tiistaina, marraskuuta 13, 2018

Daniel Cole; Marionetti



Hangman 2018, suom. Jaakko Kankaanpää ja Gummerus 2018,431s. 




"Mitä luulet - tappoiko nämä tämänkertaiset se sama tyyppi, joka vetelee naruista. Se niin sanottu Azazel?" Baxter kysyi.
"En minä tiedä."
"Voi jumalauta. Mitä täällä oikein tapahtuu?"
Rouche hymähti apeana ja ojensi kätensä kuistin katon alta yltyvään lumimyrskyyn.
"... Taivas putoaa."



On SYÖTTEJÄ. On NUKKEJA. Nämä sanat viilletty syvälle uhrien rintakehään. Mutta kuka lopulta on uhri? Millainen voima saa ihmisen esimerkiksi ompelemaan itsensä ruumiiseen ja ajamaan päin poliisilaitoksen seinää?

Ensin löydetään Brooklyn Bridgen kaapeleissa roikkuva syötti, seuraavaksi tapahtuu lontoolaisessa vankilassa, jossa itsemurhan tekee nukke. Maailmanlaajuisesta ilmiöstäkö tässä on kyse?


Niukat tiedot, joita paikalle päässeiden poliisien oli ollut pakko antaa avoimella kanavalla, kuulostivat hyytäviltä:
"... ruumiita joka puolella..."
"... ripustettu seinille..."
"... kaikki kuolleita..."



Jos Räsynukke antoikin viitettä brittikirjailija Daniel Colen kyvyistä säikytellä lukijansa järjiltään, vastaa Marionetti tähän viiltävällä vimmalla. Jälleen leikitellään jännityksen ja kauhun rajamailla; mennään syvimpään pimeyteen, jossa lepattavat uhkaavasti mustat siivet. Jossa ihmiset muuttuvat tahdottomiksi leluiksi.

Muistamme tietysti räväkän Emily Baxterin edellisestä teoksesta. Nyt FBI- ja CIA-agentit pyytävät hänen apuaan New Yorkista käsin. Juuri Baxter onnistui nappaamaan Räsynuken "valmistajan", juuri hän voisi auttaa kopiomurhalta vaikuttavassa rikoksessa. Mutta niin Baxter, kuin hänen parinsa Rouche ja Curtis saavat pian huomata kyseessä olevan paljon suuremman ilmiön. Päähenkilömme itsekään eivät ole siloposkisen puhtoisia, vaan jokainen pihtailee salaisuuksiaan lisäten vain toinen toistensa vainoharhoja.


Sairaan nukkemestarin jäljillä liikkuessa huomaa toisinaan pidättävänsä henkeä. Marionetti ei ole perinteinen jännäri, vaikka aineksia toki siihenkin suuntaan löytyy. Tämä teos kaivautuu psykologisesti lukijan alitajuisiin pelkoihin jättäen valtavan nälän tunteen. Vaikka loppuratkaisu tuntui aavistuksen verran venytetyltä, en voi muuta kuin anoa lisää Colea kiitos ja pian!




"Joskus se, mikä melkein tappaa meidät, koituukin meille pelastukseksi."


***


Kirjan lukenut ainakin Luetut.net.



maanantaina, marraskuuta 05, 2018

Lars Kepler; Lazarus



Lazarus 2018, suom. Kari Koski ja Maija Kauhanen 2018, 551s.



Jokaisen ihmisen kestokyvyllä on rajansa.


Voi huokaus. Voi rakkaus. Sillä sitä Lars Keplerin, ruotsalaisen kirjailijaparin teokset ovat. Niiden kyytiin voi vain heittäytyä. Antaa hurjana tempoilevan, lähes raivokkaasti etenevän tarinan viedä. Voi kyllä, olen jälleen kerran myyty. Lazarus edustaa ehdottomasti lajinsa parhaimmistoa.

Pelkojaan ei voi loputtomiin paeta kukaan, ei varsinkaan, jos jahtaajana on itse paholainen. Tai ainakin häntä muistuttava ihmishahmo; Jurek. Juuri Jurekin takia Joonan oli aikoinaan tehtävä rajut ratkaisunsa perheensä suojelemiseksi, juuri hänen takiaan sankaripoliisimme on kehittänyt monimutkaisen pakosuunnitelman tyttärensä Lumin turvallisuuden varmistamiseksi. Mutta Jurekhan on kuollut.Saga ampui hänet. Vai voiko erittäin mustan sielun omaava henkilö nousta kuolleista?


- Joona, hän sanoo vakavasti. - Tiedän että uskot olevasi vahingollista seuraa, että saatat vaaraan kaikki joista välität.
- Enpä, Joona kuiskaa.
- Sinulla on ollut pitkään niin vaikeaa, mutta ei ole kirjoitettu tähtiin, että aina pitäisi olla sellaista.



Tarina alkaa perinteisissä merkeissä; Oslosta löydetään kuoliaaksi murjottu mies. Mistään tavallisesta juoppotappelusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä miehen pakastearkku pursuilee erilaisia ruumiinosia. Kaikki irrotettuina eri uhreilta. Samalla hautarauhaa rikotaan kovemmalla kädellä. Joonan edesmenneen vaimon pään ylöskaivaminen vihjaa miehelle, että hänen kuvittelemansa tasainen elämä on vain silmänlumetta. Harhaa. Kaikki on suurta valhetta ja petosta eikä paluuta turvallisuuteen enää ole. Joonan on paettava, vaikka hänen työtoverinsa suhtautuvatkin alkuun epäillen "lazarusilmiöön".

Mutta kun ruumisarkuista löydetään elävinä pidettyjä, toiset pitkäänkin sinnitelleitä uhreja, herää myöskin Saga.


Toki se on vaarallista, mutta Sagalla ei ole vaihtoehtoja.
Hän onnistui viime kerralla ja aikoo onnistua nytkin.
Hän aikoo pysyä totuudessa.
Antaa pimeyden pimeyttä vastaan.
Hän katsoo itseään hissin peilistä. Kasvot ovat mustelmilla ja näyttävät vierailta. Silmät ovat tummat ja kiiluvat.



Kuten aiemmin mainitsin, Kepleriin ei tarvitse ikinä pettyä. Lazarus näyttää peloista pahimman; se ei ole oma kuolemasi, se on rakkaimpiesi lähtö mitä hirvittävimmällä tavalla. Vaikka teos on toisaalta vauhdikas ja mukaansatempaava, sen ydinajatus puhuttelee kaiken shokeeraavuuden keskellä; huolenpito läheisistä. Vaikka se maksaisi mitä. Vaikka se maksaisi oman hengen. Ja silti. Voittaako pahuus kuitenkin?


Pimeä, synkeä syksy vaatii vastapainoksi itsensä hemmottelua; sellaista voisi olla vaikkapa Lazaruksen lukeminen.



- Minä nyt vain tarkoitan, ettei elämä ole pelkkää selviytymistä vaan myös elämistä, Lumi sanoo.



perjantaina, lokakuuta 26, 2018

Leïla Slimani; Kehtolaulu



Chanson douce 2016, suom. Lotta Toivanen ja WSOY, 237s.



Louise on sotilas. Hän etenee hinnalla millä hyvänsä, niin kuin elukka, niin kuin koira, jolta ilkeät lapset ovat murskanneet tassut.



Teoksen takakannessa romaanin juonen kerrotaan kääntyvän kehtolaulusta sielunmessuksi. Kauniin karusti sanottu. Ja sellainen kirja onkin, hellästi tyytyväisyyteen keinuttava, niin rauhalliseen tahtiin, ettei rinnalla vaanivaa kauhua edes huomaa. Ovelasti se kietoutuu ympärille tehden itsestään melkein näkymättömän. Ja koska loppuratkaisu paljastuu jo ensi sivuilla, voin minäkin kertoa etteivät Massén perheen lapset tule selviytymään...


Sekavat, iralliset kuvat valtaavat hänen mielensä, näyt vilistävät yhä vinhempaa vauhtia, yhdistäen muistot ja surut, kasvot ja rauenneet haaveet. Muovinhaju sairaalan pihalla, jossa häntä kävelytettiin. Stéphanien nauru, joka oli kirkasta ja silti tukahdettua, kuin hyeenan naurua. Unhoon painuneiden lasten kasvot, sormenpäillä silitettyjen hiusten pehmeys.



Lasten saaminen on ihana asia, totta kai, ja yhden lapsen kanssa pärjääkin kohtalaisen mainiosti. Mutta kun Myriam tulee jälleen raskaaksi, naisella alkavat seinät kaatuilla päälle. Hyvin tuttu tunne meille perheenäideille. Elämä on pelkkää lastenhoitoa, kodin siistimistä, oman hyvinvoinnin laiminlyömistä.

Kun Myriam saa tarpeekseen, ja haluaa palata takaisin työelämään, itse tästä suurta syyllisyyttä kantaen, päättää perhe palkata lastenhoitajan. Louise vaikuttaa kaikin puolin nappivalinnalta; hän tulee loistavasti toimeen lasten kanssa, hän laittaa ruoan, eikä Massén kodissa ole ikinä aiemmin ollut näin siistiä. Suorastaan harmonista.

Kenenkään huomaamatta aina syrjään jäänyt Louise kantaa omaa pimeyttään, päästäen pedon toisinaan vapaaksi. Ja yksikin kerta on liikaa...


Yksinäisyys löi vasten kasvoja iltahämärissä, niinä hetkinä jolloin pimeys laskeutui ja taloista kantautui yhdessä elävien ihmisten ääniä. Valo väheni ja äänet saapuivat: naurut ja huohotukset, myös pitkästymisen huokaukset.



Ranskalais-marokkolaisen kirjailijan Leïla Slimanin supersuositusta Kehtolaulusta on kirjoitettu eri blogeissa jo paljon. Minulla ei oikeastaan ole muuta lisättävää tähän, kuin että liityyn romaanin ylistäjien pariin. Slimanin tyyli on pelkistettyä, se nojaa hyvällä tavalla lukijan oman mielikuvituksen varaan. Mikä lopulta koitui Louisen murtumispisteeksi? Mikä naisen oli näin pahasti traumatisoinut? Miten Massét tulevan ikinä tragediasta selviytymään? Vaaniva, tarkka ja pelottava Kehtolaulu jää soimaan pitkäksi aikaa päähän...



Olemme onnellisia vasta sitten kun emme enää tarvitse toisiamme, hän ajattelee. Sitten kun voimme elää omaa elämäämme, joka ei kuulu muille. Sitten olemme vapaita.



***

Teoksen ovat lukeneet ainakin Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä ja Kirja hyllyssä.








maanantaina, lokakuuta 22, 2018

Samuel Bjørk; Poika pimeästä



Gutten som elsket rådyr 2018, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2018, 363s.

Tämä pimeys.
Tämä hirvittävä pahuus.
Hän ei jaksanut enää.


