Jukka Laajarinne; Pinnan alla pimeä

Atena 2017, 263s.

Kaivaminen oli pinnan alle menemistä. Tiedostamattoman paljastamista. Pinnan alta löydetystä materiaalista pystyi rakentamaan linnoja, sen avulla pystyi kohottautumaan ylemmäs. Tiedostamattomaan kätkeytyi aarteita ja toisaalta myös sudenkuoppia. Juuri se, mitä emme tiedä, on meille vaarallisinta.



Mitä jos unet ja muistot saisivat kollektiivisen muodon? Jos pinnan alla vaaniva Varjo konkretisoituisi? Ja onnettomuudet, kauhut alkaisivat levitä ympäri maailmaa valtavien vesimassojen tavoin. Jos epidemia leviäisi jopa sanoista, katseista, samoissa tiloissa oleilusta?

Kun terapeutti Kaarlo Nuortevan asiakas kertoo lapsuuden aikaisesta hukkumismuistostaan Korkeasaaren eläintarhan edustalla, kuulee mies lähes identtisen tapauksen heti uutisista. Maailmalla kuohuu muutenkin Ilmestyskirjan tyyliin; on tulvia, maan sortumisia, mielenosoituksia... Onko se menoa nyt? Vai voiko tapahtumiin vaikuttaa menemällä pintaa syvemmälle, menemällä ihmismielen sysimustiin labyrintteihin?



Muodoton huoli kouraisee sisuksiani. Siinä se on taas. Lammet, kuin eläintarhan osastot, ja joukoittain ihmisiä luisumassa niiden vesiin. Eläintarhan ja joukkohukkumisen yhdistelmä. Mistä pirusta tässä oli kysymys? Ei, ei mitä tahansa ihmisiä. Tyttöjä. 



Jukka Laajarinteen uusin romaani Pinnan alla pimeää lupaa takakantensa perusteella nannaa dystopiafaneille. Uhan tuntu, jopa kauhu pirskahtelee voimakkaastikin pintaan. Kuinka paljon, kuinka laajasti mielen sakkaa me jokainen mukanamme kannammekaan. Entä jos se kaikki jotenkin yhdistyisi? Ja kuitenkin... Nyt on todettava samoin kuin Wennstamin teoksen kohdalla, että liekkö kirjailija unohtanut kirjoittavansa romaania, eikä psykologista tutkielmaa? Myönnän tekstin menneen suurimmaksi osaksi aika pitkälti ohi maallikon järjen. Aihe on ihan  mielettömän kiinnostava, joten tämä on sääli! Olisin niin kovasti halunnut romaaniin rakastua. Aina ei kuitenkaan voi voittaa. Odotan innolla miten tämä toisille lukijoille avautuu, vai avautuuko ollenkaan; etenkin loppuratkaisu meni minulla täysin yli hilseen. Tajusiko sitä joku muu?

Seuraavaksi jotain takuuvarmaa; Joona Linna, come to mama.



Mutta hulluuden rajat ovat kauempana kuin kykenemme edes kuvittelemaan. Sodat ja kansanmurhat ovat kuitenkin, pahimmillaankin, pelkkä varjo siitä, mihin kollektiivisen sielun sairastuminen voi äärimmillään johtaa.

En voi kuin toivoa, että meidän huolemme on liioitelu.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Omppu Martin ja Marika.

Helena Waris ja Janne Nykänen; Entropia

Kustannus Aarni 2015, 228s.

- Suomessa on jotain ikävää meneillään, Marina myönsi. - Tai koko maailmassa...
- Älä! Ethän sinä olekaan umpisokea, Jon ilahtui.
- Mutta olisi kannattanut pitää laput silmillä, Marina sanoi ja haukkasi keksistä palan.


Kuultuani kirjaherkusta nimeltä Entropia, halusin sen välittömästi kuumiin näppeihini. Aikuisille suunnattua dystopiaa kun löytyy hävettävän vähän (korjatkaa ihmeessä, jos olen väärässä!), ja maailmanlopun Suomi-tarinat menevät aina heittämällä lukulistalle. No minähän ahmaisinkin Entropian yhdeltä istumalta (samoin kävi muuten miehelleni, joka yleensä on aavistuksen minua hitaampi lukija). Odotukset olivat pilvissä, kyllä, mutta kuitenkin romaani onnistui ilahduttamaan olemalla vielä parempi, tarjoamalla sivu sivulta yhä sähköisemmäksi käyvää tunnelmaa.

Vaikka tarinan Suomessa sähkö onkin kortilla. Sitä tarjoillaan, varsinkin tyhjenevillä maaseuduilla, harvoin ja niukkoina annoksina. Katastrofi juontaa juurensa Mustaan Tiistaihin, jonka jälkeen maailma ei ole enää palautunut entiselleen. Ja maaseudulle, sinne missä eletään kaikkein ahtaimmin, romaani meidät viekin.

