sunnuntaina, marraskuuta 30, 2014

Maritta Lintunen; Hulluruohola

WSOY 2014, 307s.
Suuri ja dramaattinen poikkeavuus ei sittenkään aiheuta pahinta huolta. Siihen löytyy useimmiten hoitokeino lääketieteen ja psykiatrian puolelta. Huolta aiheuttavat juuri nämä pienet inhimilliset säröt. Heikkous. Hauraus. Lokeroimattomuus. Tavallista voimakkaampi mielikuvitus. Niitä on monen vaikea kestää lähimmäisessään.

... Ja tällaisille paikattomille, uniinsa eksyneille, ovat aina Hulluruoholan ovet auki. Miehille ja naisille, joiden kipu saa ylikuormittuneet aivot etsimään pakopaikkaa toisista todellisuuksista. Taajuuksista, joita muun maailman on mahdotonta ymmärtää.

Kuka täällä osasi määritellä mikä oli todellisuutta? Hulluruoholassa peilit käyristyivät.

Sara on tavallinen, keski-ikää lähestyvä maailmanmatkaaja. Tarinan alussa hän palaa nuutuneena, matkamuistoksi saamastaan kuumeesta kärsien Helsinkiin. Tuskin Sara ehtii päätään tyynyyn kallistaa, kun jo ovikello soi. Janne Järän, Saran isoisän uskollinen autonkuljettajahan se siellä, ja sitten mennään, sitten istutetaan tahdottomaksi väsynyt nainen takapenkille ja kyyditään hänet uudelle työpaikkalleen.

Kun Sara herää vanhasta hotellimaisesti sisustetusta kyläkoulusta, katsoo ikkunasta vastaan autius. Metsä, taivas, hiljaisuus. Käy ilmi, että Riihi-nimistä paikkaa, jonne Sara on päätynyt, ei löydy edes kartalta, mutta jossain päin itäsuomea se sijaitsee. Sara, joka on koko ikänsä juossut karkuun, jää nyt tämän hetken vangiksi. Sara, jonka juurettomuus näyttäytyy kipeämpänä, kuin nainen osasi ikinä kuvitellakaan. Vain omien käsivarsiensa sisällä hän on kokenut olevansa turvassa. Vain omaan itseensä voinut luottaa.

Mitä tapahtuu, kun paikan varsinainen merkitys selviää Saralle? Riihen koulusta tulee Hulluruohola, jonne muutama tähän elämään sopeutumaton sijoitetaan. Hulluruoholassa kuiskivat toiset todet, kun mielikuvitukselle annetaan vapaat kädet. Siivet. Viimein nämä hylkiöiksi luokitellut persoonat saavat toteuttaa itseään ilman aina niin vaativan ympäristön paineita.

Mutta onko Hulluruohola tosi, onko se vastaus, onko se mielentila?

- Olen tiennyt jo nuoresta pojasta saakka, etten kuulu minnekään. Se on kauhea tuntemus.

Maritta Lintusen Hulluruoholasta mainitsi ihana blogiystäväni Krista, ja kun sain kuulla Kirjamessuilla kirjailijattaren haastattelun, olin varma siitä, että teoksen tulen lukemaan. Jossain vaiheessa. En ehkä vielä. Mutta joskus. Pelkäsin tarinan olevan kuitenkin liian outo. Aikani jahkattuani sain kirjan aloitettua, ja luin sen yhdeltä istumalta. Olen äärimmäisen rakastunut.

Hulluruoholan ainoa miinuspuoli on, että se on liian lyhyt. Olisin suonut tarinan jatkuvan ja jatkuvan. Sen tasot eivät todellakaan menneet yli hilseen. Se käänsi yhdessä Saran kanssa lukijan tutkailemaan omaa sisintään. Jokaiselle, joka on joskus tuntenut olevansa ulkopuolinen, joukkoon kuulumaton, yksin, on Lintusen teos ihan must-read. Jokaiselle, joka on joskus rakastunut tai pelännyt rakastuvansa, on Hulluruohola tarkoitettu.

Toisin kuin kuvittelin, kirja ei ole hilpeä, mutta lohdullinen se on, tiivistyen loppua kohden oikeaksi jännitysnäytelmäksi.

Voi ihmismielen kipeyttä, voi sen uskomatonta sitkeyttä!


- Minulle onni on yhtä hauras kuin kuumesairaan lapsen uni.



***

Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin





2 kommenttia:

  1. Minua ihmetytti kirjan nimi. Kansi paljasti taas lisää. Pidin kirjasta. Se oli paljon syvempi sisällöltään kuin osasin edes odottaa.

    VastaaPoista
  2. Aivan Ulla! Ajattelin tätä tyhmyyksissäni vähän kuin välipalakirjaksi, mutta vau mikä teos!

    VastaaPoista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