Elina Hirvonen; Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvonen ja Avain 2010, 239s. (kirjastosta)

Hän oppi kaiken sinä yönä, kun täti oli kuollut ja setä painoi hänen selkänsä raapivaa kaislamattoa vasten, avasi lantiolle käärityn kankaan solmun ja sanoi: "Sinä olet nyt minun vaimoni." Hän oppi,  että se mikä tapahtui, oli hänen syytään. Että hänessä asui jokin paha ja holtiton, joka sai miehet raiteiltaan. Että hänen ruumiinsa sai miesten silmät kiiltämään ja housut pullottamaan, hien nousemaan heidän iholleen. Hän oppi, että sellaiselle ruumiille saa tehdä mitä tahansa.

Hänen nimensä on Bessy ja kerran hän teki valinnan, valitsi käppyräisen käärmeennahan, isoäitinsä siskon jättämän taikuuden kuoren. Sillä isoäidin sisko oli noita, ainakin noitana pidetty. Sama kohtalo on nyt Bessyllä, Bessyn päällä lepää kirouksen aura, vai onko aura vain tuhkaa niiden miesten hartioilla, jotka käyttävät Bessyä hyväkseen? Viisitoistavuotias Bessy, kaunis ja juuri kauneutensa tähden kaikkien sylkykuppi. Tai pikemminkin sperman.

Esther, afrikkalainen nainen, Bessyn läheisin ystävä. Esther, joka ei lakannut etsimästä kylästä karannutta Bessyä. Syytä tytöllä olikin lähteä, kyläläiset olivat nimittäin kyllästyneet hänen kasvoihinsa, vartaloon, joka imi miesten katseet. Tuomio; viilletään kasvot. Mutta Bessy karkasi, eikä Esther unohtanut häntä koskaan. Myöhemmin, jo elämänsä tuskaisuuteen kyllästynyt Esther jätti kotikylänsä ja rakastui Mieheen. (Olin hullu, kun uskoin siihen. Että sinä olit totta. Sellainen onni. Olin hullu, hullu, hullu nainen, että päästin itseni onnen lämpimään, käärmeettömään metsään, ja minua pitäisi lyödä, viiltää kasvot veitsellä ja iskeä pää seinään siitä hyvästä, että täällä, tämän kaiken keskellä olin niin omahyväinen, niin itseäni täynnä että voin mennä sellaiseen halpaan.)

Kuitenkin, mies palasi takaisin kotimaahansa ja makaa siellä nyt koomassa. Ainoa asia, joka linkittää Estherin tähän pölyn ja kurjuuden tuoksuiseen maahan on pieni tyttö. Tyttö, Susan, jota Esther on luvannut suojella omalla hengellään. Hyväksikäytön uhri hänkin, hän, jolla on uskomattoman kauniit kasvot...

Tarinaan mahtuu myös Paul, mies joka haluaa kuolla. Paulilla oli onnensa, joka lipui ohi aivan hänen omaa huolimattomuuttaan. Exvaimo ja oma natsihenkinen poika, isästään täysin vieraantunut. Ja on eräs tapahtuma, pojan lapsuuden Afrikassa, joka nitoo myöhemmin Paulin ja Estherin polut yhteen. Afrikan armottoman auringon alla, jossa lapsikauppa kukoistaa, ihmiset ovat köyhiä ja elävät nälässä.

Aiemmin lukemani Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman ei valmistanut minua tämän toisen teoksen raakuuteen. Eikä kirja oikeastaan edes ollut raaka muutoin kuin aiheeltaan. Hirvonen kirjoittaa tällä kertaa pikkuisen edellistä romaania epätasaisempaa proosaa kuitenkin lähes runollisin äänenpainoin. Kerronta on kaunista mutta kyynistä. Ehkä on mahdotonta kirjoittaa rankoista aiheista, joita näin lyhyeen kirjaan mahtui muutama liikaa, vaipumatta vihamielisyyteen. En ihastunut kirjaan yhtä paljon kuin Että hän muistaisi saman, jossa oli jotain hyvin sympaattista. Silti Kauimpana kuolemasta -teoksessa on sydäntäsärkevä ja aina ajankohtainen aihe, joten olen tyytyväinen siihen, että sain viimein kirjaan tartuttua.

