Anna Ekberg; Uskottu nainen

Kærlighed for voksne 2017, suom. Katarina Luoma 2019, 416s

Christianin vapaa käsi pitää yhä tiukasti kiinni puhelimesta, valheen fyysisestä ilmentymästä. Kuka olisi uskonut? Että yhtenä kauniina päivänä valhe aineellistuisi suorakulmaiseksi muovista ja metallista valmistetuksi, kämmenelle mahtuvaksi esineeksi? 


Uskottomuudesta on kirjoitettu paljon, aivan syystä, sen tuhovoima riehuu yhä kahlitsemattomampana maailmalla. Meissä itsessämme. Enää harvat parit "ilmiöltä" säästyvät. Kuitenkin pseudonyymi Anna Ekberg, takanaan kaksi tanskalaista bestseller-kirjailijaa, onnistuu loihtimaan loimuavan tarinan, jonka loppuratkaisu jättää lukijan aivoihin poltinmerkin.

Uskottu nainen on tarina urallaan etenevästä Christianista ja oman uransa puolestaan uhranneesta Leonorasta. Nainen teki ratkaisunsa Johanin, jo aikuistuvan pojan sairastuttua vakavasti. Leonora vaihtoi viulun öihin poikansa sairasvuoteella, kuten jokainen vastuuntuntoinen äiti olisi varmasti hänen tilassaan tehnyt.

Mutta millaisen palkan nainen tästä saa?


Hän tuntee vihan vasta nyt. Pienet kekäleet, niiden hehkua on mahdotonta tukahduttaa. Hän ei ole enää koskaan iloinen. Siltä hänestä tuntuu. Se on hirveää. Hän ei voi tuntea näin lopunelämänsä ajan. Hän vihaa niin väkevästi nyt. Heitä, jotka ovat hänet tuhonneet. Christiania. Ja sitä naista. Eniten häntä.



Yölliset testiviestiäänet voivat kaataa monen ihmisen maailman. Sillä Christian, tuo arkielämäänsä kyllästynyt mies on rakastunut, hullaantunut, menettänyt melkein järkensä Zeniaan. Nuoreen, söpöiseen Zeniaan, joka painostaa nyt miestä jättämään perheensä. Jättääkö vai eikö jättää?


Viha velloo hänen kehossaan, voimattomuus, nöyryytys. Hän tahtoisi mieluiten vain kääntyä ympäri, jättää talo niille sijoilleen, lähettää viestin, että on lähtenyt töihin. Mutta hänen on vaihdettava vaatteet. Syvä hengenveto. Hän miettii miten hullua on yhtäkkiä asua talossa, jossa pelkää törmäävänsä omaan vaimoonsa. Tuntuu siltä kuin hulluus olisi muuttanut taloon. Ei, vaan häneen.


Vaikka naislukijana olenkin Leonoran puolella, tässä kirjassa ei ole "hyviksiä" eikä "pahiksia". Siitä suuren suuri plussa. Harmaalla alueella liikkuu pariskunnan molemmat osapuolet, ja kysymys kuuluukin kumpi lopulta jää henkiin. Leonoran silmille kun ei noin vain hypitä, ei ainakaan sen jälkeen kun nainen näki Zenian katseen...


Uskottu nainen on tavallaan kevyt, tavallaan raskas teos. Varsinainen The Juonenkäänne sai minut lopullisesti hullaantumaan romaaniin. Viihdyttävän viiltävää menoa raakoja jännäreitä kaihtaville lukijoille.



***


Teoksesta ovat bloganneet ainakin Mai/Sähkökäyrä ja Leena Lumi.

Antti Tuomainen; Pikku siperia

Like 2018, 295s.

Muistan iloisen kevätiltapäivän, kun pakkasimme pakettiauton ja lähdimme Helsingistä kohti Hurmevaaraa. Me sanoimme toisillemme, että tästä alkaa jälleen yksi yhteinen seikkailu. Me emme sanoneet toisillemme, että otetaanpa sohva ja lamppu ja kirjat ja pöytä ja ajetaanpa suoraan Helvettiin.



