tiistaina, joulukuuta 30, 2014

Sarah Waters; Silmänkääntäjä

Fingersmith 2002, suom. Helene Bützow ja Tammi, 673s.

Olen tottunut ajattelemaan itseäni jonkinlaisena kirjana. Nyt minä tunnen itseni kirjaksi siten kuin hän kirjat näkee: hän katsoo minua lukutaidottomin silmin, näkee muodon mutta ei ymmärrä tekstin sisältöä. Hän panee merkille valkean lihan - "Kyllä te olettekin valkoinen!" hän sanoo - mutta ei nopeaa, turmeltunutta verta sen alla.


Varasin jouluksi kolme paksua romaania, yksi näistä loistavan Sarah Watersin ilmiömäinen Silmänkääntäjä. Mikäli saat näppyjä tai närästystä hehkuttamisesta, lopeta postauksen lukeminen nyt. Minä olen nimittäin täysin hurahtanut Watersin vanhahtavaan ja silti raikkaalla tavalla tuoreeseen kerrontaan. Hänen tarinoihinsa, jotka ovat kuin taikaa. Koukuttava ja mielenkiintoinen ovat vain suuntaa antavia adjektiiveja, itsessään liian pieniä näin suurelle kertomukselle.

Hassua, millaisia ennakkokäsityksiä sitä lukijana muodostaa. Kuvittelin Silmänkääntäjän kertovan taikureista, hahaa. Toisaalta, nimi ja kansi voisivat sellaistakin viitettä antaa. Kirja on kuitenkin jotain aivan muuta. Se on täynnänsä silmänkääntötemppuja, kyllä. Se on rakkaustarina kartanoromantiikalla, jossa kuitenkaan mikään ei ole sitä miltä näyttää. Se on trillerimäinen jännitystarina, kaunis, rujo, pimeä. Juuri sellainen kirja, sellainen, jonka lukemista ei kykene ennen viimeistä sivua lopettamaan.

Eletään vuotta 1862, Lontoon kadut ovat tulvillaan saastetta ja köyhyyttä. Pikkuinen Sue Tripher pelastetaan kyseenalaista mainetta nauttivaan orpolastenkotiin, jossa hän valtaa paikan omistajan, rouva Sucksbyn sydämen. Pikkurikollisten kantapaikassa Suesta varttuu nuori, napakka nainen, jolla on vikkelät kädet ja järki päässä. Kun Gentelemanniksi kutsuttu komistus, eräänlainen herrasmiesvaras houkuttelee Suen mukaansa syrjäiseen, rappeutuneeseen kartanoon toteuttamaan kieroa mutta rahakasta suunnitelmaa, huomaa Sue tilaisuutensa tulleen. Kohta hän saisi heittää hyvästit taskuvarkauksille ja sen sijaan nauttia sievoisesta summasta rahaa...

Kartanossa Suen tehtäväksi jää toimia palvelusneitona Maudille, joka on Suen tavoin nuorena orvoksi jäänyt. Näistä olosuhteista lähdetään. Kolmisenkymmentä ensimmäistä sivua hiukan pitkästytti, sen jälkeen teos tempaisi täysin mukaansa.

Okei, saatan olla heikkona kummitusmaisiin kartanoihin, 1800-luvun mielisairaaloihin, seikkailuihin, jotka nostattavat letin pystyyn. Joka tapauksessa Waters on kirinyt suosikkikirjailijoideni kärkisijoille. Uskotte varmasti, kuinka odotan hänen uusinta suomennostaan, Parempaa väkeä, joka ilmestyy ensi keväänä. Uskonette varmasti myös jos totean, että tämä teos kannattaa lukea!


"Tytöt rakastuvat helposti. Se on kirjojen ydin. Jos he rakastuisivat samalla tavalla tosielämässä, niitä kirjoja ei olisi tarvinnut kirjoittaa."


Aiemmin luetut Watersit
Vieras kartanossa
Yövartio


tiistaina, joulukuuta 23, 2014

Joulutervehdys



Rakkaudesta kirjoihin Annika toivottaa lukumarsuineen Kirjaisaa, Rakkauden täyttämää Joulujuhlaa itse kullekin! Kiitos rakkaat lukijat, kun olette jaksaneet kyydissäni pysyä!


Sen verran jatkosta, että luin juuri mahtavan kirjan. Siis aivan upean, josta bloggaan kunhan jouluhässäkät hiukan laantuvat. Luin myös Jo Nesbön Pelastajan sekä Jari Järvelän Tyttö ja pommi tässä taanoin. Hienoja dekkareita molemmat, joista pyrin myös postaukset tekemään, mikäli kotiäidin joulukiireet sallivat. Paineita en kuitenkaan aio ottaa, koska nyt on aika levolle, perheelle, kinkulle, kävelyretkille lumisessa maisemassa... Kirjoille. 

Nautitaan!


lauantaina, joulukuuta 20, 2014

Ransom Riggs; Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille



Miss Peregrine's Home for Peculiar Children 2011, suom. Virpi Vainikainen ja Sets 2011, 345s.
Tällä tavalla painajaisille altis, aaveita pelkäävä, pimeänarka ja omituisille otuksille kaikin puolin tunneherkkä ihminen ylipuhuu itsensä käymään vielä kerran rauniotalossa, jossa melkein satavarmasti kummittelee ja jossa toistakymmentä lasta kerran kohtasi ennenaikaisen loppunsa.

Ransom Riggsin esikoiteoksesta pöhistiin sen ilmestymisvuonna kiitettävästi eri blogeissa. Ensihuuman laannuttua Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on putkahdellut säännöllisen epäsäännöllisesti esiin siellä sun täällä. Sen verran on ollut ristiriitainen vastaanotto kirjalla, että päätin viimein ottaa selvää, mistä teoksessa oikein on kyse. Ihan jo pelkästään huikeiden, ja aitojen, kuten teoksen lopusta käy ilmi, tähden.

Valokuvat ovatkin kirjan parasta antia. Nyt niiden ympärille on rakennettu tarina, johon taatusti olisin lapsena rakastunut, paha vain, etten enää ole lapsi. Ei sillä, etteikö lasten/nuortenkirjoja voisi aikuisenakin lukea, mutta ennakkoasenne olisi pitänyt osata muovata kohdilleen.

Odotin ehkä mahtaisan Tuulen varjon haparoivaa jälkeläistä, goottilaista kauhutarinaa ainakin tunnelmaltaan. Kirjan alkuasetelmat olivatkin suotuisat.

On varakkaassa perheessä varttunut nörttipoika Jacob, jonka ryhtyy selvittelemään isoisänsä mystistä lapsuutta. Isoisä pakeni aikoinaan toista maailmansotaa Walesiin, pienen pienelle saarelle orpolastenkotiin. Kuten tarina kertoo, kyse ei kuitenkaan ollut mistään tavallisesta sotalastenkodista, vaan lapset omasivat kummallisia kykyjä. Todisteena kertomuksilleen pappa esitteli vanhoja valokuvia, joita Jacob epäili - luonnollisesti - väärennetyiksi. Kuten myös koko tarinaa. Eihän eriskummallisia lapsia, heitä jahtaavista hirviöistä nyt puhumattakaan, ole olemassakaan.

Vai onko?

Jacobin elämä mullistuu hänen lähdettyään painajaisten riivaamana etsimään niin saarta, kuin vanhaa orpokotiakin. Ja loppu huiteleekin iloisesti fantasian puolelle. Lasten/nuorten fantasian. Sellaisen, jossa on aikasilmukoita, muodonmuuttajia, käärmekielisiä hirviöitä. Mutta myös niitä upeitä kuvia, jotka valitettavasti eivät lukukokemusta tällä kertaa pelastaneet.

Motkotuksistani huolimatta (ehkä on vain myönnettävä olevani liian vanha kirjalle...), voin suositella romaania lämmöllä kohderyhmään kuuluvan fantasian ystäville.


Nousin märästä suosta kumpareen suhteellisen pitävälle maalle ja näin oviaukosta syvälle röykkiön uumeniin johtavan käytävän. Aukon molemmin puolin oli kiveen hakattuja ympyröitä ja kiehkuroita, ikivanhoja merkkejä, joiden merkitys oli kadonnut vuosisatojen tuuliin. Tässä lepää suopoika, ajattelin. Tai pikemmin, Joka tästä käy, saa kaiken toivon heittää.


torstaina, joulukuuta 18, 2014

Tanja Pohjola; Lintu pieni

Atena 2014, 285s.

Hänen olisi pitänyt tietää, ettei matka päättyisi hyvin, sillä oliko mikään hänen elämässään päättynyt? Ei ollut onnellisia loppuja, ei tarinoita, joita kannatti kertoa.

Lukeminen tuppaa toisinaan olemaan melko yksinäinen harrastuslaji (vaiko paremminkin elämäntapa?). Tähän ongelmaan auttaa kimppaluku, jota voisi useamminkin suosia. Olen ennenkin lukenut samaan aikaan saman teoksen yhdessä ihanan, kirjarakkaan Kristani kanssa. Päädyimme nyt ottamaan lukuun lyhyen teoksen, joka komeili koskemattomana molempien hyllyssä.

Lintu pieni tuntui varmalta valinnalta siinäkin mielessä, että se on saanut runsaasti blogihypetystä, ollut myös yksi Runeberg-ehdokkaista. Ja eipä ihme, ei. Heti romaania aloitellessa lukija tuntee olevansa turvallisissa ja osaavissa käsissä. Tanja Pohjola kuljettaa esikoisromaaniaan kuulaan kauniilla kerronnalla, eikä anna mielenkiinnon hiipua missään vaiheessa. Päinvastoin. Kirjan loppu ikään kuin kruunaa kaiken. Antaa hienovaraisia vastauksia jättämällä kuitenkin tilaa myös lukijan omille ajatuksille.

Romaanin rakenne on tuttu ja turvallinen. Joka toisessa luvussa olemme menneessä, joka toisessa nykyisyydessä, joka tarkoittaa vuotta 1953. Mennyt käsittelee reilun viikon ajanjaksoa vuodessa 1944, jossa päähenkilö Dora löytyy pikkusisarensa Marin kanssa lukittuina Viipurissa sijaitsevan kartanon vintiltä. Siellä he viruvat nälkäisinä, janoisina, hiljaisiksi peloteltuina. Sillä alakerrassa tyttöjen äiti viihdyttää miespuolista arvovierasta, joka kuulemma vihaa lapsia... Dora sepittää satua linnuista ja miehestä, saadakseen Marin huomion hetkeksi toisaalle tyhjästä mahasta. Ollapa lintu, noustapa siivilleen lentääkseen karkuun pommituksia, turvattomuutta, arvottomuutta.

