Ransom Riggs; Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Miss Peregrine's Home for Peculiar Children 2011, suom. Virpi Vainikainen ja Sets 2011, 345s.

Tällä tavalla painajaisille altis, aaveita pelkäävä, pimeänarka ja omituisille otuksille kaikin puolin tunneherkkä ihminen ylipuhuu itsensä käymään vielä kerran rauniotalossa, jossa melkein satavarmasti kummittelee ja jossa toistakymmentä lasta kerran kohtasi ennenaikaisen loppunsa.

Ransom Riggsin esikoiteoksesta pöhistiin sen ilmestymisvuonna kiitettävästi eri blogeissa. Ensihuuman laannuttua Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on putkahdellut säännöllisen epäsäännöllisesti esiin siellä sun täällä. Sen verran on ollut ristiriitainen vastaanotto kirjalla, että päätin viimein ottaa selvää, mistä teoksessa oikein on kyse. Ihan jo pelkästään huikeiden, ja aitojen, kuten teoksen lopusta käy ilmi, tähden.

Valokuvat ovatkin kirjan parasta antia. Nyt niiden ympärille on rakennettu tarina, johon taatusti olisin lapsena rakastunut, paha vain, etten enää ole lapsi. Ei sillä, etteikö lasten/nuortenkirjoja voisi aikuisenakin lukea, mutta ennakkoasenne olisi pitänyt osata muovata kohdilleen.

Odotin ehkä mahtaisan Tuulen varjon haparoivaa jälkeläistä, goottilaista kauhutarinaa ainakin tunnelmaltaan. Kirjan alkuasetelmat olivatkin suotuisat.

On varakkaassa perheessä varttunut nörttipoika Jacob, jonka ryhtyy selvittelemään isoisänsä mystistä lapsuutta. Isoisä pakeni aikoinaan toista maailmansotaa Walesiin, pienen pienelle saarelle orpolastenkotiin. Kuten tarina kertoo, kyse ei kuitenkaan ollut mistään tavallisesta sotalastenkodista, vaan lapset omasivat kummallisia kykyjä. Todisteena kertomuksilleen pappa esitteli vanhoja valokuvia, joita Jacob epäili - luonnollisesti - väärennetyiksi. Kuten myös koko tarinaa. Eihän eriskummallisia lapsia, heitä jahtaavista hirviöistä nyt puhumattakaan, ole olemassakaan.

Vai onko?

Jacobin elämä mullistuu hänen lähdettyään painajaisten riivaamana etsimään niin saarta, kuin vanhaa orpokotiakin. Ja loppu huiteleekin iloisesti fantasian puolelle. Lasten/nuorten fantasian. Sellaisen, jossa on aikasilmukoita, muodonmuuttajia, käärmekielisiä hirviöitä. Mutta myös niitä upeitä kuvia, jotka valitettavasti eivät lukukokemusta tällä kertaa pelastaneet.

Motkotuksistani huolimatta (ehkä on vain myönnettävä olevani liian vanha kirjalle...), voin suositella romaania lämmöllä kohderyhmään kuuluvan fantasian ystäville.


Nousin märästä suosta kumpareen suhteellisen pitävälle maalle ja näin oviaukosta syvälle röykkiön uumeniin johtavan käytävän. Aukon molemmin puolin oli kiveen hakattuja ympyröitä ja kiehkuroita, ikivanhoja merkkejä, joiden merkitys oli kadonnut vuosisatojen tuuliin. Tässä lepää suopoika, ajattelin. Tai pikemmin, Joka tästä käy, saa kaiken toivon heittää.

Tommi Laurinsalo, Markus Hotakainen; Kuu taivaalta

Docendo Oy 2012, 161s.

Seison meren jäällä. On vuoden toisen päivän ilta. Pakkanen nipistelee varpaitani. Tuuleekin.
Katson kelloa kännykästä. Kymmenen minuuttia. Pystytän jalustan ja suuntaan kamerani idän ja koillisen väliin. Apunani on naarmuuntunut kompassi. 
Siinä me seisomme viisi minuuttia. 17 asteen pakkanen ja minä.
Kilometrin päässä olevan saaren kuusten latvoissa tapahtuu jotain. Punakeltainen hehku kasvaa nopeasti ja jo kohta pystyn erottamaan täysikuun. (97,9%)

Minua on aina kiehtonut Kuu. Ei niinkään romanttisessa mielessä, vaan enemmänkin sen ominaisuuksien takia. Kuuhan on kylmä, karu, kuollut taivaankappale, jonka näyttäytyminen  taivaalla eri muodoissaan on yhtä aikaa kiehtovaa kuin vähän pelottavaakin. Esikoiseni sai hysteerisen kohtauksen aina ulkoillessamme kuutamolla. Pikkuisen ensimmäisiä lauseentynkiä olikin "kuu hui". En myönnä "kuupelkoa" lapseeni istuttaneeni, vaan jakaneeni hänen tunteensa. Kuussa on jotain majesteetillista, kunnioitustaherättävää.