Viime aikoina Afrikka on ollut esillä blogissani (ei vähiten Afrikan tähti -haasteen vuoksi), voisinpa sanoa mantereen vasta nyt löytäneeni. Kauneudessaan ja hirvittävyydessään. Jos joku ei ole tätä vielä lukenut, uskallan suositella!

 Hän tiesi, että hyppäisi lapsensa puolesta ihmisten, norsujen ja autojen eteen, tappaisi jos niin pitäisi tehdä. Hän levittäisi itsensä siiviksi lapsen ylle ja suojelisi tätä kaikelta mitä maailmassa voi tapahtua, kaikelta mitä hänelle oli tapahtunut. Se oli ehdotonta, viiltävää, kaikkinielevää rakkautta, joka sai kaiken aikaisemman hänen elämässään muuttumaan haaleaksi. Ja se oli rakkautta, joka herätti hänessä ennenkokemattoman, puhdistavan vihan.

Deon Meyer; Kuolema päivänkoitteessa

Dead at Daybreak 2000, Madeleine van Biljonin englanninnoksesta suomentanut Marja Luoma ja Gummerus 2013, 511s. (ennakkokappale)

Aina kun kuulen uudesta elokuvasta, jossa pelottomat amerikkalaiset sankarit pelastavat meidät joltain virukselta, meteoriiteilta tai ulkoavaruudesta tulleilta ja ihmiskuntaa uhkaavilta vihollisilta, ihmettelen, miksi elokuvantekijät eivät älyä käyttää juoniensa aineksena paljon mielenkiintoisempia, pieniä mutta elämää mullistavia tapahtumia esikaupungeissa.

Sain Deon Meyerin Kuolema päivänkoitteessa -teoksesta ennakkokappaleen, kirja ilmestyy myyntiin viikolla 21. Enpä tiedä, olisinko tullut romaaniin tarttuneeksi ilman tätä mahdollisuutta. Minulla oli kirjaa kohtaan vuoren kokoisia ennakkoluuloja, ennen kuin erään ystävän kannustamana aloin teosta yksinkertaisesti lukea. Kuvittelin, että tämä on nyt tällaista testosteronin kyllästämää toimintaa, aseet räiskyvät, autojen jarrut kirskuvat ja veri lentää.

Siksipä olikin valtaisa yllätys huomata lukevani jotain ihan muuta. Kyllä, onhan tässä jonkin verran väkivaltaa ja eräitäkin tappelunnujakoita, mutta mässäily-fiilikseltä kuitenkin vältytään. Koska vastapainona Meyer tarjoilee jotain syvällistä. Hän tutustuttaa meidät perin pohjin päähenkilö van Heerdeniin, aina miehen lapsuuden traumoja myöten. Vaikka tämä van Heerden vaikuttaa ensi alkuun öykkäröivältä ex-poliisilta, miehen lyijyisen ulkokuoren takaa paljastuu mies, joka kuuntelee klassista musiikkia, lukee kirjoja, nauttii ruuanlaittamisesta. Ja toisaalta poliisina ollessaan voi pahoin rikospaikoilla. Mitä sitten tapahtui? Miksi mies kasvatti muurin itsensä ja muun maailman ympärille? Muutti asumaan äitinsä piharakennukseen, äidin, joka ei kertaakaan, missään vaiheessa sanonut "Ryhdistäytyisit nyt."

Kapinallisen ja syrjäytyneen miehen houkuttelee piiloistaan lakinainen Hope Beneke, joka tarvitsee apua vain parhaimmalta. On nimittäin kiire. On ainoastaan seitsemän päivää aikaa löytää eräs testamentti, ratkaista antiikkikauppias Johannes Smitin murha. Smit löydettiin toimistosta murhattuna ja puhalluslampulla kidutettuna. Ja tietysti kuvioihin kuuluu myös ryövätty kassakaappi. Kun van Heerden saa selville, että uhrin henkilöllisyys on väärennetty, alkaa pinnan alla kuplia. Jotain valtavaa, likaista, raakaa, on nyt vuosikymmenten jälkeen nousemassa kaikkien nähtäville.

Miten menetellä, kun metsästettävänä oli tuollainen saaliseläin? Miten menetellä, kun saalis ei paennut eikä mennyt piiloon? Miten menetellä, kun saalis metsästi metsästäjää?