Norjalainen kirjailija Samuel Bjørk kiihdyttää kierroksia kolmannella teoksellaan siinä määrin, että mahtipontisuuden rajat paukkuvat. Hiuksen hienosti hän välttää sortumasta liialliseen sekavuuteen, ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, juonen päät sidotaan lopulta siistiksi, tai oikeastaan aika rumaksi paketiksi. Vastaus mysteeriin leijuu kiusoitellen niin tutkijoiden, kuin lukijankin silmien edessä, mutta aina kun siitä on saamaisillaan kiinni, vetäistään se kiireesti takaisin piiloon. Pieniä vihjeitä voi toki seurata, ja silti uskaltaisin väittää loppuratkaisun pysyvän arvoituksena viimeisille sivuille saakka.

Unohdetaan jäätävällä älyllä siunatun kirjailijan kaksi aiempaa, huomattavasti brutaalimpaa teosta. Poika pimeästä on selkeästi kunnianhimoisempi ja perinteisempi arvoitusdekkari, joka kiusaa psyykettä vielä pitkään viimeisen sivun jälkeen. Karmeinta pahuus lienee silloin, kun se näyttäytyy pakkomielteenä.



Look what I can do!
Ehkä hän erehtyi. Ehkä juttu ei liittynyt mitenkään Bambiin, miksi liittyisikään. Muita yhteyksiä saattoi olla miljoona.
Näettekö minut?
Nauran teille päin kasvoja.
Näettekö mitä voin tehdä?
Ettekä te pysty pysäyttämään minua.
Look what I can do!



Taas on saatu Oslo polvilleen sarjamurhaajan muodossa. Ensimmäinen uhreista, kaunis balettiasuinen nuori nainen, löydetään syrjäisestä tunturijärvestä. Tossujen likaisuuden mukaan nainen näyttää kävelleen paikalle itse, ilman minkäänlaisia jälkiä vastustuksesta. Ainoa johtolanka tässä vaiheessa rikostutkija Holger Munchilla ja Mia Krügerilla on paikalle jätetty kamera. Repaleinen sivu lastenkirjasta.

Seuraavan uhrin löytyessä taustalla soi katkeamatta yksi ainoa kappale, kolmannella kerralla paikalla käryää nukkekoti... Viitteitä lapsuuteen ja viattomuuteen, umpimähkäisiltä tuntuvia vihjeitä, aina samalla tavalla sydämeen piikitettyjä surmattuja. 

Entä miten tähän juoneltaan riipivään tarinaan liittyy poikalapsi kauriinsarvet päässään?


Poika Pimeästä on loistokas osoitus kirjallisuuden mahdista ihmismieleen. En kyennyt jättämään teosta hetkeksikään rauhaan, taikka sitten toisin päin, ennen kuin sain tarinan päätökseen. Lukuflow, juuri sinua olen kaivnnut.

Samuel Bjørkilta voimme odottaa jatkossa ihan mitä tahansa!



"Olen pahoillani kun menen suoraan asiaan, mutta meillä on paljon tehtävää", Mia sanoi. "Millainen diagnoosi Vivianilla oli?"
"Diagnoosi, sairaus, normaalius, mikä oikeastaan on mitäkin?" Ritter sanoi ja nojautui taaksepäin. "Olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä. Toisilla on vähän enemmän käsimatkatavaraa kuin toisilla, mutta täytyykö ihmiset lokeroida sen takia?"





tiistaina, lokakuuta 16, 2018

Mads Peder Nordbo; Tyttö ilman ihoa




Pigen uden hud 2017, suom. Tiina Sjelvgren ja Like 2018, 348s.



En ole ikinä eläissäni kuullut, että kukaan täällä olisi saanut päähänsä silpoa toisen ihmisen kuin eläimen.



Kuvittele silmänkantamattomiin sumuisena ja suttuisena kuohuvaa merta. Hengityksesi huuruaa, ja samalla se on salpautua jään turkoosista kauneudesta. Haluat maistaa pienen palasen. Jää vastaa sinulle, paljastaen sisältään muumioituneen ruumiin. Mutta tämä on vasta alkua. Tämä on portti pimeyteen.


"Minä olen poliisi", Jakob huokaisi ja pudisti päätään. "Täällä kaupungissa tapahtuu paljon hirveitä asioita kodin seinien sisäpuolella."
"Tiedän sen", vanha mies sanoi hiljaa. "Tiedän myös, mistä sinä löydät demonisi. Mutta sinun pitää tutkailla sisintäsi ja kysyä itseltäsi, onko oikein kahlita se. Demonit pääsevät vapaiksi syystä."



Toimittaja Matthew Cave etsii syrjäisestä Nuukista uudenlaista suuntaa elämälleen. Rakkaansa auto-onnettomuudessa menettäneenä hänellä itsellään ei ole enää mitään menetettävää. Jää ja meri rauhoittavat miehen polttavaa tuskaa, siinä missä melkoinen määrä tupakkaakin, mutta sitten alkaa tapahtua. Jäämuumio on löytynyt! Historiallinen skuuppi lepää miehen sormenpäissä. Ja silti jotakin on pahasti pielessä.

Grönlannissa eletään suuremman vallan alla, pääasia ei ole auttaa insestistä kärsiviä lapsia, paljon lasten hätää tärkeämpää on pitää yllä kiiltokuvamaista kulissia. Matthew ryhtyy selvittämään elävältä nyljettyjen miesten kohtaloita, aivan kuten sittemmin kadonnut poliisi Jakob vuonna 1973.

Jakobin muistiinpanojen, sekä vankilasta vuosien jälkeen vapautuneen Tuparnaaqin myötä toimittajallemme selviää ehkä julmimpia asioita, joita kirjallisuudessa vastaan tulee.



Tyttö ilman ihoa ei sovi herkkänahkaisille lukijoille, sillä sen kaunistelematonta karuutta edes jää ei kykene viilentämään. Mutta jos uskallat, lue tanskalaisen kirjailijan, Mads Peder Nordbon teos. Tiheämpää tunnelmaa, varmemmalla otteella kerrottua tarinaa saat etsiä. Tässä kirjassa on kaikki kohdallaan.



Minä asuin täällä, karun luonnon merkitsemänä. Annoin tuulen, viiman ja kylmän muokata minua. Minä rakastin vuoria ja merta, sillä ne olivat minun lihaani ja vertani. Rakastin sumua, sillä se oli minun hengitykseni. Rakastin kylmyyttä, sillä se oli silmieni harmaansininen lähde ja sieluni kohottavat siivet. Minä asuin täällä. Minä asun täällä.





tiistaina, lokakuuta 09, 2018

Clare Mackintosh; Anna minun olla


Let Me Lie 2018, suom. Päivi Pouttu-Deliére 2018 ja Gummerus 2018, 438s.



Onnellisen perheen leikkiminen. Todellisten tunteidemme piilottaminen.
Kuinka helposti elämä muuttuu. Kuinka helposti onni haihtuu.


Meitä entisen poliisin, nykyisen kirjailija Clare Mackintoshin faneja hemmotellaan oikein kunnolla. Kirjailija on maailmalla kuuma nimi, ja hänen teoksiaan suomennetaan kiitettävään tahtiin. Oma lukutahtini puolestaan on lokakuisen huurteen peitossa, täysin kirjoista riippumattomista syistä. Sillä Anna minun olla tarjoaa ehkä tähän mennessä parasta Mackintoshia.

Ensin itsemurhan tekee Annan isä, vuotta myöhemmin äiti. Nuoreksi äidiksi itsekin päätynyt Anna ei voi ymmärtää vanhempiensa mielenliikkeitä - kaikenhan piti olla hyvin! Niin yhteisen firman, kuin pitkään kestäneen avioliitonkin. Äiti kyllä näki, hän tiesi millaisen tuskan oman käden kautta tapahtunut kuolema tyttäressä aiheutti. Ja silti meni itse perässä. Silti särki Annan uudelleen.

Elämänsä sirpaleita kokoileva Anna saa järkytyksekseen hilpeäkantisen kortin juuri vanhempiensa kuoleman muistopäivänä. Itsemurhako? Mieti vähän. Mietitty on, romahdukseen saakka ja silti itsemurhissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Jos niissä nyt koskaan on.

Mutta ehkä vanhemmat eivät tappaneetkaan itseään. Ehkä heidät murhattiin.


Tosiseikka: joulun aikaan kuolee enemmän ihmisiä kuin muulloin.
He paleltuvat. Sairaalassa on liian vähän henkilökuntaa. Yksinäisyys saa heidät tarttumaan pilleripurkkiin, veitseen tai köyteen.
Tai he saavat nyrkistä.



Eläkkeelläkin töitä painava entinen poliisi Murray ryhtyy selvittämään tapausta. Annan vetoavan katseen edessä hän on voimaton; myös Murray tahtoo tietää mitä kummaa perheessä oikein tapahtui. Toisaalta miehellä on oma kipupisteensä, koko avioliiton ajan persoonallisuushäiriöstä kärsinyt Sarah. Sarah, jonka Murray on liian usein löytänyt kotoa pää uunissa tai ranteet avoinna.


Ihmiset lokeroivat mielellään toisiaan, Murray oli päätellyt. Joko joku oli sairas tai sitten kunnossa. Hullu tai tervejärkinen. Sarahin ongelma oli se, että hän kipusi lokerosta ulos ja taas takaisin, eivätkä ihmiset oikein osanneet suhtautua siihen.



Anna minun olla vaikuttaa puoliväliin saakka jopa pliisulta trilleriltä "helpon" juonensa takia. Mutta ystävät hyvät, lupaan että kun yllätyksiä aletaan tarjoilemaan, niitä tarjoillaan avokätisesti. Viimeiset sata sivua luin yhdeltä istumalta ja teoksen päätyttyä täyteläinen lukupaketti tyydytti. Kirjailijalla on sittenkin kynä ehkä terävämpi kuin koskaan. Lisäpisteitä antaisin myös aina tärkeästä aiheesta; itsemurhista. Voisiko aiheesta tämän vetävämmin kirjoittaa?



Jos itsekseen puhuminen oli ensimmäinen hulluuden merkki, mistä kuvitteellisten keskustelujen käyminen kertoi?



***


Teoksen ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Mai Laakso.



perjantaina, syyskuuta 28, 2018

Mariette Lindstein; Ehdoton valta - Lahko 1



Sekten på Dimön, suom. Christine Thorel ja Atena 2018, 470s. (ennakkokappale)


"Et kai luule pääseväsi nukkumaan? Päivä on vasta alussa."
Täsmälleen sillä hetkellä ajatus tuli ensimmäisen kerran Sofian mieleen. Se ampaisi vatsasta kuin sähköisku ja muotoutui aivoissa.
Että tämä olisi vasta alkua.
Että tähän mennessä tapahtunut olisi ollut lastenleikkiä. Että elämällä ei ollut minkäänlaista pohjaa.



Lahkot ovat puistattava, mutta kierolla tavalla kiehtova aihepiiri. Mikä saa ihmiset vapaaehtoisesti jättämään hyvätkin elämänsä ja luovuttamaan päätäntävallan ylemmälle taholle. Eikä tässä puhuta Jumalasta vaan normaalia karismaattisemmasta ihmisestä. Sisäinen tyhjyys? Halu löytää elämälle arkea suurempi tarkoitus?