Siksi intoni oli suuri, kun bongasin tämän teoksen kotoisasti Kirjavinkeistä. Innolla odotimme teoksen saapumista, minä ja esikoiseni, joka nykyään jo äitinsä lailla on kuusta ihastuksissaan.

Samoin on kirjan kuvaaja, Tommi Laurinsalo, joka tahtoo teoksellaan; jakaa tietoa Kuusta, Kuun bongaamisesta ja Kuun kuvaamisesta. Tieteellisemmästä osuudesta saamme kiittää Markus Hotakaista, koko ikänsä avaruutta tutkinutta tietokirjailijaa.

Teos onkin varsin kattava paketti asiasta kiinnostuneille. Kirja on jaettu selkeisiin lukuihin, jotka kuuluvat mm. Superkuun metsästys, Kuun vaikutukset maahan, Kuukuvaajan painajainen - bemarin peppu, Myyttinen Kuu, Kuu ja malli, Lennot Kuuhun. Muutaman mainitakseni. Vaikka kirjan teksti on mielekästä luettavaa, eniten teoksessa kiinnosti - tietysti - itse valokuvat. Postaukseni ei tee oikeutta kuville vaan antaa vain viitettä niiden mahtavuudesta. Miten erilaisista kulmista, Kuun eri vaiheista, Kuusta ja mallista voikaan kuvita ottaa! Teos paljastaa myös, ettei jättikuun kuvan ottamista varten tarvitse matkustaa Afrikkaan asti, eikä se vaadi muutenkaan sen kummenpaa salatiedettä...

Suosittelen tutustumaan!

Minna Havukainen; Puerperium

Puerperium koostuu Minna Havukaisen Gravitest+ ja Puerperium-näyttelyiden valokuvista, vastasynnyttäneistä äideistä vauvoineen. Synnytysosastolla otetuissa muotokuvissa kohtaavat synnyttäjien intiimi ja kollektiivinen kokemus. Jokainen synnytys on erityinen, ja samalla osa sairaalan arkisena toistuvaa järjestystä. Realistiset mutta kunnioittavat kuvat tallentavat ainutkertaisen tapahtuman ja tarjoavat ajateltavaa myös niille, jotka eivät ole itse synnyttäneet.

Valokuvien lisäksi teoksessa on kaksi esseetä, joissa analysoidaan Havukaisen valokuvia ja pohditaan niiden yleisempää kulttuurista merkitystä. Äänessä ovat VB-valokuvakeskuksen johtaja, FT Johanna Frigård, kuvataiteen professori Teemu Mäki sekä äidit, joiden haastatteluista on koottu kuvatekstejä valokuvien yhteyteen. Kirjan graafisesta suunnittelusta vastaa Erkki Tuomi.

***

Koska itse olen synnyttänyt, ja (toivottavasti pian) tulen taas synnyttämään, teki mieli lainata tämä valokuvateos.

Synnyttäminen on äärimmäinen extreme-kokemus jossa hirvittävä kipu yhdistyy euforiaan. Joku runollinen tyyppi on sanonut, että vauvat on haettava kuoleman rajalta. Kieltämättä osuva ilmaus. Ja kun vauva viimein syntyy ja hiukan sen jälkeen napataan valokuva, on tulos paljaan intiimi. Äidit ja vauvat ovat omassa kuplassaan, taikapiirissään, joten kuvissa on jotain todella maagista. Äitien ilmeistä kuvastuu hämmennystä, ylpeyttä, uhmaa ja pelkoa. Ulkonäkö on mielessä viimeiseksi, joten kuvia on moitittu myös rumiksi. Se on voi voi, jos joku realistiset ja kauniit otokset niin kokee.

Kirjassa on äitien kommentteja ja tekstiviestejä aiheeseen liittyen tyyliin "Hei Minna. Pieni tyttöni syntyi 4,29 viimeyönä. Laita viesti koska haluat tulla kuvaamaan? Nyt nukkuu ekaa sikiuntaan meidän maailmassa. Oon vielä vähän sekaisin. että olen sekaisin."

Kaikki kunnia rohkeille naisille, jotka antoivat kuvata itseään ns. välitilassa! Suosittelen vaikkapa vauvakuumeisille!