Eräänä iltana keskellä ei-mitään asustava Jon saa odottamattoman vieraan. Sateen kastelema, viluissaan hytisevä Marina pyytää kyytiä Pääkaupunkiin. Mahdotonta. No, jos ainakin yösijan saisi aikana, jolloin inhimillisyys on yliarvostettua. Pitkin hampain yrmeä Jon suostuu.


- Sinäkö sen selvität? Marina kysyi.
- Minä. Ja sinä, Jon vastasi.
- Siksikö sinä hait minut bussipysäkiltä? Marina kysyi.
- Siksi, Marina. Siksi minä hain sinut. Minä tarvitsen sinut.


Tästä alkaa sutjakalla ja ihanan uskottavalla dialogilla varustettu dystopinen seikkailu, jossa salaisuudet saavat suut suppuun eikä yhteentörmäysiltä voida välttyä. Näitä tulee uhkaavilta tahoilta, Marina kun tuntuu olevan hengenvaarassa, sekä maatalon seinien sisältä; pääparin kemiat räjähtelevät ja paukkuvat. Kaupunkilaiselämään tottunut fiinihko toimittaja Marina ylenkatsoo alkuun juntahtavalta peräkammarin pojalta vaikuttavaa Jonia. Jon taas naurelee partaansa Marinan uusavuttomuudelle ja sinisilmäisyydelle maan todellisesta tilasta. Pikku hiljaa tutustutaan, nivoudutaan yhdessä maailmaa vastaan. Tuulen suunta on vaihtumassa jopa ihastumisen puolelle...

Ja nyt rakas aviopari, Helena Waris ja Janne Nykänen! Kiitän lämpimästi tähänastisesta, mutta jään odottamaan janoisena, malttamattomana tarinalle jatkoa!



Näin tässä nyt kävi.
Vaistolla mennään.


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Morre, ja Suomi Lukee - Krista

Salla Simukka; Jäljellä

2012 Tammi, 222s. (pokkariversio)

Hän odotti kolmen päivän ajan, että jotain tapahtuisi,
Hän odotti, että häntä tultaisi hakemaan.
Hän odotti, että katastrofi iskisi.
Hän odotti, että televisio, radio, netti tai kännykkä alkaisi toimia.

Missä: Tampereella, Helsingissä, Suomenlinnassa, lähitulevaisuudessa.

Miksi: Dystopiateeman takia, myös koska olen ollut aikeissa jo pitkään tutustua Salla Simukkan laajaan tuotantoon.

Stoori: Koet olevasi ulkopuolinen, yksinäinen niin omassa perheessäsi, kuin koko maailmassa. Karkaat kotoa vain yhdeksi yöksi. Heräät, hipsit takaisin tuttuun taloon ja huomaat, ettei siellä olekaan ketään. Ei naapurissa, kaupungilla, missään. Olet yksinäisempi kuin ikinä. Epätoivoinen, kauhuissasi.

Kirjassa käydään Suomenlinnassa - paikassa jonne menetin sydämeni viime kesänä

 

Kenelle: Nuorille, nuorille aikuisille, ikinuorille, aikuisille, vanhuksille... Näin upeaa kirjaa voivat lukea kaiken ikäiset, joten esimerkiksi kirjaston käyttämää luokitusta ei kannata säikähtää.

Tunnelma: Todella taitavasti laadittua psykologista jännitystä. Lukija pääsee päähenkilön nahkoihin kauhistelemaan tyhjäksi käynyttä maailmaa. Olosta tulee epätodellisen kammottavan riehakas.

Plussat: Ai-van mahtavan koukuttava, vahva tunnelmainen kirja aiheesta, joka ei voi olla aiheuttamatta väristyksiä. Olen itsekin miettinyt ja lapsena itse asiassa pelännytkin tilannetta, jossa yhtäkkiä huomaisin olevani maailman ainoa ihminen.

Miinukset: Murina muminaa jälleen kansista. Vaikka ne ovatkin kauniit ja aiheeseen sopivat, saattaa tuo nuori kaunis tytön naama aiheuttaa meissä vanhemmissa lukijoissa pelkotiloja, vääränlaisia kuvitelmia teoksen pinnallisuudesta. Kun itse ensimmäisen kerran näin romaanin, en ikinä uskonut joku päivä siihen tarttuvani. Pöh. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni. Varsinaisestihan kirja ON nuorille suunnattu joten...

Oih!