Sofialla on syynsä kadota maisemista, ainakin toistaiseksi, ainakin siihen asti että tilanne entisen miesystävän kanssa rauhoittuu. Mikä voisi olla tähän parempi vaihtoehto, kuin syrjäisellä saarella sijaitseva yleellinen kartano? Mielen ja kehon tasapainoa, terveellistä ravintoa, syvää unta ja henkistä opastusta. ViaTerra-oppi perustuu hyvin yksinkertaisiin menetelmiin, mutta new age -liikkeen johtajalla on sana hallussaan. Valta. Kuka kyseenalaistaisi itsensä Franz Oswaldin menetelmät?

Vaivihkaa meininki muuttuu. Ne julkisuuden henkilöt, jotka saarella vierailevat, saavat osakseen täydellisen hemmotteluloman. Vaan mitä löytyy kulissien takaa? Miten voivat itse lahkon jäsenet?


Helvetti on tätä, Sofia ajatteli. Että on tällä tavalla aivan jumissa.
Häneltä oli viety koko elämä ennen kuin hän oli edes kunnolla alkanut elää. Hän oli joutunut helvettiin, eikä ollut edes kuollut.
Kuinka ihmisestä tulee näin voimaton?



Viimeisetkin silmut putoavat Sofian silmistä hänen "päästessä" työskentelemään itsensä Oswaldin sihteerinä. Paratiisista tulee helvetti, jossa rimpuillaan täysin johtajan mielivallan alaisina.


Vielä puistattavammaksi Mariette Lindsteinin romaanin tekee se tosiasia, että nainen on itse kokenut tämän kaiken. Skientologi-piirien pimeä puoli valkeni nuorelle Mariettelle viimeistään siinä vaiheessa kun hän itse, teoksen Sofian tavoin, sai ylennyksen sisäpiiriin. Mariette oli vanki, niin myös hänen lapsensa, jota nainen sai tavata vain kerran viikossa. Ja kuitenkin, 20 piinavuoden ja hengenvaarallisen pakonsa jälkeen Lindstein on nyt vapaa. Hän on kirjoittanut jäätävän koukuttavan trillerin, jonka sanoma kannattaa ottaa vakavasti.



Näen jonkun yläkerran ikkunassa. Se on vain varjo, jonkun ikkunaan ryömineen kasvot. Tumma läikkä, joka näkyy hetken ajan ikkunassa.
Ja katoaa liekkeihin.




tiistaina, syyskuuta 25, 2018

Kristina Ohlsson; Sairaat sielut


Sjuka själar 2016, suom. Outi Menna ja WSOY, 395s.


Siinä, että heidän talostaan oli sähköt poikki mutta muualta ei, ei varmaankaan ollut mitään ihmeellistä. Samalla hetkellä, kun hän laski puhelimen kädestään, pihalta kuului taas jotain. Anna nosti katseensa ja valahti vitivalkoiseksi. Hänen sydämensä seisahtui.
Sillä hän näki ikkunasta puun, joka oli ilmiliekeissä.



Kadonneita ihmisiä, sairaita huhuja, palavia puita. Pappila, josta kaikki alkaa ja jonne kaikki palaa. Aiemmin dekkarisaralla kukoistanut, huipputaidokas kirjailija Kristina Ohlsson on kirjoittanut minun mielestäni parhaimman romaaninsa. Kauhu todella pukee hänen tekstiään, antaa sille uudenlaista koukuttavuutta. Sillä ehdottomasti Sairaat sielut kuuluu kategoriaan mahdottomat-laskea-käsistä.


- Sano nyt, hän kehotti ääni käheänä. - Kerro mitä tapahtui. Koska minä en muista mitään. Ilmeisesti jo ennen kidnappausta sattui jotain, minkä takia kukaan ei halunnut enää nähdä minua.



Voi Lukas! Kymmenen vuotta sitten hän katosi juuri ennen ylioppilaskirjoituksia. Miestä voi sanoa myös onnekkaaksi, hän näet palasi selviydyttyään kolmen viikon ankarasta kidutuksesta. Silti hengissä, toisin kuin aiemmin samalla seudulla kadonneet. Lukaksella on kuitenkin piinaavan kiduttava ongelma, hän ei muista tapahtuneesta mitään, ei edes ajanjaksoa, jolloin Lukaksen silloin tyttöystävä Fanny katosi. Ja nyt Lukas palaa kotiseudulleen Kristianstadiin, takaisin vanhempiensa luokse kohdatakseen menneisyyden haamut.

Aivan ensimmäiseksi hän tapaa naapurissa edelleen asuvan pariskunnan. Gunnar ei voi katkeruudelleen mitään. Miksi Lukas palasi, mutta Fanny ei? Miksi Lukas ei voi muistaa edes johtolangan hitusta, jonka avulla selvittää tyttären kohtalo. Vai voisiko Fanny olla vielä elossa...


Oli ollut aika, jolloin Gunnarilla oli ollut erilaisia pelkoja. Jolloin pienetkin asiat olivat aiheuttaneet hänelle sydämentykytystä ja saaneet kainalot hikoamaan. Mutta siitä oli kauan. Peloille ei yksinkertaisesti ollut enää järjellistä selitystä. Ei sen jälkeen, kun pahin oli tapahtunut.



Palatkaamme jälleen pappilaan, jonka nuori pariskunta, David ja Anna ovat ostaneet. Idyli on tästä rakennuksesta kuitenkin kaukana, sen kertovat vanhat, karmaisevat legendat. Eikä paha vaani pelkästään menneessä, se tuntuu elävän ja hengittävän edelleen. Kuin uutta uhria vaanien, sieraimet savuavina.

Sairaat sielut on nimensä mukainen teos. Kuten ehkä huomasitte, ihastuin aivan täysillä tähän uudenlaiseen, pelottavampaan Ohlssoniin. Näin karmaisevat lukuelämykset ovat sen verran harvassa, että niitä osaa aidosti arvostaa.


Joku tietää.



***


Kirjasta on blogannut ainakin Leena Lumi ja Mai/Kirjasähkökäyrä.





keskiviikkona, syyskuuta 19, 2018

Pasi Pekkola; Huomenna kevät palaa


Otava 2018, 343s.


Voi kunpa minäkin osaisin löytää tuon tasapainon, Eeva ajattelee. Unohtaa ja muistaa kaiken samaan aikaan. Olla yhtä kaiken eikä minkään kanssa.



Kirjailija Pasi Pekkolan aiempi romaani, Lohikäärmeen värit särki totaalisesti sydämeni, ja nyt jatketaan samalla, kivuliaalla kaavalla. Huomenna kevät palaa ei ole helppo romaani. Eikä sen pidä ollakaan, sen pitää viiltää pitkään ja syvältä. Sillä kyse on pienistä lapsista sodan, nälän, kauhun keskellä. Heidän lapsuudestaan, josta aikuisten hulluus teki helvetin; heidän hauraasta psyykkeestään, joka ei enää koskaan voisi palautua täysin ehjäksi.

Vuonna 1918 Eeva ja Eino näkevät kirjaimellisesti maailman räjähtävän ympärillään. Arjen. Enää ei isä vuole pihalla puisia lintuja, äiti puolestaan on lakannut tyystin puhumasta. Maassa riehuva sisällissota, veli veljeä vastaan, ei säästä tätäkään perhettä. Isän on lähdettävä sotimaan, äidin ja lasten Lahteen. Siellä he päätyvä Hennalan vankileirille, inhimillisyyden viimeiseen hautaan.

Mutta elämä on saduissa, hauraassa toivossa, pienessä palasessa leipää.


Minulla ei ole mitään mitä odottaa ja jännittää. Minulla ei ole toivoa, johon ripustautua, ja se on hyvä, sillä toivo voi suistua yhdessä hetkessä silkaksi epätoivoksi. Eikä epätoivoon voi ripustautua, siihen hirttäydytään.



Toisella puolella Henrik, lapsi vielä itsekin, toimii Hennalassa aivan muissa puuhissa. Silmissä vilisevät teloitukset, toinen toisensa perään, loputtomiin vapisevia, kuihtuneita luurankoja. Ja kun aikuisuus myöhemmin asettuu kehoon, ei syyllisyys päästä otteestaan. Päinvastoin.


Olin rauhallinen ja tyyni, kiitollinen. Vielä silloinkin, kun tunsin kylmän terän uppoavan rintani paksuun nahkaan ja repivän rikki lihaskudoksiani, tunsin lämmintä täyttymystä ja autuutta. Vihdoin, minä ajattelin. Vihdoin joku viiltää minulta tämän taakan pois.



Huomenna kevät palaa on hirvittävän hieno teos sodasta, mutta ennen kaikkea ihmisen psyykeestä. Mieli voi reuhtoa levottomana vuosikymmentenkin jälkeen, hahmottamatta välttämättä mistä kaikesta on kyse, kuten Einon tapauksessa. Muistikuvat ovat hauraita, ja pahimmilta aivot meidät säästävät. Kauniin melankolinen lukuelämys, jota tuskin koskaan unohdan.



Eeva nuuhki kirjojen tuoksua. Se tuntui samaan aikaan vanhalta ja uudelta, kuin kellastuneiden opusten sisään olisi kätketty lupaus huomisesta.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Lumiomena/Katja.




torstaina, syyskuuta 13, 2018

Arttu Tuominen; Leipuri


Myllylahti Oy 2018, 351s.



"Leivotaan, leivotaan kakkuja. Leipääkin tehdään, jos jaksetaan. Kauli ja käännä ja työnnä paistumaan, pian uunista jo hyvä tuoksu kohoaa", Rautakorpi lausui.
"Se on siellä, kirjoitettu keittiön seinään."
"Haluan nähdä sen."
"Runonko?"
"Kaiken."



Tiedättekö millainen olo tulee kun on lukenut liian hyvän kirjan? Toisista tahtoisi kiljua koko maailmalle. Toisten ympärille taas kietoutua, omia, pitää itsellään. Minun lukuelämykseni. Minun tunnemyrskyni. Leipuri kahlehti jo kantensa perusteella tiukasti itseensä, poltti, piinasi, vapautti. Myönnän rakastavani juuri tällaisia shokeeraavia tarinoita, ja toisaalta en muista, koska viimeksi kirjan/kirjasarjan päätyttyä itkin.

Kaikki alkoi oikeastaan 70-luvulla. Vasta vuosikymmenten päästä Leipuriksi nimetty sarjamurhaaja alkoi piinata Poria. Nyt hän on tullut takaisin.


Heillä oli käsissään sarjamurhaaja.

Murhaaja, joka paloitteli ihmisiä ja poltti heitä elävältä.
Murhaaja, joka oli vapaana. Joka tekisi sen uudelleen.
Joka leikki heidän kanssaan.
Joka heidän pitäisi saada kiinni.
Leipuri.



Romaanin nimi antaa vahvan viitteen murhaajan tekotavasta. Ei leivota pullia, ei kakkuja, ei leipää, leivotaan ihmisiä. Ei pöllyä jauhot, haju on palaneen lihan. Ensimmäiseksi uhriksi Leipurin "uuden aallon" myötä valikoituu eläkkeelle jäänyt väkivaltayksikön esimies, Eero Kataja. Janne Rautakorven läheinen ystävä. Myös seuraava uhri on poliisi. Minne vanhat esitutkintapöytäkirjat ovat kadonneet? Entä vaaniiko murhaaja nyt kaikkia tutuiksi tulleita fiktiivisiä ystäviämme?

