maanantaina, elokuuta 14, 2017

Mats Strandberg; Hoivakoti



Hemmet 2017, suom. Ida Takala ja Stella Vuoma 2017, 367s.



Ilmanvaihto. Loisteputket. Ja nyt tämä. Tuntuu kuin koko Mäntykoti olisi romahtamassa kasaan. Kuin myös täällä olisi halkeamia, joista kaaos pääsee sisään.


Minulla on iloisia uutisia! Ruotsin Stephen Kingiksi tituleeratun Mats Strandbergin uusin romaani, Hoivakoti, painii täysin eri sarjassa kuin Risteily. Mitä on tapahtunut Mats? Tuntuu kuin kirjailija olisi kasvanut aikuiseksi yhdessä yössä; viime vuonna ilmestynyt yllätyksetön, ylipitkä splätterimeininki on vaihtunut kypsällä tavalla puistattavaksi kauhuromaaniksi. Yhtäkkiä Strandberg menee kirjoittamaan kirjan, jossa kaikki osat loksahtavat paikoilleen.

Tämä on äidin ja pojan tarina. Joelin välit dementoituneeseen Monikaan ovat päässeet maailman tuulissa viilenemään. Joel, tuo suvun mustalammas: aina hiukan ulkopuolinen, aina hiukan hukassa, mies, josta piti tulla musiikko. Joel palaa Tukholmasta kotiseudulleen saattaakseen sekavan Monikan hoivakotiin, myydäkseen sitten tyhjille jääneen talon. Äidin käytös muuttuu kuitenkin yhä omituisemmaksi uudessa ympäristössä.


"Etkö sinä näe häntä?" Äiti sanoo ja avaa silmänsä. "Hän näyttää kamalalta. Kasvot ovat ihan turvonneet ja siniset."
"Onko hän täällä?"
Joelin on täytynyt tulla hulluksi koska kysyy sellaista. Ajatus on melkeinpä lohduttava.
Hänen ei tarvitse enää koskaan pelätä että tämä tapahtuu. Tämä on jo tapahtunut.
"Hänhän seisoo ihan sinun takanasi."



Mäntykodissa työskentelevä hoitaja Nina, aikoinaan Joelin paras ystävä, huomaa hänkin alkavansa pelätä Monikaa. Nina ja Joel, valkaistuissa hiuksissa, mustissa meikeissä silloin, kun ovet musiikin maailmaan olivat vielä avoinna. Monika piti huolta molemmista, hän toimi Ninalle varsinaisena varaäitinä. Ja nyt vaikutta siltä, kuin jokin olisi vallannut vanhan naisen kehon. Koko Mäntykodin.


Kyllä vain, Hoivakoti on täysverinen kauhuromaani, joka asettuu ymmärtäen heikoimpien puolelle. Juuri tätä ominaisuutta kirjoissa rakastan! Vanhusten asemaa ja dementoituneen mielen kauhuja lähestytään kunnioittavasti. Luin kirjan loppuun viime lauantaina, jolloin suurinta osaa maatamme repi kesän pahin myrsky. Meillä sähköt pysyivät päällä, mutta ryminä toi kieltämättä lisämausteensa lukuelämykseen. Kerran jos toisenkin oli kurkistettava selän taakse jos vaikka...


Suosittelen!



Joel katsoo ostastonjohtajaa yllättyneenä. Hän ei voi olla pohtimatta, mitä Mäntykodissa tapahtuu niille vanhuksille, joilla ei ole omaisia taistelemassa puolestaan, ihmisiä, jotka kehtaavat olla hankalia vanhusten edun takia. Kuka vaatii apua Edit Anderssonille, tai Lillemorille, tai niille oudoille sisaruksille D-käytävän päässä, joita kukaan ei käy tervehtimässä?





perjantaina, elokuuta 11, 2017

Ninni Schulman; Tyttö lumisateessa


Flickan med snö i håret 2010, suom. Maija Kauhanen ja Tammi 2017, 442s.


Käy kuolo kylmä luoksein ja illalla mut vie.
En ilon häivää tunne, sen suru vienyt lie.
Huoneeni hämyyn astu, kun istun tuolissain
ja elon kaarta mietin, lyö kello verkkaan vain.



Dekkareihin, voisiko sanoa, erikoistunut (haha) blogini jäisi tyhjäksi ilman Tyttöä lumisateessa. Vastikään suomennettu, toimittaja Magdalena Hanssonista kertova jännärisarja tulee, luonnollisesti, naapurimaastamme Ruotista. Ja minä toivon, kovasti ja mitä hartaimmin, että ne viisi jo ilmestynyttä osaa suomennettaisi mahdollisimman pikaisella, kärsimättömälle lukijalle soveltuvalla aikataululla.

Eli. Uutta verta ruotsalaiseen jännärigenreen? En ikinä lakkaa ihmettelemästä  mikä taika heiltä sormenpäistään löytyy. Periaatteessa Ninni Schulmanin teos on tarinaltaan "peruskauraa". Pikkukaupungissa, maalaisidyllin ytimessä katoaa kuusitoistavuotias teinityttö, vieläpä uudenvuodenyönä. Vähän myöhemmin pakastunut ruumis löydetäänkin, mutta kuuluuko se edes samalle henkilölle?


Mikä minun nimeni on? Olen unohtanut nimeni.
Aikaa ei enää ole, vain pimeyttä ja kaikki yöt. En tiedä mistä alan ja mihin lopun.



Avioeron raateleman Magdalena palaa kotiseudulleen Hagforsiin, joka yllättäen on muuttunut ahdistavien tapahtumien keskuspaikaksi. Ja niin kun Magdalena toivoi rauhaa itselleen ja pienelle pojalleen. Naisen täytyy koota sirpaloitunut sydän, peittää mustat silmänalusensa, ja ryhtyä töihin; utelemaan vähäsanaisilta poliiseilta mitä kaupungissa oikein on meneillään.


Hämmentyneitä ovat myös poliisit (Olenko minä menettämässä järkeni?) Christer ja Petra työkumppaneineen. "Voi helvetti, täällähän on ihan villin lännen meininki."


Schulmanin kehutaan luovan todentuntuista kerrontaa maanläheisillä henkilöhahmoilla. Juuri näin. Tyttö lumisateessa on ihmissuhdepainotteinen jännitystarina puistattavan monenmuotoisista ja -tasoisista rikoksista. En tahtoisi paljastaa enempää. Vaikka tiedän lukijoideni seuraavan montaa eri dekkarisarjaa, vinkkaan, että aina löytyy tilaa vielä yhdelle. Minut Ninni sai pauloihinsa persoonilla, joiden tunteisiin samaistuminen kävi ihanan luonnollisesti.



Siinä ja silloin Christer teki jotakin, mitä ei ollut tehnyt sitten lapsuuden: hän risti kätensä. Sitten hän kohotti jälleen katseensa terävien kuusenlatvojen tuolle puolen, suoraan valkoiselle talvitaivaalle.
"Rakas Jumala, mitä minä teen? Auta minua."




sunnuntaina, elokuuta 06, 2017

Leena Lehtolainen; Viattomuuden loppu



Tammi 2017, 457s.




Mitä teet yhdelle näistä pienimmistä...


Täytyy myöntää, että seurasin Leena Lehtolaista tiiviimmin ennen blogitaipaleeni alkua. Suomen suosituimpiin kirjailijoihin kuuluvan, tuottelijaan Lehtolaisen uusin Maria Kallio -romaani luikerteli lukulistalleni kuin varkain. On kirjalla sitten komeat kannet! Ja teemaan täydellisen sopivat; Viattomuuden loppu tarttuu yhteen maailman rumimmista asioista. Lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Tarinan tekee jotenkin vielä kuvottavammaksi tekoihin syyllistyneen henkilön sukupuoli. Useimmissa tapauksissa hyväksikäyttäjät ovat miehiä. Tässä kirjassa se on nainen, tarkemmin ottaen Tuula Lahti-Haapala, suuhygienisti, joka vietteli pienet pojat hammastarkastusten yhteydessä. Niinpä. Oksettavaa. Onko tuollaisella ihmisellä, vaikkakin hän on istunut useamman vuoden tuomion rikoksistaan, enää edes oikeutta elää? Murhaajan mielestä ei, sillä Tuula tapetaan samana päivänä kun hän vapautuu vankilasta.


Poliisin työ koversi meihin onkaloita, joita kukin täytti tavallaan: raivokkaalla liikunnalla, liialla viinalla, perhonsidonnalla tai silittelemällä syliin käpertynyttä kissaa aivot täysin narikassa. Oli vain pakko hyväksyä se, että ainoa tapa estää Puupposen taideteoksen laajenemista oli saada Tuula Lahti-Haapalan surmaaja kiinni.



Maria Kallio työskentelee nykyään lasten- ja nuortenyksikössä, joten tympeä, ristiriitainen murhatutkinta lankeaa nyt hänen tiimilleen. Marian omakin poika on ehtinyt teini-ikään. Millainen tilanne! Onko murhaaja yksi Tuulan uhreista? Tiimin on haastateltava poikia perheineen, ronkittava kipeää, eliniän kestävää haavaa nostaen jälleen hirvittävät muistot pintaan.



Kaltaiselleni poikien äidille Viattomuuden loppu oli rankka pala nieltäväksi. En voi tietenkään korostaa liiaksi aiheen tärkeyttä. On hienoa, että Leena Lehtolainen uskaltaa nostaa sen pöydälle. Paikoin teksti aiheutti ihan fyysistä pahoinvointia, siitäkin huolimatta, että kyse on fiktiivisestä tarinasta. Mutta tällaista tapahtuu.

Lehtolaisen tyyli on pysynyt täysin tunnistettavana. Hän kuvaa poliisintyötä arkisen rempseästi viritellen samalla taitavasti koukkuja sinne sun tänne. Vaikka Viattomuuden loppu on hirvittävä kertomus pakkomielteestä, viettejä vastaan taistelemisesta ja siinä häviämisestä, sitä on mahdotonta jättää kesken. Oikoluku olisi ollut vielä paikallaan, mutta raju, erilainen lukukokemus tällaisenaankin.



- Mä lähden nyt ruumishuoneelle. Naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä.




tiistaina, elokuuta 01, 2017

Stefan Ahnhem; Miinus kahdeksantoista astetta


Arton grader minus 2016, suom. Laura Beck ja WSOY 2017, 516s.



Tämä oli kaikkea muuta kuin taas yksi rutiinitapaus, jonka saattoi selvittää vasemmalla kädellä kello yhdeksän ja viiden välillä. Tuntui kuin he kaikki olisivat jo tunteneet nahoissaan pitkät illat, pahan kahvin ja yhdet jos toisetkin nokoset toimistolla. Juttu hiersi ja kiusasi heitä tavalla, jota he olivat kaikki sisimmässään kaivanneet, vaikka eivät olisi ikinä tunnustaneet sitä.