Yleistä: Ilmoitusluontoista asiaa mussut. Tämän lukijan pitkä työttömyysjakso päättyy helmikuussa. Tarkoittaa, etten ehdi samaan tahtiin lukemaan, saati päivittämään blogia. Kuitenkin, kuten yställeni totesin, ei ole elämää ilman kirjoja. Kuitenkaan, en tahdo ottaa paineita. Mistään. Antaa elämän nyt viedä, kuljettaa. Tahdon langeta, antaa sen kantaa. Mutta pysyn täällä. Varmasti.

Muualla: Kirjasta on blogattu niin runsaasti, että kurkistakaapas tänne mikäli tahdotte lukea lisää kirjaparista, jonka toisen osan, Toisaalla bloggaan aivan pian.


Oli kuvia mustikkametsästä, Viikin-saaresta, telttaretkeltä. Oli kuvia, joista Emmi saattoi melkein kuulla hyttysten ininän, tuntea nuotion tuoksun ja maistaa proteiinimakkaran suussaan. Lasse, hän ja Milla seisoivat rivissä kumisaappaat jalassa ja ihan törkeät vaatteet päällä.


***

Helmet-haaste kohta 27 Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha

Et stille umaerkeligt drab 2010, suom. Aino Ahonen ja Siltala 2014, 450s.

Nina jäi istumaan hetkeksi. Hän mietti taas pitäisikö hänen hankkia uusi työpaikka. Sellainen josta ei tulisi tällaista oloa. Jotakin oli pahasti pielessä, jos kuolemanpelkoa piti lääkitä Panadolilla.

Poika matkalaukussa -teos polkaisi käyntiin mainion uuden dekkarisarjan, jossa päähenkilönä toimii sairaanhoitaja Nina Borg. Kuten usein (tai paremminkin yleensä) trillerisarjoissa, myös tässä tarinan sankari/sankaritar on jo ennestään traumatisoitunut henkilö. Nina Borgin tragedia on liiallinen auttamisenhalu, tarve pelastaa yksin koko maailma, vaikka hintana olisi oma avioliitto. Sympaattisen tarmokas Nina ei voi olla voittamatta lukijaa puoleensa, ja hän onkin koko sarjan sydän. Suuri sydän.

Tällä kertaa Ninaa pyydetään auttamaan tilapäismajoitukseksi muutetussa autohallissa majailevia romaneja. Osa heistä on sairastunut omituiseen vatsatautiin, joka tietysti lankeaa myös auttajan ylle. Paikan miehet yrittävät estää Ninan pääsyä sairaiden lasten luokse varjellaksensa jotakin. Tämä luonnollisesti herättää päähenkilömme mielenkiinnon.

Mutta kirja ei kerro pelkästään Ninasta. Se on myös nuoren romanimiehen, Sandorin tarina. Sandor tulee sotketuksi soppaan vastoin omaa tahtoaan, ja hän lähtee auttamaan liian uskaliasta pikkuveljeään kauaksi molempien kotimaasta. Pikkuveli kun on päätynyt Tanskaan myydäkseen salaperäisen, laajasti tappavan löytönsä. Miksi? Tarkoituksena pelastaa köyhyydessä elävä, sorrettu perhe. Romanien järkyttävistä olosuhteista olen jossain määrin tietoinen, mutta teos antoi nyt asiaan enemmän valoa.

Kirja alkaa Pohjois-Unkarin sotilassairaalan raunioista edeten kohti Tanskaa, joka toimii varsinaisena tapahtumapaikkana.

Täytyy sanoa, että romaani imaisi minut niin syvälle mukaansa, etten muistanut tehdä edes sitaattilainauksia (minähän olen keräilijä - keräilen sitaatteja). Jo Poika matkalaukussa lupaili hyvää, ja Hiljainen, huomaamaton murha täytti korkealle nousseet odotukset. Kirjasarja on humaanimpi kuin useimmat dekkarit, eikä se päästä lukijaa helpolla. Hätä sorrettujen puolesta, auttamisenhalu, rohkeus ovat sarjan avainsanoja. Teos ei kuitenkaan sorru sentimentaalisuuteen, päinvastoin. Se on ylpeä ja uljas, siinä missä myös äärimmäisen jännittävä.

Mukaan mahtuu muuten Poika matkalaukussa -kirjastakin löytyvä sivujuoni, josta toivottavasti voimme pian lukea lisää. Erään pienen tytön ja hänen äitinsä kohtalo jäi tätä lukijaa piinaamaan...

Lisää blogisavuja Nina Borgille toivon minä!


Henkiinjääminen, Nina ajatteli. Se meni kaiken muun edelle.

Siri Kolu; PI Pelko ihmisessä

Otava 2013, 285s.