Labyrintti-sarjan ehdoton sydän Janne Rautakorpi, tuo toinen toistaan traagisempien kohtaloiden repimä entinen poliisi, palaa taas kentälle. Menneisyyden sekoittuminen nykyisyyteen ei tee hyvää miehen jo ennestään hauraalle psyykkeelle. Millaisten demonien kanssa Janne joutuukaan kamppailemaan päätyäkseen lopulta sinne, mistä sarja alkoi. Muistilabyrinttiin.


Kirjailija Arttu Tuominen näyttää Leipurissa todellisen kirjallisen lahjakkuutensa. Hän ei pelkää kuljettaa lukijaa kaikkein synkimpään pimeyteen, ja kun valo sitten saapuu, se räjäyttää kipukeskuksen. Syvästi inhimillinen, repivän raaka dekkari on sarjalle aivan täydellinen lopetus. Paljonhan minä teokselta odotin, enkä siltikään osannut varautua sfääreihin, joihin tarina minut kuljetti. Loistokasta.



Hänestä tuntui kuin hän olisi kävellyt tyhjyyden päällä. Milloin tahansa taika saattaisi pettää ja hän putoaisi. Kuinka ohueksi ihminen saatettiin venyttää ennen kuin tämä katkesi?






maanantaina, syyskuuta 10, 2018

Marko Hautala; Leväluhta



Tammi 2018, 320s. (ennakkokappale)


"Se limakko alkaa toimia niin kuin yksi olento ja se voi liikkua melkein minkälaisella pinnalla tahansa, muuttaa muotoaan, jakaantua moneksi ja palata taas yhteen. Se on ihmeellistä. Ihmiset ei ymmärrä, miten ihmeellisiä asioita on olemassa. Minkälaisia temppuja elämä osaa tehdä. Mitä kaikkea se on miljoonien vuosien aikana puuhaillut, kun me ihmiset ollaan keskitytty omiin asioihimme."



On asioita, joita voi järjellä selittää. Sitten on niitä toisia. Niitä, joihin emme koskaan saa vastauksia, niitä, joihin en totisesti tahtoisi omassa elämässäni törmätäkään. Kertomus Leväluhdasta kuuluu jälkimmäisiin. Tuon uhrilähteenä tunnetun suonsilmäkkeen voi jokainen googlata. Mutta vastausta kysymykseen, miksi arkeologisesta uhrilähteestä on löydetty lähinnä naisten ja lasten luita, ei ole. Aivan kuin jokin olisi vetänyt uhreja puoleensa.

Ehkä se on muuntautumiskykyinen, järjellinen olento kaiken sienimäisyytensä takana. Ehkä sillä on omat tulevaisuuden suunnitelmat...


Oli vain tuhansien mustien katseiden tuijotus. Todellisuuteen puhkottujen reikien tuijotus. Niistä purkautui ääntä, joka oli mykkä, kuin äänetön myrsky. Huuto jota ei voinut kuulla korvin mutta joka sai ihon kuroutumaan kasaan, salpasi hengityksen.



Äitiys ei ole koskaan oikein sopinut Meerille. Ei ehkä edes parisuhde. Mutta näin kuitenkin on päässyt käymään, ja nainen tuntuu tukehtuvansa perhekulissiin. Miksi hän ei kykene rakastamaan omaa lastaan? Voisiko selitys löytyä menneisyydestä, omasta äitisuhteesta? Ainakin tämä kortti on katsottava jo pikkuisen Aapon takia. On palattava takaisin rapistuneeksi päässeeseen lapsuudenkotiin. Siellä naista odottaa luisevaksi haamuksi kulottunut äiti. Kipeät muistot suohon hukkuneesta isästä, psykiatriseen sairaalaan suljetusta veljestä. "Perheen pitäisi olla kivijalka", Jyri jatkoi, "mutta oikeasti se on suo."

Veljen huoneesta Meeri löytää salakäytävän, sieltä kiehtovan kammottavan esineen. Aivan kuin hän pitäisi käsissään pieniä, limaisia ihmiskasvoja. Mutta tämä on vasta alkua, hyvä nainen, sinä tulet kohtaamaan yli järjen, jopa yli kauhun kulkevia asioita.


Kuiskaava tyttö juurrutti minut entistä tiukemmin itseensä kirjailijaan, mutta myös säikkyyn olotilaan. Koska eläydyn lukemaani sata lasissa, suorastaan kuulin teoksen jälkimainingeissa omituista supinaa. Leväluhdan jälkeen tarkkailen epäluuloisena ihoani (ei, vielä ei ole mustia täpliä löytynyt). Marko Hautala parantaa tahtia hämmästyttävällä tyylillä sekoittaen realismiin aina vain synkempiä tasoja. Raja olevaisen ja olemattoman välillä on aivan seitin ohut. Ja sitten se katkaistaan.

Jälleen kerran todettakoon, että tämä, juuri tämä tässä on nyt se kirjailijan tähän astisista romaaneista paras.



Oli taakkoja, joita oli kannettava yksin. Oli ihmeitä, jotka tuli piilottaa.
Oli syvyyksiä, joihin oli laskeuduttava yksin.





tiistaina, syyskuuta 04, 2018

Heli Slunga; Kehtolauluja kuoleville



WSOY 2018, 84s.


Kolkuttavalle avataan 

               ihmishirviön alitajunnan

umpikammio

                                          karjarutot paiseet raesateet heinäsirkat

                 perversioiksi väätyneet lapsuuden vaillejäämiset


       ja laiminlyönnit


itsetuhon mittakaava


alisen hirviöt      helvetin unet


säädytön halu aueta, hehkua ja

palaa


(s. 79)



Runoilija Heli Slungalta, johon rakastuin Orjan kirjan ja Varjomadonnan myötä, on turha odottaa laimeita lauseita tai kuluneita totuuksia. Hämmästyn teos toisensa jälkeen kirjailijan kykyä aueta, kirjoittaa niin paljaan rehellisesti, että runoja lukiessa tuntuu siltä, kuin verenkiertomme sekoittuisi. Rumuutta ja rujoutta, veitsellä auki viilleltyjä teemoja, joista jokainen polttaa omaa merkitystään. Ja kauneutta. Kaiken raadollisuuden keskellä verhoaa jotakin ikiaikaista, voimakasta, vahvaa. Olen tässä. Hengitän, vaikka umpisolmu kaulalla.



Hän joka sekoittaa sinut

irrottelee luusi unesta, kerää jäsenesi

järjestelee tukkasi


Sinä heräät           hän silittää sinua


sinä kestät syviä puremia

sinä kestät ääretöntä kauhua

sinä kestät hulluutesi keinua




Tätä sinä et kestä


(s.62)



Kehtolauluja kuoleville ei ole helppoa luettavaa. Jos sen päästää sisälleen, tajuntaan alkaa virrata toinen toistaan hurjempia mielikuvia. Silti tekstiin on niin helppo samaistua. Slunga näyttää, etten ole tuntemuksineni yksin. Hän näyttää mitä naiseus kauneimmillaan ja kauheimmillaan on - hän näyttää todellisuuden.


Jälleen kerran olen runoilijattarelle suuren kiitoksen velkaa tästä mykistävän upeasta elämyksestä, jonka sain kokea sykäyksittäin, sivu sivulta pudoten. Mutta lepää rauhassa lapsi, sinä olet mustan madonnan kehtolaulu. Tyhjenemisen jälkeen olen täysi, olen täynnä rakkautta.



Minä olen katuojan seireeninlaulu, 

                       käsirautojen ja lepositeiden vapahtaja


                                         minun viattomuuteni on

                                                        kointähden viattomuutta


(s. 50)





maanantaina, elokuuta 27, 2018

C. J. Tudor; Liitu-ukko


The Chalk Man 2018, suom. Raimo Salminen ja WSOY, 426s. (ennakkokappale)


Lapsillakin on salaisuuksia. Toisinaan enemmän kuin aikuisilla.


Vaikka Eddie, keski-ikääntyvä opettaja elää vuotta 2016, ei hän ikinä, unissaankaan, tai varsinkaan niissä, voi unohtaa lapsuuttaan. Ei vuotta 1986, sillä tivolistahan se alkoi. Traaginen onnettomuus ja kaikki sen mukana. Liiduista. Kuka alunperin keksi kaveripiirissä idean piirrellä merkkejä, joiden perusteella pieni jengi tiesi, missä kokoontua ja mitä tehdä? Kuka hankki liidut? Itse Liitu-ukko?


Kaikkein pahimpia olivat hirtetyt tikku-ukot, joilla oli hirttoköysi jäykän niskansa ympärillä. Näkymä oli outo, puistattava. Enemmänkin kuin puistattava. Suorastaan pelottava.



Joka tapauksessa omituiset kuolemantapaukset seurasivat toisinaan päättyen vääjämäättä Eddien, Hoppon, Gavin ja Mickeyn karmivaan löytöön: hiljalleen maatuvasta metsiköstä löytyi tytön irti hakattuja raajoja. Ainoastaan pää puuttui. Ja pojat, jokainen omaa salaisuuttaan kantaen, putosivat painajaismaiseen syyllisyyteen.



Teemme olettamuksia, koska se on helpointa. Se vaatii vähiten. Se estää meitä ajattelemasta liikaa - tavallisesti asioita, joista tulee epämukava olo. Mutta ajattelun puute voi johtaa väärinkäsityksiin ja toisinaan jopa murhenäytelmiin.



Kuka on tuo salaperäinen liitumies ja elääkö hän edelleen? Ainakin vanhat ystävykset saavat nyt kutsun palata menneeseen, liittu-ukkokuvilla varustettuina tietenkin. Lapsuuden kauhut nousevat jälleen pintaan, sillä pääseekö meistä kukaan eroon historiastaan? Ja silti, vaikka tikku-ukkoja vilisi kaikkialla, irtokarkki maistui, aurinko paistoi, ystävyys kukoisti.


Odotin englantilaisen kirjailijan, C. J. Tudorin esikoisromaanin suomipainosta niskaytimessäni vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Liitu-ukko on kaikkea muuta kuin perusjännäri. Enemmänkin tämä mystinen, aavemainen lukunautinto lähentelee psyykettä koettelevaa kaunokirjallisuutta. Kysyä saa, mutta vastaukset voivat viedä yöunet. Pelottavinta kirjan jälkeen oli huomata yksinäinen liidun kappale keskellä makuuhuonetta...



Hoppo on oikeassa, mutta. Kaikissa jutuissa on aina jokin "mutta". Päämme sisältä kuuluu se pieni jäkättävä ääni, joka saa vatsamme myllertämään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Elegia.



tiistaina, elokuuta 21, 2018

Arne Dahl; Sydänmaa


Inland 2017, suom. Kari Koski ja Into 348s.