Vuodessa 1953 Doroteaksi nimensä muuttanut Dora asustaa Helsingissä tuoreen aviomiehensä Oton kanssa. Eräänä päivänä he saavat vieraiksi kiertolaisia Viipurista. Pikkuinen, sairas Lahja-tyttö on yhtä avuton kuin Mari aikoinaan... Ja Doran kipeä mieli alkaa sortumaan todenteolla.


Hän haroi pimeyttä. Hän raapi siihen pitkiä syviä juovia, kynsien jälkiä, ja pimeys haarukoi hänet, vaelsi hänen lävitseen, sisälle ja ulos. Hän oli yhtä pimeää kuin kaikki muukin tässä huoneessa. Pimeässä häntä ei ollut, sillä oliko olemassa mitään, mitä ei voinut nähdä?


Lintu pieni kertoo vakavasti vaurioituneista ihmismielistä. Sen henkilöhahmoista on vaikea pitää, kenestäkään, ja juuri tämän koin lukiessa ongelmaksi. Vaikka ymmärsin esimerkiksi Doran toimintamallin, ja koin surua, vihaa kaltoin kohdeltuja lapsia kohtaan, en kuitenkaan voi sanoa suoranaisesti romaaniin rakastuneeni. Hyvä kirja, ehdottomasti, niin kieleltään, kuin vakavalta tunnelmaltaan, silti jotain jäi puuttumaan.


Ei saanut sulkea silmiä, sillä vain valppaus piti hengissä. Ei saanut koskettaa, sillä kosketukseen saattoi kasvaa kiinni. Saattoi alkaa rakastaa lämmintä ihoa ja toisen läheisyyttä. Mutta ei saanut, ei sopinut päästää liki. Menetys oli yhtä lähellä kuin lähin ihminen.

***

Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin



maanantaina, joulukuuta 15, 2014

Kate Atkinson; Elämä elämältä

Life after life 2013, suom. Kaisa Kattelus ja Sets 2014, 595s.

Hän oli ollut täällä ennenkin. Hän ei ole koskaan ollut täällä.

Monimutkainen suhteeni tämän hetken kuumimpaan (?) brittikirjailijaan, Kate Atkinsoniin meinasi saada minut ohittamaan yhden kaikkien aikojen herkullisimmista lukunautinnoista. Olen lukenut osan kirjailijan teoksista, rakastanut hänen kujeilevan itseironista kerrontaansa, mutta jostain syystä en päässyt sisälle ollenkaan naisen edelliseen kirjaan, Eikö vieläkään hyviä uutisia. Epäilen kyllä vahvasti elämäntilanteeni yksinkertaisesti olleen romaanille väärä. Ei muuta kuin kokeilemaan uudelleen, sen verran napakan vaikutuksen Atkinsonin uusin suomennettu kirja, Elämä elämältä minuun teki.

"Mitä jos saisi mahdollisuuden yrittää uudelleen ja uudelleen", Teddy aprikoi, "kunnes viimein onnistuisi? Eikö se olisi hienoa?"
"Minä luulen, että se olisi uuvuttavaa."

Elämä elämältä pohjautuu hyvin pitkälti meille useimmista ominaiseen taipumukseen, jossitteluun. Jos olisin valinnut toisin. Jos olisin tehnyt niin ja näin, olisiko tämä ja tuo nyt eri tavalla? Entä jos pääsisin vielä vaikuttamaan menneeseen? Juuri siihen hetkeen, jolloin asiat lähtivät vyöryn lailla kohti alamäkeä?

Tietämättään, ja kuitenkin jollain tavalla, väläyksenomaisesti tiedostaen, elää Ursula Todd elämänsä elämän elämän perään. Aika kietoutuu käärmeeksi, joka syö omaa häntäänsä, pyörii, liikkuu, väreilee.

Vuonna 1910 putkahtaa pieni Ursula-vauva maailmaan, elääkseen vain hetken. Ja sitten pimeys lankeaa. Tytön elämä sammuu ennen kuin ehtii alkaakaan. Kelataanpa taaksepäin tuohon samaiseen iltaan. Muutetaan hiukan asetelmia. Entä jos paikalle kutsuttu lääkäri ei jäisikään lumen saartamaksi, vaan ehtisi ajoissa paikalle synnytykseen?

Ursula jää henkiin. Kuollakseen taas muutaman vuoden kuluttua jälleen. Ja taas palaamme alkuasetelmiin, uudelleen ja uudelleen, loputtomasti, kunnes asiat saadaan sille tolalle, että Ursulalla on mahdollisuus jäädä henkiin.

Mahdollisuus muuttaa koko Euroopan historiaa salamurhaamalla Hitler...


"Ovathan Ursulan jutut vähän merkillisiä, mutta että psykiatri", Hugh sanoi Sylvielle. Hän rypisti kulmiaan. "Tyttö on vielä pieni. Ei hän ole viallinen."
"Ei tietenkään. Häntä pitää vain vähän korjailla."

Jossittelulla on yleensä vähän huono kaiku. Tämä kirja todistaa, että sen voi tehdä 100% tyylillä. Atkinson pitelee taidokkaan ohjaajan tavoin näpeissään tarinaa, joka saa jatkuvasti uusia muotoja, häilyviä, todellisia. Ja lukunautinto on täydellinen.

Elämä elämältä kuuluu kiistatta tämän vuoden kirjaparhaimmistoon, kuten tuossa aiemmin jo totesin. Teoksen rakenne oli minulle tuttu aiemmin vain elokuvista, mutta kirjanahan se toimi mitä parhaimmin. Omat tyylipisteensä toi mukaan kirjailijan jäljittelemätön huumori, joka väritti sinällään ahdistavaakin tarinaa.

Mitä voisin vielä sanoa? Nautin jokaisesta luvusta, lauseesta, sanasta. Elämä elämältä on puhdasta lukemisen riemua!

"Turha ajatella liikoja", Ursula sanoi tomerasti, "pitää vain elää elämäänsä." (Hän oli tosiaankin muuttumassa neiti Woolfiksi.) "Loppujen lopuksi meillä on vain toisemme, ja meidän täytyy yrittää tehdä parhaamme. Emme koskaan onnistu täysin, mutta meidän täytyy yrittää." (Muodonmuutos oli täydellinen.)


***

Teoksen ovat lukeneet myös ainakin

Sara
Kirsi
Liisa
Raija
Katja
Laura
Maija


perjantaina, joulukuuta 12, 2014

Vuoden 2014 top 10 (mahdoton tehtävä)





Ystävät, tässä häilytään nyt vaikeuden ja mahdottomuuden rajamailla, kun kulunutta kirjavuotta muistellaan, ja pitäisi ne parhaimmat esiin nostaa. Tai pitäisi ja pitäisi. Tokikaan täällä ei pakota muu kuin oma sisin, mutta kivahan se on silmäillä mihin on aikaansa kuluttanut. Millä aivojaan ruokkinut. Minkä parissa virkistäytynyt, raivonnut, kaivannut, rakastunut, kuollut... Herätäkseen taas henkiin uuden teoksen myötä uudessa maisemassa, uuden henkilön nahoissa. Kyllä lukeminen sitten on mahtava harrastus! Sen myötä voi kurkistella niin moniin eri elämäntapoihin ja aikakausiin, matkustaa omassa sängyssä minne päin maailmaa tahansa. Tai vaikka toiseen todellisuuteen.

Mutta kyllähän te, kirjaviisaat ystäväni tämän tiesittekin! Sen sijaan yllätyksenä (itsellenikin?) tulevat olemaan kirjat, jotka puhuttelivat eniten. Joiden kyydissä viihdyin. Jotka koskettivat ja nostivat esiin tunteita.

Luin kuluneena vuonna about 100 kirjaa. Vuotta on vielä jäljellä, joten tarkkaa lukua en osaa sanoa. Mukaan lasken myös ne kirjat (romaanit) joista en ole syystä tai toisesta blogannut. Yleisin syy on ollut kiire.

Mutta pidemmittä puheitta, listani näyttää sattumanvaraisessa järjestyksessä tältä:



Silvia Avallone:Teräs

Maritta Lintunen: Hulluruohola

Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia

Marko Leino: Saasta

Sami Lopakka: Marras

Stephen King: Kuvun alla

Sarah Waters: Yövartio

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa

Siri Kolu: PI ja IP

Kate Atkinson: Elämä elämältä (loppusuoralla kirjan kanssa, mutta tiedän jo tässä vaiheessa piteleväni käsissäni kultaa)


Loppuvuosi vierähtänee ainakin näiden romaanien parissa (niin ja Murhenäytelmä, Murhenäytelmä, kunhan saan sen käsiini!)



Kauniin kirjaisaa joulunalusaikaa itse kullekin!

Halauksin,
Annika


Oman listauksensa on laatinut ainakin Leena Lumi. Jään odottamaan kanssabloggaajilta vastaavia postauksia. Lukuvinkkien antajina ne ovat täyttä rautaa!




keskiviikkona, joulukuuta 10, 2014

Anilda Ibrahimi; Ajan riekaleita

L'amore e gli stracci del tempo 2009, suom. Helinä Kangas ja Tammi 2013, 328s.

Entä mitä he sen jälkeen sanovat? Että he eivät voi elää ilman toisiaan? Se on jo kuultu. Että erossa toisistaan he kuolevat? Sekin on jo kuultu. Samalla maapallolla joka kiertää samaa aurinkoa miljoonat rakastavaiset toistelevat samaa. Ja jäävät henkiin.

Aika ja rakkaus eivät ole toimiva yhtälö - näin Anilda Ibrahimin Ajan riekaleita, joka repii armotta riekaleiksi toisiinsa sitoutuneet sielut, nuoruudessa annetut lupaukset. Siitä juuri on kyse albanialaissyntyisen kirjailijan teoksessa. Siitä, kuinka julma saattaa olla tämä hetki ja sitä seuraava, aina siihen saakka, kunnes kadottaa näköpiiristään sen mikä kerran oli rakkainta. Ja lähtee hapuillen unikuvaa etsimään, löytääkseen ihmisen, joka on jo muuttunut toiseksi. Aika muuttaa, mutta niin muuttaa myös päähenkilöitämme koetellut sota. Se traumoittaa syvemmin kuin nuorena ja naiivina osasi kuvitella. Silti Zlatan ja Ajkuna tavoittelevat toisiaan vuosienkin kuluttua.


