maanantaina, huhtikuuta 24, 2017

Michael Katz Krefeld; Syvyyteen



Dybet 2016, suom. Päivi Kivelä ja Like 2017, 373s.

Tiedät mitä lampaille tehdään. Ne syödään! Milloin riittää? Milloin aiot kostaa? Milloin nouset uudestaan, varjosoturi? Milloin leikitään? Minä odotan sinua. Mutta vain 1 kerran. Vanhalla raja-asemalla keskiyöllä. Exit: light. Enter night. Take my hand. We're off to never-never land.


Tanskalainen rikoskirjailija, Michael Katz Krefeld kuuluu jännärimaailman rankan sarjan osastoon, ja hänen taitoihinsa luoda synkän kiehtovia tarinoita luotan kuin kallioon. Pahaksi onneksi luin dekkarihuumassa kirjailijan tuoreimman, Syvyyteen Jo Nesbon ja Lars Keplerin imussa... Ja niinhän siinä sitten kävi, että niin sympaattinen kuin päähenkilö Ravn onkin, hän jäi suurempien kenkien jalkoihin.

Silti Syvyyteen on vallan mainio jännityspaketti inhottavan raakoja yksityiskohtia pelkäämättömille lukijoille. Tällä kertaa tarina on siinä mielessä vielä edellisiä osia hirvittävämpi, että kidutuksen ja murhan kohteena on pieni lapsi. Tyttö, joka joutui aikoinaan kahden turhautuneen koulupojan "leikin" uhriksi,

Tapauksesta on vierähtänyt jo kymmeniä vuosia, kun yksityisetsivä Ravn, ja hänen aivan valloittava englanninbulldogginsa Moffe saavat laivalleen todellisen ihmisraunion (raunioina meinaa muuten olla myös Moffeparka, joka on pistetty laihdutuskuurille). Nuori mies kääntää hätää tihkuvan katseensa Ravnin puoleen. Viimeiseen toivoonsa. Juuri hän oli toinen pojista, niistä jotka aikoinaan tappoivat kolmivuotiaan tytön. Dan tarvitsee apua, hän on varma siitä, että kouluaikainen "ystävä" jatkaa sairasta harrastustaan vielä tänäkin päivänä...



- Kiitti siitä että luotit minuun.
Ravn nielaisi. - No... mitäs pienistä.
- Minulle se on iso asia. Se oli ensimmäinen kerta kun minua on uskottu. Olit aluksi epäluuloinen, mutta... myöhemmin aloit uskoa minua.



Ravnin on kuitenkin vaikea luottaa lapsentappajaan, hänen motiiveihinsa ja alati vaihtuviin persoonallisuuden piirteisiin. Kuka lopulta on syyllinen ja kuka joutuu... syvyyteen?

Vaikka Krefeldin kirja rankka onkin, kylvää kirjailija siinä määrin huumoria tarinaansa, ettei lukija aivan synkkyyteen vajoa. Hiukan persoonaton loppuratkaisu tässä on, sitä ei käy kieltäminen, mutta kokonaisuutena jäätävän toimiva paketti. Lisää Krefeldiä, kiitos!



Eduardo haki tuolin, istui häntä vastapäätä ja jysäytti kirjapinon kannelle.
Ravn katsoi kirjojen nimiä. Kaikki olivat dekkareita. - Mistä lähtien olet alkanut lukea roskakirjallisuutta?


***

Romaanista on blogannut ainakin kaltaiseni dekkarifani, Mummo matkalla.


tiistaina, huhtikuuta 18, 2017

Tiina Raevaara; Veri joka suonissasi virtaa


Like 2017, 303s.


Kun aamulla heräsin, oloni oli aavistuksen sekava, enkä saanut pelkoa kokonaan väistymään. Minusta tuntui kuin uni olisi osoittanut minulle jonkin virheen maailmasta. Kuin uni olisi peili, jonka avulla olisin nähnyt asioita, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Nyt minulla on koko ajan kummallinen olo. Kaikki mitä täällä tapahtuu tuntuu jotenkin väärältä. Ehkä tämä menee ohi. Ehkä se johtuu pelkästä jännityksestä. Olen jonkin suuren äärellä.


Oikeastaan mielessäni pyörivän "bloggausjärjestyksen" mukaisesti minun piti postaaman tänään Krefeldin Syvyyteen. Toissayönä lukemani Tiina Raevaaran uusin romaani, Veri joka suonissasi virtaa, jätti kuitenkin sen verran hysteriaa lähentelevän olotilan, että puran sen tänne tässä ja nyt.

Johanneksen ja varjomaisesti mukana kulkevan Aalon, miehen nuoruuden rakkauden tarina alkoi teoksessa Yö ei saa tulla. Korppinaiset jatkoi siitä, mihin edellinen osa päättyi. Tämä kolmas kirja lisää kierroksia niin melankoliseen kauhuun, että Edgar Allan Poekin kalpenee Raevaaran rinnalla.



Tavalla tai toisella tämäkin johtaa lopulta Aaloon, ainoaan naiseen, jota olen koskaan rakastanut. Niin kuin kaikki aina johtaa, kunnes hajoaa. Aivan kuin Aalo olisi ojentanut käden jostain toisesta todellisuudesta ja tönäissyt lasikaapin kumoon.


Kaikki alkaa helsinkiläisessä kelloliikkeessä, aivan kuten aloitusosa. Lukuisten menetysten painama, vain reilu kolmikymppinen Johannes on kokenut elämänsä aikana aivan liialliset määrät tuskaa. Eikä helpostusta ole luvassa. Jo asemalta saakka Johannesta seurannut aavemainen hahmo rojahtaa miehen kauhuksi sisään suljettuun kelloliikkeeseen. Nuorukainen näyttää elävältä kuolleelta, vain hätäisesti tämän rajan puolella sinnittelevältä hahmolta. Mies osoittautuu kelloliikkeen entisen omistajan, vanhan Teodorin romanialaiseksi sukulaiseksi.

Ja kuinka ollakaan, hän on onnistunut pakenemaan syrjäisessä vuoristossa sijaitsevasta laitoksesta, itse vampyyrien maasta, jossa myös Aaloa on hoidettu.


Painajaismaisella tavalla kirjailija Raevaara kuljettaa surumielistä tarinaansa unenomaiseen todellisuuteen, joka on juuri sen verran realistinen, ettei lukiessa voi olla tuntematta vilunväristyksiä. Eihän tällaista voi tapahtua! Ja tapahtuu silti...

Veri joka suonissasi virtaa lienee sarjan yön pimeä päätösosa. Mutta samalla teos on aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jopa täydellinen lohduttomuus voi olla yhtä kaunista kuin kaikki mahdolliset rajat ylittävä rakkaus.



Monelle tavallisuus on kirosana: elämän pitäisi olla jatkuvaa seikkailua, yllätyksiä pursuavaa kaaosta, jossa edes seuraava hengenveto ei ole itsestäänselvyys. Minulle sellainen olisi painajaista. Todellinen, tavoiteltava elämä on ennustettavaa. Päivästä toiseen samanlaista.




keskiviikkona, huhtikuuta 12, 2017

K. K. Alongi; Ansassa


Otava 2017, 297s.


Hänellä on vahva tunne, että häntä tarkkaillaan.


Nuortenaikuisten kirjallisuus on vaikea genre kaltaiselleni "täti-ihmiselle", mutta vahvoja poikkeuksiakin löytyy. Uskoisin jälleen kerran tämän olevan vain asennekysymys. Pitäisi rohkeammin rikkoa kirjallisia rajojaan, koska vastaan voi tulla kirkkaana loistavia aarteita. Kuten K. K. Alongin Kevätuhrit -sarja, jonka uusin osa oli ahmaistava yhdeltä istumalta. Ansassa. Siinäpä juuri.


Aamiaisella, jos sitä aamiaiseksi voi kutsua, kaikki ovat hiljaa.

Se saattaa johtua monestakin syystä, mutta Tomi on melko varma, että kolmen kärjessä ovat seuraavat asiat:

- Aamiainen koostuu sipseistä ja kokiksesta.
- Kello on puoli seitsemän eikä kukaan heistä ole nukkunut kunnolla, vaikka ei sitä myönnäkään.
- Tulevaisuus näyttää ankealta.


Romaani starttaa kätevästi siitä, mihin edellinen osa meidät jätti; maailmanlopusta selviytyneet nuoret ovat löytäneet hetkellisen turvapaikan pienen Oliver-pojan mummolasta. Mummo itse, luonnollisesti, on kuollut, kuten suurin osa maailman ihmisistä. Mutta talo on syrjäisellä paikalla keskellä ei mitään. Kaukana verenhimoisiksi hulluiksi muuttuneista toisista selviytyneistä.

Päähenkilöidemme Jaden, Tomin, Susetten, Alin, Saran ja Oliverin on aika vetää henkeä (Voi kiesus mitä porukkaa, Tomi ajattelee. Yksi on ylitunteellinen, toisella on sosiaalinen fobia. Ja kolmas sosiaalisesti kahvilla.) Ravistautua irti paniikin jälkeisestä lamaantumisesta ja miettiä kuinka selviytyä jatkossa. Onko muualla maailmassa vielä elämää? Tuleeko joku, lopulta, heidät turvaan noutamaan?

Vai tarkkaileeko heitä itse pahuus? Taloon ilmestyykin pian vieraita, joiden käytös nostaa jälleen pelon pintaan.


Ansassa edustaa tajunnanräjäyttävää viihdekirjallisuutta siinä missä Kevätuhritkin. Myötätunto nuorten puolesta, jotka joutuvat elämään kuin K-18 -leffassa, jota olisivat liian nuoria edes katselemaan, sen kuin kasvaa. Rohkeutta heiltä ei puutu, mutta Alongi välttää hienosti tekemästä henkilöistä liian sankarillisia. Päinvastoin, he pelkäävät, kuten tuossa kuolemanaallon jälkeisessä ajassa pelkäisi kuka tahansa, ja toimivat silti.

Nyt kyllä tarina jäi sen verran hurjaan kohtaukseen, että meinaisin rääkäistä viimeisen sivun jälkeen. Seuraavan osan odotusajasta tulee pitkä!


Elämä on välillä paskamaista se on fakta, mutta ehkä kaiken moskan sekaan voi mahtua hyviäkin hetkiä, jos niille antaa tilaa.