Luoksepääsemättömyyden napa, hän mietti. Sinne hän oli päätynyt. Niin kauas muista kuin vain saattoi päästä. Pohjamutaan. Pohjanoteeraukseen. Nollapisteeseen.
Kipupisteeseen.
Siinä hän oli.



Pisteitä pisteiden perään. Niin pitkälle kuin päästä voi, syvemmälle, pidemmälle. Ja kun viimein olemme perillä, ympärillä vallitsee täydellinen pimeys. Jopa niin musta, että se syö kaiken inhmillisyyden, se syö tunteet.

Rajamaat  saivat minut rakastumaan ruotsalaiseen dekkarikuninkaaseen, Arne Dahliin. Sarjan jatko-osa, Sydänmaa hipoo neroudessaan jo täydellisyyttä. Juuri tämänkaltaisten tarinoiden takia trillerit ovat minulle se genreistä tärkein. Psykologista syvyyttä niin juonesta, kuin itse kerrontatavasta pystyisi ammentamaan pohjattomasti.


Mutta lujinkin vakaumus voi järkkyä, sen hän oli oppinut kovimman kautta, ja ensimmäistä kertaa elämässään hän ei ollut enää varma. Saattoiko järjellistä ratkaisua olla olemassakaan, jos rinnakkainen maailmankaikkeus oli totta?



Sam Berger ei ole enää poliisi. Hän on etsintäkuulutettu maanpakoilija, jonka muistikuvat päättyvät siihen mihin Rajamaatkin. Yhdessä Säpoon kuuluneen soluttautujan, Molly Blomin kanssa he asuvat keskellä silmiä häikäisevää valkoista. Ydinmailla, mökillä piilossa muulta maailmalta. Mutta pahuutta he eivät pääse pakoon koskaan, eivätkä he lepää. Jossain vaanii äitejä ja poikavauvoja tappanut murhaaja, hän, jonka piti olla jo linnassa tuomiotaan istumassa, mutta huolimattoman tutkinnan takija kyseessä lienee täysin väärä mies. Neliapilat, kuinka kukaan ei kiinnittänyt huomiota neliapiloihin?

Ei tässä kokenutkaan kirjabloggaaja voi kuin huokailla onnesta. Dahl hemmottelee meidät piloille tarjoamalla näin täyteläisen lukupaketin. Rajuja kohtauksia kyllä löytyy, mutta sille on syynsä:



Kyseessä ei voi olla muu eläin kuin ihminen. Ihmisetkin voivat olla epäinhimillisiä. Sopiikin kysyä, eikö maailman miljoonista eläinlajeista juuri meidän nimissämme ole epäinhimillisyyden maailmanennätys. Vaikka nimenomaan meidän pitäisi olla olevinamme inhimillisiä.



Suosittelen.






maanantaina, elokuuta 13, 2018

Veera Nieminen; Ei muisteta pahalla



Tammi 2018, 202s.



Lakkaako ihminen koskaan kaipaamasta sellaista, jota rakastaa, mutta jonka lähellä ei voi olla?



Ensin tuli kirpeänkepeänkaunis Avioliittosimulaattori, nyt Ei muisteta pahalla. Olen hulluna kirjailija Veera Niemisen tyyliin lähestyä vakavia aiheita tavalla, joka sekä hymyilyttää, että saa ajattelemaan. Peilaamaan itseään tekstiä vasten.

Ei muisteta pahalla ei ole mikään perinteinen erokirja. Tässä nainen ei jää kotiin itkemään elämänsä merkityksellisimmän ihmissuhteen päättymistä. Ei, Piipe päättää ryhtyä vain "aavistuksen" maanisissa olotiloissa kostamaan Jurille, sillä lupasihan hän jo suhteen alkuvaiheissa räjäyttää miehen postilaatikon, mikäli ero tulee. Ja Juri pettää lupauksensa pysyä siinä, pysyä vierellä vaikka mikä olisi, kyllästyy jatkuviin riitoihin, kyllästyy Piipen "hulluuteen" ja lähtee. Siinä kohdin saa räiskähtää myös miehen postilaatikko. Mutta räjähdys ei riitä. Tarvitaan lisää. Sillä eivätkö miehet yksinkertaisesti tajua, että se mitä luvataan, myös pidetään?


Mikä on normaali? Kuka on normaali? Miksi ihmistä ei voi vain kohdata erilaisena, miksi kaikki "poikkeava" on tulkittava hulluudeksi? Koska hullulle ei tarvitse vastata omasta käyttäytymisestään. Hullu on aina syyllinen. Kyseenalaistaessaan jatkuvasti minun mielenterveyttäni onko Juri Sakarille tullut ollenkaan mieleen kyseenalaistaa omaansa?



Yleensä (ellei aina) miehet lähtevät syystä, että nainen on jotenkin mielipuolinen. Helppohan se on hullu jättää. Toki Piipellä on omat erikoisuutensa, esimerkiksi näkymätön kissa, joka aina välillä ilmaantuu paikalle. Kissametafori jäi minulle vähän kysymysmerkiksi, onko se jonkinlainen tunteiden haamumainen konkretisoituminen?


Piipen lisäksi pääsemme kurkistamaan myös toisen osapuolen näkökulmaa. Ei Jurikaan helpolla pääse. Aina vain erikoisemmiksi käyvien kostotoimenpiteiden lisäksi hän joutuu kohtaamaan oman kipunsa. Uskokaa tai älkää, rakkaat sisaret, ero satuttaa myös miestä.


- Mikäs nyt? Teemu kysyy.
En saa sanottua mitään. Kukaan normaali suomalainen heteromies ei ota eroa niin raskaasti että ajautuu psykoosin partaalle. Ei ainakaan, jos on itse lähtenyt suhteesta.



Hihkuin riemusta huomattuani Veera Niemisen uusimman Tammen kirjakatalogissa. Vihdoin saamme lisää tätä kertaheitolla rakkaaksi tullutta kirjailijaa ja Ei muisteta pahalla todella lunastaa ne odotukset, jotka esikoisromaani ilmoille heitti. Lämmin, maanläheinen kerronta sisältää huumorin täyteistä viisautta. Eronneillehan tämä on aivan täsmäluettavaa, mutta silti, jälleen kerran, suosittelisin teosta ihan jokaiselle.



Huomaan hymyileväni. Tänään on hyvä päivä. Ei, tänään on ihan paska päivä, mutta tuskan seassa ilonpilkahduksia. Välillä, kun hengitän sisään, tuntuu kuin todella saisin ilmaa. En vielä menisi sanomaan, että selviän tästä erosta, mutta tiedän selviäväni tästä päivästä.




maanantaina, elokuuta 06, 2018

Henriikka Rönkkönen; Bikinirajatapaus


Atena 2018, 176s.




"Siellä se saatanan Simo on onlinessä ja on näemmä kirjoittanut jonkun hassun hauskan päivityksen kuusi minuuttia ja 17 sekuntia sitten. Ei näytä olevan hirveä kiire. Voi vittu kun vituttaa", laulaa mieli Vivaldin tahdissa. Ja jotta kaikki olisi vielä paremmin, on pakko käydä tykkämässä siitä päivityksestä, jotta voi osoittaa Tinder-Simolle, ettei yhtään haittaa vaikket vastaa.



Harvoin, jos koskaan tulen lukeneeksi kirjan, joka kertoo täsmälleen siitä uudesta elämäntilanteesta, jota itse elän. Olen sinkku! En ole koskaan ollut sinkkuna kauaa, en tiedä tai edes halua tietää mitä tämä minusta kertoo, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu mahtavalta. Bikinirajatapaus ikään kuin johdattaa minut katsomaan "statustani" suoraan silmiin. Se tulee vierelle, ottaa lempeään halaukseen.

Kaikki kokevat epämiellyttäviä tunteita ensitreffeillä. Erilaiset eritteet, kuten vaikka paskalla käynti ja menkat haittaavat luonnollisesti aivan suhteen alkumetreillä. Jos suhdetta edes syntyy. Täytyy varautua siihen, että toinen voi aina feidata. Olla vastaamatta viestiin. Viesteihin. Uskokaa pois, silloin on pääkopassa helvetti irti!


Pelkkä ihastus tuntuu vatsanpohjassa kutkuttavan hyvälle, mutta kun siihen päälle asettelee saavillisen ahdistusta ja epävarmuutta, tunteet voimistuvat kaksinkertaisiksi. Huomasin juoksevani sellaisten miesten perässä, joilta en varmasti koskaan saisi mitään. Ja jollain kypsällä ja terveellä tavalla pidin siitä. En olisi uskaltanut lähteä treffeille sellaisen kanssa, joka olisi halunnut kanssani samoja asioita kuten läheisyyttä, aamukahvittelua ja lääkärileikkejä.



Ja toisaalta esim Tinder on helppo paikka hengailla ja jutella erilaisille ihmisille ilman sen kummempia tarkoitusperiä. Jos toinen haluaa tavata, voi hengitellä hetken paperipussiin ja miettiä haluaako samaa itse. Treffit voi sopia ja viime hetkessä feidata (olen pahoillani). Ihmiset ovat kuin virtuaalihahmoja, netti pursuaa kiinnostavia miehiä, joten totta kai sitä kokee olevansa lapsi karkkikaupassa. Pettymyksiin täytyy silti varautua, ja yrittää suojella niin omaansa, kuin toisen sydäntä. Tämä puoli minussa kaipaa hiomista mutta ihanasti kirjailija Henriikka Rönkkönen toteaa;


Moni mies on särkenyt sydämeni. Monelle naiselle olen ollut kateellinen.

Olen kokenut valtavan suuria pahoja, ikäviä, huonoja, ahdistavia ja epämukavia tunteita muiden ihmisten takia. Sellaiset tunteet kääntyvät helposti vihaksi. Mutta vaikka kohdistaisin suuttumukseni maailman vääryyteen tai jonkun ihmisen luonteenpiirteeseen tai ulkonäköön, se lentäisi sieltä takaisin. Jokainen meistä valitsee keittonsa raaka-aineet. Ja jos sopivia ei löydy omasta kaapista, pitää ainekset hommata.



Bikinirajatapaus on täynnä hervottoman hauskoja seksikommelluksia, joille nauraa kuin parhaimman ystävän jutuille. Silti kirja lepää vakavan aiheen otteessa; yksinäisyyden. Pelon; entä jos en koskaan löydä ketään. Rönkkönen kuljettaa kertomusta mutkattoman sarkastisella tyylillä ja nostaa hellästi myös lukijan itsetuntoa. Ensin on kelvattava itselleen, jotta voi kelvata muille.

Täyden kympin teos!




perjantaina, elokuuta 03, 2018

Camilla Grebe; Lemmikki



Husdjuret 2017, suomSari Kumpulainen ja Gummerus 2018, 507s. 



Ombergissa kummittelivat kuolleet, jotka eivät suostu jättämään minua rauhaan.
Ja nyt joukkoon on liittynyt kasvoton nainen.



Ruotsalaisen Camilla Greben esikoisteos Kun jää pettää alta kutitteli lukuhermoja psykologisen trillerin muodossa. Nyt tämä taidokkaasti tunnelmia ja ihmiskohtaloita muovaa kirjailija painaa kengänjälkensä dekkarimaailmaan. Ja sehän toimii, hurjaa kuinka hyvin se toimiikaan!

