille.

Teos kertoo rosoisista persoonista aivan upealla rytmillä. Ensin liikutaan vuodessa 1947, sitten lukija pudotetaan vuoteen 1944, keskelle sodan mellestystä ja viimein pääsemme vuoteen 1941, jolloin "kaikki alkoi".

Kirjamme henkilöt eivät ole sankareita. Ei. Kay on levoton sielu, sodanaikainen ambulanssikuski, joka etsii itselleen palvottavaa vaimoa. Helen taas kamppailee hurjan omistushalun ja mustasukkaisuuden kourissa suhteessaan Juliaan, joka selkeästi yrittää kerran niin kiihkeästä suhteesta irrottautua.


Kärsisin vaikka enemmän kipuja, hän ajatteli samalla, jos vain voisin olla varma Juliasta! Hän ajatteli kaikkea mistä olisi valmis luopumaan ilomielin - sormenpäästä, varpaasta, päivästä elämän loppupäästä. Hän ajatteli, että pitäisi olla olemassa järjestelmä - jonkinlainen keskiaikainen järjestelmä - jossa ihmiset voisivat antautua ruoskittaviksi, korvennettaviksi ja viilleltäviksi ja ansaita siten sen mitä kiihkeimmin halusivat.


Kaunis Viv puolestaan löysi sota-aikana varatun mutta komean sotilaan, jonka kanssa yrittää pitää yllä jo kuoleman kielissä riutuvaa suhdetta. Koska kaikkea ei voi antaa anteeksi? Vai voiko? Vivin veli Duncan taas joutui 1944 vankilaan hyvin dramaattisesta syystä. Nyt hän yrittää koota elämänsä sirpaleista jälleen ymmärrettävää kokonaisuutta.

Mutta sota jättää jälkensä, heihin kaikkiin. Kuolemanpelko, taivaalta räiskyvät pommit, joiden loimotuksen jättää varjoonsa vain intohimo.

Ja sitä tästä romaanista löytyy. Homoseksuualista rakkautta, katkeruutta, kaunoja, liittoja, jotka olisi parempi ollut jättää solmimatta.

Ennen Silmänkääntäjän lukemista en varmaksi osaa sanoa, mutta luultavasti yhdyn monen kanssabloggaajan arvioon siitä, että Yövartio taitaa olla kirjailijan kirkkain helmi. Se on ravisuttava, raa'alla tavalla hienostunut lukuromaani, joka koukutti minut totaalisesti. Ellet ole teosta vielä lukenut, pystypäin voin suositella!


Helen tajusi yhtäkkiä äärimmäisen selvästi minuuttien kulun, hän käsitti niiden todellisen luonteen - ne ovat hänen elämänsä, hänen nuoruutensa sirusia, jotka virtasivat pois kuin vesipisarat eivätkä tulisi koskaan takaisin.

***

Teoksen on blogannut moni. Katsokaapa Googlesta!


torstaina, elokuuta 07, 2014

Marko Hautala; Kuokkamummo

Tammi 2014, 328s.
Miksi se liikkuu ukkosella?
Miksi se ei ole lähtenyt pois?
Vartioiko se tosiaan jotakin?
Onko sen sielu vankina meressä?
Kukaan ei tiedä.
Te ette sitä tiedä.

Kun Tammi julkaisi syysuutuutensa, Kuokkamummo iski katalogista silmään lailla kuokan. Makaaberin ja itsepäisen oloinen kirja, jota Marko Hautalan aiempaan tuotantoon perehtyneet lukijat ovat varmasti innolla (ja kauhulla) odottaneet. Tähän ryhmään minäkin kuulun. Kuten Leena Lumi totesi Unikoiran yhteydessä, Hautala on mies joka osaa kirjoittaa. Häneltä voi odottaa mitä tahansa. Jo uutukaisen nimi huokui sellaista uhmaa, että tämä lukija putosi polvilleen.

Eikä odotus ollut turhaa. Kuokkamummo ryskii mustine kielineen kauhukirjallisuuden kärkeen tarinalla, joka on miltei pelottavan looginen


"Lasten mörköjuttuja", hän sanoi, kun äänite loppui. "Kuokkamummo kuulostaakin lasten jutulta. Hassua, jännittävää ja aivan helvetin hyödytöntä."
"Ei ole", Maisa vastasi, "jos se on jatkunut 80-luvulta saakka. Ehkä jo ennen sitä. Sä tiedät urbaanilegendan ennusteen."
"Maksimi kaksi sukupolvea", Pasi sanoi.
"Mutta tämä juttu..."

Kyse on siis tarusta, jolla erään lähiön nuoret on pidetty kurissa ja nuhteessa jo vuosikymmenet. Kuokkamummotarinan kuunteleminen pommisuojassa on eräänlainen aikuistumiseen liittyvä riitti. On kuunneltava Saarna, on kunnioitettava tuota kammottavaa mummohirviötä, myöhemmin on todistettava kavereille, ettei tilanne pelottanut. Ei yhtään.