***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Kirjan vuoksiUnelmien aika ja Kirjataivas.


maanantaina, huhtikuuta 10, 2017

Katja Kallio; Yön kantaja



Otava 2017, s. 380


Meikäläiset, oli Josefina sanonut. Meikäläiset.
Keneltäkään ei voinut kysyä. Ei uskaltanut.
Epävarmuus täytti hänet kuin sumu, sen pinta oli otsassa asti. Mihinkään ei enää luottanut.
Olenko minä tässä? Olenko tässä minä?
Kenen nuo jalat ovat? Ovatko ne jalat?


Kirjailija Katja Kallion uusin romaani, Yön kantaja on omistettu mahdottomille naisille. Naisille, jotka eivät täytä "hyvän naisen" mittaa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Vai onko sellaista edes olemassa? Olipa nainen millainen tahansa, häntä ei oikeasti arvostettaisi, hän ei oikeasti kelpaisi. Näin päättelee ainakin teoksemme Serafina.

Eletään 1900 -luvun vaihdetta. Turussa syntynyt Amanda Aaltonen on tuomittu erilaiseksi, epäonnistujaksi jo lapsesta saakka. Äidille harmaita hiuksia aiheuttanut, mutta myös äitinsä lyönteihin tottunut Amanda, jonka sitkeää luonnetta ei niin vain nujerretakaan. Irtolainen mieluummin kuin sopeutuja. Ja Amanda pääseekin pitkälle - Ranskaan, Lontooseen, hän pääsee jopa matkaamaan aikansa ihmeellä; kuumailmapallolla. Kun nuoren naisen villi luonto räiskähtää kirjaimellisesti pirstaleiksi, päätyy Amanda hullujen naisten saarelle.

Hän päätyy Seiliin.

Spitaalisten saarena tunnettu Seili on aina kiehtonut minua, aivan kuten Yön kantajan aihepiirikin, luonnollisesti. Amanda taistelua pikku hiljaa valkenevaa totuutta vastaan on riipivää lukea. Seili ei ole hänelle paikka, jossa lepäillä yli kesän. Seililtä kun ei vapaudu yksikään potilaista.

Hoitajiksi hätäisesti palkatut kiukkuiset naiset opastavat Amandan saaren töihin. On kehräämistä, keittiötöitä, loputonta uurastusta aamusta iltaan. Mutta on myös Seilin karun kaunis luonto. On hellä Sofia, Josefina, Pikku-Greta. Ja lopulta, kuin kaihoisana kaikuna menetetyistä mahdollisuuksista, Isaksson.


"Pystyykö ihminen tuommoinen päällä kehräämään", Sofia kysyi nyt epäillen.
Amanda kohotti leukaansa ja oikoi valkoisella kirjailtua kaulustaan.
"Tämmöinen päällä", hän vastasi, "ihminen pystyy kuule ihan mihin tahansa."


Edes täydellinen eristys ei lopulta nujerra Amandaa. Hänen räiskyvää rohkeuttaan ja elämänhaluaan voi vain ihastella. Hän on lohtu maailman nujertamille naisille, koko naiseudelle. Me lennämme, me lennämme korkealla!

Kiitos Katja Kalliolle rankan kauniista, äärimmäisen tarkkanäköisestä tarinasta.



"Hyvää se kuule sinullekin tekee", hän sanoi Julialle tuodessaan sairaalalle uuden paksun romaanin. Tuntui siltä kuin olisi käynyt kaupassa ja saanut ostettua kaiken tarvittavan ja enemmänkin, oikein yltäkylläisesti ja hintoja kyselemättä, ja tietäisi että nyt ei tarvitsisi lähteä moneen päivään yhtään mihinkään. Mitään ei tarvitsisi; kaikki oli hetken aikaa hyvin.


***


Muita postauksia kirjaan löytyypi täältä.



lauantaina, huhtikuuta 08, 2017

Ja sitten bujoiluun




Hei! Minulla odottaa bloggausvuoroaan useampikin kirja mutta. Jotenkin olen edelleen eksyksissä ja keskittymiskyky viisivuotiaan lapsen tasoa. Lukea olen jaksanut, miettien samalla mitä Krista olisi ollut mistäkin teoksesta mieltä. Tämä on nyt tämmöistä ja surutyötä tehtävä, välillä tasaista maata jalkojen alle tavoitellen.

Koska aiemminkin on tullut näitä askarteluplannerointiväsäilyjä blogiini tuotua, tehdään se nytkin.




Tällä hetkellä käytössäni on bujo, TN ja Filofax. Muut plannerit olen myynyt tarpeettomina pois. Periaatteessa olen sen verran hurahtanut bujooni, että pärjäisin pelkästään sillä, mutta TN on rakkaus ja Filofaxista kaavailen smash book -tyylillä toteutettua sitaattipäiväkirjaa.




Näistä kerron ehkä myöhemmin lisää, mutta nyt bujooni. Se on mallia Leuchtturm1917 (lettu) ja mielestäni juuri oivallinen tarkoitukseensa. Varsinaista bujoilun ideaa en ole noudattanut kovinkaan orjallisesti. Kaleterini on enemmänkin peruskalenterin, päiväkirjan ja erilaisten listojen iloinen sekamelska. Kaikenlainen DIY-meininki kiehtoo, vaikka en todellakaan aikaisemmin ole ollut (ikinä) mikään askartelijatyyppi. Avainsanana persoonallisuus ja huumori.





















Viikkoaukeamia pyrin toteuttamaan mahdollisimman erilaisin keinoin; kokeillen ja kujeillen. Letussani minua kiehtoo vapaus; tämän toteuttamisessa vain mielikuvitus on rajana. Tykkään koristelusta lehtileikkeillä ja tietysti washiteipeillä sun muilla härpäkkeillä, joita löytyy kätevästi netistä. Tosin nykybuumin myötä esim Suomalainen Kirjakauppa on tällä saralla ryhdistäytynyt. Ja itse kirjoittaminen! Se jos mikä on terapeuttista.

Paperirakkautta se on tämäkin. Seuraavaksi kuitenkin taas varsinaisen aiheen pariin...





maanantaina, huhtikuuta 03, 2017

Jo Nesbø; Jano


Tørst 2017, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2017, 534s.

"Päästäkää sisään vain", hän huusi nuorelle univormuasuiselle poliisille, joka oli tukkinut Harryn tien.
"Hänellä ei ole virkamerkkiä", nuorukainen protestoi.
"Se on Harry Hole", Katrine huusi.
"On vain?" Poliisi mittaili Harrya katseellaan ennen kuin nosti sulkunauhaa. "Luulin että se mies on pelkkä myytti."


Harry Hole, sen enempää kuin itse herra kirjailija, Jo Nesbø tuskin esittelyjä kaipaa. En nyt muista kuka kirjoitti blogissaan osuvasti, että Norja on uusi Ruotsi (huuda hep jos luet tämän, niin linkitän!). Nimenomaan! Norjasta virtaa vuolaasti aivan huippu dekkaristeja. Joskin Nesbø lienee alunperin myös monien ruotsalaisten kirjailijoiden innoittaja. Hän on lyömätön. Mutta hän itse lyö lukijansa polvilleen niin että nivelet narskuvat. Eivätkä vähiten juuri sankarimme Harry Holen takia. Miehen charmi on kertakaikkisen vastustamatonta.


Äänettömiä huutoja jotka täyttivät hänen päänsä, ne täyttivät huoneen, ne täyttivät koko hänen ruumiinsa. Hän vaihtoi painon toiselle kädelle. Huuto pyrki ihon läpi, yritti tunkea väkisin ulos. Oliko hän tulossa hulluksi? Hän nosti katseensa ikkunaan. Pimeydessä ei erottunut muuta kuin hänen oma peilikuvansa. Siellä oli hän. Odotti heitä. Ja lallatti. Tuutteko leikkimään!


Jano jatkaa oikeastaan suoraan siitä, mihin Poliisi (mitä ihmettä, kirja jäänyt minulta bloggaamatta!) meidät aikoinaan jätti. Järkyttävään tunnelmaan. On kulunut kolme vuotta, ja nyt hän on tullut takaisin. Ja hänellä on jano. Pohjaton, sairaalloinen pakkomielle ihmisvereen.

Onko vampyyrejä oikeasti olemassa? Ihan fantasiapuolelle tarina ei vie, sillä kirjailija pitää lukijansa tukevasti uskottavalla maaperällä. Mutta vampirismi? Kiistelty ja kiellettykin taudinkuva ihmisistä, potilaista, jotka juovat uhriensa verta.

Lehtorin virka saa nyt toistaiseksi jäädä kun Harry Hole kutsutaan mukaan tutkintaan. Hän on ainoa, joka voi pysäyttää eläimen lailla uhrinsa raatelevan, Tinderissä metsästävän psykopaatin. Vain Harry tuntee tekijän.


"Muistan yhden neuvon, jonka sain silloin kun aloittelin uraani rikostutkijana: jos haluat selvitä hengissä, sinun on opittava antamaan periksi."
"Erinomainen neuvo, ihan varmasti", Harry sanoi, nosti kahvikupin huulilleen ja katsoi Hagenia. "Jos hengissä selviäminen nyt on niin helvetin tärkeää."


Aivan ehdottomasti Jano edustaa, koko HH -sarjan tavoin, dekkareiden aatelia. Voi että tätä kirjaa on odotettu. En jaksa nyt oikein muuta genreä, vain jännäreiden parissa pääsen irti arjesta, kaikesta mikä painaa. Ja kun seurassa on itse Harry, näin kiehtova teema, ja loppuratkaisussa hitonmoinen vedätys (nam), ei lukunautinolle voi antaa muuta numeroa kuin täyden kympin.

Jäin janoamaan seuraavaa osaa, jota toivottavasti ei tarvitse odottaa kauaa!


Hän ummisti silmänsä. Tietenkin oli vielä toivoa, jotain mitä odottaa: hetki nyt mieltä painavien murheiden jälkeen. Se päivä, jolloin mikään ei enää paina.


***

Romaanista on blogannut ainakin Tuijata.

keskiviikkona, maaliskuuta 29, 2017

Samuel Bjørk; Yölintu


Uglen 2015, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2017, 398s.

Varjo seinällä.
Painajainen, joka oli saanut hänet kadottamaan hetkeksi otteensa todellisuudesta.
Minä luulen, että sinun työsi tekee sinut sairaaksi.
Tämä pahuus.
Tämä pimeys.


Tämän epätodellisen sumun keskellä, jossa nyt toistaiseksi elän, on yritettävä löytää tarttumapintaa. Tehtävä jotain konkreettista, saatava kiinni elämän riekaleista. Niinpä päätän lähteä siitä mikä on helpointa. Tai helpointa ja helpointa, mutta kuitenkin minua. Päätän blogata uudesta Samuel Bjørkin kirjasta.

