tiistaina, marraskuuta 13, 2018

Daniel Cole; Marionetti



Hangman 2018, suom. Jaakko Kankaanpää ja Gummerus 2018,431s. 




"Mitä luulet - tappoiko nämä tämänkertaiset se sama tyyppi, joka vetelee naruista. Se niin sanottu Azazel?" Baxter kysyi.
"En minä tiedä."
"Voi jumalauta. Mitä täällä oikein tapahtuu?"
Rouche hymähti apeana ja ojensi kätensä kuistin katon alta yltyvään lumimyrskyyn.
"... Taivas putoaa."



On SYÖTTEJÄ. On NUKKEJA. Nämä sanat viilletty syvälle uhrien rintakehään. Mutta kuka lopulta on uhri? Millainen voima saa ihmisen esimerkiksi ompelemaan itsensä ruumiiseen ja ajamaan päin poliisilaitoksen seinää?

Ensin löydetään Brooklyn Bridgen kaapeleissa roikkuva syötti, seuraavaksi tapahtuu lontoolaisessa vankilassa, jossa itsemurhan tekee nukke. Maailmanlaajuisesta ilmiöstäkö tässä on kyse?


Niukat tiedot, joita paikalle päässeiden poliisien oli ollut pakko antaa avoimella kanavalla, kuulostivat hyytäviltä:
"... ruumiita joka puolella..."
"... ripustettu seinille..."
"... kaikki kuolleita..."



Jos Räsynukke antoikin viitettä brittikirjailija Daniel Colen kyvyistä säikytellä lukijansa järjiltään, vastaa Marionetti tähän viiltävällä vimmalla. Jälleen leikitellään jännityksen ja kauhun rajamailla; mennään syvimpään pimeyteen, jossa lepattavat uhkaavasti mustat siivet. Jossa ihmiset muuttuvat tahdottomiksi leluiksi.

Muistamme tietysti räväkän Emily Baxterin edellisestä teoksesta. Nyt FBI- ja CIA-agentit pyytävät hänen apuaan New Yorkista käsin. Juuri Baxter onnistui nappaamaan Räsynuken "valmistajan", juuri hän voisi auttaa kopiomurhalta vaikuttavassa rikoksessa. Mutta niin Baxter, kuin hänen parinsa Rouche ja Curtis saavat pian huomata kyseessä olevan paljon suuremman ilmiön. Päähenkilömme itsekään eivät ole siloposkisen puhtoisia, vaan jokainen pihtailee salaisuuksiaan lisäten vain toinen toistensa vainoharhoja.


Sairaan nukkemestarin jäljillä liikkuessa huomaa toisinaan pidättävänsä henkeä. Marionetti ei ole perinteinen jännäri, vaikka aineksia toki siihenkin suuntaan löytyy. Tämä teos kaivautuu psykologisesti lukijan alitajuisiin pelkoihin jättäen valtavan nälän tunteen. Vaikka loppuratkaisu tuntui aavistuksen verran venytetyltä, en voi muuta kuin anoa lisää Colea kiitos ja pian!




"Joskus se, mikä melkein tappaa meidät, koituukin meille pelastukseksi."


***


Kirjan lukenut ainakin Luetut.net.



maanantaina, marraskuuta 05, 2018

Lars Kepler; Lazarus



Lazarus 2018, suom. Kari Koski ja Maija Kauhanen 2018, 551s.



Jokaisen ihmisen kestokyvyllä on rajansa.


Voi huokaus. Voi rakkaus. Sillä sitä Lars Keplerin, ruotsalaisen kirjailijaparin teokset ovat. Niiden kyytiin voi vain heittäytyä. Antaa hurjana tempoilevan, lähes raivokkaasti etenevän tarinan viedä. Voi kyllä, olen jälleen kerran myyty. Lazarus edustaa ehdottomasti lajinsa parhaimmistoa.

Pelkojaan ei voi loputtomiin paeta kukaan, ei varsinkaan, jos jahtaajana on itse paholainen. Tai ainakin häntä muistuttava ihmishahmo; Jurek. Juuri Jurekin takia Joonan oli aikoinaan tehtävä rajut ratkaisunsa perheensä suojelemiseksi, juuri hänen takiaan sankaripoliisimme on kehittänyt monimutkaisen pakosuunnitelman tyttärensä Lumin turvallisuuden varmistamiseksi. Mutta Jurekhan on kuollut.Saga ampui hänet. Vai voiko erittäin mustan sielun omaava henkilö nousta kuolleista?


- Joona, hän sanoo vakavasti. - Tiedän että uskot olevasi vahingollista seuraa, että saatat vaaraan kaikki joista välität.
- Enpä, Joona kuiskaa.
- Sinulla on ollut pitkään niin vaikeaa, mutta ei ole kirjoitettu tähtiin, että aina pitäisi olla sellaista.



Tarina alkaa perinteisissä merkeissä; Oslosta löydetään kuoliaaksi murjottu mies. Mistään tavallisesta juoppotappelusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä miehen pakastearkku pursuilee erilaisia ruumiinosia. Kaikki irrotettuina eri uhreilta. Samalla hautarauhaa rikotaan kovemmalla kädellä. Joonan edesmenneen vaimon pään ylöskaivaminen vihjaa miehelle, että hänen kuvittelemansa tasainen elämä on vain silmänlumetta. Harhaa. Kaikki on suurta valhetta ja petosta eikä paluuta turvallisuuteen enää ole. Joonan on paettava, vaikka hänen työtoverinsa suhtautuvatkin alkuun epäillen "lazarusilmiöön".

Mutta kun ruumisarkuista löydetään elävinä pidettyjä, toiset pitkäänkin sinnitelleitä uhreja, herää myöskin Saga.


Toki se on vaarallista, mutta Sagalla ei ole vaihtoehtoja.
Hän onnistui viime kerralla ja aikoo onnistua nytkin.
Hän aikoo pysyä totuudessa.
Antaa pimeyden pimeyttä vastaan.
Hän katsoo itseään hissin peilistä. Kasvot ovat mustelmilla ja näyttävät vierailta. Silmät ovat tummat ja kiiluvat.



Kuten aiemmin mainitsin, Kepleriin ei tarvitse ikinä pettyä. Lazarus näyttää peloista pahimman; se ei ole oma kuolemasi, se on rakkaimpiesi lähtö mitä hirvittävimmällä tavalla. Vaikka teos on toisaalta vauhdikas ja mukaansatempaava, sen ydinajatus puhuttelee kaiken shokeeraavuuden keskellä; huolenpito läheisistä. Vaikka se maksaisi mitä. Vaikka se maksaisi oman hengen. Ja silti. Voittaako pahuus kuitenkin?


Pimeä, synkeä syksy vaatii vastapainoksi itsensä hemmottelua; sellaista voisi olla vaikkapa Lazaruksen lukeminen.



- Minä nyt vain tarkoitan, ettei elämä ole pelkkää selviytymistä vaan myös elämistä, Lumi sanoo.