Joku minun ikäiseni tyttö silittelee horsmia ja ohdakkeita ja miettii elämäänsä. Hänellä ei ole aavistustakaan, että me elämme täällä hänen jalkojensa alla, lokerossamme kuin laatikossa elävät poistaitetut paperinuket. Minä elän Anne Frankin elämää, mutta minulla ei ole salaista siipeä, minulla ei ole päiväkirjaa eikä minulla ole toivoa.

Siri Kolun Pelko ihmisessä -teos lukeutuu harvinaisuuksiin, joita välillä napsin mukaani kirjastosta täysin randomina. Tulee mieleen aika ennen blogistaniaa, vinkkauksia, vihjeitä, se aika, kun menin kirjastoon ihan vain tuulia haistelemaan. Mukaan lähti kirjoja heiveröisin kriteerein. Suoraan sanottuna minulla ei ole ikävä niihin päiviin. Rakastan kaikkea valmista. Varmaa. Sitä valinnan helppoutta, kun joku blogiystävä on jo valmiiksi jonkun kirjan hyväksi havainnut.

Joka tapauksessa Kolun kirja lähti mukaan syystä, että se oli aseteltu houkuttelevasti esille ja nimikin kolahti. Wow, minkä lukuelämyksen tarina minulle tarjoilikaan! Olen varma, että kirjasta on blogistaniassakin (paljon) kirjoitettu, ja näitä arvioita lähden pian lukemaan. Mutta en vielä. Nyt kerron teille oman mielipiteeni Pelosta ihmisessä.

Kirja kertoo Petristä, Tuomaksesta ja Pilvistä. Ennen kaikkea Pilvistä. Se on pelottava, todellisen oloinen tarina Suomesta, jonne on rantautunut koko maailmaa ravisuttava P-influenssa. Tauti on eräänlainen mutaatio, joka tekee kantajastaan selkärangaltaan käyrän antaen tälle myös ylimaallisia taitoja. Pihmisiksi kutsutut tartunnan saaneet siirretään Luoliin. Kirja alkaa, kun Pilvi vankeuteen, täysin uudenlaiseen elämään joutuu.

Petri puolestaan on Pilvin suloisen höperö veli. Petri, joka tahtoisi elää ihan tavallisen teinipojan elämää, mutta kuinka se olisi hulluksi tulleessa maailmassa mahdollista? Nuorta miestä piinaa kadotetun sisaren kohtalo; Pilvi olisi saatava vapaaksi hinnalla millä hyvänsä.

Tuomaksen osuus jää teoksessa sopivan salaperäiseksi. Hän on Pilvin entinen rakastettu, joka päättää nyt aloittaa oman, järjestäytyneen sotansa influenssan turmelemaa maata kohtaan.

Ja kuitenkin, tämän kaiken keskellä nuorten ajatusmaailmassa on samaa nostalgiaa kuin esimerkiksi Valoavaloavaloa -romaanissa:


- Jos meni tiettyä reittiä kouluun, saattoi melkein nähdä Sen ihmisen, jonka tiesi tulevan samaa kautta. Saattoi melkein ajatella, että kun levyt on kaupan levytelineessä tietyn levyn kohdalta auki, että Se on selannut niitä ihan hetki sitten. Kirjastossa saattoi melkein katsoa, mitä se haki koneelta, jos se unohti sulkea sen jälkeensä. Saattoi melkein uskaltaa. Melkein riskeerata. Melkein olla hullu sinä päivänä Sen takia.


Soljuvan notkea kieli, aitous ja armottomuus tekivät romaanista ikimuistoisen. Jatkoa odotellessa!


Mutta minä en halua mitään. En halua vapautta.
Haluan hänet ainoastaan minulle.
Haluan tietää, että hän on minun.

En halua sanoja. En tunnustuksia. En oikeuksia häneen.
Kahta ensimmäistä minä en tarvitse.
Ja se kolmas minulla jo on.

***

Muita bloggauksia löydät esim. täältä

Taikakirjaimet
Kannesta kanteen, sivusta sivulle
Lukukeskus
Kirjaneidon tornihuone
Nannan kirjakimara
Kaiken ei tarvitse olla totta
Morren maailma

Sarah Lotz; Kolme

The Three2014, suom. J. Pekka Mäkelä ja Karisto Oy 2014, 494s.

CCN-kanavan ja Time-lehden yhdessä teettämässä äskettäisessä kyselyssä hukeat 69 prosenttia uskoi, että Mustan torstain tapahtumat saattavat olla merkki maailmanlopun lähestymisestä.

"Musta torstai" on päivä, jolloin neljä matkustajakonetta putoaa kohtalokkain seurauksin ympäri maapalloa. Kaikki tämä yhden tunnin aikana. Yksi Floriaan, yksi Japaniin, yksi Etelä-Afrikkaan ja vielä yksi Portugaliin. Koko maailma pidättää henkeään. Lentoliikenne suljetaan toistaiseksi. Uhreja monia satoja, joka koneessa. Mutta. Jokaisesta kolmesta koneestä jää henkiin yksi lapsi. Mitä tällainen voi tarkoittaa?