Mutta onko kyse vain harmittomasta tarusta, jostakin pimeästä lahkolaisuudesta:

Uskonnon esihistoria on, että puhekyvyttömät apinat piti ukkosta ja maanjäristystä elävänä olentona. Niin kuin mekin pidetään oikkuilevaa tietokonetta vaistomaisesti elävänä olentona, jota pitää rankaista kiroilemalla ja lyömällä näyttöä."


Vaiko sittenkin jostain paljon pahemmasta?

Kirjan keskiössä pyörivät Samuel ja Maisa, nyt jo aikuisia ihmisiä, jotka ovat palanneet lapsuudenmaisemiin. Molemmilla on omat kokemuksensa kaupunkilegendasta. Molemmilla on velka maksettavana. Ja nyt on tullut aika suunnata askeleet jälleen Bondorffien huvilalle...

Kerronta liikkuu nykyhetkestä 80-luvulle. Se muistuttaa lukijaansa teinirakkauksista, lapsuuden aikaisista peloista, rappukäytävistä ja autioista pihoista. Se on realistinen, miltei rivo.

Niin. Yritän tässä naputtelun ohella miettiä, mikä Kuokkamummosta tekee niin upean. Niin pelottavan. Onko se Hautalan kyky tuoda pienin elein kauhu betonin harmaaseen arkeen? Onko se juonen kierous, joka ei jätä rauhaan kirjan sulkemisenkaan jälkeen? Vaiko mystinen töytäisy, huomion kiinnittäminen aivan lähelle, mahdottoman tekeminen mahdolliseksi?

Lukukokemuksena varma, vahva, vimmainen. Rohkeasti vain kirja käteen ja kuokkimaan!


Ikkunaan läiskähti vaahteranlehti. Se alkoi valua hitaasti alaspäin kuin meritähti. Hetken oli täysin mahdollista kuvitella, että maailmanloppu oli alkanut ja että meri oli juuri alkanut luovuttaa kuolleitaan.

***

Teos löytyy myös täältä

tiistaina, elokuuta 05, 2014

Riikka Takala; Ole hyvä

Atena 2014, 152s.
Jokaisella heillä oli ruumiinsa ja he pelkäsivät sitä.

"Vittu", sanoi Viola, joka ei koskaan nähnyt itseään.

Heillä jokaisella oli ruumiinsa, ja se pelkäsi heitä.


Viola: Mitä siitä voisi sanoa? Että hän oli niitä tyttöjä, jotka puhuivat sujuvasti viittä kieltä, mutta oli sitä mitä kulloinkin suostuisi ottamaan vastaan. Kassaneiti. Kebab-myyjä. Kirjastovirkailija.* Gallup-kyselijä. Tai että hänellä oli aikaa meditoida ja odottaa jotain koulutusta vastaavampaa niin kuin nyt.

Elli: Elossa oleminen oli velvoittava tunne. Hän tiesi, että toisinkin saattoi olla ja antoi lantion kiertää, kiertää.

Aava: Aava oli viittä vaille valmis eikä koskaan tulisi tämän valmiimmaksi, tämän täydemmäksi, vaan jäisi aina puolitiehen ja kesken. Hän jäisi siihen tilaan, että jos ei voinut olla kaikkein pätevin, oli oltava laihin.

Riikka Takalan Ole hyvä on kantensa tavoin tekstiltäänkin värien kyllästämä, runollinen teos. Se on tarina kolmesta naisesta, joita yhdistää ystävyyden lisäksi jotakin mustaa: työttömyys. Hyvinkoulututettu Viola ja yh-äiti Elli tasapainoilevat vähien rahojensa varassa. Laskut jäävät maksamatta, tytölle ei ole varaa ostaa uutta barbia. Aavalla puolestaan on turvatumpi talous: rikas mies, mutta riittääkö sekään, koska aina löytyy toinen laihempi tyttö.

Naiset käyvät yhdessä tanssitunneilla, joka tuo elämään etnisyyttä, rajojen ylittämistä, voimaa. Ja toisaalta myös vastuuta. Aina vastuuta, vaikka omatkin asiat ovat hunningolla.

Tanssia, vauvahaaveita, hyväntekeväisyyttä, sairaita exiä, anoreksiaa, leipäjonoja, rannerenkaita. Niistä on tämä pienisuuriromaani tehty. Koska olen itsekin työtön, halusin ehdottomasti tämän kauniin kirjan kokoelmiini. Vertaistuen vuoksi ja ehkä myös tirkistelyn ilosta: miten muut samassa tilanteessa olevat pärjäävät. Olen hyvä -teoksen mukaan eivät kovinkaan hyvin. Ja toisaalta, ääriolosuhteissa meistä jokaisesta paljastuu rautanainen.