Wallander- ja Irene Huss -tv -sarjojen käsikirjoittaja Stefan Ahnhemin alaa eivät ole leppoisat arvoitusdekkarit. Hän ei myöskään temmellä action -painotteisella räjähdekentällä, jossa dialogit raikuvat tyhjyyttään, siinä missä päähenkilöiden persoonatkin. Ahnhem. Kuinka osaatkaan luoda näitä rajuja, ja kieltämättä brutaaleja rikosromaaneja, joissa tasapainotellaan hienosti ihmissuhdetarinan ja jännityksen rajamaastossa.

Myönnän, ettei ensikosketukseni Fabian Riskin kanssa ollut ongelmaton (katso esikoisteos Pimeään jäänyt). Hän ei edelleenkään ole mikään kirjallinen suosikkihahmoni, mutta huomaan silti tykästyväni kirja kirjalta enemmän kyseiseen rikostutkijaan. Taitava mies työssään, vähän ulalla yksityiselämässään. Avioliitto taiteilijavaimo Sonjan kanssa on pelkkää lasten takia ylläpidettyä kulissia, jossa myös lapset voivat huonosti. Erityisesti Riskien sulkeutunut esikoispoika.


Kuten teoksen nimi ja kannet viitettä antavat, tämän kertainen murhatapa on melko yksinkertainen päätellä (kansissa toistuu edellisisten osien tapaan karmaiseva kasvoteema). Mutta takakansi kertookin aivan toisesta tapauksesta. On auto-onnettomuus, jossa poliisia karkuun lähtenyt kaahari päätyy laiturilta mereen. Hukkuu tietysti autonsa mukana. Vaikeudet alkavat siinä vaiheessa, kun patologi väittää kuljettajan, Peter Brisen olleen kuolleena jo pari kuukautta. Miten tämä on mahdollista?


 Syy oli Peter Brise. Miehen kummallinen valekuolema tai mikä se nyt olikaan ei jättänyt häntä rauhaan. Tosiasiassa hänen oli vaikea keksiä tapahtumainkulusta mitään vähänkään normaalia. Ja siitä syntyi tunne, että tämä kaikki oli vain jonkin suuremman alkua. Jonkin minkä pintaa he olivat juuri ehtineet raapaista.



Moniulotteinen ja lonkeroinen tapahtumavyyhti valkenee kaikessa kauheudessaan niin tutkijoille, kuin lukijallekin vasta pikku hiljaa. Eikä siinä vielä kaikki. Toisaalla aiemmista osista niin ikään tuttu poliisi Dunja tutkii vähäosaisten parissa tapahtuneita väkivaltaisia kuolemantapauksia. Jäljet johtavat ikävystyneiden, totaalisesti empatiakyvyttömien teinien uuteen "harrastukseen"...


Niin juuri, moottoritiellä. Hän oli nähnyt miten he työnsivät asunnottoman ostoskärryissään tielle, suoraan keskelle liikennettä varmaan kuolemaan. Heitä oli ollut neljä keltaisilla iloisilla hymynaamoilla naamioitunutta, aivan kuten Sannie Lemke oli kuvaillut. Ja he olivat nauraneet kuin olisivat olleet huvipuistossa jossa ei ollut jonoja.



Hui hurja kuinka Ahnhem osaa viedä! Miinus kahdeksantoista astetta tarjoaa jäätävää kyytiä keskelle kesähelteitä. Nautitaan näistä viilentävistä huuruista ja juuri sopivanlaisista jännitteistä, jäädään kuolaamaan lisää, sillä viime metrit sisältävät kurkistuksen tulevaan...


"Luulen että on parasta että näet sen omin silmin."




perjantaina, heinäkuuta 28, 2017

Allen Carr; Stumppaa tähän


Allen Carr's Easy Way to Stop Smoking 1985, suom. Helinä Kangas ja Bazar 2014 (3. taskukirjapainos) 221s.



 
"Ainoa asia, mikä estää meitä lopettamasta, on pelko." (aamen)


Taisinpa hiukan villiintyä taannoisesta lukumaratonista. Innostuin lukemaan yhden jos toisenkin tietokirjan, ja tämän, juuri tämän tahdon tuoda blogiini. Monia muitakin, toki, mutta aika on rajallista, keskittymiskykyni edelleen vielä rajallisempaa, sitä paitsi ns. itsehoito-oppaista Stumppaa tähän on teos, jonka minä itse voin henkilökohtaisesti allekirjoittaa. Easyway -menetelmällä, jota en aio teille spoilata, tupakoinnin lopettaminen on nimensä mukaista. Suorastaan naurettavan helppoa.


Miksi sitten niin monet tupakoijat kokevat lopettamisen vaikeaksi, käyvät läpi kuukausien kurimuksen ja viettävät loppuelämänsä kaivaten savuketta aina silloin tällöin? Syy on aivopesu. 


Allen Carrin menetelmä on tuttu maailmanlaajuisesti, hänen klinikoillaan lopettamisen onnistumisprosentti 90%. Carr todella tietää mistä puhuu. Mies poltti vuosikymmenet, pahimmillaan sata savuketta päivässä. Lopettamisyritykset olivat jo alkaessaan tuomittuja epäonnistumaan (kuten myös omani). Eräänä päivänä mies ilmoitti luonnollisestikin jo toivosta luopuneelle vaimolleen polttavansa juuri viimeistä savukettaan. Joopa joo. Lähipiirin yllätykseksi Carr todella lopetti polttamisen. Kokonaan. Sadasta nollaan, aika mahtavaa.

Miten? Mitenmitenmiten, kysymme me, jotka olemme nikotiinin orjia.

Olen polttanut suunnilleen 15 -vuotiaasta saakka, pitäen tosin useampien vuosien taukoja mm. raskaus- ja imetysaikoina. Viimeiset viisivuotta poltin vaihtelevasti tavallista tupakkaa ja sähkösavuketta, joka yskitti, jos mahdollista, vielä ensiksi mainittua enemmän. Epätoivo vain kasvoi.

Yritin pitää lakkoja, jotka kaatuivat yleensä päivässä. Välittömästi lopettamispäätöksen jälkeen iski paniikki; en saa savuketta! Kuolen! Elämässäni ei ole enää mitään hyvää! Ilo on riistetty minulta!

(mitä draamaa)

Ja toisaalta. En kykene tähän ikinä. Tulen kuolemaan tupakkaan.

Luettuani Allen Carrin useampaan otteeseen tarkistetun, ensimmäisen kerran vuonna 1985 suomennetun teoksen, olin tietysti alkuun epäilevällä mielellä. Toisaalta halusin lopettaa, toisaalta edes en. Ajattelin Stumppaa tähän -kirjan perustuvan jonkinlaiseen tsemppaukseen, jopa aivopesuun. Nyt naurattaa mokoma oletus. Päinvastoin! Kirja paljastaa aivopesun ansat. Se ei pelottele, se häivyttä pelon.

Ehkä pidätte tätä turhana leveilynä ja hypetyksenä, mutta olen ollut kohta viikon savuton. Tämä ei sinällään mikään suuri saavutus ole. Saavutus sen sijaan on elämäniloni. En kaipaa röökiä. En tarvitse sitä. En ole kärsinyt minkäänlaisista vieroitusoireista. Lopettaminen ei ole ikinä ollut näin helppoa. Ja tiedän, kiitos Carrille, etten tule enää ikinä polttamaan (kiitoskiitoskiitos)

Savuttavat ystäväni, kokeilkaa tätä!


Seuraavaksi jatkamme dekkarilinjalla.


torstaina, heinäkuuta 20, 2017

Camilla Grebe; Kun jää pettää alta


Älskaren från huvudkontoret 2015, suom. Sari Kumpulainen ja Gummerus 2017, 506s, (ennakkokappale)


On kuin ajaisin kolkoissa kulisseissa kohti jonkinlaista ratkaisua. Mutta en tiedä, millainen elokuva tämä on. Draama, trilleri? Tragedia?


Tyhjätaskuinen vaatemyyjä tapaa menestyneen, vanhemman liikemiehen. Esimiehensä, tuon hartaasti vihatun ja palvotun toimitusjohtajan. Jesperiä on kiittäminen työolosuhteiden epäinhomillisistä muutoksista. Jesperiä on kiittäminen myös Emman sormessa kiiltelevästä timanttisormuksesta. He ovat kihloissa! Koko kuvio tuntuu niin Emmasta itsestään, kuin lukijastakin vähän liian sadunomaiselta ollakseen totta. Mutta olkaamme hiljaa, hys, suhde on pidettävä tiiviisti salassa.


"You never been in love, until you've seen the sunlight thrown, over smashed human bone."


Kun median riepottelema toimitusjohtaja katoaa, kiskaistaan jo muutenkin elämässä turpiinsa saaneen Emman jalkojen alta matto. Kuinka rakkaus voi yhtäkkiä muuttua täydelliseksi välinpitämättömyydeksi? Mikä ihme Jesperiin on mennyt? Missä hän edes on?


Jesperistä emme tiedä, mutta hänen kotoaan löydetään tunnistamattoman naisen (tietysti) raa'asti murhattu ruumis. Talonomistajasta tulee nyt myös poliisin ykkösetsinnänkohde, varsinkin kun tapaus muistuttaa selittämättömäksi jäänyttä, vuosia sitten tapahtunutta murhaa.

Peter Lindgren, tuo erilaisista vastuista käärmeen lailla irti kiemurteleva poliisi on yksi päähenkilöistä. Peter herättää lukijassa ensin pelkkää myötähäpeää, myöhemmin myös empatiaa. Pisteet kirjailija Camilla Grebelle hänen luomistaan henkilöhahmoista! Genre kaipaa juuri tällaisia antisankareita, jotka eivät loista charmillaan, vaan ennemminkin puutteillaan.

Myös Peterin tutkijapari, profiloija Hanne rikkoo persoonallaan perinteet. Hänellä on jo ikää, hänellä on oksettavan holhoava aviomies, jonka liekassa nainen riippuu vastoin tahtoaan. Hannella on salakavalasti hiipivä muistisairaus. Sekä tietysti menneisyys Peterin kanssa...


Koiran rakkaus on ehdotonta. Mitä olen oikein tehnyt ansaitakseni sen? Ja miksi ihmisten väliseen rakkauteen liittyy aina alistumisen ja mukautumisen vaatimus? Miksemme voi vain rakastaa omistamatta välttämättä toisiamme?



Kun jää pettää alta täyttää kaikki ne ominaisuudet, joita odotan tiiviisti koukuttavalta psykologiselta trilleriltä. Luin teoksen heti saatuani siitä (kiitos kustantajalle) ennakkokappaleen. Fiksua olisi ollut blogata saman tien muistiin kirjan herättämät tunteet, mutta onneksi jälkikaiku kummittelee yhä. Ruusujen tuoksu, johon on sekoittunut määrittelemätön kuoleman haju... En ihmettele teoksen saamaa kansainvälistä huomiota. Hymyilytti myöskin juuri lukemani Ahnhemin hehkutus, joka löytyy ainakin ennakkokappaleen takakannesta. Koukussa olimme, molemmat!