Minä matkustan yksin antoi ensi makua siitä, mitä jatkossa voidaan odottaa Norjasta. Kirjailijanimen takaa löytyy luotimaisesti tarinaa kuljettava lahjakkuus, mies joka lisää kierroksia sivu sivulta vieden lukijalta totaalisesti niin ajan, kuin paikankin tajun.

Ja rankkaa kyytiä on luvassa. Alaston teinitytön ruumis rituaalinomaisesti aseteltuna. Ympärillään linnunsulkia ja kynttilöitä. Camilla. Yölintu.


Mies koristelee tytön.
Hän oli yrittänyt työntää sen pois, mutta nyt se kuitenkin tuli hiipien.
Mies koristelee tytön. Vaalea peruukki. Kukka suussa. Mies tekee tytöstä kauniin. Valmiin. Camillasta. Hän on alasti. Neitsyt. Mies aikoo käyttää häntä johonkin. Tässä on jotain mitä me emme näe.


Tapaus napsahtaa tietysti aiemmista osista tutuille rikostutkijoille; Holger Munchille ja Mia Krügerille. Munchilla palaa hirvittävän tutkinnan myötä sellainen määrä tupakkaa, että lukijankin keuhkoja alkaa pakottaa. Siskonsa kuoleman myötä myös elämänhalunsa menettänyt Mia puolestaan vetää viinaa ja pillereitä. Semmoinen kaksikko. Pelottavan inhimillisiä, ja ongelmineen kohtitulevia persoonia.


Eihän hän kuitenkaan ollut kunnolla ihminenkään, yhtä hyvin voisi helittää otteensa.


Kun ryhmän sympaattinen it-nero Cabriel saa epämääräiseltä, netin pimeimmillä alueilla seikkailevalta tuttavaltaan videon, menee koko tutkintaryhmä sekaisin. Voiko tuommoinen olla tottakaan? Millainen mielipuoli heillä oikein on vastassaan?


Kyllä. Yölintu toimii niin mainiosti, että voisin jo tässä vaiheessa povat Samuel Bjørkista yhtä dekkarimaailman kirkkaimmista tähdistä.


"Minä olen pöllö."


***

Kirjasta on blogannut ainakin Ulla.


tiistaina, maaliskuuta 28, 2017

Musta tiistai


Kirjamessut 2015


Tänä aamuna huomasin facebookista järkyttävän uutisen. Kristan äiti kertoo blogissaan tyttärensä menehtyneen. Olen shokissa. Sanaton. Krista oli minulle kuin sisko. Hän oli kirjablogimaailman piristysruiske, loputon tsemppaaja, ja aina yhtä innoissaan hienoista lukuelämyksistään. Tapasimme harvoin, mutta pidimme yhteyttä netin välityksellä lähes päivittäin. Höpsötellen, kirjoista pöhisten. Puhuimme toisillemme surumme, jaoimme niin ilot kuin kipeät asiat. Siksi tämä sitaatti Jennifer Eganin Sydäntorinista pyörii jatkuvasti mielessäni:


Nyt tiedän mitä kuoleminen tarkoittaa, Danny mietti, se on sitä kun haluaa puhua jonkun kanssa mutta ei pysty.


Jää hyvästi, rakas ystävä!

maanantaina, maaliskuuta 20, 2017

Lars Kepler; Kaniininmetsästäjä


Kaninjägaren 2016, suom. Kari Koski ja Tammi 2017, 577s.

- Minä olen Joona Linna ja olen Ruotsin keskusrikospoliisin NOA:n rikoskomisario.


No niin. Lukujumin raatelema bloggariraukka on täällä kansikuvatytön tavoin vedellyt viimeisiään. Ei nyt sentään aivan yhtä konkreettisesti, kirjallisesti kylläkin. Parin romaanin parissa on junnattu viikkotolkulla ja meinannut (lyhyt) hermo palaa jo koko harrastukseen. Ei maistu. Ei kiinnosta.

Mutta kun näyttämölle astelee Joona Linna, silmät rävähtävät selälleen, sivut kääntyvät ennätysvauhtia, sydän jyskyttää pelosta. Ja riemusta. Kirjat eivät olekaan hylänneet minua! I'm back!


Ten little rabbits, all dressed in white
Tried to go to Heaven on the end of a kite
Kite string got broken, down they all fell
Instead of going to Heaven, they went to...


Tällaisella lastenlorulla lähestyy tämän kertainen murhaajamme uhrejaan. Kanit yrittävät päästä taivaaseen, mutta joutuvatkin helvettiin. Aivan samalla tavalla käy eläimen raivolla metsästettyjen ihmisraasujen, joita jahtaa harvinaisen kylmähermoinen, ammattimainen spree killer.

Tarina starttaa itse ulkoministerin teloituksesta, jota todistaa väkivallan kohteeksi joutunut prostituoitu. Hämmästyttävää kyllä, murhaaja ei ole lainkaan kiinnostunut silminnäkijästä. Vailla kiirettä hän päättää raa'an työnsä häipyen viimein paikalta. Vain jatkaakseen missiotaan. Sillä lorun kymmenestä kanista on vielä yhdeksän jäljellä...

Tapausta epäillään terrorismiksi, mutta aiemmista osista tuttu Saga on kuitenkin aivan toisilla linjoilla.


- Minä en piru vie anna yhdenkään murhaajan jatkaa vain siksi että se hyödyttää Säpoa, Saga päättää lauseensa.
- Siksi me maksammekin sinun matkasi Kanariansaarille.
- Otan mieluummin niskalaukauksen, Saga vastaa.


Edellisessä osassa vankilaan joutunut Joona Linna on turvallisuuspoliisin ainoa toivo. Joona, tuo suomalainen, hiljainen sankari, jota kohtaan on mahdotonta olla tuntematta sympatioita. Kinkkiset käänteet saavat nyt jopa komisarion varuilleen.

Wau. Mikään ei rentouta paremmin kuin kunnon dekkari. Lars Kepler nimimerkkiä käyttävän ruotsalaisen kirjailijaparin Kaniininmetsästäjässä on kaikki ainekset kohdallaan, eikä ote herpoa edes sen kuuluisan keskivälin kohdalla, jolloin jännäreissä yleensä tempo laskee. Upea lukunautinto, jonka tähden luovuin ilolla yöunistani!



tiistaina, maaliskuuta 14, 2017

Jukka Laajarinne; Pinnan alla pimeä


Atena 2017, 263s.

Kaivaminen oli pinnan alle menemistä. Tiedostamattoman paljastamista. Pinnan alta löydetystä materiaalista pystyi rakentamaan linnoja, sen avulla pystyi kohottautumaan ylemmäs. Tiedostamattomaan kätkeytyi aarteita ja toisaalta myös sudenkuoppia. Juuri se, mitä emme tiedä, on meille vaarallisinta.



Mitä jos unet ja muistot saisivat kollektiivisen muodon? Jos pinnan alla vaaniva Varjo konkretisoituisi? Ja onnettomuudet, kauhut alkaisivat levitä ympäri maailmaa valtavien vesimassojen tavoin. Jos epidemia leviäisi jopa sanoista, katseista, samoissa tiloissa oleilusta?

Kun terapeutti Kaarlo Nuortevan asiakas kertoo lapsuuden aikaisesta hukkumismuistostaan Korkeasaaren eläintarhan edustalla, kuulee mies lähes identtisen tapauksen heti uutisista. Maailmalla kuohuu muutenkin Ilmestyskirjan tyyliin; on tulvia, maan sortumisia, mielenosoituksia... Onko se menoa nyt? Vai voiko tapahtumiin vaikuttaa menemällä pintaa syvemmälle, menemällä ihmismielen sysimustiin labyrintteihin?



Muodoton huoli kouraisee sisuksiani. Siinä se on taas. Lammet, kuin eläintarhan osastot, ja joukoittain ihmisiä luisumassa niiden vesiin. Eläintarhan ja joukkohukkumisen yhdistelmä. Mistä pirusta tässä oli kysymys? Ei, ei mitä tahansa ihmisiä. Tyttöjä. 



Jukka Laajarinteen uusin romaani Pinnan alla pimeää lupaa takakantensa perusteella nannaa dystopiafaneille. Uhan tuntu, jopa kauhu pirskahtelee voimakkaastikin pintaan. Kuinka paljon, kuinka laajasti mielen sakkaa me jokainen mukanamme kannammekaan. Entä jos se kaikki jotenkin yhdistyisi? Ja kuitenkin... Nyt on todettava samoin kuin Wennstamin teoksen kohdalla, että liekkö kirjailija unohtanut kirjoittavansa romaania, eikä psykologista tutkielmaa? Myönnän tekstin menneen suurimmaksi osaksi aika pitkälti ohi maallikon järjen. Aihe on ihan  mielettömän kiinnostava, joten tämä on sääli! Olisin niin kovasti halunnut romaaniin rakastua. Aina ei kuitenkaan voi voittaa. Odotan innolla miten tämä toisille lukijoille avautuu, vai avautuuko ollenkaan; etenkin loppuratkaisu meni minulla täysin yli hilseen. Tajusiko sitä joku muu?

Seuraavaksi jotain takuuvarmaa; Joona Linna, come to mama.



Mutta hulluuden rajat ovat kauempana kuin kykenemme edes kuvittelemaan. Sodat ja kansanmurhat ovat kuitenkin, pahimmillaankin, pelkkä varjo siitä, mihin kollektiivisen sielun sairastuminen voi äärimmillään johtaa.

En voi kuin toivoa, että meidän huolemme on liioitelu.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Omppu Martin ja Marika.


torstaina, maaliskuuta 09, 2017

Katarina Wennstam; Varjot


Skuggorna 2014, suom. Anja Meripirtti ja Otava 2017, 443s.

Kukaan joka ei ole ollut siellä, ei voi ymmärtää, mitä odotettavissa on, kuinka hirveää se todella on.
Heillä ei tosiaan ole aavistustakaan.
Eikä ollut minullakaan. Sitä luulee olevansa valmistautunut, uskoo että voi opiskella millaista se on. Kunnes näkee veren, ruumiin, ruman kuoleman.