Siitä alkaa valtava salaliittoterioiden vyöry. Perustetaan erilaisia lahkoja, joiden mielestä Ilmestyskirjan tapahtumat ovat nyt näiden lasten muodossa alkaneet. Toiset epäilevät, että asialla häärivät ufot. Niin tai näin, suuri osa väestöstä saadaan lietsotuksi hysteeriseen tilaan, ihmiset kun ovat sitä mieltä, etteivät lapset ole sitä, mitä päällepäin näyttävät.

Teoria ei ole täysin tuulesta temmattu. Sukulaiset, joiden hoitoon vanhempansa menettäneet lapset sijoitetaan, saavat huomata pikkuisissaan monenlaisia muutoksia. Huojennus ja valtava ilo siitä, että juuri he saavat olla selviytyneiden omaisia, juuri he saivat rakkaansa takaisin, vaihtuu epäluuloihin. Eikä media jätä näitä perheitä rauhaan.

Mutta koska pudonneita koneita oli neljä, mahtaako jostain löytyä vielä yksi lapsi? Ja jos löytyisi, mitä merkitystä hänellä olisi maailmanlaajuista hysteriaa ajatellen? Joko loppu on todella täällä? Maailmanloppu.

Sarah Lotzin teos on jo ulkoiselta olemukseltaan hieno. Kun sain sen käsiini, olin varma, että nyt lähennellään jotain samanlaista fantastisuutta, pottia, jonka Marisha Pessl räjäytti viime kesänä Yönäytöksellään. Kirjojen rakenteissa on paljon samaa. Tässä ei mennä tavallisella kerronnalla, tämä on koottu silminnäkijöiden lausunnoista, nettikirjoituksista, bloggauksista, lehti-tiedotteista. Virkistävän erilainen koostumus siis.

Kolme on kirja, johon kuvittelin päätä pahkaa rakastuvani. Mutta mutta. Vaikka teosta ei sen aloittamisen jälkeen todellakaan voinut laskea käsistään, koin pienoista pettymystä. Ei yltänyt tämä Yönäytöksen tasolle, ei. Kirjan kikkailu koitui jossain määrin sen kohtaloksi. Mietinkin, että tarina olisi saattanut olla huomattavasti pelottavampi perinteisellä kerronnalla. Jännitystä jäin kaipaamaan lisää, lisää tarinointia noista lapsukaisista, jotka onnistuivat välillä nostamaan niskakarvani pystyyn.

Suositeltavaa lukemista kuitenkin koukuttavuutensa puolesta.


Jos tapaan metsässä jonkun, jonka ajattelen olevan itsemurha-aikeissa, pyydän häntä ajattelemaan millaista tuskaa hän tuottaa jälkeenjääville perheenjäsenilleen ja muistutan, että aina on toivoa. Osoitan metsän kasvualustana toimivaa vulkaanista kalliota ja kerron, että jos kerran puut kykenevät kasvamaan niin kovalla ja armottomalla pinnalla, niin jokainen voi rakentaa elämänsä uusiksi kaikkien mahdollisten vaikeuksien päälle.

***

Kirjan ovat lukeneet myös

Annami
Notkopeikko

Stephen King; Kuvun alla

Under the Dome 2009, suom. Ilkka Rekiaho ja Tammi, 1366s. (pokkariversio)

"Ei tule tapahtumaan", Barbie sanoi. Mutta hän ei ollut varma. Hänestä tuntui, että jos tilanne jatkuisi riittävän pitkään, jokainen päivä Chester's Millissä olisi mitä-vain-voisi-tapahtua-päivä.

No niin. Kuvun alla, jokaisen niskahartiavammaisen painajainen ulkoiselta olemukseltaan, on nyt luettu loppuun. Kirja on edennyt pienissä pätkissä. Siinä samalla kun olen lueskellut arvostelukappaleita, olen tilaisuuden tullen karannut Chester's Milliin, pieneen kaupunkiin, jonka asukkaat ovat järkyttävässä pulassa. Eristyksissä muusta maailmasta. Kuplassa. Painajaisessa. Kuvun alla.

