Atena Kustannus Oy 2012, 295s.
Before I sink
Into the big sleep
I want to hear
I want to hear
The scream of the butterfly
The Doors: When the Music´s Over
Ruumisperhosia? Oliko sellaisia olemassa, Oksanen ihmetteli.
Kyllä on, ainakin tässä kirjassa. Mustilla perhosilla onkin aivan oma tahto, kuten myös suuri rooli tarinassa. Sen saa huomata lomamatkalle lähtenyt varsin kirjava joukko. On punatukkainen kaunotar Annukka, jonka perään kuolaa koko lomaileva miesväki. Tähän kuuluu bändi, jonka yksi jäsenistä aiheuttaa harmia koko kokoonpanolle roikkumalla jatkuvasti raflaavissa lööpeissä. "Manageri" on päättänyt antaa kohun vähän laantua lähettämällä porukan tauolle idyllisen oloiseen mökkikylään. Järvenrannalle, keskelle metsää, keskelle Suomen kauneinta kesää... Samassa mökkikylässä lomailevat myös isä tyttärensä kanssa, sekä hiukan omalaatuisen oloinen, jo iäkkäämpi pariskunta. Muutaman mökin ja grillikatoksen lisäksi paikka on autio, vain jokunen talo ja sinnekin matkaa useampi kilometri.
Jo alkuun käy selväksi, että Annukan ja bändin jäsenen Erkan välille tulee syttymyään roihuava lomaromanssi - huolimatta siitä, että Annukan oma mies ja poika muistuttelevat pienenä omantunnon äänenä olemassaolostaan. Pian Annukka vaientaa äänen ja huomaa muutenkin joten muuttuvansa... Mitä ihmettä voi tarkoittaa kuutamo, joka kietoo pimeään välillä kirkkaan keskipäivän? Entä ne suuret, mustat perhoset? Myöhemmin, kun tapahtumat ovat lähteneet luisumaan hallinnasta, rannasta löytyy perhosten peittämä ruumis. Paikalla on traaginen menneisyys, ja nyt vanhat tapahtumat ottavat uudelleen muodon uusissa henkilöissä...
Vähän ajan kuluttua jostain alkoi kuulua lepatusta ja outoa matalaa hyrinää. Tuntui melkein kuin ilma olisi värissyt. Mä näin ylhäällä puiden välissä mustan vanan ja luulin niitä ensin lepakoiksi, mutta ne olivat pienempiä. Niiden täytyi olla sellaisia perhosia, jollaisen Iida oli löytänyt. Niitä oli varmaan satoja.
Taitavan kirjailijan lailla Vänskä kutoo varsin pelottavan oloisen seitin muinaisesta myytistä, joka kietoo pauloihinsa uskottavat henkilöhahmot. Vänskällä on ilmiselvät kertojan lahjat ja parhaimmillaan hän on varsinkin romaanin alussa, jossa tunnelmaa vasta kasvatellaan.
Koska itse en suuremmin piittää kauhugenrestä tai yliluonnollisista tarinoista, kirjan hotkaisin välipalaksi. Nopealukuinen tämä todella oli ja varsin otteessaan pitävä. Mutta en tiedä voiko kauhukirjallisuudessa uskottavuudesta edes puhua? Jos tarina on ilmeisen kummitusmainen, se on sellaisena otettava. Toisaalta henkilöhahmojen psykologiset ulottuvuudet lisäsivät mielenkiintoa ja niistä sainkin eniten irti.
Mia Vänskän esikoisteos, Saattaja on minulla vielä lukematta, mutta ehkäpä sen jossain vaiheessa näppeihini otan. Kauhunystävät, tämä on teille!
Romaanin on arvostellut ainakin Susa