Ruotsalainen kirjailija ja mediapersoona Katarina Wennstam seisoo kaikissa kirjoissaan naisten puolella. Jollain tapaa tarinoissa, joko suoraan tai epäsuorasti, taustalla piileskelee aina vahvemman suhde heikompaan. Alistaminen. Väkivalta sen eri muodoissa. Viime vuonna ilmestynyt Kivisydän sulatti aihepiirinsä ja intensiivisyytensä takia sydämeni täysin.

Varjot avaa eteemme uudenlaisen ikkunan. Kostohan on motiivina maailman vanhimpia asioita, mutta entä jos kostaja onkin tällä kertaa joukko naisia jotka toimivat käsittämättömän hallitusti, periaatteella silmä silmästä ja hammas hampaasta? Ei yhtään sen enempää eikä vähempää.


Kaikki kuolemaan johtava väkivalta vähenee Ruotsissa paitsi väkivalta läheisissä miessuhteissa eläviin naisiiin. Yhä edelleen miehet tappavat joka vuosi kuusitoista naista. Kaikki muut käyrät osoittavat alaspäin, vain se pysyy ennallaan.


Miesten, jotka eivät lyö perheitään, ei tarvitse turvallisuutensa puolesta huolta kantaa. Mutta miehet jotka vihaavat naisia, he ovat Varjojen kohderyhmää. He, jotka eivät ole saaneet tekojensa tähden yhteiskunnalta oikeuden- ja kohtuudenmukaista rangaistusta.

Mutta auttaako kosto kuitenkaan? Kuka on uhri, kuka syyllinen?

Näitä pohdiskelevat aiemmista teoksista tuttu rikostarkastaja Charlotta, ja puolustusasianajaja Shirin.


Ja todella tiukille joutuu myös lukijan moraali Wennstamin tiukassa otteessa. Toisaalta naisten toiminta tuntuu ymmärrettävältä, hyväksyttävältäkin, toisaalta taas väkivaltainen käyttäytyminen ajaa heidät hulluuden partaalle. Sekään ei auta, kuten kosto harvoin tekee.

Valitettavasti sain sellaisen olon Varjojen parissa, että kirjailija unohtaa tekstissään kirjoittavansa romaania. Aihe itsessään on ahdistavan yleinen, eikä siitä voi koskaan puhua liikaa. Fiktiivisenä tarinana kirja toimii yllättävän heikosti. Henkilöitä tupsahtelee lisää joka sivulla, oikeudellisia asioita puidaan kyllästymiseen saakka. Kostajanaisista taas olisin halunnut lukea paljon enemmän. He jäävät... no niin, Varjoiksi.

Kuitenkin kaikki rönsy saa huikeassa loppuratkaisussa merkityksensä.


Se alkaa käydä raskaaksi. Liian raskaaksi.
Hän tuntee itsensä ääriään myöten täydeksi kahvinsuodattimeksi, aivan kuin hän olisi pelkkää läpimärkää, pahanhajuista kahvinporoa. Aivan kuin kaikki se, mitä viime kuukausina on tapahtunut, olisi kulkenut hänen lävitseen, siivilöitynyt kaikeksi mitä he ovat puuhanneet. Mitä he ovat tehneet.
Mutta hän ei ollut oikein ottanut huomioon sitä, että hänellä olisi tällainen olo.







maanantaina, maaliskuuta 06, 2017

Plannerointia






Helou! Olen tässä uudesta harrastuksestani huumaantuneena miettinyt, pitäisikö sitä varten laittaa  jopa rinnakkaisblogi pystyyn. Viisaat ystäväni fb:ssä kuitenkin huomauttivat, että samasta materiaalistahan on kuitenkin kysymys. Paperia kirjat, paperia kalenterit. ;) Joten toistaiseksi näillä mennään, ja saatte nauttia (?) hehkutuksistani myös lukuasioiden vierestä.


Kalenterit.






Kaikki alkoi siitä, kun ystäväni Krista mainitsi fb:ssä (minähän en someriippuvainen ole...) alkaneensa harrastamaan bujoilua. Woot? Mikä juttu tuo on? Googlailin heti ja olin että miekii. Ja sitten löytyi facebookista se aiemmassa bloggauksessani mainittu Kalenterimania, myöhemmin Planner Lovers Finland, ja tälle tädille aukeni ihana rinnakkaismaailma. Sellainen paikka, josta ammentaa positiivisuutta, innostusta, ideoita. Impulsiivisena ihmisinä minun on aina vaara hurahtaa johonkin uuteen, kokeilla hetki, kyllästyä.






Uskoisin kuitenkin pysytteleväni tässä, tämä on nyt minunkin juttuni rakkaiden kirjojen ohella. On niin herkullista paeta arjen harmautta/kiireitä/kriisejä/younameit makkarin työpöydän ääreen, josta löytyy kasoittain tarroja, washi-teippejä, lehdestä leikattuja kuvia, kyniä, niin ja tietysti ne kalenterit. Joita aloittelijana rohmusin kuin päätön kana. Kaikkea oli kokeiltava, kaikki mulle heti nyt, ja sehän tietysti johti erinäisiin ylilyönteihin...






Happy Plannerin myin melko pian eteenpäin. Siirryin TN:iin (Travelers notebook), joka sisältää eri aiheita käsitteleviä vihkoja. Tungin mukaan myös erään liian paksun muistikirjan, josta muodostui sittemmin päiväkirjani. Sitä täyttelen mielialojen mukaan, käyden läpi valmiita kysymyksiä Maaret Kallion Lujasti lempeä teoksen pohjalta. Kirjasta on tulossa myös postaus myöhemmin.

Varsinainen ihastukseni, "pääkalenterini" on kirppisryhmästä ostettu CD (Carpe Diem), sisältönä Nilla Boutiquesta hankitut,suomenkieliset insertit. Ja voi kuinka ihana yhdistelmä tämä onkaan! Bujoilu ei kohdallani oikein toiminut (kokeiltu sitäkin, tietysti), mutta Nillan inserttien kanssa se on mahdollista.






Näiden lisäksi minulle on tulossa pikkuinen Heidi Swappin päiväkalenteri, johon kirjaan ylös joka päivä kolme positiivista asiaa. Niitähän löytyy. Vaikka pitäisi tikulla kaivella... Tahdon nämä kaikki muistoksi tulevaa varten. Aarteita, joita myöhemmin ihailla. Joiden parissa pyöritellä silmiä (mitä ihmettä mä olen tossakin ajatellut), naurahdella, kurtistella kulmia.






Ja joo, koska en ole harrastanut askartelua juuri ikinä, jouduin aloittamaan tuunaustarvikkeiden hankkimisen täysin nollasta. Oli aika, jolloin kotoa ei löytynyt edes yhtä ainoaa toimivaa kuulakärkikynää. Rahaa tähän on luonnollisesti palanut (liikaa) kuten aina uuden harrastuksen aloittamiseen, mutta jonkinlainen rauha tuntuu maaniseen osteluun nyt laskeutuneen.

Tahdon tehdä kalentereistani omannäköisiä. Minun vuoteni, minun elämäni, paperilla. Ihanaa!

Mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa tutustua näihin aloittelijoille tarkoitettuihin vinkkeihin



Kalenterimania

Planner Lovers Finland.





keskiviikkona, maaliskuuta 01, 2017

Terhi Törmälehto; Vaikka vuoret järkkyisivät



Otava 2017, 288s.



Virpi käyttää sellaisia sanoja kuin rukouselämä ja armolahja ja yhteys ja kanava, ja ne kuulostivat lumoavilta ja päteviltä ja niitä tahtoi kuulla lisää, yhä lisää sanoja jotka siinä pöydän yllä tekivät maailmaa, uutta ja ihan vierasta.


Kainuusta kotoisin olevan monilahjakkuuden Terhi Törmälehdon esikoisteos, Vaikka vuoret järkkyisivät, on romaani, jota kyllä sillä silmällä katselin jo Otavan katalogista. En kuitenkaan tullut teosta pyytäneeksi, mutta kiitos kustantajalle, Vuoret putkahti postiluukusta iloisena yllätyksenä. Nyt seuraa kuitenkin varoituksen sana. Tämä postaus saattaa livahtaa hivenen teologisen pohdiskelun puolelle. Joten jos sellaista allergiaa podet, skippaa bloggaus, älä kuitenkaan kirjaa :)

Elsa on kainuulainen lukiolaistyttö. Perheensä, johon myös isovanhemmat kuuluvat, ainokainen. Elsa, tuo sanoihin rakastunut, niistä hullaantunut, pienen kyläyhteisön kasvatti. Ja nyt Elsan elämään astuvat aivan uudenlaiset sanat.


Jo pienenä parasta olivat olleet sanat. Ei Elsa muistanut, miten sadussa paha sai palkkansa tai miten hyvä, miten mikin lintu pesi tai sieni iti. Mutta ne sanat. Akansieni ja puukiipijä, nuijakuukkunen ja humala. Ja tatar ja tatti ja ratamo. Sanoissa maailma oli parhaimmillaan, niin kuin virsissä ja lastenlauluissa.


Siinä missä valtaosa tuon ikäisistä karkaa salaa vanhemmilta bileisiin, on Elsalla, Talvilla ja Miralla toisenlaiset riennot. He ovat menossa helluntalaisen pariskunnan juttusille. Myöhemmin seurakuntaan. Sinne, jota körttikansa seudulla vierastaa, sinne, mistä ei voi edes omalle perheelleen kertoa. Elsa tahtoo, hänkin muiden mukana, Pyhän Hengen kasteen. Kielet. Kielet. Kielet. Ne on saatava, muuten koko usko raukeaa tyhjiin. Muuten ei kuulu jengiin.

Toisaalla seurataan Elsan elämää muutama vuosi eteenpäin. Silloin Kainuun kylmät, koruttomat kadut ovat vaihtuneet Kolumbian väreihin. Samat kysymykset eivät kuitenkaan jätä nuorta naista rauhaan. Maata voi vaihtaa, kieltäkin, mutta kaipuutaan ei.


Ehkä on niin, että nuorena ihminen uskoo että on kokonaan ihminen. Tekee itsestään ihmistä nostamalla sitä mikä on mieltä ja henkeä. Kun tulee aikuiseksi, tunnustaa eläimen.



Terhi Törmälehdon tekstistä kuultaa vahvasti hänen kirjalliset taitonsa. Äärettömän kauniissa teoksessa on kokemuksen karvas maku. Minä näin romaanissa vertauskuvallisuutta monella tasolla. Esimerkiksi; Kainuun karu luonto körttiläisyyden edustajana - toisaalla mausteinen, elämää sykkivä Kolumbia. Eikö se houkuta, kuten helluntalaisuus perinteisiin kyllästynyttä Elsaa? Elävää uskoa. Ihmeitä. Merkkejä.