Siinä missä aiemmin lukemaani Menneisyyden hintaa kehuttiin Ruotsin parhaimmaksi dekkariksi, pistää tämän teoksen takakansi vielä paremmaksi Mail on Sundayn sanoin: "Planeetan parhaita rikoskirjailijoita." Ymmärrän kehun. Deon Meyer, afrikaaniksi kirjoittava eteläafrikkalainen kirjailija niittää mainettaan maailmalla. Hänen teoksiaan on käännetty 20 kielelle, ja nyt viimein, 13 vuotta Dead at Daybreak:n ilmestymisen jälkeen, myös Suomi pääsee Meyeriin tutustumaan. Voisinpa sanoa, että oli jo aikakin! Kirjailijan tyyli on huumoripitoista, ja paikoin hyvinkin pohdiskelevaa. Teksti koukuttaa välittömästi, eikä viidensadan sivun lukemisessa mene kauaa.

Juuri syvällisyytensä takia romaanissa oli jotain vetoavaa. Väkivalta ei ole se elementti, mikä minuun jännäreissä vetoaa, päinvastoin, se on ikään kuin pakollinen "paha" joka kuuluu tietyssä mielessä genreen. Nautin taidollisesti rakennetuista juonista - sellaisista kuin tässä kirjassa -, kerronnan koukuttavuudesta, uskottavista päähenkilöistä ja tietysti myös siitä, että dekkareiden lukemisessa on jotain hyvin rentouttavaa. Onhan niiden tapahtumat erittäin kaukana tavallisen kotiäidin arjesta...

Lue myös Elegian vakuuttava arvio kirjasta

Koska kertomus sijoittuu Afrikkaan, Afrikan tähti -haaste naksahtaa taas yhden pykälän eteenpäin.

Chimamanda Ngozi Adichie; Purppuranpunainen hibiskus

Purple Hibiscus 2003, suom. Kristiina Savikurki, Otava 2010, 327s.

"Kambili, tule yläkertaan."

Aloitin teemaviikkoni tällä paljon kehutulla, afrikkalaisen nykykirjallisuuden kirkkaimman tähden Chimamanda Ngozi Adichien teoksella. Viimeinen pisara ylitsevuotavaan ylistyksen maljaan löytyy Opuscolosta. Romaania aloittaessa tiesin heti, että nyt mennään ja lujaa. Jarrut särkyivät jo ensimmäisessä mutkassa ja hengityskatkosten sykähdyttämänä etenin loppuun saakka. En muistanut tehdä edes merkintöjä sopivista sitaateista, sen verran syvälle nigerialaisen Kambilin elämään, ihon alle, sieluun, tämä Purppuranpunainen hibiskus minut vei.

Teini-ikäinen Kambili on tottunut elämään miltei kokonaan itsensä isänsä varjoon kadottaen. Rikkaan perheen kadehdittavan komea julkisivu kätkee piiloonsa ruman salaisuuden. Siinä missä nigerialaisten rakastama isä tukee rahallisesti köyhempiään, alistaa hän julmalla tavalla omaa perhettä. Äiti, Jaja-veli ja Kambili ovat tottuneet vaikenemaan. Kommunikoimaan keskenään sanoitta, etteivät vain herättäisi isän vihaa. Väkivalta, pelko, uskonnollinen alistaminen ovat perheen arkipäivää. Miten surullista, miten raivostuttavaa raamatun tulkintaa romaani pitääkään sisällään! Miten väärin rakkauden ja armon usko onkaan kirjassa vääntynyt inhottavaksi ulkokultaisuudeksi. Vaikken katolilaisuuteen ole oikein perehtynyt, sen tiedän, etteivät he tällaista menoa opeta. Siitä kuinka itsessään hyvistä asioista voi väärässä käytössä tulla julmuuden ilmenemiskeino, kirjan isä on kyllä malliesimerkki.

Menin seisomaan ammeeseen ja katsoin isää. Ei näyttänyt siltä, että hän aikoisi lähteä hakemaan risua, ja äkkiä raaka, pistelevä pelko täytti rakkoni ja korvani. En tiennyt mitä isä aikoi minulle tehdä. Olisi ollut helpompaa, jos olisin nähnyt hänen kädessään vitsan, sillä silloin olisin osannut puristella käsiäni nyrkkiin ja jännittää pohjelihakset valmiiksi.