Rakkaus väsyttää sielun, sitä etsii koko ajan jotakin, koska jotakin puuttuu aina.

Nämä kaksi tutustuvat toisiinsa jo lapsina, ovathan heidän isänsä etniset rajat ylittävät ystävykset. Toinen serbi, toinen albaani, Ajkuna päätyy isänsä vangitsemisen jälkeen asumaan Zlatanin perheeseen, ja pikku hiljaa syntyi ystävyys, myöhemmin rakkaus. Sitten pari joutuukin pitkiksi ajoiksi eroon toisistaan sisällissodan kurimuksessa. Zlatanin tie vie Kosovon sotaan, Ajkunan kohtalona on jotain vielä järkyttävämpää.

Ja silti lupaus pitää. Se, että nämä kaksi vielä etsisivät toisensa. Vaikka yli maan äärien, toisten todellisuuksien ja elämien, joihin ovat kulkeutuneet. Kannattaako se lopulta? Koska mikään ei kuitenkaan pysy, mikään ei ole samaa.

Me rakastumme ihmisessä tiettyihin asioihin. Jos ne häviävät, kuinka käy rakkauden? Mitä siitä jää jäljelle? Ei voi tehdä niin kuin teurastaja: ottaa vain sen minkä tarvitsen pihviin, paahtopaistiin, lihamuhennokseen, ja loput saa myydä jollekulle muulle, minä en niistä välitä!

Ajan riekaleista on vierähtänyt jo tovi. Teosta lukiessani en kokenut olevani suuresti haltioitunut, mutta näin jälkikäteen hahmotan romaanin hienouden. Se pitää sisällään realistisen kauniita ajatelmia rakkaudesta, sen raadollisuudesta. Tietysti sijaa saa myös sota, jonka tapahtumista Ibrahimi kertoo lakonisella tyylillä.

Koin Zlatanin ja Ajkunan rakkaustarinan melko intohimottomana, ehkä suurin syy tähän oli yksinkertaisesti se, että pääpari huiteli suurimman osan kirjasta toisistaan erossa. Kirjan alussa he olivat lapsia, sitten tapahtui rakastuminen ja seuraavassa herkessä elämä jo heitti erilleen. Sen sijaan peukutin Zlatanin ja Ineksen suhteelle, joka muodostui sodan jälkimainingeissa

Romaanissa kiehtoi albanialainen tarinankerronta, toteava ja kaunistelematon tyyli, joka toimi yksikertaisuudessaan. Upea ja syvällinen tarina, vaikkakaan en täysillä lämmennyt.


Riitää kun kohtasimme kerran, 
mitä siitä jos tuuli on kääntynyt sadetta vastaan?
Riittää kun kohtasimme kerran,
aika on nähnyt sen eikä käänny takaisin.



***

Toisaalla teoksen ovat lukeneet ainakin

Krista

torstaina, joulukuuta 04, 2014

Jo Nesbø; Suruton, Veritimantit

Sorgenfri 2002, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2005,  506s.

Oikeudenmukaisuus on kuin vesi, oli Ellen kerran sanonut. Se löytää aina keinon toteutua. He tiesivät kumpikin, ettei se ollut totta, mutta ainakin se oli valhe joka toisinaan tuntui lohdulliselta.

Punarinta aloitti Oslo -trilogian, jota seuraavat juoniltaan löyhästi yhteen liittyvät Suruton sekä Veritimantit. Aikaa ja energiaa säästääkseni päätin niputtaa nämä kaksi osaa, koska joulukuu on minulle, kuten monille muillekin aina kiirekuu. Ja toisaalta, kuten pessimistisesti ajattelen, Nerböä on rummutettu ja valmiiksi joka taholla. Mitä minulla olisi kollegoiden postauksiin lisättävää muuta kuin, että kirjailija sai taas uuden fanin.

Oikeastaan hän ei edes yllättynyt. Jos panee painekattilan tulelle, tietää että jotain tapahtuu ennemmin tai myöhemmin.

Kuitenkin toiveeni on herätellä kaltaisiani mattimyöhäsiä, jotka eivät vielä ole sarjaan tutustuneet, lukemaan ensimmäisen Harry Holensa. Voin veikata, että häkki heilahtaa, koukkuun jäätte! Nesbön kirjallinen ammattitaito ja kyky avata ikkunat suoraan pimeyden ytimeen edesauttavat asiassa, mutta kyllä se Harry vain on sarjan ydin.

Suruton keskittyy erään pankkiryöstön ympärille, jota Hole yhdessä uuden kollegansa, Beate Lønnin kanssa ratkovat. Taustalla Harryn mieltä piinaa edelleen Ellenin murha. Mitä Ellen sai selville juuri ennen kuolemaansa? Vaikka tarina on selkeästi itsenäinen ja sellaisenaankin kelpo, ylettää se juurensa Punarinnan selvittämättömiin salaisuuksiin.

"Albert Camus on sanonut, että itsemurha on filosofian ainoa todellinen ongelma", Aune sanoi tähyillen Bogstadveienin yllä avautuvaa harmaata taivasta. "Sillä päätös siitä, onko elämä elämisen arvoista vai ei, on vastaus filosofian peruskysymykseen. Kaikki muu - se onko maailma kolmiulotteinen tai jakaantuuko sielu yhdeksään vai kahteentoista kategoriaan - tulee sen jälkeen."


Marekors 2003, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2006, 464s.


Nauru jäi kaikumaan hänen korvissaan. Ja silloin hän tajusi sen. Ettei hän voinut piiloutua mihinkään, että hänet löydettäisiin kaikkialta, aivan kuten ne kolme tyttöä oli löydetty paikoista, joissa he tunsivat olonsa turvallisimmaksi. Koska mitään linnaa ei ollut. Eikä panssaria.

... Ja mysteeri jatkuu viimein ratketen tarinassa, jossa sarjamurhaaja piilotta pentagrammin muotoisia veritimantteja uhreihinsa. Siinä missä Nesbön aiemmat tarinat ovat sijoittuneet vuodenajoista synkeimpiin, liikkuu kauhu nyt keskellä kuuminta kesää. Harrya janottaa. Nuoret naiset menettävät kauheilla tavoilla elämänsä. Jostain syystä numero viisi tuntuu pitävän sisällään ratkaisun arvoitukseen, vai onko sekin pelkkää mielipuolen hämäystä?

"Minun purkamani koodit ovat olleet matemaattisia, Harry. Ihmisten välisten koodien semantiikka on toisenlainen. En esimerkiksi pysty vieläkään ymmärtämään, mitä naiset oikeasti sanovat."

Harryn ja Rakelin ongelmainen on/off-suhdekin vaatisi niin lukijoiden, kuin itsensä päähenkilön helpotukseksi jonkilaista ratkaisua. Rakkautta on, mutta kestääkö se Holen fiksaatiota sekä työhönsä, että alkoholiin? Harryhan on naisnäkökulmasta ajatellen oikea renttu, mutta siitä huolimatta, tai juuri siksi Nesbö on tehnyt hänestä aivan vastustamattoman.

Kuolleen päärynäpuun oksat näyttivät sormilta, jotka kurkottivat kohti matalalla pihan ja asemarakennuksen yllä paistavaa kuuta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kuuta sellaisena. Se näytti kuolleen miehen kasvoilta. Siniset verisuonet erottuivat valkoiselta iholta.


We wan't more!

Ps. Seuraavaksi kuitenkin jotain ihan muuta...

Osallistun kirjojen myötä Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.



maanantaina, joulukuuta 01, 2014

Blogit inspiraationa



Ystävät! Blogeissa pyörii nyt kaunisideainen kiertopostaus, jossa saa nimetä kolme itseään inspiroinutta blogia. Tavoittipa tämä minutkin, kiitos suloisen, ihanan kirjasiskoni Kristan, jonka omaäänistä, aina niin positiivista blogia on ilo & kunnia seurata. Kiitos, kiitos, murunen! Olen saanut Kristalta, ja ylipäätään blogistaniasta niin sanoinkuvaamattoman paljon omaa lukuelämääni rikastuttamaan, että meinaa tulla, näin joulukuun herkistämänä tippa linssiin. Ilman teidän mahtavia blogejanne lukisin kapea-alaisesti, vain oman mukavuusalueeni teoksia. Mikä menetys se olisi.

Näin Krista blogistani kirjoittaa

Rakkaudesta kirjoihin blogin Annikaa ei vain voi jättää mainitsematta tässä. Hän on niin sanottu blogikummini, ensimmäinen ihminen joka enemmälti kommentoi blogiini, ja josta sittemmin on tullut mitä parhain ystävä, ja kirjasisko. Hän on myös mahtava kirjavinkkaaja, ja hänen blogiinsa menen, jos tahdon löytää kirjan, joka varmasti potkaisee minuunkin. Ja kirjoittaakin vielä niin hienosti, tuo ihana nainen!


Koen äärettömän vaikeaksi mainita vain kolme (!!!) inspiroivaa blogia. Kolmekymmentäkään ei riittäisi. Ja suren jo etukäteen sitä, että tämä sympaattinen kunniamaininta jää monilta hienoilta blogeilta saamatta. Kaikki bloggaavat ihmiset ansaitsisivat tulla mainituksi vastaavissa postauksissa. Kaikki blogit ovat omilla tavoillaan juuri bloggaajansa näköisiä, ja siksi arvokkaita.

Itse voisin mainita Kristan ihanan blogin lisäksi Leena Lumin, joka saa taatusti paljon huomiota osakseen. Syystä. Leenalle kiitos ja halaus siksikin, että hän on aina tsempannut minua jatkamaan harrastusta, kun olen alkanut hiipumaan.

Tässä ne kolme

Kirjavalas

Joo, Elegia ja minä olemme sielunsisaria ja toisillemme rakkaita (muiskis), mutta en nosta hänen blogiaan nyt siitä syystä esiin. Kirjavalas, tai vanhalta nimeltään Mainoskatko, on yksi ensimmäisiä kirjablogeja, joita aloin seurata. Elegia kirjoittaa persoonallisella tyylillä valtavirrasta poikkeavista romaaneista, ja aikani häntä luettuani alkoi päässä itää ajatus oman blogin perustamisesta. Syyttäkää siis Kirjavalasta olemassaolostani. :D


Pihin naisen elämää

Pihin naisen blogi ei sisällä pelkästään kirja-arvioita, hän kertoo pirteilevän poreilevasti niin kulttuurista ylipäätään, kuin myös omista, mahtavista elämänarvoistaan. Ihanan elämänmyönteisen Pihi naisen ansiosta olen saanut tutustua moniin kiinnostaviin romaaneihin, mutta löytänyt myös mm. menovinkkejä, ruokaohjeita, sekä tietysti pääkaupunkiseudun parhaan kirppiksen... (muisk)

Lukutuulia

Myös Tuulian pitämä blogi kuuluu ryhmään, jota olen seunnut jo pitkään. Tuulialla ja minulla on hyvin pitkälti samanlainen kirjamaku, eli aivan loistava sellainen. :) Häneltä olen saanut vinkkejä suuresti rakastamalleni dekkarisaralle, joka lienee meille molemmille läheinen genre. Tuulia kirjoittaa raikkaasti ja rehellisesti lukukokemuksistaan. (muisk)


Ja te kymmenet blogit, jotka jäitte mainitsematta olette yhtä arvokkaita. Olen kiitollinen jokaiselle, joka jaksaa lukemistaan kirjoista kertoa. Kaikesta ei tarvitse eikä saa olla samaa mieltä, juuri erilaisuus on blogistaniassakin rikkautta.