Periaatteessa tarina on tuttu. Pieni tuppukylä, jossa asustaa enää työttömiä ja vanhuksia, jossa ei ikinä tapahdu mitään - mitä nyt Ormberg on saanut paikallisen väestön "riemuksi" maahanmuuttokeskuksen - joutuu yllättäen myllerrykseen. Tai joutui, jo vuosia sitten, kun teinityttö löysi kiviröykkiöiltä pienen lapsen pääkallon. Paikalta, jossa legendan mukaan asuu kummitusvauva. 

Nyt tyttö on kasvanut naiseksi, hän on poliisina työskentelevä Malin. Nuori nainen palaa hampaat irvessä kotiseuduilleen, tännehän hänen ei pitänyt enää ikinä päätyä, mutta murhatutkinta on murhatutkinta. Tukholma ja siellä odottava Max saavat odottaa, sillä viimein Malinille avautuu mahdollisuus selvittää, mitä kamalaa pienelle tytölle muinoin tapahtui.


Tietenkin haluan päästä pois näiltä kulmilta, koska kukaan järkevä ihminen ei jää tänne asumaan. Ormbergissä viihtyvät vain hullut sekä syntyperäiset kyläläiset - jotkut ovat kumpaakin.



Lemmikki kertoo myös omasta miestään pelottavan salaisuuden kantajan, teini-poika Jaken elämästä. Kuinka yksi pieni paljetti, erään päiväkirjan löytyminen voivatkaan muuttaa koko elämän. Pelkoon voi jäädä asumaan tai siitä voi murtautua ulos.


Ensinnäkin: tahtovatko naiset joskus miehiltä jotain, vai täytyykö vain miesten saada?
Toiseksi: onko minustakin kasvamassa ihminen, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen? Kundi, jota tyttöjen pitää varoa. Menetänkö vanhempana itsehillintäni? Sitäkö miehuus on?
Siinä tapauksessa en halua tulla mieheksi.



Grebe kuljettaa lukijansa varmoin ottein kohti pimeää, pitäen kuitenkin koko ajan kädestä kiinni. Kuin muistinsa menettänyt profiloija Hanne, joka yrittää mielessään sitoa sekavia langanpäitä järjelliseksi kuvaksi, sitä kohden minäkin hapuilin, loistavasti harhautettuna.


Lemmikin loppuratkaisu takaa sen, ettei teosta ihan heti unohdeta. Antakaa mennä ja rakastukaa!



Olen kertoja, olen kertomus.
Olen kamera, olen talot.
Olen yhtä aikaa objekti ja subjekti, sillä seuraan tapahtumia mahtamatta niille mitään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Leena Lumi.



perjantaina, heinäkuuta 27, 2018

Jussi Adler-Olsen; Selfiet




Selfies 2016, suom. Katriina Huttunen ja Gummerus 2018, 535s.



Tee ristinmerkki, jos haluat estää tien pahuudelta, pinnat huusivat. Varjele itseäsi väistämättömiltä kuiluilta, jos osaat, mutta pidä kiirettä, sillä aikaa ei ole paljon.


Mitä olisikaan kesä ilman tanskalaisen dekkarikuninkaan, Jussi Adler-Olsenin uusinta? Jäätävä rikostarina viilentää mukavasti näillä helteillä, varsinkin kun romaanissa kaivaudutaan syvemmälle kuin koskaan. Myönnän, etten aiemmin ole oikein tykästynyt Osasto Q:n "aivoihin", eli synkeän ärtyisään Roseen. Selfiet -teoksen myötä pääsemme kurkistamaan naisen sisimpään. Rose elää elämäänsä ulospäin niin "coolina", mutta häntä piinaavat iljettävät muistot. Jopa siinä määrin, että nainen menee psykoosiin.


Hän huokaisi. Oli yllättävän vaikea ajatella, että se nainen, jonka he luulivat tunteneensa niin hyvin, olikin kaikki ne vuodet joutunut elämään eräänlaisessa kaikenkattavassa, syvässä mielenliikutuksessa, jonka kanssa oli pärjännyt vain kovien lauseiden ja sanojen avulla.



Voi, Rose, ajattelen yhdessä Carlin kanssa. Miten epäreilua elämä onkaan! Ja nyt kun Rose on poissa kuvioista, äheltävät Carl, Assad ja Gordon keskenään vanhempien murhatapauksien parissa. Samaan aikaan kaupunkia piinaa kauniiden naisten yliajaja. Murha-aseena autot tuntuvat olevan nyt kova sana, mutta teoksessa aihetta käsitellään täysin eri näkökulmasta, kuin vaikkapa Kingin Mersumiehessä. Murhaajan motiivi puistattaa vielä viimeisenkin sivun jälkeen.



Tästä eteenpäin hän ajattelisi vain itseään ja tyydyttäisi vain omat tarpeensa. Hän ei enää ollut se kiltti tyttö, joka ei koskaan valehdellut eikä tehnyt mitään sääntöjenvastaista. Hän ei enää ollut se, joka uskoi kuolevansa ja oli jo alkanut miettiä hautapaikkaansa. Tästä eteenpäin hän eläisi täysillä eikä alistuisi.



Edellisestä teoksesta totesin näin; Kiinnitin Vartijaa lukiessa huomioni, sen verran kun tarinan huuma periksi antoi, siihen kuinka helposti romaani on lähestyttävissä. Ei brutaaleja kohtauksia (onko kirjailija kenties käynyt lempeäksi?), aina yhtä humoristisina soljuvia dialogeja. 

Selfiet näyttää jälleen kirjailijan pimeän puolen, ja kohoaa yhdeksi sarjan ehdottomista suosikeistani.



***


Kirjasta lisää Luetut.net ja Hemulin kirjahylly.



sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2018

S. K. Tremayne; Ennen kuolemaani



Just Before I Died 2018, suom. Antti Autio ja Otava, 431s.



Sitten mieleeni iskeytyy ajatus jostakin niin pahasta, joka on palaamassa luokseni. Tunne on niin äkillinen ja voimakas, että pelkään oksentavani sisälle autoon. 



Myönnetään, en ole parhaimmillani näillä helteillä. Itse asiassa aivotoimintani lähes tulkoon lakkaa paahteisessa kaupungissa, jonne edes kuuma tuuli ei tuo helpotusta. Näin ollen blogini on ajautunut kesälomille, enhän ole jaksanut keskittyä ollenkaan lukemiseen. Mutta, täältä sivistymättömyyden louhikoista kaivaudun pikku hiljaa kohti tunnelin päätä, ja huomaan päätyneeni keskelle nummiseutuja. On usvaista, on hiljaista, tunnelma painostavan aavemainen.

Tulilapsen jälkeen kirjailija S. K. Tremayne astuu askeleen syvemmälle kauhuun. Vaikka inhoan genrelajittelua, tässä liikutaan hyvin harmaalla maastolla. Kirjaimellisesti. Psykologisesti teos ei irrota ahdistavaa otettaan ennen viimeisiä sivuja. Päinvastoin, tarina upottaa edetessään syvemmälle epätietoisuuteen ja pelkoon.

Pieni perhe; Kath, Adam ja Lyla asustavat Adamin metsänvartijatyön takia eristyksissä keskellä kumpuilevia maisemia. Pieni Lyla on aina ollut erityislaatuinen lapsi. Erityinen. Vaikka Kath-äiti haluaisi viedä toisinaan hyvinkin epäsosiaalisesti käyttäytyvän tyttärensä tutkimuksiin, vastustaa Adam, käsittämätöntä kyllä, ajatusta. Riipivintä teoksessa onkin äidin hätä lapsensa puolesta.


Tätä se on, ajattelen murheissani. Tällaisia ovat vanhemmuuden ikävimmät hetket, jolloin sitä tajuaa, että vaikka kuinka yrittäisi ja ponnistelisi, oman lapsen onnellisuutta on mahdoton varmistaa. Lapsiaan ei yksinkertaisesti pysty suojelemaan murheelta ja pettymyksiltä.



Ja silti itse tarina keskittyy Kathin auto-onnettomuuteen, joka on jäänyt naiselta itseltään täysin hämärän peittoon. Muistikuvia edes aiemmalta viikolta ei ole, vaikka tietysti silloin tapahtui jotakin jäätävää, jotakin joka on nyt pahentanut Lylan oirehdintaa. Entä sitten Adam? Miksi rakastavasta aviomiehestä on muuttunut lähes raivoisan etäinen?


Ennen kuolemaani fiilistelee kummitusmaisilla efekteillä täysin häpeilemättä. Juoni on periaatteessa simppeli, mutta hurjan ennalta-arvaamaton. Tämä upea teos tempaisi minut lukujumin hämäristä jälleen valoon, vahvistaen samalla rakkauttani kirjailijaa kohtaan.



Vajoan polvilleni mutten ala itkeä. Olen ylittänyt jonkinlaisen rajan, jonka toisella puolen tunteet ovat menettäneet merkityksensä. Minusta on tullut pelkkä ontto kuori, jonka sisällä ei enää ole kyyneleitä.



***


Teoksen on lukenut ainakin Heidi P.


keskiviikkona, kesäkuuta 20, 2018

Hanna Velling; Kirjosieppo



Bazar 2018, 252s. (ennakkokappale)



Nupun vauva-aika tuntui kaukaiselta painajaiselta. Nyt painajainen oli saanut ensimmäistä jaksoa kamalamman jatko-osan.


Mieti hetki viimeistä eroasi. Tai lapsesi vauva-aikaa. Tai kohtuuttomia ihmissuhdeongelmia. Mieti, miltä se tuntuu, kun keskelle vauvanhuuruista, jauhelihakastikkeen tuoksuista arkea isketään kirves. Mies toteaa lakonisesti muuttavansa pois kotoa. Hän ei tarvitse sinua enää, hän ei sinua halua. Maa putoaa jalkojesi alta.


Annasta kuoriutui ulkopuolinen tarkkailija. Jännittävää, tämähän meni kuin elokuvissa! Primitiivistä käytöstä kehiin, kun jotain yllättävää ja karmeaa tapahtui. Toivottavasti joku sai kaiken tallennettua. Tämän oli pakko olla piilokamerakepponen.



Näin käy Annalle, kaunissydämiselle mutta hiukan sinisilmäiselle nuorelle naiselle, joka on tottunut hoitamaan Nuppu-taaperoa ja Nasu-koiraa. Makella on jo aiemmasta suhteesta teini-ikää hipova poika, Makella on jooga-harrastuksensa ja omat menonsa. Mutta kaikki on silti niin kuin pitääkin. Eikö olekin?

Make lähtee, Anna jää. Toki hänellä on äitinsä ja ystävänsä, toki Annalla on putkirempan kouriin joutuva vuokra-asunto ja kaikista tärkein; tytär Nuppu. Annalla on työpaikka, vai onko pian sitäkään? Perusturvallisuus rapisee kuin murrettu savi, alkaa mustasukkaisuuden, ahdistuksen ja uudelleen rakentamisen kierre.