Tänä vuonna on ilmestynyt ihailtava määrä suosikkigenreni edustajia, psykologisia trillereitä, joista Camilla Grebe erottuu edukseen. Hän perehdyttää lukijan henkilöiden menneisyyteen, osoittaa syyt ja seuraukset kuitenkin sen verran hienovaraisesti, ettei loppuratkaisua tajua vaikka se häilyykin lukijan silmien edessä.

Hemmotelkaa itseänne kirjalla!



- Sillä ei ole valinnanvaraa, muru. Sen täytyy joko muuttua tai kuolla. Sellainen on luonnonlaki.

Pohdiskelin kuulemaani kauan ja yritin kuvitella miltä tuntuisi, jos pitäisi valita joko muuttuminen tai kuolema. En kuitenkaan millään osannut asettua toukan asemaan.


***

Blogi-iskuumme osallistuivat





keskiviikkona, heinäkuuta 19, 2017

Lukumaraton




Hei,

vietimme eilen Spacehousen ihanan Piian kanssa 12 tunnin mittaista lukupäivää. Säännöt olivat hyvin yksinkertaiset; koska asumme eri puolin Suomea, kommunikoimme sovituin väliajoin whats appin kautta. Muutoin kännykkä pysyi käden ulottumattomilla, kuten myös tietokone. Oli hurjaa huomata, kuinka valtaisasti keskittymiskykyyn (jonka puolesta etukäteen eniten stressasin) tämä täysi somepimennos vaikutti! Ja kääntöpuolena; kuinka paljon päivässä esimerkiksi facebook energiaa ja aikaa syökään.

Monet bloggaavat luku-urakan tiimellyksessä, me päätimme kirjata tuntoja ylös paperille, ja naputella niitä myöhemmin koneelle. Myös tämä toimi tsempparina siinä vaiheessa, kun koko homma alkoi puuduttaa. Pienet jaloittelut, kahvi- ja ruokapaussit sekä rauhallinen lukuympäristö takasivat nautinnollisen, erilaisen, ja antoisan elämyksen. Taas ollaan yhtä kokemusta rikkaampia!


Lukeminen alkoi 11.30 (olemme molemmat aamu-unista ihmistyyppiä) ja päättyi 23.30. Ensimmäiseksi valitsin Antti Heikkilän Siunattu Kipu -nimisen teoksen, joka muuten puuttuu tuosta eilen napatusta, vain viitettä antavasta kuvasta... Yrittäkäämme elää tämän mokani (olen maailman laiskin valokuvaaja) kanssa!

Heikkilä on tunnettu napakan anarkisesta tyylistään puhella asioista suoraan. Nykylääketieteeseen kuuluu tiukasti vain yhteen oireeseen tuijottaminen, emme saa ainakaan kunnalliselta puolelta kokonaisvaltaista palvelua, vaikka usein juuri siitä kivussa on kysymys. Kroppamme alkaa reagoida siinä kohdin, kun mieli ei enää jaksa. Kivulla on aina sanoma. Kysymys kuuluukin, pysähdymmekö sitä kuuntelemaan. Olemmeko valmiita tekemään muutoksia sen sijaan, että odotamme maailman muuttuvan ympärillämme. Eikä tässä nyt puhuta valtaisista elämänmullistuksista, muutos lähtee lopulta liikkelle hyvin pienistä oivalluksista...


15:00 Heikkilä luettu ja "lakisääteinen" ruokapaussi pidetty. Siirryin astetta kevyempään; jatkoin aiemmin aloittamani, ruotsalaisen dekkaristin Stefan Ahnhemin Miinus kahdeksantoista astetta -romaanin parissa. Kirjasta on tulossa myöhemmin pidempi postaus, mutta todettakoon lyhyesti, ettei kirjailija pettänyt taaskaan. Ahnhemin tyyli on tasalaatuista, brutaalia tykitystä. Ah, niin koukuttavaa.


16:15 Lukupaikan vaihdos. Ensimmäiset someviekkarit. Keskittymiskyvyn hetkellinen herpaantuminen.


18:30 Dekkari luettu ja siirryin kätevästi itsehoito-oppaaseen. Niille ei tunnu ikinä riittävän oikein aikaa. Tai oikeastaan kiinnostustakaan. Tämä kyseinen teos käsitteli diagnoosiani ja siitä selviytymistä lähinnä omakohtaisen kokemuskerronnan kautta. Varsinainen ahaa-elämys, jonka Heikkilä iski pöytään, jäi saamatta. Nopealukuinen ja kiintoisa teos kuitenkin.


21:00 Valmista! Tässä kohdin lukeminen alkoi toden teolla tökkimään :) Soitin iltasoitot pojille, ruokin eläimet ja itseni. Huilasin, putsasin lukulasit, ja ei muuta kuin loppurutistukseen!


Aiemmin lukemani Siilo -trilogian toinen osa, Siirros, odotteli malttamattomana hyllyssä. Ja on se ressu saanut odottaakin, arvostelukappaleet kun tuntuvat rynnivän aina lukulistojen kärkisijoille. Ehdin lukea Siirrosta vajaat sata sivua. Kuten huhu kuuluu, Siirros ei yllä ihan ensimmäisen osan tasolle. Alkuhikoilun jälkeen (jätänkö suosiolla kesken, otanko sittenkin jonkun toisen) kirja onnistui kuitenkin koukkaamaan minut kyytiinsä. On se luettava, parani tahti tai ei!

23.30 Juhuu! Selvisimme maaliin voittajina! Ja yhteisen tuuletuksen jälkeen kumpikin suorastaan syöksähti someen.


Olo on vähän tokkurainen ennemminkin huonosti nukutun yön, kuin eilisen takia. Esikoiseni ihmetteli, eikö silmät tulleet kipeiksi. Ei, niska sen sijaan jumittaa, mutta onneksi minulla on pari liikettä tämän vaivan varalle... Joka tapauksessa aivan mahtava päivä, kokonaan rakkaimmalle harrastukselle pyhitetty! Keskittymisen ehdoton edellytys on minulle, vastaisuuden varalle, tuo somettomuus, jota voisi alkaa muutenkin enemmän harrastamaan.

Summa summarum; kiitos Piia, kiitos sinulle, joka jaksoit sepustukseni lukea!


Minä odotan iltaa, jolloin ehdin kasaantuneilta kotitöiltäni Siirroksen pariin :)




Annika






maanantaina, heinäkuuta 17, 2017

S. K. Tremayne; Tulilapsi


The Fire Child 2015, suom. Jaana Iso-Markku ja Otava 2017, 365s.


Tämä talo kylmää minua. Sen kosteus hiipii luihin ja ytimiin ja hukuttaa minut pimeyteen. Minun on kohdattava David. Kaivettava esiin totuus kuin likainen musta tina kaivostunneleista. Ja kerrottava sitten hänelle oma totuuteni.


Tunnelit ulottuvat meren alle. En millään tahdo saada tätä ajatusta mielestäni. Tunnelit ulottuvat meren alle. Näin alkaa Jääkaksosten tekijän, salaperäisen kirjailijan S. K. Tremaynen odotettu uutuusteos. Tulilapsi on täällä!

Tunneleita pohdiskelee juuri valtavaan kartanoon muuttanut tuore rouva Kerthen. Rachel on päässyt vähän "parempiin naimisiin", komeasti harmaantuneen liikemiehen, Davidin myötä. Hän kuuluu nyt kaivostyössä rikastuneeseen, maineekkaaseen sukuun, hänestä on tullut kartanon toinen omistaja ja kauniin Jamien äitipuoli. Hyvästi lontoon kadut ja keskinkertainen elämä.

Mutta onni alkaa tietysti rispaantumaan. Kuinka monta huonetta talosta löytyykään? Entä käytöstä poistetusta kellarikerroksesta? Täydellinen eristäytyneisyys, maisemassa kohoavat kaivokset alkavat pian ahdistaa nuorta vaimoa.


Tämä on mielen valoa



Perinteisen goottilaisen kartanoromaanin hengessä siis mennään. On valtava, romanttisesti rappeutunut sukukartano täynnä loppumattomia käytäviä. Omituisesti käyttäytyvä nukenkasvoinen lapsi, joka Rachellin muuton jälkeen alkaa oirehtimaan. Davidin pari vuotta sitten kuollut sulokas vaimo, joka tuntuu vielä kuolleenakin painostavana uhkana. Kuten Jamie toteaa; äiti on tulossa takaisin...


Meteorologit suorastaan herkuttelevat tällä mahdollisuudella: ihmiset rakastavat huonoa säätä, yhtä paljon kuin he rakastavat murhamysteerejä. Carnhallow'ssa murhamysteeri on kuitenkin todellinen. Se on minun elämääni. Mysteeri, joka minun täytyy selvittää. Ja nopeasti.


Murhamysteeri tai ei, totta on kuitenkin Kerthenien verinen historia. Juuri he perustivat tuhat vuotta sitten kaivokset. Toki tämä kyläläisiä työllisti, mutta millä tavalla. Miehet lähetettiin maanalaisiin tunneleihin louhimaan vain kynttilän liekki valonaan. Samaan aikaan kun vauras suku herkutteli lounaalla, kuoli syvällä heidän alapuolellaan kaivosmiehiä jos jonkinmoisiin onnettomuuksiin. Elleivät sitten saaneet työbonuksena myrkytystä.


Tulilapsi on omistettu kirjailijan cornwallilaisille esi-isille, joihin kuului myös kaivosmiehiä. Teos poikkeaa juuri tältä osin pehmokauhusta; siitä löytyy verevä, aito sormenjälki. Ehkä hiilen mustaama. Etukäteen jännitin, saako näin perinteisestä juonimateriaalista louhittua mitään uutta. S. K. Tremayne osaa onneksi yllättää. Hän ei mene siitä, mistä aita on matalin, vaan taituroi oikeasti pelottavan, kihisevän kiehtovan tarinan Rachellista ja hänen pienestä poikapuolestaan.

Viileän viihdyttävä Tulilapsi sopii erityisesti heille, jotka laskevat öitä jouluun...



En tiedä paljoa Sylvia Plathista, tai runoudesta ylipäätäänsä. Romaanit ovat enemmän minun mieleeni, ne tarjoavat pakotien, kun elämä käy kestämättömäksi.




lauantaina, heinäkuuta 15, 2017

Margaret Atwood; Orjattaresi


The Handmaid's Tale 1985, suom. Matti Kannosto ja Karisto, 395s.



Nolite te bastardes carborundorem


Margaret Atwoodin Orjattaresi on keikkunut lukulistallani niin pitkään, etten enää muista milloin sen ensi kertaa ylös kirjasin. Kuin varkain päätin kulkea oikotietä, katsoa romaanin sijaan HBO:n esittämän The Handmaid's Tale:n Ja minä, joka ehdin hyvin harvoin ruudun ääressä pidempiä aikoja viettää, valvoin pari yötä kuin kuumeen... Lumous, jonka valtaan tarina kietoi, ei päästänyt otteestaan. Nurinkurisessa järjestyksessä, kyllä, mutta silti ahmien, luin kirjaversion vasta kun henkilöhahmot olivat jo imeytyneet verenkiertooni.