Näillä eväillä joulukuu käyntiin!


Kevättä kohti jo tähyten...



sunnuntaina, marraskuuta 30, 2014

Maritta Lintunen; Hulluruohola

WSOY 2014, 307s.
Suuri ja dramaattinen poikkeavuus ei sittenkään aiheuta pahinta huolta. Siihen löytyy useimmiten hoitokeino lääketieteen ja psykiatrian puolelta. Huolta aiheuttavat juuri nämä pienet inhimilliset säröt. Heikkous. Hauraus. Lokeroimattomuus. Tavallista voimakkaampi mielikuvitus. Niitä on monen vaikea kestää lähimmäisessään.

... Ja tällaisille paikattomille, uniinsa eksyneille, ovat aina Hulluruoholan ovet auki. Miehille ja naisille, joiden kipu saa ylikuormittuneet aivot etsimään pakopaikkaa toisista todellisuuksista. Taajuuksista, joita muun maailman on mahdotonta ymmärtää.

Kuka täällä osasi määritellä mikä oli todellisuutta? Hulluruoholassa peilit käyristyivät.

Sara on tavallinen, keski-ikää lähestyvä maailmanmatkaaja. Tarinan alussa hän palaa nuutuneena, matkamuistoksi saamastaan kuumeesta kärsien Helsinkiin. Tuskin Sara ehtii päätään tyynyyn kallistaa, kun jo ovikello soi. Janne Järän, Saran isoisän uskollinen autonkuljettajahan se siellä, ja sitten mennään, sitten istutetaan tahdottomaksi väsynyt nainen takapenkille ja kyyditään hänet uudelle työpaikkalleen.

Kun Sara herää vanhasta hotellimaisesti sisustetusta kyläkoulusta, katsoo ikkunasta vastaan autius. Metsä, taivas, hiljaisuus. Käy ilmi, että Riihi-nimistä paikkaa, jonne Sara on päätynyt, ei löydy edes kartalta, mutta jossain päin itäsuomea se sijaitsee. Sara, joka on koko ikänsä juossut karkuun, jää nyt tämän hetken vangiksi. Sara, jonka juurettomuus näyttäytyy kipeämpänä, kuin nainen osasi ikinä kuvitellakaan. Vain omien käsivarsiensa sisällä hän on kokenut olevansa turvassa. Vain omaan itseensä voinut luottaa.

Mitä tapahtuu, kun paikan varsinainen merkitys selviää Saralle? Riihen koulusta tulee Hulluruohola, jonne muutama tähän elämään sopeutumaton sijoitetaan. Hulluruoholassa kuiskivat toiset todet, kun mielikuvitukselle annetaan vapaat kädet. Siivet. Viimein nämä hylkiöiksi luokitellut persoonat saavat toteuttaa itseään ilman aina niin vaativan ympäristön paineita.

Mutta onko Hulluruohola tosi, onko se vastaus, onko se mielentila?

- Olen tiennyt jo nuoresta pojasta saakka, etten kuulu minnekään. Se on kauhea tuntemus.

Maritta Lintusen Hulluruoholasta mainitsi ihana blogiystäväni Krista, ja kun sain kuulla Kirjamessuilla kirjailijattaren haastattelun, olin varma siitä, että teoksen tulen lukemaan. Jossain vaiheessa. En ehkä vielä. Mutta joskus. Pelkäsin tarinan olevan kuitenkin liian outo. Aikani jahkattuani sain kirjan aloitettua, ja luin sen yhdeltä istumalta. Olen äärimmäisen rakastunut.

Hulluruoholan ainoa miinuspuoli on, että se on liian lyhyt. Olisin suonut tarinan jatkuvan ja jatkuvan. Sen tasot eivät todellakaan menneet yli hilseen. Se käänsi yhdessä Saran kanssa lukijan tutkailemaan omaa sisintään. Jokaiselle, joka on joskus tuntenut olevansa ulkopuolinen, joukkoon kuulumaton, yksin, on Lintusen teos ihan must-read. Jokaiselle, joka on joskus rakastunut tai pelännyt rakastuvansa, on Hulluruohola tarkoitettu.

Toisin kuin kuvittelin, kirja ei ole hilpeä, mutta lohdullinen se on, tiivistyen loppua kohden oikeaksi jännitysnäytelmäksi.

Voi ihmismielen kipeyttä, voi sen uskomatonta sitkeyttä!


- Minulle onni on yhtä hauras kuin kuumesairaan lapsen uni.



***

Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin





tiistaina, marraskuuta 25, 2014

Delphine de Vigan; Yötä ei voi vastustaa


Rien ne s'oppose á la nuit 2011, suom. Kira Poutanen ja WSOY 2013, 318s.


Pian Lucile lähtisi pois, hän jättäisi taakseen melun, hälinän, liikkeen. Sinä päivänä hän olisi yksi, yksi ainoa, muista erillinen, hän ei enää olisi osa kokonaisuutta. Hän mietti usein, miltä maailma silloin näyttäisi, olisiko se uhkaavampi vai sittenkin lempeämpi.

Eräänä tammikuisena aamuna löytää ranskalainen kirjailija Delphine de Vigan äitinsä kodistaan vaalean tuhkan sinisenä, oudolla tavalla tummuneena. Kuolema on viimein tavoittanut pitkään piinatun Lucile-äidin. De Vigan ryhtyy tutkimaan äitinsä kirjavaa elämää, josta ei käänteitä eikä draamaa puutu. Ei myöskään kärsimystä, hiljaista ja äänekästä kipua, joka tarinan edetessä räjähtää myös lukijan silmille.

Kauniisti kirjailija kuvaa kirjoitustyön vaikeutta, suoranaista mahdottomuutta. Lucilen jäljellä olevat sisarukset muistavat asioita eri tavoin, ne jotka perimmäisen totuuden tietäisivät, ovat jo kuolleet. Ja kuolemaa, kalmaa, itsemurhia, perheen historia onkin tulvillaan. Äitinsä lähdön jälkeen myös Lucile tekee itsemurhan. Tämä ei hänen terapeuttiaan hämmästytä, pikemminkin ihmetyksen aiheena on se, kuinka Lucile jaksoi elämää niinkin pitkään. Isoäitiyteen saakka.

Yötä ei voi vastustaa on väistämättömän fiktion värjäämä, mahdollisimman tosi tositarina Lucilesta, joka kasvoi suurperheessä boheemien vanhempiensa rakastavassa mutta myös hajoittavassa otteessa. Sisarusparvesta osa kuoli jo lapsina, vaikka perheidyliä pidettiinkin yllä kaikin keinoin. Hiljainen lukutoukka Lucile tienasi rahaa perheelle toimimalla lapsimallina.

Hän yksinkertaisesti nousi viimeisenä sängystä aivan kuin koko elämä olisi kirjojen sivuilla, aivan kuin riittäisi, että istui suojassa ja tarkkaili elämää kauempaa.

Myöhemmässä elämässä, saatuaan kaksi omaa tytärtä (joista toinen tietysti Delphine), Lucile jää yksinhuoltajaksi ja hänen mielenterveytensä alkaa rakoilla. Hulluus pyrkii esiin, saaden aina vain väkivaltaisempia muotoja.

Lucilesta tuli hauras, harvinaisen kaunis, hauska, hiljainen, usein rohkea nainen, joka seisoi pitkään kuilun partaalla päästämättä syvyyksiä koskaan kokonaan silmistään, hän oli ihailtu, haluttu nainen, joka sytytti intohimoja, hän oli kärsinyt, loukattu, nöyryytetty nainen, joka menetti kaiken yhdessä päivässä ja vietti pitkiä kausia psykiatrisessa sairaalassa, hän oli lohduton, ikuisesti syyllinen, yksinäisyytensä sisään muurattu nainen.

Ja nyt Delphine yrittää selvittää, mikä lopullisesti mursi äidin psyykkeen. Syitä on monia, mielikuvituksen ja totuuden raja häilyvä. Silti kirjailija luo kauniin mutta karun kertomuksen äidistään ja samalla omasta epävarmuuden täyttämästä lapsuudestaan, kuin paperiseksi ruumisarkuksi Lucilelle.

Jo nuorten kirja No ja minä ihastutti minut de Viganin hienostelemattomaan mutta silti lyyriseen kerrontaan. Yötä ei voi vastustaa on uskomattoman koskettava ja koukuttava teos. Mitä suurimmassa määrin täydellinen.


Ja olen jo pitkään tiennyt, että tällaisessa tilanteessa on parempi pysyä pystyssä kuin käydä makaamaan, alas ei kannata katsoa.


***

Teoksen ovat lukeneet lisäkseni ainakin

Leena Lumi
Katri
Arja
Noora
Kirjat ja kannet


maanantaina, marraskuuta 24, 2014

Terhi Rannela; Taivaan tuuliin

2007 Otava, 282s. (pokkari)
Kuolema on kenties suomen kielen kaunein sana. Kuo-le-ma. Sen keskellä on jotakin hyvin elävää ja ristiriitaista, käskymuoto olla-verbistä: ole.


Taivaan tuuliin alkaa näennäisen helposti, kepeästi ja lapsenomaisesti tarinalla pienestä Aura-tytöstä. Aurasta, jonka elämä muuttuu tavallisen turvallisesta kaaottiseksi painajaiseksi; Auran äiti kuolee. Isä muuttuu tapaturman ansiosta etäiseksi, hän lakkaa käymästä suihkussa, polttaa sisällä ja kiskoo viinaa. Pian pieneksi kutistunut perhe joutuu muuttamaan, ja Aura vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa tytön epämuodikkaat vaatteet, likaiset hiukset keräävät huomiota - eikä suinkaan positiivista sellaista.