Ja nyt kun olen ainakin jollain tavalla pikkukaupungin niin tutuiksi ja jopa rakkaiksi tulleet asukkaat hyvästellyt puhdasta ilmaa hengitellen, en voi olla tuntematta ikävää. Näissä paksuissa opuksissa on oma tenhonsa. Niitä ei vain lueta ja unohdeta. Ne eletään, ne koetaan ja kun viimeinen sivu, viimein, koittaa, ollaan taas oman onnen nojassa. Lyhyesti; Stephen King vahvisti paikkansa tämän kirjan myötä yhtenä suosikkikirjailijanani. Hänen tyyliinsä ei voi olla hullaantumatta. Juonenkuljetukseen, mielikuvituksen nerouteen. Ja huumoriin, joka kulkee vaikkapa tähän tapaan:

Julia läimäytti sen hänen kämmenelleen ennen kuin hän ehti jatkaa loppuun. "Coxin numero on muistissa."
"Hienoa. Nyt kun vielä tietäisi, miten se haetaan sieltä."
Joe otti puhelimen hänen kädestään. "Keskiajaltako sinä olet?"

Ja huumorin pilkahduksia teos todellakin tarvitsee, sen verran on synkkää kyytiä luvassa. On pikkukaupunki Chester's Mill, jonka ylle ilmaantuu läpinäkyvä, läpipääsemätön valtava kupu. Kestävä, kuten pian huomataan, tehty kuin toisessa maailmankaikkeudessa. Asukkaat jäävät kaupunkiin vangeiksi, oman onnensa nojaan. Jokainen selviytyy tyylillään kauhun kasvaessa. Ruoka uhkaa loppua, ilmanlaatu heikentyä. Kasvit kuolevat, lämpötila nousee... Ja ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, kaupungin johtohahmo päästää huulluutensa valloille. On vain yksi mies, joka voisi tilanteeseen jonkinlaista tolkkua saada, mutta hänet vangitaan murhista, joita mies ei tietenkään ole tehnyt.

Pikku hiljaa kaupungin asukkaiden on puolensa valittava. Vanha kunnon hyvän ja pahan taistelu riehuu, eikä kukaan ole turvassa, koska salaperäisen halloweenin uhka lepää ennustuksen muodossa asukkaiden yllä...

"Näetkö?" Judy ei itkenyt, mutta hänen silmänsä olivat suuret ja totiset, täynnä jonkinlaista tietämystä, joka oli liian tummanpuhuvaa ja monimutkaista sanoin ilmaistavaksi. "Halloween on jo alkanut."

Oijoijoi mikä teos! Hullaannuin tähän totaalisesti! Tv-sarjaa en ole nähnyt enkä tule katsomaan, koska en tahdo minkään rikkovan omia mielikuviani henkilöistä, tapahtumista, koko katastrofista. Suurella syrämellä voin kirjaa kuitenkin jokaiselle suositella! Ja minun polkuni ihmeellisessä King-maailmassa jatkukoon.

Minne ikinä mennään, siinä sitä ollaan. Meidän aikamme suuri zen-totuus.

***

Teoksen on lukenut moni. Täältä pääsette alkuun.

Vilja-Tuulia Huotarinen; Valoa valoa valoa

Karisto 2011, 175s.

Ihomme on pehmeää ja veremme kirkasta kuin kynsilakka Cover Girl.

Viime aikoina minua on piinannut (ah, ainako noita piinaajia jostain suosta nousee?) bloggausfobia. Olen lukenut huikean hyviä teoksia, elänyt niiden mukana henkeä pidätellen, toisinaan paperipussiin huohotellen. Mutta. Kun istahdan koneen ääreen, kaikki katoaa. Lukuelämys unohtuu, se mitä lopulta tapahtui, ja jäljelle jää vain tunne. Tunne. Tuntemista. Siitähän tässäkin teoksessa on kyse. Ja jos pitäisi mainita se yksi tietty tunne Valoa valoa valoa -kirjasta, se olisi kaiho. Toki myös intohimoinen sähköisyys, mutta onko se taas tunne ollenkaan?

Jäljelle jäi vain Mimi.
Takki auki ja iho auki.
Joskus puhutaan avoimesta sydämestä. Mutta oikeastaan silloinkin tarkoitetaan huokosten hengitystä ja karvojen kurottautumista. Punaisen ja lämpimän ihon alttiutta.
Sillä meidän pintamme on herkintä meissä.

Luettuani Vielä joskus kerromme kaiken -romaanin, jäin peräänkuuluttamaan kiihkoa. Daniela Krienin kirjasta mieleen jäi hienous, jonkinlainen elegia. Vilja-Tuulia Huotarisen teos puolestaan on raivostuttavan räjähtävä, rähjäinen, rujo. Ja ehkä juuri siksi niin päällekäyvä, helposti samaistuttava, lähes nostalginen. Koska uskokaa tai älkää, minäkin olen joskus ollut neljätoistavuotias tyttö.

Neljätoistavuotiaana mahdottomatkin valinnat tehdään sokkona. Mansikka vai mustikka. Mustikka vai mansikka. Koko ajan märät ja tahmeat kädet.