Joten en osaa sanoa, miten tämä toimisi toisin päin. Orjattaren tarina on sama, kuitenkin sarja menee juonellisesti, monin paikoin pidemmälle. The Handmaid's Tale on ehkä koskettavinta ja tunnepitoisinta tv-tarjontaa ikinä, minulle aivan erityinen kokemus, jonka tahtoisin mielelläni monen teistä näkevän. Ja tietysti kirjan lukevan.


Mutta siinä minä olen, eikä sitä pääse pakoon. Aika on loukku, ja siihen olen jäänyt. Minun on unohdettava salainen nimeni ja kaikki tiet takaisin. Nimeni on nyt Frediläinen, ja täällä minä elän ja asun.

Elä nykyhetkessä, ota siitä kaikki irti mitä voit, mitään muuta sinulla ei ole. 


Samoilla linjoilla mennään itse romaanin parissa. Hullua, että tämä on suomennettu vuonna 1986, ja silti teoksessa on liikaakin yhtymäkohtia tähän päivään. Miten moni nainen on jakanut päähenkilömme, entiseltä nimeltään Junen, kohtalon. Ei aivan näin, mutta ymmärrätte pointtini.

Orjattaresi on Junen kertomus maailmasta, jollaiseksi se on rajun sodan ja ilmaston myrkyttymisen myötä muuntautunut. Gileadissa on palattu vanhoihin, "kristillisiin" arvoihin (joskin hyvin löyhästi, vain yhteen Raamatun kohtaan nojautuen). Jos vaimo ei saa lasta, kuten tänä hedelmättömyyden aikana hyvin todennäköistä käy, voi hän ottaa orjattaren. Tuollaisen punaista pukua kantavan, nöyräksi opetetun kävelevän kohdun, synnyttämään perheelle suvunjatkajan.


Mutta millaista on orjattaren tarkkaan valvottu ja suojattu elämä? Millaisia ovat nämä naiset, jotka "vapaaehtoisesti" ovat valinneet "jalon" osan, tulla raiskatuksi joka kuukausi. Toinen vaihtoehto olisi siirtokunnat, eikä sinne kukaan halua.


Nyt lihani asettuu toisella tapaa. Olen pilvi, keskuskappaleen ympärille hyytynyt, päärynänmuotoisen keskuskappaleen, joka on kova ja todellisempi kuin minä ja kuumottaa punaisena läpikuultavan kääreensä alla.  


Junen elämä on pysähtynyttä, kirjaimellisesti hänellä ei ole muuta kuin tämä hetki. Tekstistä huokuu alistetun mielen kapina. Toivo, vaikka sille ei epätietoisuuden aikakautena juuri perusteita olekaan. June yrittää torjua liian kipeitä muistoja kuolleesta (?) miehestään, pienestä tyttärestä, joka äidiltä riistettiin. Hänen osansa on naiseuden esineellistetty ydin; raskaaksi tuleminen.

Mieli on sentään hänen omaansa, kuumina kuiskivat yöt, pienet yksityiskohdat, joita peitetyinkin kasvoin voi havaita. Nick...


Me molemmat vapisemme, miten tahtoisinkaan. Serenan salongissa kuivien kukkien keskellä, tällä kiinalaisella matolla, miehen laiha ruumis. Miehen, joka on täysin tuntematon, Niin kuin huutaisi suureen ääneen, ampuisi jonkun.



Kirja ja tv-sarja, molemmat kuohuvat mieleni ytimissä toisiinsa sekoittuen. Orjattaresi on äärettömän tärkeä, mutta samalla äärettömän tunteisiin käyvä teos. Sen synkkä, helteenpainama tunnelma tuskin haihtuu lukijasta vielä viimeisen sivun jälkeen. Ja kuten June ymmärtää, itsellään Jumalalla ei ole Gileadin kanssa mitään tekemistä. Rakkaudella, rikoksista suurimmalla.


Palataan vielä alkusitaattiin, jonka June löytää edeltäjänsä kaivertamana komeron sisuksista. Se on latinaa, ja tarkoittaa suunnilleen; älä anna niiden paskisten nististää itseäsi. Siitä löytyy tarinan punainen lanka.


- Pidä varasi, sanoi Moira minulle, puhelimessa. - Se alkaa nyt.


***


Orjattaresi on onneksi blogistaniassakin suosittu teos, linkitän tällä kertaa Hyllytontun höpinöihin.




sunnuntaina, heinäkuuta 09, 2017

Belinda Bauer; Näkijä



The Shut Eye 2015, suom. Annukka Kolehmainen ja Karisto 2017, 405s.




Seuraavaksi olisi luontevaa kysyä: Kuinka voit? Mutta Marvel oli paiskinut näitä hommia niin pitkään, että tiesi sen vain pitkittävän toisen tuskaa. Kuinka nyt joku sellainen voi, jonka lapsi on ollut yli vuoden kateissa, eikä hän tiedä, onko tämä elossa vai kuollut?
Paskasti, kuinkas muuten.



Brittikirjailija Belinda Bauer palaa Näkijän myötä esikoisteoksensa Hautanummen (huipputeos!) teemaan; lapsen katoamiseen ja siitä omaisille koituvaan kiduttavaan tuskaan. Epätietoisuuden petolliseen armollisuuteen, sen vihaisena rimpuilevaan haluun tietää.


Ja nyt lapsia on kateissa kaksi. Toinen heistä katosi reilu vuosi sitten, Edie Evans, päähenkilökyttämme Marvelin pakkomielteinen tutkimuskohde. Marvel ei ole mikään herkistelijä, kaikkea muuta. Paksunahkainen, paksu keski-ikäinen mies on menettänyt uskonsa ihmiskuntaan jo ajat sitten. Mutta Edie on hänen heikko kohtansa, tuo nuori tyttö, lapsi vielä, josta jäi jäljelle vain vääntynyt polkupyörä.


Sen sijaan nelivuotiaasta Danielista muistuttavat pienet jalanjäljet vastavaletussa betonissa, siinä jossa poika juoksi, kunnes katosi kuin savuna ilmaan... Noita jälkiä surusta sairas äiti Anna vaalii kalleimpana aarteenaan. Anna suree mielettömällä siivousvimmalla, Danielin autokorjaamossa työskentelevän isän kipu ilmenee hillitymmin. Hän jopa suuttuu, kun Anna ehdottaa meedion puoleen kääntymistä. Mitä jos Daniel voisi välittää tv:stä tutun näkijän kautta viestin olinpaikastaan? Kuolema tai elämä, mahdollisuus tai mahdottomuus, kaikki ne kiertävät kehää.


Anna otti puhelimen taskustaan, mutta epäröi vielä. Oliko väärä toivo parempi kuin täydellinen toivon puute? Vai paljon, paljon pahempi?



Näkijä on ristiriitaisia tuntemuksia herättävä teos. Ensinnäkin, sen sisuksissa vaaniva salaisuus on ihan hirvittävä. Toiseksi, huomasin lukevani kirjaa paikoin hymyillen ja hymähdellen. Kirjailijan ironisen hilpeäksi heittäytyvä kerronta tekee Näkijästä kerralla ahmaistavan herkkupalan, jolla on myös lukijalle sananen sanottavanaan. Tai oikeastaan koko yhteiskunnalle.


Bauerilta ei omaperäiset ideat näytä loppuvan kesken, ja tuntuu että hän parantaa kirja kirjalta. Miten monilta kannoilta näinkin perinteistä rikosromaanin aihetta, lapsen katoamista, voi lähestyä! Ja paljastan teille, että tällä kertaa loppuratkaisu pääsi yllättämään minutkin...


Näkijä on genren uniikki taideteos.



"Uskoisit vähän enemmän ihmisiin."
Marvel oli vähällä nauraa Clydelle vasten kasvoja. Mikä ääliö.


***


Kirjan on lukenut ainakin Kirjasähkökäyrä/Mai Laakso.


Edellinen teos Ruumis nro 19




tiistaina, heinäkuuta 04, 2017

Jørn Lier Horst; Luolamies



Hulemannen 2013, suom. Outi Menna ja Otava 2017, 383s.


Nyt tutkinnan alla olevassa tapauksessa oli jotain pelottavaa. Jotain mitä hän ei ollut kokenut aiemmin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä pimeässä seisovaksi lapseksi, joka ei nähnyt mitään mutta tiesi silti, että jossain siellä pimeyden keskellä oli jotain.



Luolamiehen päähenkilöä, William Wistingiä on siteerattu itsensä Kurt Wallanderin (ikisuosikkini!) manttelinperijäksi. Norjalainen kirjailija Jørn Lier Horst tietää mistä kirjoittaa, onhan hän entinen rikostutkija. Näistä lähtökuopista, en voinut vastustaa Luolamiehen kutsua. Se on rujo huuto, vaatelias ja vakuuttava. Se lumosi minut tasaisen rauhallisella kerronnalla, se kuulosti välillä itsensä Henning Mankellin ääneltä... Silti Horstilla on luja, oma tyylinsä. En ihmettele laisinkaan kansitekstin hehkutusta.



Wisting nojautui taaksepäin tuolissaan. Luolamies, hän ajatteli. Tyyppi, joka on ryöminyt toisen ihmisen nahkoihin. Sellaista he nyt etsivät. Pirua, joka on tehnyt asunnon toisen ihmisen elämään.



Wistingin naapurissa on asunut pitkään vanha, äärimmäisen erakoitunut mies. Lapset pelkäävät häntä, vaikka herra harvemmin päiväsaikaan kotoaan poistuukaan. Ja nyt Viggo Hansen löydetään nojatuolistaan muumioituneena. Kukaan ei ole kaivannut Hansenia, hän on yksinäisyyden ruumiillistuma.

Wistingin aikuinen toimittajatytär Line tarttuu aiheeseen, hän päättää selvittää miehen taustoja juttuaan varten, sitä, kuinka ihmiselle voi käydä tuolla tavalla. Kuinka kukaan voi pudota yhteiskunnan rajamailta ikään kuin täydelliseen tyhjyyteen.



"Haluan kirjoittaa siitä miten niin voi tapahtua", Line sanoi. "Miten joku voi olla niin yksinäinen ja kaikkien unohtama, että vasta neljän kuukauden päästä käy sattumalta ilmi, että tyyppi onkin kuollut."



Kukaan ei tunnu kaipaavan myöskään Wistingin tutkimaa tapausta: kesävaatteissa löydettyä kuollutta miestä. Myös hän on maannut kuolleena kuukausia, eletäänhän jo joulunalusaikaa. Tutkinta saa vertahyytyvän käänteen, kun ruumiin taskusta löytyneen esitteen sormenjäljet tunnistetaan. Ne kuuluvat FBI:n etsimälle yhdysvaltalaiselle sarjamurhaajalle. Mitä ihmettä? Voisiko olla mahdollista, että tämä hurjia määriä raiskauksia ja murhia tehnyt mies voisi piileskellä Norjassa? Entä vieläkö hän jatkaa, uudessa maassa, nuorten naisten lahtaamista?