Kuten niin moni tässä yhteiskunnassa hiukankaan massasta poikkeava lapsi, myös Aura joutuu koulukiusaamisen uhriksi. Ei riitä, että luokan pissikset ja poika, johon Aura meni vielä ihastumaankin piinaavat Auraa, myös opettaja ottaa hänet silmätikukseen. Näistä lähtökohdista tyttö kasvaa auttamatta vinoon.

Hänessä kytee katkeruus, viha, kostonhimo. Hänestä tulee yhden tytön armeija vastaan muu maailma. Sillä kuten teoksesta käy ilmi, kukaan ei lopulta pidä Aurasta. Ei edes hänen oma isänsä, ei lukion opettaja, jonka kanssa tyttö yrittää ystävystyä. Ainoa tuki Auralle on hänen isovanhempansa, jotka hekin ajan myötä kuolevat. Kirjeet äidille välttävät Auran kipua ja kaipuuta. Kirjeet, jotka eivät tietenkään koskaan saa vastausta.

Kun Aura sitten tapaa vanhemman miehen, kauniskasvoisen Henrin, joka kannattaa samoja aatteita kuin Auran palvoma "sijaisäiti", terroristi Ulrike Meinfhof, on piinallisen loppunäytöksen aika...

Tämä on kolmas ihanalta Terhi Rannelalta lukemani teos, ja olen aivan myytyä naista. Rannela kirjoittaa yksinkertaisesti, mutta kauniisti aiheista, jotka eivät taatusti jätä kylmäksi. Taivaan tuuliin kuvaa järkyttävällä tavalla, mitä manipulointi yhdistettynä koulukiusaamisesta johtuviin arpii, voi yhdessä tehdä. Logiikka on teräväpiirteisyydessään mustaa, ymmärrettävää.

Auran tarina on ruma mutta puhutteleva. Hyvänen aika! Terhi Rannela on kohoamassa hurjaa vauhtia yhdeksi suosikkikirjailijoistani!


Uskon, että elävien ja kuolleiden välillä vallitsee sanaton yhteys. Vaatii vain herkkyyttä kyetä aistimaan se. Ovi meidän maailmojemme välillä on ohut, kuin kuiskaus. Luulen, etteivät kaikki pysty tuntemaan sitä. Ne, jotka pystyvät, tietävät, ettei kuolema ole viimeinen piste. Muuten siteeni sinuun olisi katkennut jo vuosia sitten. 



Kirjasta on blogattu hurjasti, kuten kertoo Google.



perjantaina, marraskuuta 21, 2014

Piper Kerman; Orange is the New Black (vuosi vankilassa)

Piper Kerman, 2010, 2011, suom. Oona Timonen ja Otava 2014, 461s.


Kaksisataa naista, ei puhelimia, ei pesukoneita, ei hiustenkuivaimia - meno oli kuin estrogeenihuuruisesta Kärpästen herrasta.


Minähän en ole tositarinoiden suurkuluttaja, todellakaan, mutta pokkarin takakannen lupaama "tavallinen" nainen vankilassa onnistui herättämään mielenkiintoni. Netflixin sarjaa en ole katsonut enkä varmaan tule katsomaankaan. Kirjaversio tuntui luontaisimmalta vaihtoehdolta. Ja toki nuo heittomerkit hämäsivät, ai miten niin "tavallinen"?

Teos valottaa sekä kirjan kirjoittajan, ja myös lusijan Piper Kermanin vankilaeloa, kuin myös luonteenpiirteitä.

Kovin tavalliseksi häntä en menisi mainitsemaan räväkän persoonallisuutensa takia. Piper on samanaikaisesti hellyyttävän naiivi, mutta myös räväkän huumorintajuinen. Nuoruutensa mokailun tähden nainen joutuu vangituksi vasta kymmenen vuoden päästä itse tapahtuneesta. Menneisyyttä kun ei näemmä ja todistetusti pääse pakoon. Parikymppinen Piper salakuljetti naisystävänsä kannustamana huumerahoja - ja totuus tuli julki vasta aikuisiällä, kun Kerman oli jo asettunut aloilleen. Aloittanut parisuhteen ihan miehen kanssa. Saanut elämänsä järjestykseen.

Kuitenkin eräänä paniikin huuruisena päivänä hän ilmoittautui itse asianajajansa kannustamana naisvankilaan, tiettyjen faktojen tullessa viranomaisten tietoon. Pelko haisi, vartija tiuski, tehtiin ruumiintarkistus. Sitten kalpea, vangin tohveleihin pukeutunut nainen vietiin selliinsä... Tästä alkoi taistelu kohti vapautta. Päivät matelivat kuin etana tervassa, ruoka oli pahaa ja toiset vangit vaikuttivat pelottavilta.

Mutta myös avuliailta. Piperiä opastettiin liikuttavan empaattisesti vankilaelon saloihin, sääntöihin, joita tuntuu olevan lukematon määrä. Hän sai shampoota ja saippuaa, kuin myös uusia ystäviä. Sillä juurikin naisten lojaalius toisiaan kohtaan teki tarinasta lukemisen arvoisen.

Olin monella tapaa valmiimpi elämään tiiviisti yhdessä naisjoukon kanssa kuin monet muut vankitovereistani, jotka feminiininen yhteiselo ajoi hulluuden partaalle. Bulimiaa oli vähemmän ja tappeluja enemmän kuin opiskeluaikoina, mutta sama naisellinen eepos oli läsnä - empaattinen toveruus ja kaksimielinen huumori hyvinä päivinä ja teatraalinen draama yhdistettynä ilkeään juoruiluun ja toisten asioihin puuttumiseen huonoina päivinä.

Tositarinat harvoin ovat kirjallisesti kovinkaan korkeatasoisia, siitä myös Kermanin kirja on saanut kanssabloggaajilta noottia. Toisaalta, kun luin teini-ikäisen minänin "raamatun" uudelleen tuossa jokunen vuosi sitten, kauhistuin tekstin tönkköyttä. Kyse on tietysti Deborah Spungenin Nancysta. Piperin tarina ei ihan samoihin sfääreihin ylety, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen se silti on. Teos sisältää arvokasta faktaa naisvankiloiden muurien (piikkilanka-aitojen) sisäpuolelta. Lukiessa ei voi olla miettimättä kuinka itse samoissa olosuhteissa selviäisi.

Piperistä löytyy munaa ja potkua ja ymmärrän mainiosti miksi hän teoksensa kirjoitti. Hienoa. Kyllä tätä voi suositella aiheesta kiinnostuneille.

Jonain päivinä puhuin tuskin sanaakaan. Pidin silmäni auki ja suuni kiinni. Pelkäsin, en niinkään fyysistä väkivaltaa (josta ei ollut vielä näkynyt lainkaan merkkejä), vaan yleistä hyljeksintää, jollaista saattoi saada osakseen joko vankilan tai vankien sääntöjen rikkomisesta.

***

Kirjan on lukenut myös mm.

Krista
Jori




maanantaina, marraskuuta 17, 2014

Jo Nesbø; Punarinta (ja höpinää kirjailijan Suomen vierailusta)

Rødstrupe 2005, suom. Outi Menna ja WSOY, 457s.

Neljäkymmentä prosenttia rautiaisista selviää hengissä, hän ajatteli. Minä selviän tämän talven yli.

Hän hapuili sormillaan jotain, mihin olisi voinut tarttua. Toinen isku osui takaraivoon.

Talvea ei ole enää paljon jäljellä, hän ajatteli. Minä selviydyn tästä talvesta.


Pahoittelen rakkaat lukijani, jo etukäteen blogini tulevaa, hetkellistä yksipuoleistumista. Uutuuskirjaryysiksen pikku hiljaa hiivuttua, päätin nimittäin viimein ottaa selvää siitä, mistä Harry Hole hysteriassa oikein on kyse.

Innostuksen moiseen sain tämän kuun alussa, jolloin huippusuosittu norjalainen dekkaristi, Jo Nesbo Suomessa vieraili. Ihana Pihi nainen kutsui minut avecikseen häppeninkiin, ja minähän lähdin.


Aaarg tuota kuvanlaatua! Mutta katsokaa nyt, siinä hän on farkkupaidassaan!

Miehen kirjoja on myyty n. 25 miljoonaa, ja hän aloitti kirjailijan uransa 20 vuotta sitten. Harry Hole -sarja sai alkunsa miehen matkaillessa Sydneyssä. Jo kertoi, että hänen tarkoituksensa oli alunperin ryhtyä "kunnon kirjailijaksi", sen sijaan, että väsäilisi dekkareita (hih). Yllätys oli suuri, kun ensimmäinen Harry Hole päätettiin julkaista. Loppu onkin historiaa. Mikä miehen salaisuus maailmanlaajuiseen suosioon sitten on? Jännärigenre kun on... laaja. Ylitsepursuava. Ja paikoin melko kliseinenkin.

Vaatimaton, hurmaavasti hymyilevä Jo ei osannut tähän muuta vastausta antaa, kuin harjoittelu, suunnittelu ja säännöllinen kirjoittaminen. Kuulemma lentokoneet ovat pro-paikkoja juuri kirjoittamiseen.

Eihän siinä sitten muu auttanut, kuin ottaa kirja käteen. Mieheltä on ilmestynyt myöskin sarjaan kuulumattomia, yksittäisiä teoksia, kuten uusimmainen, Isänsä poika, jonka aion myös piakkoin lukea. Kuitenkin Harry Hole, jota mies ei ainakaan myöntänyt alter egokseen, kiinnosti eniten. Ja olenhan minä sarjasta Lumiukon ja Aaveen lukenutkin. Lukenut ja pitänyt aivan hurjasti. Jostain syystä sarja kuitenkin pääsi unohtumaan syystä, että UUSIA kirjoja tulee tulvimalla lisää!

"Oletko sinä naimisissa, Hole? Et vai? Etkä ole ollutkaan? Ei kannattaisi odottaa liian pitkään. Ihminen muuttuu omituiseksi, kun on vain yksinään."

Päätin aloittaa taivallukseni Mr. Holen kanssa sarjan toisesta osasta, joka siis kantaa linnun nimeä. Teoksen alussa pitkä, rosoisen charmikas Harry toimii turvallisuustehtävissä Bill Clintonin saapuessa Osloon. Tapahtuu pikkuinen "moka", Hole tulee ampuneeksi mahdollisen riskitekijän, joka osoittautuukin salaisen palvelun agentiksi. Tästä alkaa tapahtumavyöry, joka vie päähenkilömme apulaispoliisipäällikön pallille. Uudessa työssään Harry ryhtyy selvittämään tapausta, jossa uhria ammutaan toisen maailmansodan aikaisella aseella.