Valoa valoa valoa on tarina kahdesta tytöstä, heidän näytellystä ystävyydestään Tsernobyl-kesänä 1986. On omaääninen kertoja Mariia Ovaskainen ja hänen ns. sisarensa, kaivattunsa, suuri rakkautensa Mimi. Teos kertoo Mimistä, köyhästä ja salaperäisestä tytöstä, jonka himo on liukasta, tuska kirkasta, Mimistä, joka säteilee valoa valoa valoa. Ja siinä valossa, säteilyssä Mariia saa yhden kuumeisen kesän viettää.

Romaani voitti vuonna 2011 Finlandia Junior-palkinnon eikä suotta. Vaikka teos kaiken järjen mukaan on suunnattu nuorille, voin vakuuttaa, että myös me nuorekkaat vanhukset voimme romaanista nauttia. Kirjaa onkin uutterasti luettu, blogattu samaten. Katsokaa vaikka Googlesta. Minun ihoni alle nämä tytöt upposivat ja kirja kuuluu niihin aarteisiin, joita ei ihan helpolla unohda.


MISTÄ MUUSTA  voi kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta?
Salaisuuksista jotka kätkemme niiden takia.

Kristina Ohlsson; Paratiisiuhrit

Paradisoffer 2012, suom. Pekka Marjamäki ja WSOY 2014, 438s.

Ruotsalaiset eivät tienneet, mitä todellinen pelko tarkoitti. He luulivat, että pelko on se, mitä ihminen tunsi silloin kun matkatavarat sattuivat saapumaan lomakohteeseen kolme tuntia myöhässä tai kun sähkön hinta nousi parilla prosentilla.

Tuota tuota. Nythän on näin, että olen lukenut kaikki Kristina Ohlssonin aiemmat suomennokset. Tykästynyt, ensin varovasti ja sitten yhä tulisemmin. Kirjojen aiheet ovat olleet vaihtelevia, mutta joka tapauksessa kaikki yhtä vetäviä. Kun sitten luin tämän uutuuden takakannen, jouduin pariin otteeseen nieleskelemään... Että lentokonekaappaus? Että terroristeja? Nämä ovat henkilökohtaisia kompastuskiviä minulle, eivät niin kovin... kiinnostavia.

Fredrikan vatsaa nipisteli hermostuksesta. Yli neljäsataa ihmistä oli loukussa lentokoneessa, jolta oli evätty laskeutumislupa. Pahimmassa tapauksessa kone syöksyisi maahan tai tuhoutuisi, kun ruumaan salakuljetettu pommi räjähtäisi.

Alkujärkytyksen jälkeen huomasin, että juoni imaisi kuin imaisikin minut tiiviisti mukaansa. Olihan tässä jännitystä. Kaapattu kone, Arlandasta New Yorkiin suuntaava lento, jonka kyydissä neljäsataa matkustajaa. Koneesta löytyy viesti, jonka mukaan matkalle mukaan on ujutettu pommi. Koko jumbojet räjähtää kirjaimellisesti taivaan tuuliin, mikäli kirjeen ohjeita ei noudateta. Bensaa riittää 13 tunniksi, Yhdysvallat eivät anna lupaa laskeutua ja aikataulu kiristyy reiluun kymmeneen tuntiin, jonka aikana tilanne olisi selvitettävä.

Tällä kertaa päähenkilöksi nousee raivokkaan kova mutta asiantunteva Eden Lundell. Aiemmista osista tutut Fredrika Bergman ja Alex Recht joutuvat auttamaan terroristijahdissa. Keitä uhkauksen takana oikein on? Tehtävä tuntuu täysin mahdottomalta. Tunnit vierivät, paniikki kasvaa niin maan päällä kuin koneessakin.

- Me olemme sorkkineet vähän sitä sun tätä. Yritämme seurata kymmeniin eri suuntiin johtavia jälkiä, mutta emme etene yhtään mihinkään. Koko touhu on kuin suoraan jostain koomisesta dekkarisarjasta.

Ruotsista tulee valtavasti hyviä jännärikirjailijoita, mutta Ohlsson poikkeaa massasta älykkyytensä takia. Kirjat ovat suorastaan pelottavan täydellisiä, fiksuja, ajatuksiaherättäviä. Maanläheisyyttä näistä on turha etsiä, tästä globaalista katastrofipaketista vielä vähemmän kuin aiemmista kirjoista. Teos on hyvä. Se on suorastaan loistava, sitä ei käy kieltäminen. Tämä ei vain ollut ihan minua, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö se voisi iskeä hyvinkin voimallisesti johonkin toiseen lukijaan.