Horstin käyttämä melko pelkistetty teksti loihtii riipivän tarinan yksinäisyydestä ja ihmisten välinpitämättömyydestä, pysyen kuitenkin vankasti dekkarigenressä. Viisaus ja helppojen ratkaisuiden karttaminen on Luolamiehen parasta antia. Kirja takaa nautinnollisen lukuelämyksen juuri perinteisten jännäreiden ystäville. Ja kyllä, löysin Wistingistä hitusen kaipaamaani Wallanderia...



Yksinäisyys ei synny yksinolosta vaan siitä, ettei ole ketään jota kaivata.



***


Teoksen on lukenut ainakin Mummo matkalla.



keskiviikkona, kesäkuuta 28, 2017

Anna-Leena Härkönen; Valomerkki



Otava 2017, 252s.



- Oletko sä koko ajan masentunut? Taina kysyy.
- En. Välillä mä olen ahdistunut.
- 'Ei elämää kuin peltoa voi ylittää'. Boris Pasternak.
- Riippuu pellosta.



Tämän(kin) teoksen lukemisesta on ehtinyt vierähtää tovi. Kaiken lisäksi kirja kuuluu kategoriaan erittäin vaikeasti blogattavat. Ikisuosikkini Anna-Leena Härkösen uutukainen, Valomerkki, on romaani, joka olisi itse koettava. Siihen pitää mennä sisään avoimin mielin, vähän kuin kuokkimaan kirjailijan aivoihin. Antauduttava tekstille. Elettävä mukana, vaikka teemana onkin elämänhalun totaalinen katoaminen.

Tämä on niin nähty. Entä jos se pieni liekki, joka kannattelee meitä rajan tällä puolen, yhtäkkiä sammuukin? Kuten käy viisikymppiselle kirjailijalle, Anitalle. Uusi romaani olisi aloitettava, mutta sen myötä mentävä, taas, sisälle masennukseen. Pelottaa. Ja kun Anita räjäyttää potin syntymäpäiväjuhlillaan kysymällä kuka hänen ystävistään mahdollisesti auttaisi naista itsemurhassa, ei lukija tiedä itkeäkö vaiko nauraa.

Hyvin pitkälti, kiitos napakoiden dialogien, Valomerkki naurattaa. Toisaalta, jokainen meistä masennuksen kokeneista, tai sen syövereissä elävistä, saamme Anitasta vertaistukea.



Rakastan maata peiton alla kuin haavoittunut eläin luolassaan. Tiedän, että olen etuoikeutettu, kun voin mennä peiton alle keskellä päivää. Onnentyttö. Valittu. Vapaa. Tai syrjäytynyt. Ikkunan alla kohisee maailma, eikä minun tarvitse osallistua siihen.



Härkösen uusinta on markkinoitu "ei tosikoille", ja tämä on täysin ymmärrettävää. Nyt mennään asioiden, koko olemassaolon ytimeen sellaisella räminällä, että teksti saattaa paikoin herkkänahkaisimpia lukijoita loukata. Mutta minusta kirjailijan rohkeaa rehellisyyttä voi vain arvostaa. Miksei elämänpelosta, kuolemantoiveista saisi ääneen puhua? Kirjoittamattomat säännöt rikkoutukoot, varsinkin, kun ne rikotaan näin valovoimaisella tyylillä!


Valomerkki loistaa kirjakesässä erityislaatuisuudellaan. Se muistuttaa monin paikoin kirjailijan vanhempaa romaania, Heikosti positiivinen (jonka olen lukenut useaan otteeseen), ja silti tämä on Anitan tarina. Mitä kirjailijalle lopulta tapahtuu? Onko pakko jaksaa, jos ei kuitenkaan jaksa?


Kuten sanottu, teos on itse koettava.



- Mä oon nykyään oppinu elämään ahdistusten kanssa, Outi sanoo ja tuijottaa kihisevää juomaansa. - Ne on vähän niin ku kämppiksiä, jotka syö välillä sun juustot ja jugurtit jääkaapista. Ärsyttää, mutta ei sen takia viitti lähteä hyvästä kämpästä minnekään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Susa ja Mari A.



torstaina, kesäkuuta 22, 2017

Mattias Edvardsson; Melkein tosi tarina


En nästan sann historia 2016, suom. Tiina Ohinmaa ja Like, 413s.



"Mitä sinä oikein tahdot kaivaa esiin?"
"Totuuden."
"Entä jos totuus ei miellytäkään?"
Kohautin harteitani ja tapailin hymyä, vaikka mahanpohjassa ailahti ikävästi. "Se on juuri romaanien hyvä puoli. Niihin voi keksiä oman totuutensa."



Lundin yliopisto, luovan kirjoittamisen kurssi. Ryhmä nuoria, jotka ovat ylittäneet vaaditun riman. Opettajana jokaisen teinipojan märkäuni; postmodernistinero, ja ah, kaunis kuin kuva. Kitara, viiniä, tuhansia savukkeita. Hikisen veristä raadantaa. Sillä näistä nuorista leivotaan nyt rajulla kädellä, itsensä Li Karpen johdolla oikeita kirjailijoita. Tai ainakin osasta heistä.



"Jos aikoo luoda suurta kirjallisuutta, ei voi kertoa jostain keskiverto-Svenssonista, jolla on tavallinen työ, tavallinen perhe, tavallinen arki ja tavalliset ajatukset. Täytyy laajentaa näkökulmaa ja nostaa esiin ne, jotka ylittävät vakiintuneet rajat."



On kulunut kaksitoista vuotta tuosta kipeän huumavasta kirjoituskurssivuodesta, ja nyt Zackarias, Zack, palaa Tukhholmasta äitinsä helmoihin siipeensä saaneena. Työ meni, menipä samalla myös ihmissuhde. Mutta miestä ei ihan helpolla lannisteta, hän on saanut kuningasidean. Zack aikoo selvittää, mitä Lundissa hauraiden kulissien takana tapahtui.Tässähän on ainekset, miehen itsensä mielestä, vähintään bestselleriin!

Zackin ystävä Adrian istui tuomittuna Starkin murhasta, syyttömänä, näin Zack uskoo, vaikka edes ruumista ei koskaan löydetty. Nyt historia lepää Zackin sormenpäissä, nyt on hänen aikansa vedellä tekstillään naruista.

Samalla Zackin on kohdattava entinen ystäväpiirinsä, myös Betty. Niin, Betty, yksipuolisen rakkauden ruumiillistuma.



He olivat toistensa vastakohdat niin monessa mielessä ja minä koin olevani tienhaarassa, mutta todellisuudessa valittavanani oli vain yksi tie. Betty oli saavuttamaton. Hän ei ikinä antaisi minulle mahdollisuutta. Hän oli kangastus ja fantasiaa. Minuun oli iskostettu koko ikäni, ettei minun kuulunut kurotella aurinkoon.



Täytyy sanoa, että luin ruotsalaisen kirjailijan, Mattias Edvardssonin Melkein tosi tarinan mitä parhaimmassa mahdollisessa mielentilassa. En kaipaa juuri nyt elämää suurempaa kirjallisuutta, haluan viihtyä. Eipä silti, todella taidokkaasti Edvardsson tekstiä kuljettaa maalaillen niin maisemia, kuin tunnetilojakin ironisen kauniilla otteella. Ja minähän olin koukussa jo ensi sivuilta saakka! Imu ei oikeastaan missään vaiheessa höllännyt, joskin olin melkoisen varma murhaajasta jo hyvissä ajoin.... Toinen juttu sitten, osuiko arvaukseni oikeaan.


Laadukasta kesälomalukemista monenlaiseen makuun!



Vapaus. Ja minä olin ajatellut, että jos kaventaisin näkökenttääni ja leikkaisin pois olemassaolon lehvästön, amputoisin maailmasta kaiken mikä saattoi tehdä kipeää, kaiken mikä särki ja tuotti tuskaa, jos kävisin kaiken läpi vain puoliksi, minä saattaisin sittenkin selvitä tästä elämästä.


***


Teoksen on lukenut ainakin Mai Laakso/Kirjasähkökäyrä.



keskiviikkona, kesäkuuta 21, 2017

Marko Annala; Värityskirja


Like 2017, 202s.


Harmi etten ole koskaan törmännyt yläasteen opinto-ohjaajaani, joka suutahti minulle kirjoittaessani uravalintakysymykseen vastaukseksi rocktähti.


Edesmennyt ystäväni Krista (miten järkyttävää on kirjoittaa näin, miten absurdia että elämä jatkuu ilman häntä) suositteli minulle vähän ennen kuolemaansa Mokomasta tunnetun Marko Annalan Värityskirjaa. Molemmilla meillä oli ja on koulukiusaamistaustaa. Siitä leimasta, sen tekemistä jäljistä ei tässä elämässä irti pääse.

Kesti tovi, ennen kuin pystyin teokseen tarttumaan. Kristan takia. Omien traumojeni takia. Siitä syystä, että rakas esikoispoikani aloittaa ensi syksynä yläkoulun.
  


Olen vasta vaihtanut lastenlaulut heviin, en ole vieläkään lopettanut Playmobil-leluillani leikkimistä ja rakennan edelleen puumajaani. Voimapuihin naulasin kesällä uuden kyltin, jossa lukee helvetti. Vaan ei helvetti ole siellä. Helvetti on täällä. 



Helvetti. Yläaste. Kirjan luvussa Tyhjä astia rocklyyrikko, kirjailija Annala kuvaa oman lapsuutensa päättymistä. Eikä se ole kaunista luettavaa. Se haisee virtsalle, verelle, pelolle. Se on jokapäiväinen, jokahetkinen kauhu tulevasta. Kolme vuotta. Nuorelle ihmiselle pitkä aika. Pitkä aika kenelle tahansa elää sietokyvyn, ihmisyydestä riisumisen rajoilla.

Värityskirja on toki kasvutarina, romaani masennuksen lamaannuttavasta painosta ja  traumaperäisestä muistihäiriöstä. Silti se on ennen kaikkea kertomus luovuudesta, musiikista, jonka kautta kanavoida nuoren miehen tunnemylläkkää. Menneisyys elää rinnalla, sille vain ei voi mitään, mutta Annala löytää vapauttavan, ainoan oikean ratkaisun; anteeksiannon. Anteeksi tuskin pyydetään, anteeksi annetaan.



Häpeän noita tekoja, mutta pahinta ei ole häpeä vaan pelko. Pelko siitä, että jospa humalainen minäni onkin todellinen minäni, se minuus, jota pohjimmiltaan edustan ja jonka vain vaivalla pystyn pitämään aisoissa. Minun on lopetettava juominen ja todistettava itselleni, että olen tämän elämän arvoinen.