Itse olen kokenut hyvin lyhyen vaiheen, jolloin huumaannuin itsekin vapaiden suuntien "vapaudesta". Luterilaisuus tuntui liian arkiselta, liian tavalliselta. Kuitenkin, oman kokemukseni mukaan, ja varmasti kokemuksia maailmaan mahtuu, tämä vapaus oli näennäistä. Kielillä oli pakko puhua. Uskosta tuli uskonto: suorittamista, paljon itsetehtyä. Palasin aika pian luterilaisuuteen, ja koen sen antaman ihmiskuvan realistisempana; ihminen pysyy ihmisenä loppuun saakka. Luterilaisena saan elää yksin armosta, ja se jos jokin on vapautta.


Törmälehdon romaani oli puhuttelevan surumielinen lukuelämys.



Ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi. Ei yksikään. Uskoiko hän, hän halusi uskoa.


***


Lisää kirjasta.


maanantaina, helmikuuta 27, 2017

Anne Leinonen; Metsän äiti


Atena 2017, 208s.


- Jonkun täytyy maksaa hinta. Aina.


Kevät. Tuo vuodenajoista kaaottisin, mitä tämän bloggaajan mielenliikkeisiin tulee. Yhtäkkiä valon äkillinen lisääntyminen ikään kuin räpsäyttää lampun päälle päähän, joka kuhisee ideoita. Nythän on niin, että kalenterihommat (joista myöhemmin lisää) ovat vieneet minut mennessään, kuten myös joka vuotuinen (niin ikään samoille ajoille ajoittuva) sisustusvimma. Ja kaiken keskellä olen lukenut. Vähemmän tosin, kuin talven pimeän pehmeässä sylissä, mutta lukenut kuitenkin.

Tuoreimpana kirjailija Anne Leinosen rehevän mehevän kannen omaavan teoksen, Metsän äiti. Kuten kannet jo vihjaavat, tarinassa on jotakin pahasti nyrjähtänyttä. Jotakin salaperäistä, uhkaavaa, on päässyt irti. Ja metsä itse, elävänä, hengittävänä olentona kietoo lukijan oksistoonsa.



Kuulostipa tutulta. Kylän siteisiin olin törmännyt lapsesta saakka. Äiti oli hyssyttänyt olemaan puuttumatta tiettyjen ihmisten asioihin. Joku voisi suuttua. Turha minun oli kulkea pitäjällä luullen, ettei kukaan tunnistaisi. Kaikki tunsivat toisensa ja tiesivät asiat läpikotaisin, pahimmillaan jopa sukupolvien takaa.


Riina, tuo kylästä aikoinaan maailmalle paennut nuori nainen, on kaiken keskus. Hänen paluunsa lapsuudenmaisemiin ei ole kaikille toivottu tapahtuma, luetaanhan Riina jo ulkopuolisiin. Lähtijöihin, joiden olisi parempi ollut pysyäkin poissa. Vaikka kaikissa kyläyhteisöissä on tietysti omat sisäpiirinsä ja salaisuutensa, lyö Riinan kotikylä normit laudalta äärisynkän menneisyytensä takia. On asioita, paljonkin, joista ei vain puhuta.


Koko kylän historia oli mustempaa mustempi. Kuka tappoi itsensä tai poltti vahingossa talonsa, kuka katosi jäljettömiin, tai joi itsensä talottomaksi. Oli juttuja syrjähypyistä, pariskuntien ristiinnaimisesta ja lasten todellisista isistä.


Tottahan toki Riina alkaa tutkimaan, sekä uuden työnsä, että ihan oman sukunsa takia Vihainperän historiaa. Täti on kysymyksistä kumman vaihtelias, äiti puolestaan leimattu hulluksi jo iät ja ajat sitten. Onko Riina itsekin menettämässä mielenterveytensä? Vai miksi kummalliset valvepainajaiset ovat alkaneet häntä riivata?


Metsän äiti on oudolla tavalla tenhoava teos, jonka alkumetreillä olin ihan "sormi suussa". Mitä häh? Mikä tässä nyt on totta, mikä harhaa. Kun romaani starttasi kunnolla, juonen imun saattoi tuntea sisuskaluissaan. Mytologiaa, häiritsevän pelottava metsä... Sinne vaan kaikki samoilemaan!

Metsä ei ollut enää entisensä.


***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Krista, Marika ja Raija

tiistaina, helmikuuta 21, 2017

Eve Hietamies; Hammaskeiju



Otava 2017, 415s.
- Se on peruskoulu eikä mikään Harmageddon.


Kysyin eräässä fb:n kirjaryhmässä Eve Hietamiehen uuden ilmestyttyä, että saako nyt kiljua riemusta. Sain luvan ja annoin mennä. Ainakin ajatuksen tasolla. Sillä onhan tätä kirjaa hyvänen aika odotettu! Pasasen poikien kuulumisia, sitä miten Antilla ja Paavolla menee. Jotenkin Eve on onnistunut loihtimaan nämä fiktiiviset hahmot niin eläviksi, että heistä alkoi olla jo huolissaan. Miten siellä pärjätään? Että itseään saa suorastaan muistuttaa, etteivät Pasaset kuitenkaan (tietääkseni) voi kadulla vastaan tallustella.

Ja nyt yksinhuoltaja Antilla on varsinainen probleema. Paavon eskarivuosi on jäänyt taakse, pikkumies aloittaa koulunkäynnin. Siis koulun. Paavo. Miten poika tulee siellä pärjäämään? Kiusataanko häntä? Kaatuvatko kalapuikot pitkin lattioita, ja koko koulu tulee Paavolle nauramaan? Omat lapsuuden muistot eivät voi olla nousematta mieleen. Huolet. Kuten jokaiselle meistä vanhemmista, joiden penskat vain "heitetään susille" pärjäämään omillaan aivan uudenlaisessa maailmassa.


Olin alkanut miettiä, milloin Paavo itsekin alkaisi tajuta asioita. Minä aamuna se heräisi ja toteaisi, ettei esimerkiksi voileivän teko ole rakettitiedettä. Että otetaan leipäviipale, otetaan voita, yhdistetään.


Ekaluokkalainen on kuitenkin vasta seitsemänvuotias. Ja mikä vastuu kulkea yksin koulumatka, selvitä sen jälkeen yyh, niin hirveään iltapäiväkerhoon, kun iskä kuitenkin joutuu töissä käymään. Kommelluksia Hammaskeiju onkin pullollaan. Se naurattaa, itkettää, naurattaa jälleen.

Antin ongelmat eivät tietenkään rajoitu ihanan persoonalliseen Paavoon. Enni, tuo unelmien nainen on melkoisen haastava tapaus. Lisäksi lapsen tasolle jäänyt, miesmallin ulkonäön omaava velipoika Janne muuttaa väliaikaisesti Pasasille.


- Varo, ettet pissaa lattialle. Laita vetoketju kiinni ja pese kädet siinä lavuaarissa.
Kollega toisesta lehdestä sai sätkyn, kun kopista ei tullutkaan ulos pientä lasta vaan aikuinen mies. Tyyppi jäi monttu auki tuijottamaan.


Miten Antin oma jaksaminen kaiken keskellä? Voiko isäkin, jylhä suomalainen mies, murtua kun paineet kasvavat yli rajojen?


Kaikki tämä. Ja se, että kaikki tässä maailmassa oli muuttunut lasiksi ja toivoin vain, ettei se olisi samanlaista kuin auton tuulilasi. Jos särkyisi, menisi pyöreäreunaiseksi palasiksi eikä teräviksi sirpaleiksi, jotka voisivat osua myös muihin.


Hammaskeiju on teos, josta on äärettömän vaikea blogata. Se tulee tunnetasolla liian lähelle. Se on kirja, joka aiheutti itselleni pahimman lukijumin ikinä. Mikä tämän jälkeen tuntuu miltään? En voi kuin ihailla Even kykyä astua Antin nahkoihin, kirjoittaa kuin Mies isolla ämmällä. Minä. Niin. Rakastuin.

Kuulemmehan vielä Pasasten kuulumisia, joohan?


- Antti. Pojat ovat poikia. On näistä ennenkin selvitty. Koulun alkamisesta. On näistä jutuista ennenkin selvitty.


***

Kirjan on lukenut ainakin Mrs Eriksson.


lauantaina, helmikuuta 18, 2017

Blake Crouch; Pimeää ainetta


Dark Matter 2016, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2017, 400s.

Mitä jos kaikki luulon ja muistin palaset, joista minä muodostun - ammattini, Daniela ja poikani - ovat pelkkää traagista oikosulkua korvien välisessä harmaassa aineessa?

Voi hurjaa millainen moka meinasi päästä tapahtumaan; jostain syystä aivoni eivät olleet rekisteröineet Blake Crouchilta saapunutta tuoretta romaania. Synti ja häpeä olisi ollut tämä missata! Onneksi Kristaseni asiasta muistutti, ja sain mahdollisuuden upota Pimeään aineeseen. Mennä sinne aivojen harmaille alueille, jossa sivujen myötä kasvavan vainoharhan puolesta aloin jo epäillä omaa olemassaoloani...


Palaan sängylle, istun yksin tässä karussa, hiljaisessa huoneessa yrittäen palauttaa mieleen viimeisen konkreettisen muistoni. Pelkkä yritys tuntuu siltä kuin hukkuisi kolmen metrin päässä rannasta.


Äärettömän älykäästi, äärettömän viihdyttävästi kirjoittava amerikkalainen Blake Crouch omistaa romaaninsa kaikille jotka ovat miettineet millaista elämä olisi, jos olisivat kääntyneet toiselle tielle. Todennäköisesti siis jokaiselle meistä. Kukapa ei taipuisi ainakin joskus miettimään, mitä olisi voinut tapahtua siinä ja siinä elämän risteyskohdassa. Entä jos unohdetaan ne isoimmat päätökset. Entä jos jokainen hetki tarjoaa mahdollisuuden täysin erilaiseen lopputulokseen (älkää miettikö tätä liikaa ellette halua pehmustettuun huoneeseen)?