 Ja silti, jollain tavalla Kambili kaipaa aina vain isänsä rakkautta, huomiota. Mutta Kambilin ja Jajan elämään on tulossa nyt muutos. Entinen, loppuun kulunut elämä sirpaloituu yhdessä äidin posliinipatsaiden kanssa. Kuvioihin astuu nimittäin iloinen ja vapautunut Ifeoma-täti, joka vaatii saada nuoret luokseen Nsukkaan. Perhe asuu vaatimattomissa oloissa, jopa köyhyydessä, mutta siitä viis, kun Kambili oppii uuden taidon; nauramisen! Tädin puutarhan väriloisto, serkkujen normaali maailma, komea isä Amadi näyttävät toisenlaisen puolen elämästä. Elämästä, jossa voi ilmaista itseään, hymyillä, elää vailla pelkoa.

Nyt kun tarina on päättynyt, poden jonkinlaista auforian täyteistä krapulaa. Kirjan maailmasta ei ole helppo palata. Kävi vähän samoin kuin Tummanhopeisen meren kanssa - jäin samoilemaan Afrikan kuumuuteen, jossa kuitenkin kukkii ja kauniisti kukkiikin. Jäin Kambilin nahkoihin, enkä ole vielä saanut itseäni sieltä irti reväistyä. Näin huiman lukuelämyksen myötä loppuviikon kirjasuunnitelmat saattavat mennä uusiksi, lukusaldo jäädä melko laihaksi. Siitä viis, Adichien romaani täyttää minut edelleen ilolla. Lukemisen ilolla. Tällaisten tarinoiden takia jaksan samoilla kirjamaailman aavikoilla löytääkseni välillä mitä raikkaimpia keitaita.


Kun nousin tädin asunnon edessä, iltapäivän tapahtumat pyörivät yhä mielessäni. Olin hymyillyt, juossut, nauranut. Rintani paisui jostain, joka oli kuin kylpyvaahtoa. Hattaramaisen keveää. Niin suloista, että tunsin sen maun kielelläni, se oli makeaa, kuin cashewpuun ylikypsät keltaisina roikkuvat hedelmät.


Teos löytyy useista blogeista. Kysykää vaikka Googlelta!


Afrikan tähti -haasteen Nigeria saavutettu

Hisham Matar; Erään katoamisen anatomia

Anatomy of a Disappearance 2011, suom. Minna Kumpulainen ja WSOY 2013, 211s.

Katselin häntä kursailematta. Halusin hänet ylleni kuin vaatteen, halusin sulautua hänen kylkiinsä, olla kivi hänen suussaan.

Näin Nuri, kaksitoista vuotta. Nuri, äitinsä jo vuosia sitten menettänyt arabipoika, joka näkee Monan ensin. Monan, keltaisessa uimapuvussa, kaivelemassa jalkapohjaansa. Poika menee, ja ottaa kipeästi pistävän oraan pois. Siitä lähtee liikkeelle Nurin, ja häntä neljätoistavuotta vanhemman naisen ystävyys. Minä näin hänet ensin. Mutta kuitenkin Nurin isä nai Monan. Heistä tulee kolmihenkinen perhe, jossa kaksi himoitsee yhtä, yksi pyörittää molempia. Tai kuvittelee pyörittävänsä. Kunnes Nurin isä katoaa.

Sinä iltana esitin moitteen sille samalle Jumalalle, jota olin lukemattomia kertoja kiittänyt Monasta: Sinun olisi pitänyt tehdä meidät samanikäisiksi.

Erään katoamisen anatomia perustuu, kuten takakansi lupaa, asioille joita en sanota ääneen. Kun lukija on saanut kirjan päätökseen, hän tietää lopulta yhtä vähän, kuin teosta aloittaessa. Kysymysmerkit eivät väänny huutomerkeiksi, vaan hiipuvat ellipsiksi. Mikä oli Nurin isän, Kamalin katoamisen pohjimmainen syy? Onko hän vielä elossa? Romaani vihjailee ja flirttailee, mutta jää etäälle. Mitä tapahtui Nurin äidille? Kirjan alussa saamme tutustua hänen välähdysmäiseen olemukseensa, mutta kovin konkreettiseksi henkilö ei muuttu. Hänen kerrotaan olleen iloinen ja naurava ennen synnytystä, muttei vielä vuosienkaan jälkeen (!) siitä toipuneen. Äiti rakasti hiljaisuutta ja äänettömiä lomia. Välillä hänen entinen ilonsa pääsi pinnalle, painuakseen jälleen piiloon synkkyyden tieltä. Ja sitten äiti kuoli. Jättäen peräänsä vain niitä kysymysmerkkejä.