Oli jotain vieläkin pahempaa kuin se, että joku tiesi totuuden ja päätti vaieta siitä. Ja se oli se, ettei totuutta tiennyt kukaan.

Mikael Niemi; Veden viemää

Fallvatten 2012, suom. Jaana Nikula Like 2013, 298s.

Joka ikinen niistä murtuu, Vincentin mielessä kävi. Pato toisensa jälkeen, kuin dominopalikat. Ja joka padon jälkeen pääsisivät irralleen aina vain suuremmat vesimassat. Tekoallas oli ääriään myöten täynnä, koko jokilaakso jyrättäisiin maan tasalle. Ligga oli heidän allaan. He lensivät suoraan kuolemaantuomitun voimalaitoksen yli pysähtymättä ja odottamatta kuoliniskua. 

Jos tartut Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä -kirjailijan tuoreimpaan, varaudu vetämään vettä henkeen. Varaudu tukehtumaan hitaasti, tai niin nopeasti, ettet ehdi silmiäsi räpäyttää. Sillä kirja vie sinut suoraan hornaan, veteen, joka ei olekaan vettä vaan jotain elävää. Jotain sanoinkuvaamattoman hirveää. Ruskeaa, kuohuvaa oksennusta, jonka vauhti rusentaa luut ruttuun ennen kuin ehdit edes huomata. Varaudu kohtaamaan katastrofin saavuttamat henkilöt, joista jokainen on hengenvaarassa. Ja jokaisella konstinsa selvitä.

On helikopteria ajava Vincent, joka ei ole toipunut riitaisasta erosta. On Henny, Vincentin rikkaaseen alkoholistiin ja pioneihin vaihtanut. Pariskunnan tytär Lovisa, joka odottaa esikoistaan. On Lena, Barney, Adolf, Sofia, on kauhu, joka iskee kuin kirves keskellä kirkasta päivää. Tai ei, ei kirkasta, koska koko syksyn on satanut jotain harmaata, armotonta. Luulajanjoen rauhallinen elämä saa nyt päätöksensä, kun jokitsunami nielee alleen kaiken. Evakuointi on auttamattomasti myöhässä, henkilöiden on vain selvittävä parhaaksi katsomallaan tavalla. Pelastettava itsensä, tai toiset.

Mikael Niemen teksti imaisi mukaansa tsunamin voimalla. En muista lukeneeni juurikaan katastrofi-aiheisia kirjoja, ja koska romaania on ehditty liputtamaan jo täältä, täällä , täällä, ja täällä innostukseni heräsi. On aina avartavaa ottaa hyppy omalta mukavuusalueelta ja antaa vain virran viedä. Toisaalta minähän rakastan psykologisia romaaneja, ja sellainen Niemen kirjakin, pohjamutia myöten on. Kuvaus tavallisista ihmisistä epätavallisissa tilanteissa. Näistä aineistahan parhaat teokset rakennetaan. Tai no, en ole kyllä aivan varma Niemen henkilöiden tavallisuudesta.... Kun vastassa on hirviö, on toimittava vaiston varassa ja silloin nähdään, mitä tekoa lopulta kukin on. Toinen päätyy jopa raiskaukseen ja murhiin, toinen tahtoo pelastaa mahdollisimman monen. Toista vie äidinvaisto, ihan sama mitä itselle tapahtuu, kunhan jälkeläinen säästyy.

Sofian tarina on näistä ehkä minulle se kaikkein kohtitulevin. Hänhän palaa evakuoidusta laaksosta takaisin kotiin, täysin hintoja kyselemättä, koska pelkää, ettei voimaton tytär olekaan lähtenyt aamulla kouluun... Lapsen luokse on päästävä, keinoja kaihtamatta.

Mikael Niemi kirjoittaa rosoisesti ja paikoin jopa raa'asti. Hänen tekstinsä on upean syvällistä ja jäin miettimään tarinan pointteja ehkä liiankin. Mikä olikaan motivaatio romaanin takana? Tähän en osaa vastata, mutta lukuelämys kyllä herätti, ravisutti, suututti mutta myös kosketti. Suosittelen!

Sitten hän avasi suunsa ja veti vettä henkeen. Ei se ollut niin hirveää kuin hän oli kuvitellut, se kävi odottamattoman helposti. Siinä oli maku joka oli kuin pilaantunutta kaalia. Vanhoja perunoita jotka olivat alkaneet käydä, perunanjätteitä ja huuhteluvettä. Jotain mikä oli kiehunut hyvin kauan ja saanut sitten jäähtyä hitaasti, jotain mikä oli unohtunut kannen alle. Maku häiritsi häntä, ilman sitä olisi tuntunut paremmalta, mutta nyt oli niin kuin oli. Pimeys tihentyi vääjäämättä.