Lukukokemuksena ehdottoman positiivinen, joskin hiukan sekava. Pieneen tilaan oli puskettu mielestäni aivan liikaa tavaraa, kun jo pelkästään yksi aihepiiri olisi sivumäärään nähden riittänyt. Mutta toisaalta sitten tarina olisi ollut eri. Ei näin runsas, kaareva, pyörivä, huikea.


Miten valaistuvatkaan ne, jotka ovat yhtä tyhjän kanssa.

***

Teoksen ovat lukeneet ainakin
Mari A
Ulla
Jaana
Katja
Maija

*) itse kyllä hyppisin ilosta, jos moista virkaa tarjottaisi...

lauantaina, elokuuta 02, 2014

Haruki Murakami; Sputnik- rakastettuni

Supuutoniku no kiobito 1999, suom. Ilkka Malinen (Sputnik Sweetheart 2001) ja Tammi 2011, 252s.
Saatan lopulta menettää kaiken. Mutta paluuta ei ole. Voin vain kulkea virran mukana. Vaikka se sitten merkitsisi poroksi palamista. (S)

K, Sumire, Miu. Kolmiodraama, jossa K rakastaa Sumirea, Sumire puolestaan pitää K:ta pelkkänä ystävänä, koska on itse lääpällään Miuhun. Miu taas on niin salaperäinen, ettei hänestä ota mitään tolkkua. Traumatisoitunut, eikä ihme. Sen verran kummallisen kokemuksen nainen on joutunut läpikäymään.

Siinäpä tarina purkissa. Jos käymme hiukan tarkemmin tätä pientä suloista pokkaria ruotimaan, voisin esitellä teille, jotka ette teosta vielä ole lukeneet, hiukan tarkemmin päähenkilöitä. Tiedostan kyllä, että Sputnik- rakastettuni on nauttinut jo valmiiksi runsasta blogihuomiota. Eikä ihme, onhan se itsensä Haruki Murakamin, filosofisen kirjailijagurun tuotantoa. Minunkin oli kirja toki luettava, jälkijunassa tultiin mutta lujaa tultiinkin.

K on tokiolainen opettaja, eksynyt sielu, harhailija. Yksinäinen älykkö, joka viihtyy (iik) kirjojen parissa. Ja tietysti Sumiren. Peikkomaisen ulkomuodon omaava, kirjalijan urasta haaveileva Sumire tuo K:n elämään iloa ja kipinää, mutta hän ei vastaa miehen romanttisiin tunteisiin. Miu sen sijaan on näitä kahta hiukan vanhempi, naimisissa oleva nainen, joka kantaa huolitellut ulkokuorensa sisällä raskasta taakkaa. Niin hirmuista, että se sai hänen tummat hiukset muuttumaan yhdessä yössä valkoisiksi.

Oli vaikea alistua siihen, että hän tunsi tuskin mitään minua kohtaan miehenä. Joskus tämä sattui niin pahasti, että tuntui kuin joku olisi kaivanut veitsellä sisikuntaani. Silti aika jonka vietin hänen kanssaan oli kallisarvoisempaa kuin mikään muu. Hän auttoi minua unohtamaan elämäni yksinäisen pohjavireen. Hän laajensi maailmani rajoja, auttoi minua vetämään henkeä syvään, lohdullisesti. (K)

Teoksen pointti on niin syvällinen, etten ole varma tajusinko ihan kaikkea. Ja toisaalta hyvinkin maanläheinen. Että se Murakami osaakin! Hän on kirjailijana - hämmentävä. Sputnik-rakastettuni on sivumäärältään lyhyt, sisällöltään runsas. Se käsittelee syvällisesti sitä, kuinka pitkä matka on, kuinka järjettömän pitkä se on ihmisen luota toisen luokse. Kuinka ketään ei voi lopulta tuntea. Kahlita. Omistaa. Ja kuinka kipeää tämä tosiasia, ja rakkauden tuulien tuoma muutos voikaan tuntea.

Järisyttävä, surumielinen lukuelämys. Goodreadsissa mainitsin teoksen olevan kuin 1Q84:n pikkusisko. Sama mysteerin painoinen tunnelma, haarautuva todellisuus on mukana tälläkin kertaa. Mainio teos, josta, kuten jo mainitsin, on blogattu valtavasti. Google kertoo kyllä.


Kumpikaan meistä ei tiennyt mitään, millä oli todella merkitystä, eikä meillä ollut kykyä korjata asiaa. Meillä ei ollut vankkaa perustaa johon tukeutua. Olimme lähes täysiä nolliam pelkkiä säälittäviä olentoja, jotka ajelehtivat yhdestä unohduksesta toiseen. (K)