Entä mitä Monan ja Nurin välillä lopulta tapahtui? Vai tapahtuiko mitään? Oliko heillä vain yksi yö, olivatko Monan tunteet poikapuolta kohtaan sittenkin äidillisiä. Kaikkein verevin henkilöistä on Nuri, jonka äidin kaipuun sävyttämät eroottiset tunteet Monaa kohtaan saavat lukijan koukkuun. Teksti soljuu eteenpäin runollisen kauniina, asioilla on hienosti kätketyt piilomerkityksensä.

Teoksen keskivaiheilla, kun toisinajattelijana tunnettu isä katoaa, ja Nurin tunteet Monaa kohtaan väljähtyvät, hän on minulle kuin outo, menettää kirja ytimensä. Toki isän ja pojan syyllisyyden sekä vahvan rakkauden värittämä suhde riittää kirjan aiheeksi, mutta minusta, romaanin lyhykäisyydestä huolimatta, tarina ei jaksanut kantaa loppumetreille. Tai sitten vain itse väsyin haahuilevaan tunnelmaan, jossa totuutta kierrellään ja kaarrellaan mutta mikään ei oikestaan selviä.

Olisipa minulla enemmän elämää tässä elämässä.

Erään katoamisen anatomialla on kuitenkin uskomattoman hieno nimi sekä sopivan salaperäinen kansi. Vaikka kirjan loppu osoittautui minulle pakkopullaksi, on silti todettava, että kauniistihan tämä libyalainen Hisham Matar kirjoittaa.

Myös Jenni kirjoittaa arviossaan pitäneensä, muttei ihastuneensa. Englanniksi kirjan lukenut Satu on samoilla linjoilla.


Koska teos sijoittuu Kairoon, Afrikan tähti -haaste etenee tauon jälkeen yhdellä romskulla. Tällaisen pienen pettymyksen jälkeen on ihana soljahtaa taas lumoavien kirjojen maailmaan.

***Edit*** Jäin pohdiskelemaan teosta vielä saunan lauteilla makoillessani ja koin sen verran suuren ahaa -elämyksen liittyen Nurin äitiin ja Naimaan, että täytyihän se naputella tänne muistiin. Kirja on siis (erittäin) hitaasti aukeava mutta jää kuitenkin mieleen kummittelemaan. Jollain tavalla oivallukseni paransi jälkimakua. Ehkä vielä keksin senkin, mitä isukille tapahtui :)

André Brink; Hiljaisuuden tuolla puolen

The Other Side of Silence 2002, suom. Seppo Loponen, Wsoy 335s.

On vain kolkko tieto: en minä aina ole ollut tämän näköinen.

Jos tahdot, astu mukaani Hiljaisuuden tuolle puolen. Jos kestät, kuule tarina naisesta nimeltä Hanna X. Jos et pelkää, elä erään saksalaisnaisen tarina todeksi. Mutta varoitan sinua, jos olet herkkä, älä tartu tähän kirjaan. Koska jo ensisivuilta käy ilmi, ettei Hanna ole aina ollut pelikuvajaisensa näköinen. Hänellä on ollut pitkät kauniit hiukset nykyisten tupsujen tilalla. Hänellä on ollut kasvot. Hänellä on ollut kieli.

Brink ei aloita helpolla. Eikä sellaisella jatka. Hän vie lukijansa hurjaan tarinaan, jossa, valitettavasti on totuudenmaku. Luku luvulta väkivallan ja riiston määrä lyödään kasvoille, eikä yksikään sivu ole turvallinen. Lukijalle tehdään heti selväksi, ettei tämä ole kaunis kirja. Tämä on äärimmäisen ruma, ja juuri siksi niin rehellinen. Brink ei säästä, Brink antaa tulla. Ja silti, kirjan edetessä, tämän verisen seikkailun kuljettaessa meitä pitkin Afrikan aavikkoa, alkaa kirjasta piirtymään kuin kangastuksen tavoin joitan - niin - kaunista. Ensin sen havaitsee vain ääriviivoina, mutta kun pääsemme viimeiselle sivulle, on kaikki ehjää. Hengästyttävän selkeää.