No, tämä ei vielä kuulosta niin kovin kiinnostavalta. Mutta kun tarina etenee, Punarinta tihentää kierroksia ja ulottaa kylmät lonkeronsa maan vaiettuun lähimenneisyyteen, vapaaehtoisiin norjalaisiin SS-miehiin saakka.

Ja kirjan jälkeen ollaankin suloisesti koukussa. Olen nyt lukemassa sarjan kolmatta osaa, Surutonta, joka on vielä sata kertaa tätä parempi. Eli. Hehkutusta & hekumointia tulossa. Kirjailijalta voi odottaa näemmä vain parasta. 

En osaa oikein määritellä, mikä näissä vetää. Huumori? Henkilöt, jotka ovat omissa elämissään yhtä hukassa, kuin jokainen meistä? Tarinat, joissa riittää juonenkäänteitä, eikä hengähdystaukoja juuri suoda? Kirjailijan kirjallinen itseluottamus suorastaan huokuu tekstistä, kuin myös puhdas kertomisen ilo.

Ei näitä syyttä hehkuteta pohjoismaiden parhaimmiksi dekkareiksi. En muista olleeni yhtä täpinöissäni sitten Wallander-sarjan.

Mutta aivan yhtä jaksoisesti en aio kaikkia kymmentä HH-osaa lukea, vaan otan välillä väliin jotain aivan muutakin. Ihan teitä varten, lukijani :)


Tuntui jotenkin lohduttavalta, Harry ajatteli, että viimeinen, mitä ihminen kuulee ennen kuin tulee täysin hiljaista, on toisen ihmisen ääni.



torstaina, marraskuuta 13, 2014

Delphine de Vigan; No ja minä

No et moi 2007, suom. Kira Poutanen ja WSOY 2012, 233s.

Olen kolmetoistavuotias ja huomaan kyllä, etten osaa kasvaa oikeaan suuntaan, en osaa tulkita liikennemerkkejä, en hallitse ajoneuvoani, erehdyn jatkuvasti suunnasta ja useimmiten minusta tuntuu, että olen jumissa törmäilyautoradalla enkä todellakaan missään autokilpailussa.


No ja minä ei ole uusi kirja. Siitä löytyy lukuisia hienoja blogikirjoituksia. Se on saanut suosiota maailmalla, voittanut palkintoja, valloittanut eri ikäisiä lukijoita. En ole varma, olenko koskaan lukenut yhtä hienoa nuorille aikuisille suunnattua teosta. Laajennetaanpa vähän, koska minähän olen genreä hyvin vähän läpikäynyt; romaani on niin puhutteleva, että voin lukea sen yhdeksi ikimuistoisimmista lukukokemuksista pitkään aikaan.

Vaikka tarinan päähenkilö onkin vain 13-vuotias, löytyy häneltä viatonta viisautta enemmän kuin monilta aikuisilta. Lou on huippuälykäs suloinen tyttö, jonka sydän sykkii inhimillistä lämpöä. Niin lämmintä, että se on lähes palavaa. Ja siitä riittää, siitä riittää silloinkin ja erityisesti silloin, kun hän tapaa sattumoisin asunnottoman No-tytön. Loun on määrä pitää koulussa esitelmä asunnottomista, ja hän ryhtyy haastattelemaan No:ta. Tyttöjen välille syntyy ensin haparoiva yhteys, joka kasvaa ystävyydeksi. Jopa niin läheisiksi he tulevat, että Lou saa ylipuhuttua vanhempansa ottamaan No:n heille asumaan. Hänelle sisustetaan huone, huone jolla on oma menneisyytensä. Mutta siitä laiha, likainen No ei tiedä mitään. Hänestä tulee Loun kesyttämä. Normielämää liikuttavin pienin askelin opetteleva entinen asunnoton.

Mutta voiko katujen kasvattiin luottaa? Onko No:n "normaalius" vain kulissia?

Ystävyys on valtava voima ja Lou tahtoo koko sydämestään No:lle elämän, jossa kaikki energia ei mene yöpaikan ja ruuan etsimiseen. Apunaan hänellä luokan kovajätkä komistus Lucas.

Minä ajattelen, että tämäkin on väkivaltaa, tämä mahdoton ele, joka kulkee hänestä minuun, ele, joka ei koskaan pääse perille.

Ranskalaisen kirjailijan Delphine de Viganin teksti on huumorin värittämää, mutta tarkkanäköisellä tavalla kaunista. Kirjailija löysi aiheen kirjaansa metromatkalla, jossa aihe yksinkertaisesti katsoi häntä silmiin. Kiitos näiden silmien, kodittomat naiset saavat nyt äänensä tähän arvokkaaseen teokseen. Mutta romaani on paljon muutakin, kuin kertomus traagisissa olosuhteissa elävistä nuorista. Se on runollisen oivaltava, hellyyttävällä tavalla ajatuksia herättelevä.

Suosittelen!

Ja meidän hiljaisuutemme on täynnä koko maailman voimattomuutta, meidän hiljaisuutemme on kuin paluu asioiden juurille, totuuteen.


keskiviikkona, marraskuuta 12, 2014

Sinikka Nopola; Eilan, Rampen ja Likan parhaat

WSOY 2014, 436s.
RAMPE
Montako taulua täälä viälä o?

EILA
Tässä huaneessa on ny semmosta morernimpaa. Tän nimi on Myrsky.

RAMPE
Mää en nää kyä missään vaahtopäitä.

EILA
Tää on Kukkotappelu. Siinon kato keskellä punasta, niinku kukon heltta.

RAMPE
Missä? Mää en kyä huomaa.

EILA
Kuuliksää, kun toi opas sano, että tässä näyttelyssä näkyy Tuuve Janssonin kehitys maalarina. Nuarena sillä oli viälä jotain hahmoo, mutta sitten he hahmot niinkun häipy.

RAMPE
Se ei oo kyä kehittyny välttämättä yhtään parempaan suuntaan.


Kyä se nyt vaan on niin, että edelleen Kirjamessujen jälkimainingeissa liikutaan. Kuten postauksestani ilmi käy, saimme brunssin merkeissä tutustua mm. ihanan Sinikka Nopolan uuteen teokseen, josta löytyy viiden Eila & Rampe & Likka -kirjojen mehevimmät hetkautukset. Haastattelun perusteella teos vaikutti ratkiriemukkaan salaviisaalta, joten pakkohan romaani oli lukuun ottaa. Näin synkeänä vuodenaikana, kun jouluun tuntuu olevan ikuisuus (ja minne tämä maailma yhtäkkiä kadotti kaikki värinsäkin?), on tämän kaltaisille teoksille tilausta. Näitä saisi oikeastaan suositella ihan viralliselta taholta kirkasvalolamppujen ohella kaamosmasennusta selättämään.

Kirja kertoo siis nimensä mukaisesti hämäläispariskunnasta, Eilasta ja Rampesta, sekä heidän tyttärestään Likasta. Teos koostuu hyvin lyhyistä luvuista, joissa käsitellään milloin mitäkin aihetta maan ja taivaan väliltä hirtehishuumorilla ja suomalaisille tyypillisellä vaatimattomalla asenteella. Itsestä ei saa pitää meteliä, parasta mitä huomaamattomammin täällä onnistuu elämänsä taarustama. Näin Rampe, niin tyypillinen mieshenkilö. Eilasta löytyy enemmän ruutia, ja hän on ottanut selkeästi aseman perheen päänä. Tämä näkyy asenteesta, "päsmäröinnistä" tytärtään ja miestään kohtaan. Toisaalta Eilassa on myös lämpöä ja ruuan hän pitää aina pöydässä. Likka on kirjan alussa pieni, jotenkin altavastaava tyttö, mutta hän kasvaa sivujen myötä omaksi, persoonalliseksi itsekseen.

Minähän en ole aiemmin kirjalijan runsaaseen tuotantoon tutustunut, mutta tulen takuulla mokani korjaamaan. Nopolan teoksessa on samaa lutuista vanhan ajan henkeä kuin esimerkiksi Mielensäpahoittajassa. En voi olla vertaamatta näitä kahta! Molemmat kirjat jättivät hyrisevän hyvänolon tunteen, sekä onnistuivat herättelemään ajatuksia erityisesti perheiden sisäisistä konflikteista sukupolvien välisiin eroihin saakka.


MÖKKIVIERAAT
Mitä niitä rupee hyysäämään.

MÖKKIVIERAILUT¨
Jaa että mää lähtisin sinne itikoitten syötäväks?

RAKKAUS
Jaa kesäheila? Kyä ne on kaikki menny jo alkukesästä.

KUOLEMA
Kyä se ois paree kualla keväällä ettei tarttis sitten haikeena kattella kesää.


Hykerryttäviä lukuhetkiä Nopolan parissa! Jos ette jaksa koko sarjaa läpi käydä, tässä oivallinen täsmälääke.

***

Teoksen on lukenut ainakin Krista

sunnuntaina, marraskuuta 09, 2014

Laura Paloheimo; Mama Mojo

Otava 2014, 329s.
- Nyt vietetään tyttöjen iltaa! Herkutellaan maidolla ja läträtään suihkussa!

Mama Mojo on mojova pläjäys kesää, rallia, vauva-arkea, glamouria keskelle räntäsateita. Tapasin Kirjamessuilla (joihin näemmä jatkuvasti palaamme) ihastuttavan Laura Paloheimon. Räiskyvän iloisella ja positiivisella asenteella varustettu Laura sai minut tekemään vielä kerran piipahduksen chick-litin puolelle. Hänen uusimpansa tuntui äiti-ihmisestä helpoimmin lähestyttävältä.

Ja välitön kirja onkin. Se kertoo Klaukkala -teoksesta (lukematta!) tutusta Juliasta, joka on nyt saanut esikoistyttärensä. Pikkuinen prinsessa valloittaa mutta, kuten vauvat yleensä, myös valvottaa. Pieni perhe ei pääse rauhassa totuttelemaan uudenlaiseen arkeen, vaan elo käy haasteelliseksi Julian miehen, Timpan mekaanikkouran myötä. Työt suuntautuvat kesän rallitapahtumaan. Sinne sitten koko perheen voimin asuntovaunua asuttamaan. Mutkia tulee matkaan niin anopin, kuin Timpan exän suunnalta. Mukaan mahtuu suuria persoonia, jotka tekevät Julian elämästä juhlaa. Tai painajaista.