Siinä missä suomalainen mies lääkitsee yleensä masennustaan alkoholilla, oppii kirjailija fiksusti virheistään. Hän elää päihteetöntä elämää. Tätä ei voi kuin arvostaa. Ja onneksi arvostusta on tarjonnut myös itse elämä; Mokoma niittää mainetta. Annalalla on oma perhe.


Värityskirja on helpostilähestyttävä ja yllättävän lempeä teos. Huomasin ennakkopelkoni, jälleen kerran, turhiksi. Tekstistä kuultaa realistinen kauneus. Rankoista masennusjaksoista huolimatta tietynlainen rauhallinen hyväksyntä. Elämä on tällaista. Juuri tällaisenaan äärettömän arvokasta.


Minä kiitän!


Koen, että iso osa ihmisen onnellisuudesta liittyy tästä oravanpyörästä pois hyppäämiseen. Oravakin on onnellisempi pyörässään, vaistonsa varassa se polkee eteenpäin kun taas ihminen omassa pyörässään tekee vaistoansakin vastaan jotain minkä se luulee kuuluvan elämään, koska kaikkihan niin tekevät.



maanantaina, kesäkuuta 19, 2017

Affinity Konar; Elävien kirja


Mischling 2016, suom. Hanna Tarkka ja WSOY, 457s. (ennakkokappale)


Iltarusko - se oli unohtanut, että Auschwitzissa ei saisi olla kaunista. Sen samettista himmerrystä lähettipojan selässä ei mikään voinut estää.



Haluaisin kertoa teille Elävien kirjasta. Mutta sormeni eivät jaksa hyppiä näppäimistöllä, mieleni tapailee turhaan lauseita. Eihän tämmöiselle ole sanoja! Ne menettävät merkityksensä hirvittävän, epäinhimillisen kärsimyksen edessä; lasten systemaattisen kiduttamisen. Tieteen nimissä, tietenkin.

Mutta amerikkalainen kirjailija Affinity Konar on tarttunut rohkeasti härkää sarvista, kirjoittanut mahdottoman romaanin laaja taustatyö tukenaan. Ja tämä työ on koskenut Auschwitzin ehkä pahamaineisinta henkilöä, kuoleman enkelinä tunnettua Josef Mengeleä. Siinä missä toiset samoissa hommissa painavat natsit turruttivat mielensä alkoholilla tai millä ikinä, teki Mengele työtään selvin päin, iloisin mielin. Mikäpä siinä, juutalaisia lajitellessa eläviin ja kuoleviin.

Lääkärin irvikuva oli erityisen kiinnostunut identtisistä kaksosista. Sellaisista kuin teoksemme kaksoissiskot Pearl ja Stasha. Sellaisista, kuin heidän kanssakärsijänsä Tarhassa. Olot olivat aavistuksen verran paremmat kuin muualla leirissä, mutta eloonjäämisestä sai maksaa karmaisevan hinnan; Mengelen kokeisiin osallistumisen.



Halusin esittää perusteeksi, että joskus meidänlaisten elävien olentojen, ihmisten jotka oletettavasti vielä olivat elossa, oli pakko suhtautua itseensä esineinä selvitäkseen; meidän oli pakko piilottaa sisimpämme ja hakea asiaan korjausta vasta kun sellaisen etsintä oli turvallista.



Sitten Pearl, sisko, jonka selkärankaa vasten Stasha on tottunut painautumaan, katoaa. Onhan kaksosten välinen, yli-inhimillinen side murskattava. Mutta vieläkö Pearl elää? Stashalla on nyt päämäärä; selvittää sekä sisarensa kohtalo, että murhata Mengele.


Elävien kirjasta päällimmäiseksi tunteeksi ei jää järkytys, paremminkin kummastus. Kuinka kukaan saattoi selvitä hengissä tuollaisissa olosuhteissa? Kuinka kukaan edes halusi. Teoksen tytöt ovat leirille saapuessaan vasta 12-vuotiaita. Millainen elämänhalu ahtautuu niin pieneksi kutistuneisiin vartaloihin, että ne voi taittaa kasaan vaikka matkalaukkuun?


Toivo. Se on lopultakin Konarin vahvin sanoma. Toivoa silloin kuin toivoa ei kertakaikkiaan, missään määrin ole. Kohottautua kaiken kivun ylitse kohti parempaa tulevaisuutta. Joka tapahtuu jo kirjassa. Loppupuoli kertoo ajasta, jolloin venäläiset vapauttavat leirin, ja alkaa haparoiva hapuilu takaisin elämään. Mutta millaiseen? Mitä sodasta, kaikesta hulluudesta on jäänytjäljelle? Miten palata takaisin ihmiseksi, kun on tullut kohdelluksi arvottomana esineenä?



Mutta omasta puolestani tiesin, että halusin antaa anteeksi. Kiduttajani ei pyytäisi minulta koskaan anteeksi - se oli varmaa - mutta tiesin, että se voisi olla ainoa todellinen voima, joka minussa vielä oli, keino säästyä hänen kynsistään, otteelta jonka tunsin lähelläni joka aamu kun heräsin.



Elävien kirjaa leimaa tietty sadunomaisuus, päähenkilöiden todellisuudesta pakeneva tarinointi, jossa lukija ei täysin voi olla varma siitä, mitä todella tapahtuu. Hyvä näin.


"Kukaan ei katso taakseen." Hän naurahti katkerasti.
"Kaikki maailmassa jättävät katsomatta taakseen. Ja jos katsovatkin, he luultavasti sanovat, ettei tätä koskaan todella tapahtunut."



Ei, kyllä me katsomme. Ei, me emme kiellä. Koska näin ei saa tapahtua enää koskaan.



***

Romaanista on blogannut ainakin Kirjabrunssi.




torstaina, kesäkuuta 15, 2017

Gard Sveen; Verikarkelot



Blod i dans 2016, suom. Virpi Vainikainen ja Bazar 2017, 254s.



Älä usko, hän sanoi itselleen.
Älä usko tästä yhtään mitään.


Tommy Bergmann -sarjan edellinen osa, Pimeän sylissä loppui jäätäviin tunnelmiin. Nyt meillä on tässä kolmonen, joka jatkaa jouhevasti siitä, mihin edellinen osa jäi. Ja millainen kirja! Täytyy myöntää, että nielaisin pari kertaa Verikarkeloiden kannet nähtyäni. Toisaalta, pahoittelen tunnelman latistamista, toinen nielaisuista johtui sivumäärän vähyydestä. Siis mitä?! Norjalainen kirjailija Gard Sveen tuottaa yleensä n. 500 sivuisia, kuitenkin lähes kerralla ahmaistavia teoksia.

Ja taas toisaalta, Verikarkelot on luettava nimenomaan sarjan jatko-osana, jolloin niin tarina, kuin nämä rakastettavan ahdistuneen henkilötkin ovat ennestään tuttuja. Irrallisena kirja tuskin toimi.



KUOLEMA LIETTUASSA. Poliisi on nimeämättömien mutta luotettavien lähteiden mukaan suorittanut etsinnän maahan oletettavasti asettuneen uskonnollisen äärilahkon tiloissa. Lahkon uskotaan liittyvän aiemmin talvella paljastuneeseen makaaberiin naispuolisen henkilön murhaan.



13-vuotias Amanda on kadonnut. Pimeän sylissä -romaanissa hillunnut sarjamurhaaja Jon-Olav Farberg poltettu (vai onko sittenkään?). Liettuasta löytyy kuoliaaksi raadeltu nainen. Löytyy myös uskonlahko, joka saa aiemmin lukemani Adler-Olsenin Vartijassa esiintyneen porukan näyttämään pyhäkoululaisilta.

Tämä ikivanha, jo periaatteessa unohduksiin vaipunut "oppi" perustuu muutamaan Matteuksen evankeliumista poimittuun jakeeseen sekoitettuna astrologiaan. Öh?  Pointtina on kuitenkin hilpeästi silpoa niin itseään kuin muita. Mutta jos sielunsa haluaa varsinaisesti pelastaa, siihen tarvitaan Oinaan tähtimerkeissä syntynyt, alle 14-vuotias neitsyt...

Karmaisevaa! Verikarkelot ei silti, uskokaa tai älkää, ole pelkkää verellä mässäilyä. Kyllä teos sisällään pitää kiemuraisen, mutta toimivan juonen, jossa brutaatelja kohtia löytyy vähemmän kuin vaikkapa Pierre Lemaitrelta. 



Ei, hän ajatteli.
Hän kääntyi takaisin palaneen paperin jäänteisiin päin.
Ei valopistettä.
Hän kääntyi taas itään.
Metsä oli sankka ja musta.
Lukuunottamatta heikkoa, tanssivaa valoa niin kaukana, että sitä tuskin erotti.



Vähän minulle jäi hätäinen maku itse tekstistä. Kuin Sveen olisi kirjoittanut kirjan puolijuoksua ehtimättä totuttuun tapaan pysähtyä päähenkilöiden, taikka edes lukijan rinnalle. Juonesta olisi saanut irti vähintään ne 500 sivua, sen verran inhan kiehtovia asioita tässä käsitellään.

Verikarkelot on anarkistisen piittamaton, sysimusta kauhujännäri, jonka pelastaa täydelliseltä pimeydeltä norjalaiskirjailijan huumori.



Hän tuijotti tähtiä, ja totesi olevansa sellaisessa elämänvaiheessa, ettei tietäisi mitä toivoa, jos näkisi tähdenlennon.





sunnuntaina, kesäkuuta 11, 2017

Elena Ferrante; Hylkäämisen päivät



I giorni dell'abbandono 2002, suom. Taru Nyström Abeille ja Avain 2004



"Kyllä, minulla on toinen nainen."
Raivokkaasti hän otti haarukkaansa makaroneja ja vei ne suuhunsa kuin hiljentääkseen itsensä, kuin varmistaakseen ettei enää sanoisi muuta. Mutta hän oli jo sanonut tärkeimmäin. Hän oli päättänyt sanoa sen ja minä tunsin sydämessäni syvän turruttavan kivun.



Mahdottoman hienon Napoli -sarjan kirjoittaneelta Elena Ferrantelta on suomennettu, kah vain, romaaneja jo aiemminkin. Yksi näistä kulkee nimellä Hylkäämisen päivät, ja WSOY julkaisee kirjasta syksyllä uusintapainoksen. Kansi tulee olemaan yksi kauneimmista ikinä, ja se sopii itse tarinaan, jonka lukemista en malttanut enää pitkittää, kuin nenä päähän.



WSOY:n kannet



Ruhjottu, runnottu, rikkirevitty avioliitto. Siinä sivussa yksi perhe, yksi naiseus, Olgan hauraasti sortuva mieli



Sinä olet nykyaikainen nainen, tartu tähän aikaan, älä taannu, älä menetä otetta, pidä kiinni itsestäsi. Ennen kaikkea älä antaudu sekaviin, pahasuopiin tai raivostuneisiin yksinpuheluihin. Poista huutomerkit. Hän on poissa, sinä jäit. Et saa enää nauttia välähdyksestä hänen silmissään, entäs sitten?