Jason Dessen on melko tavallinen keski-ikäinen mies, joka elää melko tavanomaista, sinällään mukavaa elämää. On kaunis taiteilijavaimo, teini-ikäinen poika. Työ professorinakin miellyttää. Mutta eräänä iltana kaikki muuttuu. Pikaiselta baarireissulta kotiin palaavan Jasonin kaappaa jollain tapaa tuntunoloinen mies. Häneen pistetään tajunnan pikaisesti vievää ainetta. Kun professorimme herää, maailma ympärillä on sama mutta eri. Kuten myös hän itse. Jason yrittää hillitä kasvavaa paniikkia (En. Ole. Hullu.) ja ratkaista omalla tyylillään ongelmista suurinta. Mihin ihmeen rinnakkaistodellisuuteen mies on joutunut? Entä voiko sieltä enää löytää takaisin?


Voi hurja voi hurja, toistan minä sujuvasti itseäni. Pimeää ainetta lunastaa kaikki ne lupaukset, jotka Wayward Pines ilmoille heitti. Tarina on eri, mutta vähintää yhtä järisyttävä. Pohdiskeleva ja samalla räjähtävän vauhdikas. Syvällinen viihdepaketti, teos joka jää pitkäksi aikaa piinaamaan mieltä.

Entä jos...


"Tiedätkö mikä on hulluuden määritelmä?"
"En."
"Että tekee samaa yhä uudelleen odottaen eri tulosta."

tiistaina, helmikuuta 14, 2017

Martina Haag; Olin niin varma meistä


Det är något som inte stämmer 2015, suom. Riie Heikkilä ja Atena 2017, 212s. (ennakkokappale)

Avioitumisen riemu ei ole missään suhteessa siihen, miten pahalta tuntuu erota.


Räpsäkän pinkin värityksensä puolesta ruotsalaisen moniosaajan, Martina Haagin romaani on kuin tehty ystävänpäiväpostausta varten. Aihe ei sitten niinkään. Käsitteleehän Olin niin varma meistä aivan puskista tulevaa avioeroa. Kun sitä kuvittelee perhe-elämän sujuvan hyvin, ja toisenkin olevan tyytyväinen... Ja sitten eräällä mökkireissulla makuuhuoneesta löytyy kynttilänjalka, vieläpä sängyn vierestä. Petralle valkenee tuskallinen tosiasia: ihminen polttaa kynttilää

Kun
Hän 
Ei 
Ole 
Yksin.

Kirjailija Petran tunnetulla tv-kasvoaviomiehellä, Andersilla on toinen nainen. Anders on pettänyt Petraa jo pitkään. Anders haluaa erota. Samalla hän käynnistää helvetillisen kasvuoperaation ex-vaimonsa sisällä. Petra on juuri niin lapsekas, säälittävä, tarkertuva, kuin jokainen meistä tilanteessa, jossa jalat potkaistaan alta. Kun jokainen varttitunti on merkittävä ylös saavutuksena. Kun mustasukkaisuus, kaipuu, epätoivo raastavat hulluuden partaalle.


Nukun korkeintaan puoli tuntia putkeen. Sitten herään paniikin vallassa ja tuijotan suoraan pimeyteen. Pelaan öisin Candy Crushia. Kun vain pelaan kaikki Candy Crushin tasot läpi, Anders ottaa minut takaisin.


Romaani starttaa hiukan oudonoloisissa merkeissä; tarinassahan Petra on päätynyt erämaamökin vahdiksi. Kirjoittaakseen siellä, etsiäkseen itseään. Luontokuvaukset ja varsinkin aavemainen tunturijärvi tuovat tarinaan ylimääräistä höttöä. Näin lyhyessä kirjassa pelkkä eroprosessin kuvaus olisi riittänyt. Sillä sen taidon Haag todellakin, omakohtaisista kokemuksistaan ammentaen, osaa. Hän kirjoittaa hauskasti, paljaan rehellisesti. Hän kirjoittaa niin että sielua viiltää. Etenkin me eron (tai useamman) kokeneet voimme täydella vakaumuksella kirjailijan rinnalla seistä.

Eronneille ja petetyille täsmäluettavaa. Ja ai niin, erittäin suloista ystävänpäivää juuri sinulle!


Hermostun hiukan omista ajatuksistani. Tämä ei nyt kuulosta hyvältä. Katson omaa kättäni. Ainakaan se ei ole läpinäkyvä. Ja on vain HYVÄ, että tiedän OSAAVANI keksiä kaikkia kummallisuuksia. Ihminen on järjissään niin kauan kuin hän miettii onko järkevää kulkea kaupungilla kukkaruukku päässä. Sitten kun hän on sitä mieltä että pelargonia näyttää todella hyvältä, hänen on aika epäillä mielenterveyttään.


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Mai Laakso ja Ulla.

maanantaina, helmikuuta 13, 2017

Liane Moriarty; Tavalliset pikku pihajuhlat


Truly Madly Guilty 2016, suom. Helene Bützow ja WSOY 2017, 464s.

"Älä taistele paniikkia vastaan. Kohtaa se. Leiju sen läpi", oli psykologi sanonut.

Erikan psykologi oli harvinaisen hyvä, jokaisen sentin arvoinen, mutta Herra Jumala, miten ihminen saattoi leijua, kun missään ei ollut tilaa, mihinkään ei mahtunut, ei ylös eikä alas, kun ei voinut ottaa askeltakaan ilman, että jalkojen alla oli lahoavaa kamaa, pehmeää kuin sieni.


Liane Moriarty, tuo australialainen napakka sanainen nainen on yksi niistä harvoista "kevyemmän sarjan" kirjailijoista, joita tämä bloggari seuraa. Ja tulee seuraamaan. Liane ei petä! Hänen kirjansa sisältävät arkisuudessaan helposti lähestyttäviä havaintoja avioliitosta, perheestä, kuitenkin ladattuna sähkön lailla ritisevällä jännityksellä. Jotain tapahtuu aina. On tapahtunut. Se jokin selviää lukijalle sitten vasta kirjan loppumetreillä.

Niin myös Tavallisissa pikku pihajuhlissa. Kolme pariskuntaa, kahdella heistä lapsia, istuvat iltaa grillibileiden merkeissä. Ruoka on hyvää, juomaa riittävästi. Clementine ja Sam, Vid ja Tiffany, Erika ja Oliver. Siinä missä toisilla juttu lentää tunnelman kohotessa aina vain kiihkeämmäksi, kokevat toiset viiltävää ulkopuolisuutta. Kun huomio herpaantuu hetkeksi, kun silmät etsiytyvät silmiin, tapahtuu sittenkin se pahin.


Numero neljä, ehkä kaikkein hallitsevimpia olivat syyllisyyden ja kauhun tunteet siitä, mitä grillijuhlilla oli tapahtunut. Ne olivat kuin painajaisen muisto, niitä ei saanut mielestä. 


Seuraamme boheemia elämää viettävän sellistin, Clementinen ja hänen valjun varovaisen lapsuudenystävänsä Erikan elämää grillijuhlien jälkeen. Sirpaleiden kokoamista, seurauksista vastuunottamista. Tai vastuusta pakenemista. Kaunotar Tiffany puolestaan kamppailee esiteini-ikäisen tyttärensä aina vain sulkeutuneemman käytöksen kanssa. Ja avioliitot, ne nitisevät liitoksissaan...


Ystävyys, rakkaus, vanhemmuus, siinä näitä ikiaikaisia teemoja, joita Moriarty käsittelee ihmeen raikkaasti. Hänen huumorinsa kumpuaa arjen ironiasta, se on älykästä hymähtelyä lukijalle itselleen. Noinhan se juuri menee. Tuommoista se välillä on. Toisaalta juonen purevat käänteet keikauttavat laudan välillä aidon trillerin puolelle.

Jälleen kirja, jota voin suositella viiltävän viihteen ystäville!



"Se on sukka", Holly sanoi

Sam aivasti. "Niinpä näyttää olevan." Hän hieroi kyykyssä olkapäitään. "Puolet elämästämme kuluu tavaroiden etsimiseen. Meidän pitäisi kehittää paremmat systeemit. Paremmat käytännöt. Siihen on varmasti jokin appi. Missä kamamme ovat -sovellus."


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja mirzu.


lauantaina, helmikuuta 11, 2017

Lukurauhan päivä 12.2.



En ole ollenkaan varma ehdinkö lukea nimenomaan huomenna (flunssa jatkuu, kyljessä hengaavalla pikkupotilaallani myös), mutta tällä postauksella tahdon tsempata teitä, jotka saatte rauhasta ja kirjoista nauttia! Lukekaa miunkin puolesta! 


Rakkauvella

Annika

torstaina, helmikuuta 09, 2017

Saul Black; Rakkaudesta murhaan


Lovemurder 2016, suom. Einari Aaltonen ja Like 2017, 383s.

Tosiasioita ei kuitenkaan voinut kiistää: Katherine oli osunut lähelle Raylene Ashen suhteen. Pitivät he siitä tai eivät, heidän täytyi turvautua naisen apuun. Heidän oli pakko, muuta ei ollut tehtävissä. Olet jo joutunut kestämään ihan tarpeeksi sitä noitaa, oli Cassie sanonut. Ei, Cass, en vielä.


No niin. Sekä luku-, että bloggaussuunnitelmani menevät taas hienosti päin... Puuta. Perheessäni riehuu erittäin sitkeä flunssaepidemia, jossa kuume heittelehtii korkeista lukemista alilämpöön. Muista oireista puhumattakaan. Minunhan piti postata jo iät ja ajat sitten Liane Moriartyn uusin romaani, joka, arvaatteko mitä, on aivan ihana, mutta saatuani viime yönä Saul Blackin tuoreimman luettua, on aivan pakko purkaa se. Purkaa ja unohtaa.

Olin jättää Rakkaudesta murhaan (jo nimensä puolesta heittämällä lukulistalle) kesken muutamaankin kertaan

A) koska tarina on sairaan brutaali. Oikeasti.
B) koska en pitänyt tavasta, jolla kirjailija pyrki saamaan lukijan mukaan Valerien ja Katherinen hyvin seksuaalissävytteiseen suhteeseen liittyen kidutuksiin ja murhiin.


Hänen maailmassaan miehet toimivat niin kuin toimivat. Mutta Katherine oli nainen. Valerie oli järkyttynyt tajutessaan, että sillä oli hänelle merkitystä. Hän ymmärsi, että oli olemassa julmia naisia, väkivaltaisia naisia, murhanhimoisia naisia.


Ja kuitenkin, romaani on häiritsevyyteen saakka älykäs. Olenhan minä, vanha dekkarirotta nyt lukenut rujompiakin tarinoita, mutta Blackin tyylissä on omaleimaista kieroutta. Lovemurder. Todellakin.