Romanttisen komedian tavoin pääpari ajautuu väistämättä etäälle toisistaan ja loppuratkaisunkin voi arvata. Yllätyksellistä sen sijaan on Paloheimon käyttämä heleä kieli, runsaat tapahtumavyöryt, jotka, jos eivät aivan ääneen naurata, niin ainakin hymyilyttävät. Lauran omistama vintagevaate-puoti, jonne nainen sivujen edetessä palaa, edustaa arvomaailmaltaan kierrätystä. Persoonallista kauneutta.

Koko lapsuuteni olin seurannut tavallista perhe-elämää vain sivusta, ja perheestä oli tullut jotenkin ihmeellinen käsite. Ja nyt, kun minulla vihdoin oli oma perhe, olivat elämänhallinnan ainekset sirpaleina levällään. Kuin kaleidoskoopissa - sillä erotuksella, että tämä kuva ei ollut kaunis vaikka sitä pyöritti kuinka.

Mama Mojo ei sisällä pelkkää hömppäilottelua, vaan se käsittelee myös vakavampia aiheita. Äidin väsymystä ja hämmennystä uuden elämän edessä: vaikka vauvan pukisi glitterpotkareihin, ei se tee pientä otusta yhtään sen kesymmäksi. Ja juuri silloin, kun miestä eniten tarvittaisi, viekin oma ura voiton. Entä sitten lapsettomat, omaperäiset ystävät? Jos rakennekynnet ovat lähempänä sydäntä kuin vauvan pullukkatassut, ymmärrystä ei ehkä entiseen malliin heru.

Olin noudattanut äidin uutta linjausta, ensin jälkkäri ja sitten pääruoka. Ahmin jäätelöannosta, joka romahtaisi koska tahansa, mutta toisaalta niin romahtaisin minäkin.

No niin. Nyt on piipahdettu chick-lit:n maailmassa ja teen pikku hiljaa paluuta omimmille alueilleni. Mitä jäi käteen? Ajattelin ennakkoluuloisesti, että tämän lajityypin teokset sisältävät pelkkää hattaran makuista höttöä. Kyllä kirjoissa selkeää sanomaakin on, ja etenkin Paloheimon laadukkaasta kerronnasta nautin. Kannattaa kokeilla!

***

Toisaalla teoksen ovat lukeneet ainakin

Mari A
Päkä
Äiti yrittää
Krista





torstaina, marraskuuta 06, 2014

Maaria Päivinen; On nälkä, on jano

Into 2014, 257s.

Typerät poikaset, eivät tajua, että kun minua suutelee, palaa suu. Kun hiuksiini tarttuu, tulee haavat. Kun minuun rakastuu, kuolee.

Varokaa, Emilie Silvia Grass on täällä. Rajuna, rivona, rujona. Niin kovin nälkäisenä. Kelmeän arjen peittämään avoliittoon repeää railo, punkean Herra Blumenin mentävä. Kun hän lähtee jättää hylkää, jää Emilie yksin asuntoon, jonka rauha on piloilla. Naapuriin muuttanut häirikkö soittaa tauotta rämisevää musiikkia, tunkeutuu rikotun alueelle ja pirstoaa sen vähän, mitä mielenterveydestä on jäljellä.

Emilie jää kiikkumaan järkyttävän kauniina ja punatukkaisena psykoosin partaalle. Hänen on niin nälkä, niin jano. Ja siitä alkaa metsästys. Miesten kirjaimellinen nielentä. Mitä nuorempaa lihaa, sen parempaa.


Hän rakasti lämpöä. Hän rakasti sitä että toinen oli lähellä. Että ei tarvinnut yksin jaksaa,vaikka oikeastaan mitään jaksamista ei ollut. Oli vain mauttomaksi levähtänyt arki.

Jo Maaria Päivisen edellinen romaani osoitti, ettei häneltä voi odottaa mitään kesyä ja kevyttä. Hänen tekstinsä ruoskii esiin vihaa ja raivoa. Siinä missä miehet ovat kautta aikojen orjuuttaneet, raiskanneet, huoritelleet naisia, on nyt naisten aika tarttua vallan kahvaan. Räiskyvän Emilien muodossa. Mutta kuinka pitkälle yltävät koston juuret. Kuinka kauan sen jäätävällä liekillä elää.

Pikku hiljaa miesten myynti ja heidän raatelunsa näivyttää päähenkilön lähes hengiltä. Tahtooko hän lopulta pahaa? Tahtooko hän vain sitä, mitä jokainen meistä sydämessään; tulla rakastetuksi, hyväksytyksi. Ja vielä, tulla raskaaksi.

Hänen tuli ikävä kotiin, vaikka kotonahan hän oli, siinä seisoi miehen pitelemänä hieman vinossa, viinintuoksuisena. Hän halasi takaisin pitkällä hartaalla tavalla. Se oli hänen toinen vikansa, kyky olla päästämättä irti.

On nälkä, on jano on jossain määrin loogisempi teos, kuin Pintanaarmuja. Tekstiltään se on yhtä runsaan kiihkeä. Vaikka romaani on itsessään ruma, on se kieleltään kuin kaunein koru. Runo, jota lukee ahmimalla.

Kiitos Maaria jälleen hätkähdyttävästä lukukokemuksesta!


Ja mitä hän toivoi eniten: syliä, johon voisi pysähtyä. Jossa itkeä suru pois.



***

Kirjan on lukenut myös Krista  ja Leena Lumi

Anna Jansson; Amorin kiehkurat

Ödesgudinnan på Salong d' Amour 2014, suom. Vappu Vähälummukka ja Gummerus 2014, 317s.

"Minua jännittää ihan kamalasti, mutta siitä tulee hurjan hauskaa. Minulle soitti joku Jonna Bogren -niminen toimittaja. Hän halusi kirjoittaa jutun minun ja Henryn rakkaustarinasta, siitä miten yli kahdeksankymppisenäkin voi vielä löytää rakkauden. Mutta sanonpahan vaan, että rakastuminen tuntuu kahdeksankymppisenäkin ihan yhtä hermostuttavalta ja kutkuttavan ihanalta kuin teini-ikäisenäkin."

Osallistuin facebookin lukuhaasteeseen, jossa tarkoitus lukea lokakuun ajan vähintään 30 sivua päivässä. Minulle tyypilliseen tapaan homma lähti lapasesta. Antauduin täysin lukumanian kouriin, mikä sinällään on varsin mukavaa, mutta myös postauspinoja kasvattavaa. Pitäisi osata kirjoittaa yhtä nopeasti kuin lukee!

Ruotsalainen kirjailija Anna Jansson on monille entuudestaan tuttu Maria Wern -dekkareista, jotka sisältävät kutkuttavan paljon huumoria. Tällaisena pimeänä ajanjaksona lääkitsen syysmasennusta kevyellä, pinkillä, pirskahtelevalla kirjallisuudella. Eli suoraan sanottuna, luen hömppää. En tosin jaksa sitäkään kovin kauaa, mutta välipalana chick-lit toimii mainiosti. Kuten myös Amorin kiehkurat.

Jansson sijoittaa elämällä iloittelevan tarinansa kampaamoon, mikä on miljöönä nappivalinta. Lukija pääsee kurkistelemaan erilaisten asiakkaiden elämiin, varsinkin rakkaushuoliin, joita päätähti kampaamon omistaja, Angelika toimeliaasti ratkoo. Siinä missä kampaukset laitetaan uuteen uskoon, usein myös ihmissuhteetkin. Omaa menetystään Angelika lääkitsee auttamalla muita. Mikä on toki jaloa ja palkitsevaa. Seuranaan hänellä hyörii hiusalalla loistava, muutoin suloisen uusavuton Ricky. Joka ei, yllättävää kyllä ole stereotypinen homo, ei homo ollenkaan.

Romaani on jaoteltu napakalla otteella nimettyihin lukuihin, tässä omat suosikkini

Voi jumankauta, sanoo Ricky

Syön, olen siis olemassa

Kaikkiin hetkiin ei tee mieli tarttua

Hautausurakoitsijat kuoriutuvat kosteikoista

Absintti ei ole nynnyjen juomaa

Aika kuluu ja me vielä pahemmin

Ja mihinkäs dekkarikuningatar karvoistaan pääsisi! Mahtuu tarinaan mukaan myös murha...

En voi sanoa tuntevani genreä siinä määrin, että voisin tässä henkseleitä paukutellen tekstiä ruotia. Minusta tarina kuitenkin toimii. Kantaa. Hauskuttaa. Viihdyttää. Janssonin ote on ihanan itseironinen ja leikittelevä, ryppyotsafiiliksellä tähän ei kannata tarttua. Tai ehkä kannattaakin, romaani kun voi kevään tuoksuilla ja omintakeisilla persoonilla herätellä jopa hymyilemään.

***

Teoksen on lukenut ainakin Kesän lapsi

keskiviikkona, marraskuuta 05, 2014

Elias Koskimies; Ihmepoika

Gummerus 2014, 191s.

Katson lastenhuoneen ikkunasta ulos Pikkumetsään. Kohtaloni on TODELLA KOVA: olen neljätoistavuotias nobody Pohjois-Pohjanmaalta, Suomesta. Sean Penn ei ole työntämässä päätäni kaasu-uuniin eivätkä fanit sekoa edessäni itkuisen kirkuvaksi massaksi.

Ihmepoika on kerrassaan ihmeellinen helmi! Se ottaa kainaloon, taluttaa sinne missä päälle sataa glitterpölyä hiuslakan seassa, tuoksuu hämmennys ja etsintä. Se on suloisesti pihalla, viiltävän terävästi läsnä. Aivan kuten useimmat meistä, ellemme me kaikki, tuossa iässä.

14-vuotias, 145-senttinen poika, joka omaa vielä ison pään, on tarinan tähti. Hän todella on tähti, aivan kuten ihailemansa Madonna, vaikkei Pohjanmaan valtaväestö osaakaan arvostaa. Pitäisi olla kuten muut pojat. Pelata pesistä, dokata, olla äijä. Mutta teoksemme poika on niin herkkä! Hän, joka suorittaa omaa olemassaoloaan siivoamalla, olemalla kiltti. Hän jolla on ystäviä, ainakin kylän kova tyttö Sutu. Mutta pojan sisimmässä asuu kaipaus olla jotain enemmän. Olla megatähti. Olla palvottu ja kaunis. Niin, olla tyttö.

Loneliness
täyttää mustan sydämeni.
Se itkee.
Kukaan ei näe.