Romaani alkaa valitettavan arkisissa merkeissä; mies ilmoittaa jättävänsä vaimonsa. Eikö tätä kuule, näe, lue, koe jatkuvalla syötöllä? Mutta mitä sitten? Mitä tapahtuu jätetyn elämälle? Millaiseen kurimukseen joutuu nainen, joka uskoi avioliittonsa voivan kuitenkin kohtuu hyvin; suukoteltiin edelleen vielä viidentoista avioliittovuoden jälkeen, naurettiin yhdessä. Ja nyt, Mariolla on uusi, huomattavasti nuorempi nainen. Kaikki saa mennä; lapset, koti, perhe, tämän täydellisen onnen vuoksi. Jopa koiran hän jättää jo muutenkin ylikuormitetun Olgan huoleksi.

Napoli -sarja on huimaa vauhtia kohoamassa yhdeksi draama -puolen suosikeistani. Hylkäämisen päivät tarjoaa helposti tunnistettavaa, ja silti jollain tavalla syvällisempää Ferrantea. Naisen kynän kärki tarkastelee stiletin terävästi hylätyn naisen mielenliikkeitä. Näennäistä rauhallisuutta, jonka takana kytee helvetillinen viha. Arjessa kiinni roikkumista, vaikka päivät alkavat murentua reunoilta. Ihmismieli ääritilanteissa, sinusta sitten riittää ammennettavaa! Elena Ferrante tekee kirjallisen työnsä niin tunteita repivän hienosti, että Hylkäämisen päiviä luki kuin vetävintä trilleriä.

Kaikesta huolimatta, Olgalla, kuten meillä jokaisella, on toivoa. Nämä ovat hänen omia sanojaan:



Elämä on kevyt, meidän ei pidä sallia kenenkään tehdä sitä raskaaksi.



Ajattelin, että tulevaisuus tulee olemaan juuri tällaista, elävää elämää sekoittuneena kuolleiden kostean mullan tuoksuun, tarkkaavaisuus sekoittuneena poissaolevaisuuteen, sydämentykytys sekoittuneena elämän merkityksettömyyteen. Se ei tule kuitenkaan olemaan vaikeampaa kuin menneisyys.


Kirjakesäni komein kukkanen on tässä; se sykkii värien kirjoa, rumuuden räävittömyyttä ja selviytymisen mahdollisuuksia. Kaikki naiset, mielellään miehetkin, lukekaa tämä!



Rakastin valoa, ilmaa ikkunaluukkujen poikkipuiden välissä. Halusin kirjoittaa tarinoita, joissa ilma virtasi ja joissa pöly tanssi poikkipuiden välissä siivilöityvässä valokiilassa. Rakastin tarinoita, jotka saavat lukijan kurkottamaan alaspäin joka riviltä ja tuntemaan korkeanpaikankammoa katsomisesta syvälle helvetin synkkyyteen.



***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Ulla, Mari A ja MarikaOksa.




keskiviikkona, kesäkuuta 07, 2017

Jussi Adler-Olsen; Vartija


Den graenseløse 2014, suom. Katriina Huttunen ja Gummerus 2017, 570s.



"Nyt hän halusi, että muut jatkavat tutkimuksia, koska hän tiesi, että ei pystynyt selvittämään tapausta omin päin. Itsemurha oli keino panna tutkimuksiin vauhtia. Varmaankin hän oletti, että tulisimme tänne ja jatkaisimme niitä. Hänen itsemurhansa oli lippu."
"Paluulippua ei ole", Assad päätteli.


Kesä ei olisi kesä ilman kunnon jännäreitä. Kuten ei oikeastaan mikään muukaan vuodenaika. Mutta kesällä me dekkarirotat, me jotka elämme ratkoaksemme (sivuilla tapahtuvia) rikoksia yhdessä mahdollisimman sympaattisten (fiktiivisten) henkilöiden parissa, saamme hyvällä omallatunnolla oikein heittätytyä rakkaan genremme pariin. Suorastaan sukeltaa murhien syövereihin. No niin. No niin.

Tanskalainen rikoskirjailija Jussi Adler-Olsen on edennyt jo kuudenteen Osasto Q:sta kertovaan romaaniin, joka palauttaa taas tason sinne minne se kuuluu. Edellinen osa, Poika varjoista, ei täysin kolahtanut, mutta Vartija on, oi, täydellinen!



Tässä mutkassa kuljettaja ja Alberte varmaankin saavat katseyhteyden", Carl sanoo. "Alberte jättää pyörän taakseen seisontatuen varaan ja astuu esiin. Ehkäpä hän vilkuttaa. Hän on iloinen ja hymyilee, ja sen hymyn hän vie mennessään kuolemaan. En usko, että hän pelkää, sillä hän on iloinen ja toiveikas. Ja sitten, vasta viime metreillä, ajoneuvo kaasuttaa ja osuu häneen, niin että hän paiskautuu ajoradalta puun oksaan."



Osasto Q ratkoo siis vanhoja, selvittämättömäksi jääneitä rikoksia, vaihtelevalla innostuksella. Vaaditaan paljon, jotta saadaan liikkeelle äksy rikostutkija Carl Mørck kellarikerroksessa sijaitsevasta työhuoneesta. Vaaditaan apua pyytäneen kollegan itsemurha, hänen joka soitti ahdistuneena Osasto Q:n puhelinnumeroon....

Aina herttainen Assad ja omapäinen Rose ovat sentään valmiimpia uusiin haasteisiin. Ja heidän energiaansa tarvitaan. Käy ilmi, että itsemurhan tehnyt poliisi pyrki vimmaisella pakkomielteellä selvittämään 17 vuotta vanhaa tapausta, jossa nuori opiskelijatyttö kuoli auto-onnettomuuden uhrina. Vaiko sittenkin murhan? Kuljettaja kun pakeni paikalta, eikä häntä saatu koskaan kiinni.


Millaista salaisuutta Bornholmin syrjäinen saari oikein itsepintaisesti piilottelee? Mikä on se pimeys, joka sai erään poliisin sekoamaan? Vanhat ystävämme pääsevät tutkinnan edetessä "messiaanisen" johtohahmon kannatteleman lahkon kintereille.


Kiinnitin Vartijaa lukiessa huomioni, sen verran kun tarinan huuma periksi antoi, siihen kuinka helposti romaani on lähestyttävissä. Ei brutaaleja kohtauksia (onko kirjailija kenties käynyt lempeäksi?), aina yhtä humoristisina soljuvia dialogeja. Toki sarja kannattaa käydä järjestyksessä läpi, mutta miksipä näitä ei voisi erillisinä tarinoinakin lukea. Koukkuun jääminen on kuitenkin varmaa.


Tästä alkaa dekkarikesä! Jes!



Tämä aika oli kieltäytymisen ja itsekkyyden sekamelskaa, mutta jos ihminen ei pitänyt olotilastaan, aina oli mahdollista paeta. Paeta asenteita, avioliittoa, maata, vanhoja arvoja, muotia, sitä mikä oli eilen ollut niin tärkeää. Ikävä kyllä uuteen vaihtamisestakaan ei löytynyt sitä, mitä ihminen perimmiltään haki, sillä huomenna kaikki olisi taas yhdentekevää. Elämästä oli tullut oman varjon ikuista ja turhaa takaa-ajoa, ja se oli surkeaa.
Helvetin surkeaa. Eikö hänkään ollut erilainen?




torstaina, kesäkuuta 01, 2017

Ruth Ware; Synkän metsän siimeksessä



In a Dark, Dark Wood 2015, suom. Oona Nyström ja Otava 2017, 361s.



Minä en saa kuolla. Minä en saa kuolla, koska jonkun on tehtävä tämä - selvitettävä, mitä oikeasti tapahtui.
Nousen pystyyn. Polveni tärisevät niin että pysyn tuskin tolpillani, mutta pysyn kuitenkin, kun otan kädellä tukea kaatuneesta puunrungosta.
Astun yhden askeleen.
Ja sitten toisen.
Minä en luovuta.
Minä en luovuta.



Lontoolainen Ruth Ware on kirjoittanut Yhdysvaltojen ja Brittien top 10 -listalle singahtaneen psykologisen trillerin. Kuumaa kamaa ympäri maailman, näin kertoo takateksti, onhan kirjaa käännetty yli 40 kielelle. Tällaista siis valtaväestö lukee.

Minäkin luin Synkän metsän siimeksessä heti kun sain ennakkokappaleen postista. Siitä on vierähtänyt jo tovi, ja joudun nyt todella työstämään muistikeskustani saadakseni mieleen tarinasta irti muutakin tunnelman. Aivot eivät aina muista kaikkea oikein. Ne sepittävät tarinoita. Ne paikkaavat aukot ja naamioivat tarinat muistoiksi.


Muistamisesta on kyse myös itse kirjassa. Kaikki alkaa sähköpostista, jonka kirjailijapäähenkilömme Nora saa. Hänet kutsuu polttareihinsa Clare... kuka ihmeen Clare? Kestää hetken ennen kuin nuoruusmuistot vyöryvät niskaan. Ja ne ovat karvaita muistoja. Asioita, joita Nora on juossut (myös ihan konkreettisesti, hän kun harrastaa juoksemista) karkuun koko elämänsä.

Polttarit järjestetään, kuten nimi jo viitettä antaa, synkän metsän siimeksessä, talossa, jossa kukaan paikallaolijoista ei tunne oloaan turvalliseksi valtavien ikkunoiden takia. Ilmapiiri on alusta saakka painostava. Sillä tietysti, vastusteluista huolimatta Norakin paikalle saapuu, lähinnä ystävänsä Ninan takia. Nina on yhtä hämmentynyt kutsusta. Miksi Clare, kaikista ihmisistä Clare, haluaa juuri heidät omiin polttareihinsa? Eiväthän naiset ole pitäneet yhteyttä sitten nuoruutensa.



"Onko kaikki hyvin?"
"Joo." Hän työnsi tummat, kiiltävät hiukset kasvoiltaan ja nousi seisomaan. "Minua vain... äh, olen vain niin täynnä tätä touhua. Ihan kuin oltaisiin taas koulussa, ja mulle palaa mieleen kaikki ne asiat, mitä vihasin silloin itsessäni. Ihan kuin oltaisiin palattu ajassa kymmenen vuotta taaksepäin, eikö?"



Samaa pohtii paikalle saapunut sekalainen seurakunta Claren tuttuja menneisyydestä. Ja kyllä, takakannen hehkuttama (Guardian) henkilöhahmojen kirjo on kohtuu vaikuttava.

Mutta. Huomaan turvautuvani tässä konetta naputellessani jatkuvasti jo painettuun tekstiin. Oma lukukokemukseni jäi siihen inhottavaan keskinkertaisuuden kehään, jossa itse tarinasta on vaikea sanoa juuta tai jaata. Puhekielen käyttö dialogeissa toi vaikutelman nuortenkirjasta, mikä tämä ei kuitenkaan ole. Kyllä Ware on taatusti romaaninsa aikuisille suunnannut, tapahtuuhan tässä murha, tapahtuu totaalinen muistinmenetys, joka aiheuttaa piinaa talosta paenneelle Noralle. Asiat vyöryvät alun tunnelman rakentelun jälkeen kammottavalla tavalla pieleen.