Elikkäs kyse on hyvin tavallisen tuntuisesta tarinasta: on kiinni jäänyt sarjamurhaaja vankilassa. On hänen kumppaninsa, vapaalla jalalla rellestävä hirviö: ruumiita nimittäin riittää. Silti. Tällä kertaa linnassa istuu epätavallisen kaunis ja epätavallisen viisas nainen. Murhaaja puolestaan on hänen rakastettunsa, sielunkumppaninsa, mies, jonka kanssa Katherine Glass yhdessä veriteot teki.

Murhatutkija Valerie Hartin on pysäytettävä kuusi vuotta sitten alkanut painajainen, vaikkakin se tarkoittaisi yhteisiä juttuhetkiä Amerikan vihatuimman naisen kanssa.

Semmoinen soppa, joka kieltämättä toimii ja kantaa, joskin tiivistämisellä tästä olisi saanut napakamman kokonaisuuden. Lontoolainen kirjailija Saul Black haluaa selkeästi tarkastella pahuuden eri puolia, yrittäen Valerien kanssa yhdessä ymmärtää. Mutta voiko täydellistä pimeyttä enää älyllistää?

Lukekaa jos uskallatte. Minä jatkan kevyemmän teoksen parissa, ja bloggaan mahdollisimman pian Lianen. Lokoista loppuviikkoa!


Maailmankaikkeus oli paikka, jossa yksi nainen nautti rakastajansa hyväilystä samaan aikaan kun toista naista kidutettiin ja raiskattiin. Ja oli hänen velvollisuutensa saada kiinni miehet, jotka tekivät sellaista. Se tuntui musertavalta. Väkivallan ja kuoleman loputon virta tappoi häntä vähitellen kuin syöpä. Sitä varten hän eli.



Tauko päättymässä



Raivostuttavan sitkeän räkätaudin aiheuttama blogikatko päättyy pian! :) Pysykää kuulolla!


Annika

keskiviikkona, helmikuuta 01, 2017

Pierre Lemaitre; Rosie


Rosy & John 2013, suom. Susanna Hirvikorpi ja Minerva 2017, 179s.



"Oletko lastenmurhaaja, Jean?"


Voi Pierre Lemaitre minkä teit! Hypin riemusta huomatessani Camille Verhoeven -sarjan saavan vielä jatkoa, vaikkea kyseessä pitikin olla trilogia. Alkuteksteissä ranskalainen kirjailija kertoo Rosien olevan vähän kuin tilaustyönä tehty romaanintynkä, jonka tosin havaitsin jo kirjan anorektisesta ulkomuodosta. Sivuja vain 179! Lemaitre, sinulta lukisin vaikka kymmenen kertaa tuon verran.


"Jos Garnier puhuu totta", Camille huomauttaa, "toisen pommin pitäisi räjähtää kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Ja koska hänen ensimmäinen iskunsa rue Joseph-Merlinillä ei ollut mitään pilaa, uhkaus on otettava tosissaan."


Mutta näillä nyt mennään, katkeruuden kyyneliä nieleskellen. Eikä tarina tälläkään kertaa huono ole. Ei, se on vain lyhyt. Jean on kirjamme pahis, aikuinen mies, joka asuu edelleen äitinsä Rosien nurkissa. Nyt Rosie on kuitenkin telkien takana, ja murhattua tyttöystävää, sekä koko hukkaan hiipunutta elämäänsä sureva Jean on saanut uuden, vähintään kyseenalaisen mission. Hän räjäyttelee pommeja.


"Usein kuvitellaan, että terrorismi on monimutkaista", Basin sanoo lopuksi, "mutta todellisuudessa ei sinne päinkään."


Ajan kanssa kilpajuoksua leikkivän ylikomisario Camillen on pelastettava Pariisi. Pommeja tulee lisää, ja Luoja yksin tietää kuinka paljon ihmisuhreja ne tulevat vaatimaan.

Mutta mikä on yksinkertaiselta vaikuttavan Jeanin salaisuus?


Kanssabloggaajieni tavoin toivon, todellakin toivon, ettei Lemaitre jätä Camillen tarinaa tähän. Verhoeven on täysin valloittava persoona, periksiantamaton henkilökohtaisesta tragediastaan huolimatta. Hän paahtaa eteenpäin, näyttipä tulevaisuus kuinka synkältä tahansa.


Kyllä, Lemaitren voi laskea (tästä pienestä nyrjähdyksestä huolimatta) samaan kastiin kaikkein rakkaimpien dekkaristieni listaan, jolta löytyy Henning Mankell ja Håkan Nesser. Jotain samaa inhimillistä viisautta löytyy heiltä kaikilta.


***

Kirjasta ovat bloganneet myös Kaisa Reetta T, Kirja vieköön, Umami ja Mummo matkalla.



maanantaina, tammikuuta 30, 2017

M. R. Carey; Maailman lahjakkain tyttö


The Girl with All the Gifts 2914, suom. Juha Ahokas ja Like 2016, 407s.

Mutta hän valehteli sanoessaan ettei pelännyt. On todella pelottavaa olla hirviöiden keskellä, katsoa niiden kumaria päitä ja puoliksi avoimia suita ja silmien valkuaisia. Edellisenä päivänä hän oli ajatellut, että nälkäiset olivat kuin taloja, joista asukkaat olivat poistuneet. Nyt hänestä tuntuu, että taloissa kummittelee.


Melanie on pieni tyttö. Hän asuu pienessä huoneessa, katselee Justineaun, suuresti ihailemansa opettajan seiniin kiinnittämiä kuvia. Myös Melanie kiinnitetään aseistautuneiden sotilaiden toimesta arkiaamuisin pyörätuoliin. Luokkahuoneessa istuu samalla tavalla kahlittuja tovereita. Jos on hyvä päivä, opettajana toimii juurikin tytön ihastus, Justineau, tuo uljas tumma nainen, joka selkeästi lapsista välittää. Samaa ei voi sanoa muusta paikan "henkilökunnasta".



Neiti Justineau tietää kaiken. Mutta Melanie ei voi esittää kysymystään, koska ei saa sanoja suustaan. Hän ei halua myöntää, että epäilys kalvaa hänen mieltään.
Mikä minä olen?


Melaniekulta, sinä olet nykyistä maailmaa riivaavan viruksen tuotos, tuon hirveän sairauden kantaja, sinä olet zombi. Ja silti kuitenkin erilainen kuin nälkäiset, planeettamme valloittaneet, ihmislihaa himoitsevat oliot. Sinulla on ajatukset. Sinulla on tunteet. Kyky kontrolloida itseäsi. Sinä olet ennen kaikkea lapsi.

M. R. Careyn, kirjoittamisen moniosaajan romaani Maailman lahjakkain tyttö ei ole pelkästään Walking Dead -tyylinen selviytymisräiskintätarina. Veri tässä kyllä kieltämättä paikoin lentää, rankastikin, mutta samalla teos on hurjan syvällinen. Suden tien tavoin se valottaa ihmisyyden ydintä pienen tytön silmin. Tytön, joka tietää nyt itsessään asuvasta hirviöstä. Hän on sairaudestaan huolimatta enemmän ihminen kuin moni muista kirjan päähenkilöistä.


Melanie pitää yllättäen kiinnostavana sitä, että ihmiset voivat käyttää sanoja salaamaan asioita, välttämään niitä tai teeskentelemään, että asiat ovat jotain muuta kuin ne todellisuudessa ovat.


Pohdiskeleva, raadollinen, räjähtävä. Älkää antako kansien hämätä! Ne tekevät upeasta romaanista aavistuksen verran halvan näköisen. Elokuvaversio on varmasti myöskin hyvä, mutta saatanpa jättää väliin. Ihan siitä syystä, että tahdon muistaa tarinan tällaisena, juuri näin. Suosittelen!


Jokainen aikuinen on lapsi, joka kasvoi ja selviytyi vaikeuksista huolimatta. Mutta eri aikoina ja eri paikoissa vaikeudet ovat olleet järkyttävän suuria.


***


Linkkejä muihin postauksiin. (Pahoittelen linkkauslaiskuuttani, kroppa vaatii nyt buranaa ja nopeaa poistumista koneelta)


sunnuntaina, tammikuuta 29, 2017

Kun bloggaaja hurahti totaalisesti






... Ei, valitettavasti en tarjoile tällä kertaa tajunnanräjäyttävää lukuelämystä, se jääköön vähän tuonnemmaksi. Kyse on nimittäin "aikasyöpöstä", tuosta ihanasta karkkipinkistä unelmasta, joka on viime päivinä nakertanut lukuhetkiäni. Syyllinen astukoon esiin!

Menin liittymään fb:n Kalenterimania -sivuille, ja se oli menoa se. Minä, joka en koskaan ole ollut mikään askartelijatyyppi (kysykää vaikka lapsiltani), olen viime päivät metsästänyt tarroja, leikellyt, liimaillut, kirjoittanut niin että käsinkirjoittamiseen tottumattomat sormiparkani naukuvat liitoksissaan.




Kalentereita sen sijaan olen rakastanut lapsesta saakka. Päivä- ja muistikirjoja, hevosvihkoja, kaikkea somaa pikkukrääsää. Tilattuani ensimmäisen Happy Plannerini, olen samalla löytänyt sisäisen lapseni, joka hihkuu, kun säästäväiset vanhempani eivät ole nyt uutta harrastusta rajoittamassa.





Ja toki plannerista on, sen tuunailun lisäksi, paljon hyötyä. Toisin kuin kanssasisarillani, minulla ei ole (ainakaan vielä) kuin yksi kalenteri. Kaikki to do -listat, luettavat kirjat, blogattavat kirjat, ajatukset ja muistiinpanot samojen kansien sisällä. Upeaa! Ainakin kaltaiselleni varhaisdementikolle, joka tekee aina vähintään kolmea asiaa samaan aikaan, kunnes lopulta unohtaa mitä oli alunperin tekemässä.

Suoraan sanottuna vihaan puhelimenrähjäni kameraa, silti postaus sisältää muutaman räpsyn tuosta uudesta ihastuksestani. Sivut vielä erittäin alkutekijöissään, mahdollisesti saatan postailla aiheesta lisää, kunhan olen hankkinut tarroja, klemmareita, muistilappuja ja ja...





Ei mulla muuta. Jatketaan kirjojen (romaanien) parissa! Moido!

Annika




keskiviikkona, tammikuuta 25, 2017

Hugh Howey; Siilo


Wool 2013, suom. Einari Aaltonen ja Like 2013, 573s.