Kirja on eteläafrikkalaisen kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, suurimmaksi osin. Kuitenkin se perustuu historiallisiin dokumentteihin, joita seuraten Hanna X alkaa valottua. Paljon on keksittyä, mutta kirjassa on vahva jännite, juuri noin se todennäköisesti on mennyt.

Kirja on tarina riistosta. Jo lapsesta saakka orpokodissa asunut Hanna on saanut elää turvattomuudessa. On pappi, jonka kädet hakeutuvat ties minne hänen tivatessa Hannan syntejä. On vaihtelevia piian paikkoja, joissa miehet niin ikään eivät saa pidettyä kaluaan hallinnassa. Lopulta, monen toinen toistaan kammottavamman mutkan kautta Hanna päätyy Saksan Lounais-Afrikkan siirtomaahan jonne 1900-luvun alkuvuosina lähetettiin laivalasteittain naisia. Vaimoiksi. Orjiksi. Ja sitten itseään puolustavalle Hannalle tehdään jotain sanoinkuvaamatonta ja hän päätyy oikeasti olemassa olleeseen Frauensteiniin, hylättyjen siirtolaisnaisten kotiin. Vankilaan. Porttolaan.

Mutta kuinka ihmistä voi hakata noin...? Hanna yrittää kysyä. Rintaan ja mahaan ja jalkojen etupuolelle... ja tuonne - hän osoittaa - mutta ei selkäpuolelle?
Katja kohauttaa olkapäitään. "Niin täällä tehdään", hän sanoo vaisulla äänellä. "Hererot kutsuu sitä saksalaiseksi tavaksi."

Kirjaa lukiessa en voinut olla hämmästelemättä, eikö vähempikin olisi riittänyt. Miksi yhdelle naiselle piti tehdä niin paljon pahaa? Kirja herätti todellakin tunteita. Raskain oli kaiken yllä roikkuva viha. Hannan viha sortajiaan kohtaan. Lukijan heräävä viha rasismia kohtaan. Kaikenlaista sortoa kohtaan.  Jo ns. kristillinen orpokoti on oikeastaan lasten kidutuslaitos. Niin kaukana Raamatun opeista kuin mahdollista. Kirjasta löytyykin hyvyyttä vain suurennuslasin läpi tähystellen. Ja kuitenkin lopussa odottaa vapautus. Niin Hannalle kuin lukijallekin.

Hanna muisti Kahapan lakonisen kuvauksen: Nainen soittaa. Mies hakkaa. Nainen juo myrkky. Ihmiselämä seitsemällä sanalla.

Brinkin kerronta on hengästyttävän kaunista runollisuuteen saakka. Hänen tarinansa on rujo, enkä suosittelisi sitä kovin herkille. En itsekään jaksaisi lukea näitä putkeen, mutta myöhemmin, ajan kuluessa aion tutustua myös muihin kirjailijan teoksiin. Olenhan hypännyt mukaan Afrikan tähti -haasteeseen, ja tämä on toinen siihen liittyvä teos. Huomattavasti helpompi, Sade lankeaa, löytyy täältä.

Yhdyn, kaiken jälkeen Lukuhetkien Sonjan sanoihin. Mikä hieno kirja! Mikä hieno kirja! Kirjavalas Elegia taas pitää romaania yhtenä parhaimmista lukemistaan teoksista. Kiitos naiset, te saitte minut Brinkiin tutustumaan! :)


"Kuinka kauas meidän on mentävä? Mihin saakka?" Kunnes tiedetään, mitä on toisella puolella. "Jospa se ei lopukaan koskaan?" Silloin ainakin tunnetaan aavikko.

Ros Wynne-Jones; Sade lankeaa

Something is Going to Fall Like Rain, Like 2010, 366s.

Adek on aina muistissani kuin arpi. Kuin tahra. Kuin kuljetushihnalle jäänyt matkalaukku, joka kiertää kehää.