Tästä aiheesta esikoisromaaninsa kirjoittanut Hanna Velling ottaa irti niin kauhunsekaisen paniikin, kuin tragikomiikankin. Elämä ei lopulta ole kovin vakavaa. Nainen, myös itsensä pieneksi ja heikoksi tuntenut, voi löytää sisältään leijonan voimat. Elämä yllättää, elämä riepottelee, mutta se kantaa. Luin kirjan juuri oikealla hetkellä, juuri oikeaan aikaan. Tämä oli kuin tehty minulle.


Upea, ilahduttava esikoisromaani julkaistaan 7.8.



Anna olisi halunnut vain nukkua. Olla ilman huolia ja tajuntaa muutaman kuukauden. Miten pitkään vaihe vielä kestäisi? Tuntui että piti väkisin pitää päätään pinnan yläpuolella. Minna oli vinkannut jostain Fisherin eroseminaarista, mutta eihän yksinhuoltaja sellaiseen repeäisi.




torstaina, kesäkuuta 14, 2018

Niklas Leavy; Veren maku


Nattviol. Stockholm Calling - en trilogi 2017, suom. Petri Stenman ja Like 2018, 382s. (ennakkokappale)




He olivat varmoja siitä, että lenkkeilijän kimppuun oli hyökännyt susi. He kuvailivat karvaisen selän ja sen kuinka kynnet olivat repineet kasvot riekaleiksi yhdellä huitaisulla. Kuinka ruumis silvottiin. Kun henkilö oli maannut maassa, susi oli seissyt nelinkontin ja haistellut verta. Se oli kääntynyt ympäri ja tuijottanut heitä, siitä Chrille oli varma.



Punk-skenessä varttuneen kirjailijan, kustannustoimittajan ja muusikon Niklas Leavyn teos ryntäsi heti ilmestyttyään lukulistani kärkisijoille. Mietin tosin mahtaako tällainen fantasianomainen inhorealistinen tarina olla juuri minua varten. En ole varma vieläkään. Mutta Veren maku tuli luettua ja onhan teos hyvänen aika melkoinen sensaatio! Se kertoo paljon mutta kätkee vielä enemmän. Se ei nöyristele, ei takeltele sanoissaan, se kaivautuu hirveällä voimalla lukijan aivoihin.


Tammikuun puolivälissä tukholmalaiset raahaavat sielujensa polvilumpioita läpi lumisohjon. Joulutähdet ovat sammuneet, uudenvuodenlupausten paiseet puhjenneet, lompakot tyhjentyneet ja kevääseen on monta saatanallisen pitkää kuukautta.



Tarina on yksityisetsivä Ebba Lindhin, hänen, jota oman elämän paino viettää alaspäin. Ebba on silti sisukas nainen. Toisin kuin muuta kaupunkia, häntä eivät hetkauta Tukholmaa ravistelevat mystiset ihmissusimaiset murhat. Kun Ebba ryhtyy penkomaan perhesalaisuuksia kauniille toimeksiantajalleen, silloin mennään eikä meinata. Yöt ovat äitiydessään epäonnistuneelle naiselle saalistuskenttiä. Pimeässä kopisevat stilettikorot ruoskan lyödessä tahtia.


Veren maku on fantastinen osoitus siitä kuinka luodaan tunnelmia, kuinka tavallisuudesta muovataan mörköjä. Stockholm Calling -trilogia polkaistaan käyntiin erityisesti kaupungin katujen tarkkanäköisellä kuvauksella: Jossain kaiken likaisenruskean lumen, kaikkien pakkasenpuremien pensaitten, ruostuvien bussien ja täpötäysien elintarvikeliikkeiden seassa vähintään pari perhettä oli rikottu kuin lasi. Teos onkin kirjailijan omien sanojensa mukaan rakkaudenosoitus Tukholmalle, Värmlannille ja punkille.



Hän huomasi jotain, mikä sai hänet pidättämään henkeä.
Kaktus ikkunalaudalla kukki.




keskiviikkona, kesäkuuta 13, 2018

Katariina Vuori; Erään tapon tarina



Like 2018, 207s.



- Joko isä tai äiti kuolee, mää sanon ja ravistan itseni irti.


Tämän teoksen kohdalla mieleni lyö tyhjää. Tunteet mylläävät, silmistä valuu kyyneleitä. Miten epäreilua, miten epäoikeudenmukaista elämä joskus onkaan? Oikeastaan aika usein. Tällaista tapahtuu joka hetki. En edes uskalla kuvitella kuinka monessa perheessä uinuu raateleva leijona. Arki sujuu ajoittain rauhallisesti ja hyvin. Sitten ilma yhtäkkiä sähköistyy, isän silmiin ilmestyy vieras, sairaalloisen kiiltävä katse, kädet puristuvat nyrkkiin...

Ja lapset, ja äidit, miten he elävät pelossa joka hetki, joka ainoa minuutti. Se on käsittämättömän hirveää ajateltavaa ja juuri siksi annan rakkauden täyteisen tunnustuksen sekä Askolle, että Katariina Vuorelle rohkeasta teoksesta. Vaikenemisen aika on ohi. Erään tapon tarinan on tultava julki.


- Niin mää aattelin kun en haluais tehä isälle korttia.
Opettaja mutristaa suutaan eikä näytä tyytyväiseltä. Se laittaa käsivarret puuskaan.
- Ja miksi et?
Kaikki tuijottavat.
- No kun mun isä ei oo kotona.
- Missä hän sitten on?
- Pelson vankilassa. Sinnekö mää sen sunnuntaina vien?



Suomessa on julkaistu kohtuu vähän "true crimeä" tai sitten olen vain onnistunut romaanit missamaan. Askon tarina sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle jossa pieni perhe asuu vaatimattomissa olosuhteissa. Asko, isä ja äiti. Isä tosin viettää suuren osan ajastaan vankilassa, ja juuri ne hetket ovat perheessä huolettomia. Silloin voi vapaasti hengittää. Mutta kun Esko palaa kuvioihin alkaa väkivallan, alistamisen ja pelon päivät. Monesti äiti ja Asko pääsevät mummolle turvaan, liian usein eivät. Ja silloin onkin helvetti kirjaimellisesti irti.

Lopulta asiat kärjistyvät pisteeseen, josta ei ole enää paluuta.


Vaikka Askon tarinaa on hienosti jo mediassa käsitelty, en tahdo omassa blogissani "spoilata" loppuratkaisua. Lukekaa itse tämä riipivän ajankohtainen mutta tärkeä teos. Voin luvata ettei maailma näytä kirjan jälkeen enää samalta.

Minä kiitän!



- Äiti tappaako isi meidät, jos se saa kiinni?
- Ei, äiti sanoo ja puristaa mun kättä.
Mutta vastaus tulee äidistä ohuena ja sen käsi tuntuu nihkeältä. Jos äidin puhe olisi kirjoitettu lyijykynällä, olisi sen saanut kumitettua paperilta helposti. Siitä kuuli, ettei sekään oikeasti tiennyt.




maanantaina, kesäkuuta 04, 2018

Ninni Schulman; Poika joka ei itke


Pojken som slutade gråta 2012, suom. Terhi Vartia ja Tammi 2018, 383s.


Koko takaseinä näytti romahtaneen, ja rikkinäisistä ikkunoista tuprusi mustaa savua tielle. Ohuempaa, sinertävää savua levisi pitkin tiilikattoa, ja puujulkisivusta lohkeilleet kappaleet pyörivät ilmassa kuin jättimäiset konfetit. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa.



Tunnetko savun hajun, kuuletko liekkien ahnaan rätinän? Kuinka se nielee seiniä, kuinka se lähestyy mahtavalla, kaikkinielevällä voimalla? Tervetuloa Hagforsiin. Tervetuloa jo elämään elokuuta, jossa helle ei armoa anna. Eikä pyromaani. Sillä sellaisestahan tässä on oltava kyse, tahallaan sytytetystä palosta jossa kuolee paikkakunnan yksi kaunottarista. Kärventyneenä hän tosin ei enää ihmistä muistuta.

Sitten syttyy toinen palo.


Tuntuu lähinnä siltä kun aurinko menee pilveen, värit katoavat ja kaikesta tulee mustavalkoista, harmaan eri sävyjä. Mikään ei merkitse mitään, kun maailma näyttää siltä, ja se on ihan helvetin epämiellyttävää. En tiedä, miten jaksan elää tällaisessa maailmassa.



Tyttö lumisateessa tutustutti  meidät toimittaja Magdalena Hanssoniin ja poliisi Christer Berglundiin. Tutuksi tulivat myös Petra, Folke ja Urban. Unelias kesärauha on poliisien kohdalla muisto vain; millainen mielipuoli polttaa ihmisiä hengiltä? Johtolankoja ei juuri ole, eikä lisää tulevia uhreja tunnu yhdistävän yhtään mikään. Paikallisten keskuudessa leviää paniikki.


Tietysti Poika joka ei itke edustaa erittäin laadukasta trillerigenreä, mutta lukunautinnon vie huippuunsa itse päähenkilöt. Heidät tuodaan lähelle kaikkine inhimillisine ongelmineen mitä taidokkaimmalla tavalla. Ruotsalainen toimittaja/kirjailija Ninni Schulman näyttää kuinka kuvailla hahmojen arkea ja tunteita fantastisesti, käyttämättä siihen sivukaupalla tilaa. Poika joka ei itke on surullinen tarina, mutta sitä lukiessa tulee kodikas olo. Kuin räsymatot lattialla, tuulessa narulla paukkuvat pyyhkeet. Hiekka, joka rapisee lattialla uintieissun jäljiltä.

Tässä meillä on kuulkaas aivan täydellinen kesädekkari!



Et kuule kun lakkaan itkemästä.




keskiviikkona, toukokuuta 30, 2018

Yrsa Sigurdardóttir; Pyörre



Sogid 2015, suom.Tuula Tuuva ja Otava, 397s.



"Tämä on samaa käsialaa. Ei epäilystäkään. Kirjoittaja ei tunnu yrittäneen salata sitä." Grafologi katsoi näytöllä näkyviä suurennettuja kirjaimia.



Unohdetaan toviksi YA-kirjat, unohdetaan Suomen kirkkaana säkenöivä kesä ja matkustetaan jäätävään Reykjavikiin. Sen sijaan emme voi unohtaa koululaisten aikakapselia, joka kirjoitettiin vuosia sitten. Nyt nämä viattoman oloiset viestit on kaivettu esiin maasta, ja yksi poikkeaa massasta. Siinä ei maalailla tulevaisuuteen leijuautoja tai muuta vastaavaa, siinä piilee selkeä uhkaus. No, tämän kaiken voisi ohittaa olan kohtautuksella ellei poliisi tekisi samaan aikaan brutaalia löytöä. Lieteveden keskeltä, kylpypaljusta löytyvät irti raadellut kädet.

Paha vain, ettei kukaan ole ilmoittanut käsiään kadonneeksi.


Sitten hän oli sisällä. Siirtynyt auringosta pimeyteen. Häntä vastaan löyhähti tupakan ja jonkin happaman haju, joka sai hänet tahattomasti nyrpistämään nenäänsä. Tyttö sulki oven heidän perästään, ja niin pimeys muttui entistäkin mustemmaksi.