Tunnelma on ehdottomasti romaanin vahvimpia puolia. Ja imu, jota on mahdotonta vastustaa. Näkisin kirjan sijoittuvan juuri niihin viihtellisiin teoksiin, joita ahmitaan rannoilla ja kesämökeillä (mikäli kesä vielä tänä vuonna tulee).


Ei huono, mutta ei missään nimessä samaa luokkaa, kuin esimerkiksi tämän vuoden toistaiseksi parhaan psykologisen trillerin kirjoittaneen Clare Macintoshin Annoin sinun mennä.


***

Kirjasta on blogannut myös Lumiomenan Katja.





torstaina, toukokuuta 25, 2017

Daniel Cole; Räsynukke


Ragdoll 2017, suom. Jaakko Kankaanpää ja Gummerus 2017, 444s.


"Hän tulee. Wolf, hän tulee ja tappaa minut!" Ford sanoi.

"Se tappaja? No... niin," Wolf sanoi kummissaan. "Tai siis ei tule."
"Kyllä tulee. Tulee. Tulee. Hän tietää kaiken. Hän tiesi sen, missä minä olin silloin. Hän tietää sen, missä olen nyt."
"Sitten ainakin tietää, jos et tule pois sieltä ikkunasta. Istu alas."



Kuten tiedätte, trillerikevät on ollut tavattoman korkeatasoinen, suorastaan huikaiseva, ja siinä mielessä tietysti hankala uusille tulokkaille. Kun lavalle marssii jälleen yksi dekkaristi, vieläpä sellainen josta on vouhkattu jo etukäteen, kohoavat odotukset kieltämättä korkealle. Ensimmäinen luku ei vielä sano oikein mitään, mutta pian lukija hahmottaa mielessään sen olevan kaiken ydin. Syy lievästi sanottuna makaaberiin löytöön. Kuudesta uhrista kokoon kursittuun ruumiiseen.



"Katsopa tätä ruumista vähän aikaa ja sano, mitä vikaa siinä on."
Edmunds loi häneen kärsivän silmäyksen.
"Paitsi tietysti se, mikä on itsestään selvää", Joe lisäsi.
Edmunds mittaili katseellaan irvokasta tekelettä, vaikka hänen ei oikeastaan olisi tarvinnut. Hänestä päinvastoin tuntui, ettei hän saisi sen kuvaa koskaan mielestään. Häntä inhotti olla samassa huoneessa sen kanssa. Se järkytti häntä yhä kaikkien järkisyiden vastaisesti. Hän katsoi Joeen mitään ymmärtämättä.



Joistain jännäreistä pitää, jotkut edustavat keskitasoa, toiset puolestaan jäävät (hammasta purren, harjoittelen yhä taitoa) kesken. Ja toisiin taas, pahoittelen iänikuista sanamuotoa, rakastuu. Voi Daniel Cole, minkä teit! Räsynukke on sekoitus poliisien aherrusta haastavan sarjamurhaajan, joka ystävällisesti ilmoittaa seuraavien uhriensa nimet netissä, kiinniottamista, ja sitten löytyy synkempi, lähes ahdistava puoli... Mustaa, nasevaa huumoria unohtamatta. Tänä keväänä genren huumoripitoisuudella ei ole voinut pullistella, mutta Räsynukke harsii umpeen moiset puuteet. Olen vakuuttunut! Itseironiaa kun ei saa ikinä unohtaa.

Sarjan, siis joo, sarjastahan kirjassa on kyse, kuten kirjailijan loppuhaastattelusta käy ilmi, päähenkilöt ovat hekin omalaatuisia. Lontoolainen poliisi, William "Wolf" Fawkes herättää ristiriitaisia tunteita jo ensimmäisessä luvussa jossa hän... Emily Baxter taas... No, näitä rääväsuisia, alkoholiin meneviä naispoliiseja on taidettu nähdä aiemminkin. Tutkinnassa pyörii mukana myös mm. ylitunnollinen Edmunds ja jotenkin wallandermainen Finlay.


Kerrassaan mahtavuutta! Kirjailija kiittää lopputekstissä lukijoita, jotka ovat vaivautuneet lukemaan juuri hänen teoksensa uskomattoman hienojen kirjojen sijaan. Jos sinä luet vuodessa vain dekkarin, pari, tai ehkä kymmenen, uskallan peukuttaa Räsynukkea!


"Olen jo antanut yhden sarjamurhaajan pilata elämäni. En anna toisen määrätä, milloin sen loppuu."





sunnuntaina, toukokuuta 21, 2017

Traveler's notebook





Hei muruset! Kuten tuossa olen jo aiemminkin turissut, tämä vuosi on ollut siinä mielessä minulle historiallista aikaa, että olen löytänyt uuden harrastuksen. Tai paremminkin, askartelijan itsessäni. Oppia ikä kaikki, vai miten se meni. Olen kokenut jonkinlaista luovuuden tuskaa jo pitkään - sellaista, joka syntyy siitä, kun tahtoisi tehdä käsillään muutakin kuin täyttää ja tyhjentää tiskikonetta. En voi sanoa olevani mestari planneroinnissa, haha, kaukana siitä, mutta nautin kauniista asioista. Nautin terapeuttisesta kirjoittamisesta. Arjen pienistä luksushetkistä kalentereiden seurassa.



Vielä päiväämättömät kalenterisivut kirjablogivihkossani



Monenlaisten mutkien kautta olen päätynyt traveler's notebookeihin, tuttavallisemmin tn:iin. Nimi sinällään on harhaanjohtava omalla kohdallani, minä kun harvoin matkustan lähikauppaa kauemmaksi. Tn:t ovat käytännössä nahkaisia kansia, joiden sisälle, tadaa, tulee vihkoja. Näitä on nyt kolmin kappalein; rähjäisin fauxdori päivittäisessä käytössä, pienikokoisin Ajaston Ark tulee tarpeellisuutensa puolesta hyvänä kakkosena, ja Color Crushin walnut -värinen tn toimii lähinnä jo täyttyneiden vihkojen säilytyksessä. Käytän askartelussa runsaasti kuvia, washi-teippejä sekä leimasinmusteella toteutettuja "värityksiä".





Junk journal -vihko Arkissa




Sitaatti/päiväkirjavihko fauxdorissa



Tämmöisiä tämä bloggari rustaa rajallisena vapaa-aikanaan silloin, kun ei ole kirjojen kimpussa. Kesäaika tuo pientä taukoa arvostelukappaleryysikseen, ja toivoisin ehtiväni lukea nyt myös vanhempaa kirjallisuutta. Kuitenkin, pahalta näyttää... Hurjat määrät kevään teoksista odottaa vielä lukulistalla.




Tyylikkäät "leidit" vasemmalta alkaen; fauxdori (merkitön nahkaläpyskä, ihan parhautta), Ajaston Ark ja CC:n Walnut

Leppoisan lempeää sunnuntai-iltaa rakkaat lukijani! Nautitaan nyt auringosta, kuitenkin jo innolla syksyä odotellen ;)



Annika


keskiviikkona, toukokuuta 17, 2017

Elena Ferrante; Uuden nimen tarina



Storia del nuovo cognome 2012, suom. Helinä Kangas ja WSOY 2017, 508s.


Toistelin mielessäni joka päivä: olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä.



Harvoin, jos koskaan kestän uudelleen lukea vanhoja tekstejäni. Tällä kertaa tein poikkeuksen. Minun oli, toistoa edes hiukan välttääkseni, luntattava mitä noin vuosi sitten Napoli -sarjan ensimmäisestä osasta, Loistavasta ystävästä kirjoitin: Hajut, maut, äänet... Elenan kokemusmaailma. Mikään italialaisen kirjailijan, Elena Ferranten romaanissa ei ole puolinaista. Hän kirjoittaa kuten Lila, ei vain tekstiä suoltaen, vaan jutustellen, elävästi, tuoden esiin jotain syvältä lukijan sisimmästä. 

Aivan näillä samoilla linjoilla jatkuu Uuden nimen tarina. Mutta nyt mennään tunnepuolella yhä dramaattisempaan suuntaan; Ferrante suorastaan kaivautuu nuoruutensa palossa epävarmojen, mutta hurjalla kunnianhimolla varustettujen ystävysten ytimiin. Naiseuteen miehen varjossa. Köyhyyden ja puutteen pelossa. Tuskaisessa elämänjanossa.

Lila siis päätyi naimisiin rikkaan, mutta väkivaltaisen kauppiaan, Stefanon kanssa. Päivät kuluvat perheyrityksen parissa, mikäli kaunis, tuliluontoinen, myrskyävän oikukas nuori nainen niin haluaa. Lilan persoona, periksiantamattomuus ja luonteenlujuus tulivat tutuiksi jo Loistava ystäväni -teoksessa. Ja me rakastamme Lilaa, inhoammekin häntä toisinaan, mutta emme voi silti olla antamatta anteeksi naisen oikkuja.



"Mitä silloin mahtoi sattua, kun aloin odottaa sinua? Jokin vahinko, kouristus, hikka, menivätkö sähköt, kärähtikö hehkulamppu, putosiko pesuvati komuutin päältä? Jotakin on täytynyt tapahtua, kun sinä synnyit noin mahdottomaksi, noin erilaiseksi kuin muut." (Lilan äiti)



Elenaa elämä kohtelee lempeämmin. Lilan varjosta hiljaisella lujuudella itsensä muovannut tarinan kertoja toteuttaa, molempien tyttöjen, toiveista huikeimman; hän pääsee opiskelemaan yliopistoon. Viimein Elena kykenee tuntemaan jonkinlaista arvostusta itseään kohtaan, mutta valitettavasti se jää väliaikaiseksi. Koska näyttämölle astelee hontelo, sotkutukkainen älykkö, Elenan ikirakkaus Nino. Nino, johon lankeaa tietysti, tottakai myös Lila.



Mikä ajoi minut käyttäytymään sillä tavalla? Hillitsinkö tunteitani siksi, että sisimmässäni kaipasin asioita, ihmisiä, kehuja niin valtavasti että se pelotti minua? Pelkäsinkö, että ellen saisi haluamaani, haluni voima räjähtäisi  rinnassani ja ilmenisi mitä hirveimpinä reaktioina, samantyyppisinä kuin se, joka oli saanut minut vertaamaan Ninon ihanaa suuta rotanraatoon?



Kuten edellinen osa, myös Uuden nimen tarina jättää meidät kihisevän kihelmöiviin tunnelmiin. Minulle kirjasta muodostui suoranainen pelastusrengas dekkari- ja arkiähkyyn. Lisää Lilaa, lisää Elenaa, kiitos!


***

Kirja on ehtinyt vilistä jo monissa blogeissa. Leena Lumilta löydätte kattavan linkkilistan!