Kun Lumen Leena vinkkasi minulle teoksesta ja kirjastosta romaanin jo seuraavalla käynnillä bongasin, tiesin odottaa erilaista lukukokemusta. Minulle Afrikka on - häpeällinen tunnustus - suuri tuntematon. Toki tiedän, että siellä soditaan lapsesta saakka, kärsitään kuivuudessa, kuollaan nälkään (aivan pullossa en siis ole elänyt minäkään) mutta aiheen tiimoilta olen lukenut hyvin vähän. Ennen Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa. Ja se lankeaa, voi sitä se todella tekee. Se pyyhkii mennessään länsimaalaisen pullamössöihmisen, se lyö totuuden päin naamaa niin että roiskuu. Luin teosta verenmaku huulilla, tuskaisen kuuman auringon repiessä hitaasti kuoriutuvaa nahkaa kasvoilta, nälän kouriessa vatsaa.

Kirjailija tietää mistä kirjoittaa. Hän on toimittaja, jolle teoksen maisemat ovat tuttuja. Omakohtaisen kokemuksen maku välittyy kirjan sivuilta ja tekee tekstistä elävän. Tarina kerrotaan lääkäriopiskelija Marian suulla. Äitinsä kuoleman jälkeen Maria tahtoo paeta suruaan täyttämällä äidin toive päästä matkustamaan Afrikkaan. Vastassa ei kuitenkaan ole rehevä viidakko, vaan kuivuudesta lohkeillut maa, kuolleet kasvit, jättimäisiksi paisuneet hyönteiset ja ihmiset. Ihmiset. Nälkäkuoleman partaalla horjuva dinkaheimo, joka ottavat tyynesti vastaan kaiken. Nälän, sodan, menetykset. Eivätkä unohda tanssia kiitokseksi niin hyvistä kuin pahoista päivistä.

Kirjan alussa on Marian matkasta ehtinyt vierähtää jo kymmenen vuotta. Malarian jälkihuuruissa Maria palaa muistoissaan Adekiin, ystävyyteen ja rakkauteen, jota sai matkalla kokea. Sillä oli myös hyviä hetkiä, onnistumisen riemua.

"Hallitus tahtoo näiden ihmisten kuolevan", hän sanoi. "Meidän tehtävämme on saada se epäonnistumaan pyrkimyksissään. Kahdenkymmenen ihmisen hengen säästyminen on jo voitto."

Maria kärsii kuitenkin painajaisista, posttraumaattisesta sokista, jota ei ole aikanaan hoitanut. Ja kipu tragedian muistosta uhkaa viedä voiton. On olemassa valokuva, jossa Maria juoksee, sylissään nuori Adel, hiukset tulessa...

Länsimaisen silmin nähtynä ihmisen kärsimys tuo tarinan aivan iholle. Kirja kertoo avustustyöstä, sen raadollisuudesta ja toivottomuudesta olosuhteissa, joissa voi pelastaa muutaman, siinä missä sadat, tuhannet jäävät ilman apua. Myös dinkat itse suhtautuvat avustajiin kaksijakoisesti. Toisaalta heitä vahditaan aseet kourassa, toisaalta tuhannet saapuvat kauemmista kylistä ruoka-apua hakemaan.

Suosittelisin romaania jokaiselle blogiystävälle ja vieraalle. Ainakin minun nyrjähtäneen asenteeni teos naksautti paikoilleen. Sade lankeaa luettua ei viitsi marista aivan pienistä. Siinä missä minä valitan väsymystä, poskiontelotulehdusta, lapsen uhmaa, elän kuitenkin kotihoidontuellanikin kuin ylhäisin prinsessa verrattuna Adekin kansaan. Heillä ei ole kuin rääsynsä. Ylpeytensä.

Vaikken aivan varauksetta ystävystynyt päähenkilö Marian kanssa, jää Sade lankeaa taatusti yhdeksi tämän vuoden parhaimmistosta. Siitä huolimatta, että elämme vasta tammikuuta.

"No, parempi tulla nöyryytetyksi kuin kuolla."
"Bol on eri mieltä."
"Hän on 13-vuotias poika.
"Hän on neljätoista", Adel korjasi, "Ja hän on mies."

Kirjan ovat lukeneet mm.
Elegia
Katja/Lumiomena 
Susa
Satu
ja moni muu.