Luin viime kesänä islantilaiselta kirjailijalta Yrsa Sigurdardóttirilta ilmestyneen teoksen, Perimän. Jostain kumman syystä, tai no, syytän silloisista helteistä sumenneita aivojani, romaani jäi bloggaamatta. Täytyy myöntää, etten ollut aivan vakuuttunut.

Pyörteestä löytyvät kaikki jännityksen elementit, vieläpä erittäin puistattavat ja raa'at sellaiset. On kidutusta, on pedofiliaa, on kaltoin kohdeltuja lapsia. On varsinainen taistelupari, rikostutkija Huldar ja lastensuojelussa työskentelevä Freyja. Juoni itsessään punoutuu auki vasta viimeisillä sivuilla mistä annan suuren plussan. Silti tarinasta olisi saanut irti huimasti enemmän tiivistämällä sivumäärää. Hiuksien halkomista ehkä, mutta hidastempoisuudesta tulee miinusta. Uhreista ja heidän elämistään olisin niin mieluusti lukenut enemmän, päinvastoin kuin päähenkilöiden valtataistelusta.


Kuitenkin, Pyörre on haudanvakavalla tavalla uskottava teos.


Kauniita lapsia sinulle. Pidä heistä hyvä huoli. Joku voi pettää heidät, kuten etenkin sinä tiedät.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Luetut.net.


maanantaina, toukokuuta 28, 2018

Jenny Offill; Syvien pohdintojen jaosto


Dept. of Speculation 2014, suom.Marianna Kurtto ja Gummerus 2018, 237s.



Stoalaisilta lainattu ajatuskoe: jos olet kyllästynyt kaikkeen minkä omistat, kuvittele menettäneesi sen.



Pyytäessäni arvostelukappaletta yhdysvaltalaisen kirjailijan, Jenny Offillin läpimurtoteoksesta (kiitos kustantajalle!), en osannut odottaa oikein mitään. Ennakkoluulottomasti (minä?) päätin vain antaa valtaisasti kehutun romaanin viedä. Syvien pohdintojen jaoston lukeekin yhdeltä istumalta. Mutta se jättää aivoihin, tunteisiin poltinmerkkinsä, se kuiskuttelee jatkuvasti alitajunnassa ja saa lukijan tarttumaan kirjaan yhä uudelleen. Mitä sillä ja sillä sivulla sanottiinkaan...?

Romaanin luettuani olen jollain tapaa muuttunut. Olen puhdas.


Sinä iltana näin televisiossa tatuoinnin, jonka hankkimiseen toivoin elämäni minut oikeuttaneen. Jos olet välttynyt kärsimyksiltä, rakastu minuun. Venäläinen murhaaja oli kuitenkin ehtinyt ottaa sen ennen minua.



Juonellista tarinaa teos ei oikeastaan kerro, tai ainakin se kuljettaa sitä hämähäkin ohuin seitein. On nuori, rakastunut pari. On mies ja vaimo. On isä ja äiti. On pettäjä ja petetty. On hengityksen hauras onni. Oli.


Siispä vaimo syö pillereitä, jotka lääkäri on hänelle määrännyt. Hänen kätensä lakkaavat liihottamasta. Hän ei tunne enää yhtä voimakasta halua mennä kadulle makaamaan. Mutta hänen mielensä nyrjähtelee yhä. Kaupan parkkipaikalla, kahden kaupungin päässä hän painaa kasvonsa rattia vasten ja itkee kuin pelle.



Offillin mestarillisesta, kertakaikkiaan omalaatuisesta romaanista en tahdo sanoa tämän enempää. Kirja on rakenteeltaan uskomaton - hellän humoristinen ja melankolisen runollinen. Syvien pohdintojen jaosto on niitä teoksia, jotka täytyy itse kokea. Mielellään omistaa, sillä tähän voi aina palata löytäen yhä syvempiä tahoja. Antautukaa, rakkaani!



Koti on olemassa siksi, että sen avulla pidetään tietyt ihmiset sisäpuolella ja kaikki muut ulkopuolella. Kodilla on rajat. Mutta toisinaan naapurit, partiotytöt ja Jehovan todistajat ylittävät kotimme rajat. En koskaan innostu kuullessani ovikellon soivan. Ihmiset joista pidän eivät ilmoittaneet tulostaan niin.





torstaina, toukokuuta 24, 2018

Holly Bourne; Oonko ihan normaali?



Am I Normal Yet? 2015, suom. Kristiina Vaara ja Gummerus 2017, 412s.



Seuraavana vuonna minä sairastuin.
Sitten minä sairastuin pahemmin.
Sitten minä sairastuin pahemmin kuin pahemmin.


Mitä tarkoittaa olla normaali? Onko se abstrakti käsite, miten sen voi määritellä, onko sitä edes olemassa? Vaikka kirjailija Holly Bournen Normaali-trilogia (Luojan kiitos, näitä on lisää!) on suunnattu nuorille aikuisille, ei naisena oleminen liene sen helpompaa. Pohjimmiltaan. Eikö meissä kaikissa elä epävarmuus omasta itsestämme, voimmeko välttyä vertailulta? Puhumattakaan siitä, voimmeko käydä naisporukan kesken yhtä ainutta keskustelua jossa ei käsitellä miehiä. Hmm?

Oonko ihan normaali? kertoo 16-vuotiaasta Eviestä, OCD:n kanssa pitkällisen kamppailun käyneestä, ja urheana voittajana selviytyneestä teinitytöstä. Eviellä on nyt mahdollisuus aloittaa alusta puhtaalta pöydältä. Uudessa koulussa kukaan ei tiedä Evien taustoja eikä heidän tarvitsekaan tietää. Evie on valmis kokeilemaan jopa deittailua sillä... niinhän normaalit tekevät?


PAHA AJATUS

Minä koskin lehtiä. Lehtiä! Koira on voinut pissata niihin.


PAHA AJATUS

Hän ei suudellut minua, koska haisin koirankuselle joka oli tullut lehdistä.


Epäonnistuneet deitit kotibileissä ovat alkusoittoja tuleville pahoille ajatuksille. Evien suurin pelko on, että ongelmat palaavat. Että hän sekoaa jälleen. Piilottaakseen pikku hiljaa pintaan pulpahtavat pakko-oireet ihanan feministisiltä ystäviltään Lottielta ja Amberilta, huolehtivasta perheestä puhumattakaan, ottaa Evie avukseen salailun. Tämä on luonnollisesti tuhon tie.


Täytyy sanoa, että tykästyin ihan hirmuisesti niin Holly Bournen hauskan napakkaan tyyliin, kuin itse tarinaankin. Mieleltään sairaita ei säälitellä, päinvastoin, heitä kohdellaan ymmärtävällä lämmöllä. Mitä minulle on tapahtumassa? Ihastun näemmä entistä lujemmin YA-genreen?!


Huomion sananen: tämä bloggaja on nyt kesälomalla. Tarkoittaa sitä, että luen, kirjoitan lukemastani, mutta en ota paineita tekstin pituudesta/laadusta. Otetaan rennosti, annetaan aikaa auringolle ja hyville kirjoille.



Kuten sanoin aiemmin - me helvetti soikoon tiedämme sanat mielisairaudelle, mutta emme silti osaa kokea sympatiaa mielisairasta käytöstä kohtaan.


***


Teoksen ovat lukeneet ainakin Mai, Heidi P, Suketus.




lauantaina, toukokuuta 19, 2018

Pierre Lemaitre: Verihäät


Robe de marié 2009, suom. Kaila Holma ja Minerva 2018, 363s.



Olen peloissani. Kuolleet nousevat pintaan. Keskellä yötä. Saatan laskea ne yksi kerrallaan. Näen ne keskellä yötä istumassa pöydän ääressä, kylki kyljessä. Keskellä yötä.



Eikös se niin mennyt, haasteeseeni liittyen, että trillereitä saa lukea jos, kyseessä arvostelukappale...? Kun Pierre Lemaitren, nimenomaan kirjailijan, jota jossain määrin palvon, uusin putkahti postiluukusta, aloitin teoksen välittömästi. Tässä tarinassa häämekko tietää kuolemaa.


Tummasävyinen Verihäät on nopealukuinen ja äärettömän koukuttava romaani. Samalla se on nerokkaan yksinkertainen ja jäätävän vaikea. En muista milloin viimeksi kirja olisi tullut painajaisina uniini. Minäkin kuvittelin menettäneeni Sophien tavoin muistini, putoavani mielen mustiin aukkoihin. Verrattuna Alex -trilogiaan ja toisaalta viimeksi suomennettuun Silmukkaan, Verihäät sijoittuu brutaaliusasteikolla näiden kahden väliin. Alex ja seuraavat osat sisältävät fyysisiä kidutuskohtauksia. Silmukassa kiduttajana toimii syyllisyys, voi kuinka raskas taakka se voikaan olla. Verihäät puolestaan näyttää mitä tapahtuu, kun mielenterveys systemaattisesti murskataan.


Hänen sekoamiseensa meni vain kaksi vuotta, ja vain yksi yö, niin hänestä tuli rikollinen. Vain kaksi tuntia ja hänestä oli tullut etsintäkuulutettu nainen, jota pelot, epäilykset, valheet, huolet ja tyhjiin raukeavat suunnitelmat vainosivat.



Muistinmenetykset, katoilevat, ja mitä kummallisimmista paikoista löytyvät tavarat eivät ole mitään verrattuna hetkeen, jolloin Sophie Duguet havahtuu unesta vieressään kuollut kuusivuotias poika. Sophien hoitolapsi. Eikä nainen, tietenkään, muista mitään. Mieli on räjähdyspisteessä, todellisuuden rajat hapertuneet niin ohuiksi naruiksi, ettei niistä meinaa saada kiinni. Sophie sytyttää surun vallassa tupakan, sellaisen surun, jonka olemassa oloa ei voi edes kuvitella.

Ja niin Sophie pakenee. Vauhkon ja sekavan eläimen tavoin hän lähtee, vain vaivoin tässä hetkessä pysyen. Kuin ihmeen kaupalla tämä järkytyksestä suunniltaan oleva nainen saa luotua itselleen uuden identiteetin. Ulkonäön muuttamiseen tarvitaan sakset, hiusväri, meikkiä. Uusi aviomies kuolleen tilalle. Mutta voi Sophie, kunpa tietäisit, mikä sinua odottaa...


Turtumus kätkee sisäänsä jotakin muuta. Sophie erehtyy luulemaan niitä jälleen löydetyn mielenrauhan ensimmäisiksi merkeiksi, vaikka kyseessä ovat vain entistä rajumman masennuksen alkutahdit.



Verihäistä saa kirjoittaa kieli keskellä suuta, jottei tule paljastaneeksi liikaa. Ranskan suosituin dekkaristi ei tingi tasosta millin vertaa, hän pitää otteessaa, hän murtaa ja hän kokoaa. Suosittelen romaania erityisesti heille, jotka eivät perinteisistä dekkareista välitä.