maanantaina, tammikuuta 15, 2018

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun



Säg att du är min 2017, suom. Ida Takala ja Sirje Niitepöld, Like 2018, 408s. (ennakkokappale)


"Tyttäreni katosi kun olin vuoden vanha", kerron. "Minulle sanottiin, että hänen on täytynyt hukkua, mutta tiesin, että hän oli yhä elossa. Ja nyt olen tavannut hänet uudelleen. Se on vaikeampaa kuin olin ajatellut. Vaikeampaa kuin mikään muu, mitä olen elämässäni kokenut, lukuun ottamatta hänen katoamistaan." (Stella)



Hui hurja! Sain yhden kevään odotetuimmista teoksista ennakkokappaleena jo ennen joulua, ja vaikka kirja on arvosteluvapaa vasta tänään, en malttanut olla starttaamatta lukemista välittömästi. Valitettavasti bloggausintoni on ollut... sitä sun tätä, mutta nyt kun ruotsalaisen kirjailijan Elisabeth Nörebäckin esikoista taas selailen, palaa tunnelma elävänä mieleeni. Tunteet. Niitä kirja suorastaan tulvii.

Koska tottahan lapsen, varsinkin vauvan katoaminen vie äidin kuin äidin mielenterveyden äärilaidoille.

Ja entä sitten, kun oletkin varma siitä että edessäsi istuva nuori nainen on kaksikymmentävuotta sitten kadonnut tyttäresi? Näin käy Stellalle, psykoterapeutille ja hyvin tavallisen oloiselle naiselle, jonka menneisyydessä sykkii kuitenkin parantumaton haava. Hänellä on nyt uusi perhe, on aviomies ja teini-ikää hipova Milo-poika. Silti jokin alkaa kasvaa Stellassa. Onko se äidin kykyä tunnistaa kadonnut lapsensa näin pitkän ajan perästä? Vai horjuuko Stella kohti hulluuden rajamaita? Ainakin hänen käytöksensä Isabelle -nimistä potilasta kohtaan luisuu pakkomielteen puolelle.


Olen iloinen ettei kukaan näe minua. Ettei kukaan minun lisäkseni tiedä, mitä puuhaan. Tältäkö stalkkerista tuntuu? Ilmeisesti. Häpeä tuntuu hauenleuoilta vatsassa. Kykenettömyys lopettaa, estää itseään. Huuma, kun ylittää rajan, jonka on järjellä vetänyt itselleen, tekee lopettamisesta entistä mahdottomampaa. (Stella)



Lapsen katoamisesta kertovia tarinoita tulee nyt tulvimalla ja mikäs siinä, aihe saa varmasti ainakin äiti-ihmisten sydämet syrjälleen. Kuten aiemmin mainitsin, Sano että olet minun on hyvin tunnepitoinen kertomus, jossa sekä Stellan, että Isabellan näkökulmia toimivasti vaihdellaan. Juoni on oikeastaan itsestään selvä - ja tämä tosiasia ei pilaa lukuelämystä laisinkaan. Ei myöskään aavistuksen höttöinen ote, joka varmasti häviä kirjailijan seuraavan teoksen myötä, sillä tottahan hänestä kuulemme, toivottavasti jo pian, lisää!

Luin Norebäckin yhdessä illassa ja nautin joka hetkestä.



En ole ikinä pitänyt talon tunnelmasta, mutta nyt se tuntuu minusta suorastaan uhkaavalta: tämä talo elää, se näkee minut. Se vain odottaa, että kompastun ja satutan itseni, viillän itseäni veitsellä tai tulen vakavasti sairaaksi. Täällä on jokin näkymätön voima, paha varjo-olento, joka haluaa satuttaa minua. (Isabelle)





7 kommenttia:

  1. Just luin Leena Lumin postauksen samasta kirjasta! Varmasti on koukuttava kirja. - Mukavaa alkavaa viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikein suositeltavaa lukemista :) Kiitos samoin sinulle, Anneli!

      Poista
  2. Annika, näitä tuleekin nut useampia, mutta onko mitään kauheampaa kuin lapsen katoaminen! Leskestä tämä tänä vuonna alkoi...

    Vahva esikoinen!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tällainen on kauhua puhtaimmillaan! Jäädään seuraamaan kirjailijaa :)

      <3

      Poista
  3. Kuulosti niin hyvältä, että lisäsin välittömästi lukulistalle ^^

    VastaaPoista
  4. Nyt huomasinkin, että olet kirjoittanut tänne tästä kirjasta. Sain siis tämän itselleni juuri tänään ja olen ihan innoissani. Tämä aihe kiinnostaa juuri nyt siksikin, kun luin vasta äskettäin hiukan samantyyppisen psykologisen trillerin.

    VastaaPoista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