Toivoin äidin lukevan tekstin, jotta hän ymmärtäisi, että olimme samanlaisia. Mutta hän ei lukenut sitä. Tai jos luki, niin ainakaan hän ei ymmärtänyt. Sen sijaan hän löysi huonettani siivotessaan barbienuken, jota olin salaa hoivannut lapsesta asti.


Teoksen alussa isä sairastuu vakavasti, ja perhesuhteet keikahtavat päälaelleen. Päsmäröivästä äidistä murtuu nainen, joka jää yksin huolehtimaan suuresta perheestä. Veljet ottavat yhä enemmän hajurakoa päähenkilöön, joka alkaa vaikuttaa muiden silmissä aina vain kummallisemmalta. Ja lopulta, niin, lopulta lähtevät myös ystävät.

Olen puolueellinen postaamaan Elias Koskimiehen kirjasta, myönnetäköön! Tapasin hurmaavan, sädehtivän Eliaksen Kirjamessuilla, juuri edellisenä päivänä Ihmepojan lukeneena, eli sopivan innostuneissa fiiliksissä. Koskimies on niin sympaattinen! Hän kertoi romaanin olevan omaelämänkerrallinen kasvukertomus, ja vaikken itse olekaan ollut poika (yllätys!), koin voivani uida teoksen päähenkilön nahkoihin. Minäkin olin, eri tavalla tosin, erilainen, normia herkempi nuori, pienellä junttipaikkakunnalla. Ja sain kieltämättä pahempaa palautetta kuin teoksemme Ihmepoika.


"Ootsää kyllä ihime tappaus. Oikia ihimepoika." (isä)

Niin me kaikki. Omalla tavallamme ainutlaatuisia. Suuria ihmeitä!


***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin

Kirjojen keskellä
Erja
Krista
Katri
Rouva Huu
Pihi nainen
Kirjasähkökäyrä


tiistaina, marraskuuta 04, 2014

Lars Pettersson; Koutokeino, kylmä kosto

Kautokeino, en blodig kniv 2012, suom. Salla Korpela ja Minerva 2014, 382s.

Täällä laaksossa oli aivan tyyntä. Ei tuulen henkäystäkään. Tummanharmaat pilvet riippuivat matalalla ja liikkumattomina lähimmän tunturin kupeessa. Tuntui kuin koko luonto olisi ollut varuillaan ja odottanut jotakin. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä. Tunsin kuitenkin kasvavaa levottomuutta. Jotakin oli tapahtumassa.

Koutokeino, kylmä kosto ei ole tapahtumarunsas actionpläjäys. Se ei mässäile, ei pelottele. Sen tenho nojaa suorastaan ylimaalliseen pohjoiseen maisemaan. Tapahtumapaikkana kun on yhäinen lumimaa, suoranainen villi länsi, jossa elävät omat, rikkumattomat sääntönsä. Koutokeino tuoksuu sulalle lumelle, pakkasen kuivattamille jäisille hiutaleille. Kaikki siinä elää ja on, leppoisan hyisellä tavalla.

Kirja kertoo Tukholmassa asuvasta Annasta, jonka edesmennyt saamelaisäiti vaihtoi aikoinaan lapsuudenkotinsa, ja sen myötä koko pohjoisen kulttuurin täysin toisenlaiseen maailmaan. Kaupunkilaiseen, sivistyneeseen elämään, elämään ruotsalaisen miehen kanssa. Tarina alkaa siitä, kun Annan isoäiti ottaa nuoreen apulaissyyttäjään yhteyttä, perheellä kun on velvoitteensa, ja se on toisen perheenjäsenen suojeleminen. Nyt Annaa tarvitaan auttamaan raiskaussyytteen saanutta serkkuaan, perheen porotalous kun nojaa pitkälti Nils Mattisiin. Hänen työpanoksensa on ankarissa olosuhteissa perheen ainoa mahdollisuus pysyä kiinni elannossa.

Anna lähtee matkaan kohti jääkylmiä mutta jylhiä maisemia, hän palaa sinne, mistä äitinsä kerran lähti. Norjan Finnmark näyttää naiselle aivan toisenlaisen elämäntyylin. Riisutun, alkukantaisen, askeettisuudessaan kauniin. Mutta pohjoisessa pätevät myös toisenlaiset säännöt. Lainkoura lipeää siinä missä eletään tarpeeksi eristyksissä kaikesta.

Ihmiset tekevät sen, mikä on perheen ja siidan parhaaksi. Toisinaan se ei käy yksiin esivallan säätämien lakien kanssa. Voitko silloin sanoa, onko vika omissa käsityksissäsi vai laissa? Kuka sen ratkaisee?

Anna joutuu melkoiseen ristipaineeseen sekä sukunsa, että omatuntonsa taholta. Nils vaikuttaa selvästi syylliseltä raiskaukseen ja nuoren naisen viiltelyyn. Kuinka ja miksi auttaa omaa sukulaistaan, vaikka hän on selkeästi tehnyt väärin? Pian tulee lisää ruumiita ja kokonaiskuva vaikuttaa Annasta yhä enemmän usvaiselta.

Siinä missä äitiinsä tullut Anna (- Tietäisitpä miten paljon muistutat Anna Marjaa sinun iässäsi. Olette samasta puusta veistetyt. - Niinpä, luoja yksin tietää, mistä se puu on peräisin.) valvoo jutun parissa öitä, on jäätyä ja palaa kuoliaaksi, nauttii melkoisen runsaasti alkoholia, lepää luonto näytöksen tapahtumapaikkana kauniina, rauhallisena, uhkaavana...

Voi miten hieno teos tämä Koutokeino! Bongasin kirjan Leena Lumin blogista, ja olihan romaani luettava. Kirja sopii mainoisti rauhallisten dekkareiden ystäville, jotka nauttivat taidokkaasta luontokuvauksesta. Teksi on suloisen huumorintajuista ja sykähdyttävän kaunista. Saamelaisten elämäntyylistä kiinnostuneet eivät voi jättää Koutokeinoa väliin. Varoituksen sanana kuitenkin: kannattaa varata viltti lukukaveriksi, välillä kyyti on sen verran kylmää!


Me emme ole edes statisteja tässä valtavassa näytelmässä. Ja kuitenkin me kuvittelemme juopuneen muurahaisen tavoin esittävämme pääosaa ja yritämme hallita sitä, mikä tapahtuu silmiemme edessä.

***

Ps. Tällä viikolla blogini elää varsin aktiivista elämää. Päätin ottaa käsittelyyn postaamattomien kirjojen pinon. Tervetuloa tekemään löytöjä!

maanantaina, marraskuuta 03, 2014

David Cronenberg; Syöpäläiset

Consumed 2014, suom. Ilkka Salmenpohja ja Like 2014, 326s.
"Syöpäläiset on silmät avaava ja häikäisevä timantti, joka ei sovi arkajaloille. Tämä lukukokemus on ehdoton niille, jotka nauttivat matkasta pimeyden syvyyksiin. Cronenbergin romaani on yhtä häiritsevä, pahaenteinen ja lumoava kuin hänen elokuvansakin."

Näin Stephen King, teoksen takakannessa.

Enhän minä tietenkään voinut olla moiseen haasteeseen tarttumatta, varsinkin kun oma veljeni hehkutti haluavansa romaanin ehdottomasti lukea. Muutoin kirja olisi saattanut luiskahtaa tietoisuuden ulottumattomiin, enkä (todellakaan) osaa sanoa olisiko se ollut hyvä vai paha asia. Ei tällaisesta nyt voi sanoa pitävänsä, eihän? Ja kuitenkin romaani oli koukuttava kuin mikä! Ja jäi mokoma vielä kesken!

Jos nyt käymme hämmennyksen vyyhtiä purkamaan, todettakoon, että Syöpäläiset on äärimmäisen inhottava kirja. Se käsittelee hyönteisiä (pelottavan psykologisessa mielessä), syöpäsairauksia, sukupuolitauteja, perverssiä seksiä, kannibalismia, väkivaltaa. Eli kaikki p*ska samassa paketissa. Ymmärrän tekstin olevan tahallisen groteskia ja provosoivaa, mutta kirjailijan ajatuksen juoksusta en kyllä saanut kiinni. Mikä pointti, mikä tarkoitus? Suureksi ongelmaksi koin myös sen, etten kyennyt pitämään yhdestäkään päähenkilöstä. Narsistista sakkia koko jengi! Miksen siis heittänyt romaanilla vesilintua? Jollain tavalla se onnistui minut sormensa ympärille kietomaan, koukuttamaan. Teos on kuin bakteeri joka tarttuu ja leviää, saa kiinni.¨

"Jos haluat ymmärtää, mistä puhun, sinun pitää tuntea kannibaalin suu huulillasi. Suu, joka on näykkinyt tuhansia paloja. Tuhansien inhimillisten hirmutekojen suu."

Mutta toisaalta mitä muuta olisimme voineet odottaa kauhuelokuvamestarilta, joka nyt on tehnyt uuden aluevaltauksen romaanin muodossa. Mies on ohjannut mm. Kärpäsen (1986) ja Alastoman lounaan (1991). Kumpaakaan leffaa en ole nähnyt, mutta veljeni varoitteli, että kirja saattaa näiden perusteella olla melko "outo". Ou jea.

"Piti vielä kysyä missä Célestinen vasen rinta on. Omi."

Syöpäläiset on tarina (erittäin löyhämoralistisesta) toimittajapariskunnasta, Naomista ja Nathanista, jotka seilaavat juttujen parissa ympäri maailmaa ja pitävät sähköisesti suhdettaan yllä. Kirjan alussa Naomi löydetään Pariisista, jossa hän on selvittämässä filosofiopettajattaren murhaa. Naisen ruumiista on syöty palasia ja hänen niin ikään filosofimiehensä on kadonnut jäljettömiin. Miksiköhän? Nathan taas pelehtii Budapestissä syöpäsairaan kaunottaren kanssa, hän kun on lähes sairaalloisen kiinnostunut taudeista.

Tosi ja taru ja kaikenlaiset pienet inhat yksityiskohdat sekoittuvat ja sekoittavat lukijan päätä. Romaani ei oikeastaan pelota, jossain vaiheessa koko saasta alkaa vain kyllästyttämään. Lisäksi teksti vilisee teknistä nippelitietoa, esimerkiksi kameran käyttöjärjestelmät saavat runsaasti sivutilaa.

Kuitenkin toivon, että teos tavoittaa lukijansa. Palan suorastaan halusta lukea, miten blogiystävät tulevat kirjan kokemaan! Teksti ja kerrontahan tässä kuitenkin omanlaistaan valoa loistavat.