"No, mikä siilo on?" mies kysyi teiniuhmaa äänessään.
"Se on -" Juliette etsi sanoja. "Se on kotimme. Rakennus niin kuin kukkulan takana kohoavatkin, mutta maan alla. Siilo on se osa maailmaa, jossa voi elää. Sisämaailma."


Siilo kuuluu niihin teoksiin, joita pakoilin pitkään. Liian paksu. Vaatii keskittymistä (mistä minä tuonkin kehitin?!). Pitäisi sitten lukea koko sarja. Plaah plaah ja höpö höpö! Siilo ei vaadi lukijaltaan muuta kuin avointa mieltä ja kykyä käännellä sivuja. Luin romaanin ennätystahtia ahmimalla, nyt odotan, että saisin muutaman "pakollisen" arvostelukappaleen pois alta, ja pääsisin sarjaa jatkamaan. Lyhyesti sanottuna; huumaannuin Siilosta.

Tulevaisuus, jonka amerikkalainen kirjailija Hugh Howey tarjoilee, ei luonnollisestikaan ole ruusuinen. Ilma on käynyt kelvottomaksi hengittää, kuollut maisema kuin kuun pinta. Se vähä, mitä ihmiskunnasta on jäljellä, asustavat maanalaisessa Siilossa. Siilo on heille koko maailma, kerroksittain kulkeva kaupunki, jossa jokaiselle on oma paikkansa. Ja homma pyörii, elämä jatkuu, kunhan pitää ajatusmaailmansa kurissa.

Mitä vanhalle maailmalle tapahtui? Sille, joka löytyy vain värikkäistä lastenkirjojen kuvista. Sininen taivas, pilviä, vihreää ruohoa.

Siilossa on kuitenkin tiukat sääntonsä. Rangaistuksista kammottavimpaan törmäämme heti romaanin alussa, järkyttävään puhdistukseen...


Tilanne oli paha huipulta pohjalle asti. Suuri vaihteisto oli nyrjähtänyt sijoiltaan. Hän kuuli edellisen viikon ryskeen, nytkähtelyn ja kalinan, kone kirskahti irti kiinnityksistään ja jätti jälkeensä ruumiita. 


Tietysti tällaisissa oloissa kapinamieli herää. Tahto nähdä totuus valheiden lävitse. Jules, Lukas, Knox, Walker... Aina on olemassa omilla aivoilla varustettuja ihmisiä. Kohtalokkain seurauksin, tietysti, Päähenkilö, Siilon alimmilla tasoilla elänyt Jules saa hämmästyttävän ylennyksen, aivan konkreettisesti, mutta sen myötä räväkälle, taidokkaalle naiselle alkaa selvitä vaarallisia salaisuuksia.


Klaustrofobinen, kiehtova, täydellinen lukuelämys Heille jotka rohkenevat toivoa (kirjailijan omistussanat). Paljon teosta on luettu, paljon hehkutettu, toisille tämä on ollut pettymys, toisille rakkautta joka sivulla. Tuskin tarvitsee enää kuuluttaa, kumpaan ryhmään itse kuulun. Niinalle kiitos, kun jaksoit tätä sinnikkäästi suositella! :) Heille, jotka vielä teoksen kanssa empivät, kokeilkaa ja muodostakaa oma mielipiteenne!



"Me emme ole ihmisiä, jotka loivat tämän maailman, Lukas, mutta meidän täytyy selvitä siitä hengissä. Sinun täytyy ymmärtää se."




maanantaina, tammikuuta 23, 2017

Mikko Kalajoki; Miesmuisti


WSOY 2017, 285s. (ennakkokappale)


Äitien synnytyksenjälkeinen masennus on Pälvin mukaan vakava ja vaiettu ongelma. Ajattelen kysyä Pälviltä, onko se koskaan miettinyt millaisessa sumussa tasa-arvouskoon kasvatetut nykymiehet joutuvat tarpomaan synnytyksen jälkeiset kymmenen vuotta. Pitää jaksaa sekä luolamiehen rooli että permoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteelle ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää todistaa naisille jotain.


Tässä kun on tullut naiseutta käsittelevää kirjallisuutta luettua kohtuu paljon, on nyt miesten vuoro. Annan heti kättelyssä plussaa kirjailija Mikko Kalajoelle rohkeasta pureutumisesta nykymiehen elämään. Ongelmiin. Valtaviin paineisiin. Ahdistusta aiheuttavalla pitäisi -sanalla alkavat ajatukset eivät ole vain meidän naisten aivojen tuotoksia. Aivan yhtä tiukille tämä armoton aika vetää isät.

Miesmuisti on mahtava teos kasaantuvista töistä niin työpaikalla kuin kotona, talon remontoimisesta, isänä ja aviomiehenä olemisesta. Syvälle sisimpään piilotetusta herkkyydestä. Ja samaan aikaan se on ironisen hauska! Tykkään tällaisesta arjesta kumpuavasta mustasta huumorista, johon jokainen äitikin voi samaistua.

Arto Tiensuu, johon tutustumme harvinaisen syvällisesti, elää ihan tavallisen suomalaisen miehen arkea. Pomo puhkuu sylki maanista intoa roiskuen uusia ideoita, lapsukaiset vaativat oman (suuren) osuutensa kahdestakymmenestäneljästä tunnista, Pälvi-vaimo (inhokkini) jaksaa nalkuttaa. Toisaalta Arto muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa, pieninä häivähdyksissä myös tapahtuman, joka leimaa koko miehen olemusta. Kun arki vetää oikein tiukille, alkaa todellisuudentaju hämärtymään...


Huljutan sylkeä suussa saadakseni sanottua vastaan, mutta kieli on tahmean kernin peittämä hahmoton valas. Tunnen valtameren painon rintani päällä, lyijystä valettu hahmo istuu päälleni ja painaa minut kamaraan. Tiedän, että olen hävinnyt, vaikken tiedäkään mitä, ratkaisevan kilpailun, loppuottelun, taistelun elämästä ja kuolemasta. Kaikki on minun syytäni kuitenkin.


Hui miten mielenkiintoinen romaani, joka löytyy kaupoista huomenna, eli 24.1. Suosittelen teosta isille, mutta myös äideille. Kirjan myötä pääsemme kurkistamaan miehiemme usein niin taitavasti piilotettun tajuntaan. Syvästi ymmärtävä, inhimillinen ja kyllä, myös hauska kirja!


Ei itkeä saa, ei meluta saa, sillä tasa-arvo toimii tässä vain yhteen suuntaan.


***

Kirjasta on blogannut myös ystäväni Krista.



torstaina, tammikuuta 19, 2017

Jessie Burton; Nukkekaappi


The Miniaturist 2014, suom. Markku Päkkilä ja Otava 2017, 430s. (ennakkokappale)



Nella on hyvillään ettei ole enää Assendelftissä - se on myönnettävä - mutta enää hänellä ei ole kotia missään, ei siellä peltojen keskellä eikä täällä kanavien varressa. Tuntuu kuin hän olisi karilla jossakin avioliiton ihanteiden ja todellisuuden välissä, mistä kaunis mutta hyödytön kaappi on puistattava muistutus.


Luettuani Otavan kevätkatalogista esittelyn lontoolaisen kirjailijan ja näyttelijän, Jessie Burtonin esikoisromaanista, sain suorastaan vilunväreitä. Jo kannet, jo nimi herättivät alkukantaista, ihailun sekaista pelkoa. Myönnän kärsiväni jonkin asteisesta nukkekammosta. Ja nyt joku ihana sukulaissielu on kirjoittanut aiheeseen liittyvän romaanin! Vieläpä kiehtovasti menneisyyteen sijoittuvan, teoksen, jossa käsitellään avioliittoa ja naiseutta pienellä ripauksella mystiikkaa... Ah, tämähän on kuin minua varten kirjoitettu!

Köyhtyneen maalaisperheen tytär Nella on menossa naimisiin. Mitä muutakaan hän voisi, avioliittohan on hyvän elämän edellytys, suorastaan pakko, kun eletään vuotta 1686 Amsterdamissa. Mies on Nellalle täysin vieras, häätkin vain hätäisesti huitaistu toimitus, jotka piti saada pian pois alta.

Johannes Brandt, hyvin kiireinen kauppias, kuten Nella saa huomata, ei ole edes vastassa juuri valtavaan kartanoon saapunutta nuorikkoaan. Ovella odottaa aviomiehen nuiva sisko, kahden talon palvelijan kanssa.


Kun kylän muusikot lauloivat rakkaudesta, todellisuudessa he lauloivat tunnekuohuun kätkeytyvästä tuskasta. Aito rakkaus oli mahassa versova kukka, sen puhkeavat terälehdet. Rakkauden takia rakastunut pani alttiiksi kaiken - se oli ihanaa, mutta siihen liittyi aina pisara kauhua.


Kun Johannes viimein suvaitsee saapua paikalle, hän tarjoaa vaimolleen itsensä sijasta nukkekaappia. Mitä ihmettä! Täysin lapsenako mies Nellaa pitää? Kaappi sekä kiehtoo, että hirvittää tuoretta, ja edelleen koskematonta vaimoa. Kuinka taiten se onkaan tehty, kuinka kallis, kuinka täydellinen kopio hänen uudesta kodistaan...

Mutta öisin talo kuiskii tarkoin vaiettuja salaisuuksiaan, portaat narahtelevat, kulman takana vilahtaa varjo. Kuka on tuo merkillinen miniatyristi, joka vetelee päähenkilöitä lähettämiensä esineiden avulla, kuin marionetteja naruista?


Tapaamme vielä jonakin päivänä, te ja minä. Vaadin sitä. Olen varma, että niin tapahtuu. Minusta tuntuu, että te olette kirkas tähti, joka opastaa minua, mutta toivoani varjostaa pelko, ettei teidän valonne olekaan suopea.



Nukkekaappi on verkalleen etenevä, mysteerejään viimeiseen asti piilotteleva trillerimäinen tarina kartanon pienestä, ja hyvin erikoisesta perheestä. Minut se nappasi taikapiiriinsä välittömästi, salamarakastuin, ja melkein itkin, kun jouduin teoksen loppuessa jo ystäviksi kokemistani päähenkilöistä luopumaan. Tuonne kanaalien rannoille olisin tahtonut jäädä vielä toviksi. Jatkaa kuljeskelua huoneesta toiseen, kuinka paljon niitä onkaan, varmistaakseni talonväen pärjäävän.

Huh, mikä kirjavuosi tästä tuleekaan!


JOKAINEN NAINEN ON
TULEVAISUUTENSA ARKKITEHTI