Mutta näinpä siinä kuitenkin käy, kun pastori Joel Huhta muuttaa vaimonsa Kristan kanssa Hurmevaaraan. Pienellä paikkakunnalla paistaa harvoin aurinko, mutta sitäkin enemmän pikku siperiaa riepottelee armoton pakkanen. Jo prologi tempaisee kyytiin sellaisella vauhdilla, että huulilla maistuu koskenkorva ja turvallinen kotisohvakin on lähteä lentoon... Mutta sitten jysähtää. Miten suurella mahdollisuudella meteoriitti ylipäätään putoaa juuri Hurmevaaraan, juuri kuskin paikalle?

Toisaalla uskonsa kanssa kamppaileva Joel joutuu kotioloissa kurimuksista pahimpaan; aina rakastava ja hellä vaimo on selkeästi käynyt vieraissa. Mustasukkaisuus. Siinä vasta tuhoava voima.


Mustasukkaisuus syövyttää minua. Se etenee kuin ruoste, puhkoo ja lävistää. Kun tuska yltyy suurimmilleen, minusta tuntuu että ainoa tapa selvitä on näytellä itseäni, asettua sivuun siitä mitä minussa tapahtuu. Tuntuu, että muuten hajoan kappaleiksi tai luhistun sisäänpäin.



Ja vain selvitäkseen jotenkuten epätietoisuuden leimaamasta järkytyksestä pappimme päättää ryhtyä vartioimaan sotilasmuseossa säilytettävää meteoriittiä. Kuohukoot paikkakuntalaiset kuinka, yövuorot ovat hänen. Jos Joel ei muuhun kykene, niin ainakin hän suojelee miljoonan euron hintaista kivenmurikkaa vaikka omalla hengellään!

Tällaisia tilanteita onkin luvassa lukuisia. Periaatteessa jokainen pienen kyläpahasen asukas voisi olla syyllinen. Koska meteoriitti lähtee pian tarkempiin tutkimuksiin, alkaa aika käymään vähiin. Yön pimeimpina tunteina ikkunat hajoilevat, sirpaleet rouskuvat kengän alla, nyt jos koskaan on aika toimia.



Kyllähän te tiedätte Antti Tuomaisen kuuluvan lempikirjailijoideni kärkikaartiin. Pikku siperia on jäätävällä huumorilla varustettu seikkailunomainen tarina, joka herättää ihanan vainoharhaisuuden tunteen. Pidin erityisesti siitä, kuinka alku ja loppu nivoutuivat yhteen. Ympyrä ikään kuin sulkeutui ja viimeisen sivun jälkeen en osannut muuta kuin hymyillä. Toistan ehkä itseäni, mutta Tuomainen kypsyy kirja kirjalta siihen tahtiin, että häneltä voimme odottaa vain kultaa. Tai meteoriitteja.



Yrittää voi, ajattelen.
Raja on vedettävä johonkin.
Se kulkee tässä, minussa.



***



Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirsin book club, Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön ja Tuijata.

Jenny Offill; Syvien pohdintojen jaosto

Dept. of Speculation 2014, suom.Marianna Kurtto ja Gummerus 2018, 237s.

Stoalaisilta lainattu ajatuskoe: jos olet kyllästynyt kaikkeen minkä omistat, kuvittele menettäneesi sen.



Pyytäessäni arvostelukappaletta yhdysvaltalaisen kirjailijan, Jenny Offillin läpimurtoteoksesta (kiitos kustantajalle!), en osannut odottaa oikein mitään. Ennakkoluulottomasti (minä?) päätin vain antaa valtaisasti kehutun romaanin viedä. Syvien pohdintojen jaoston lukeekin yhdeltä istumalta. Mutta se jättää aivoihin, tunteisiin poltinmerkkinsä, se kuiskuttelee jatkuvasti alitajunnassa ja saa lukijan tarttumaan kirjaan yhä uudelleen. Mitä sillä ja sillä sivulla sanottiinkaan...?

Romaanin luettuani olen jollain tapaa muuttunut. Olen puhdas.


Sinä iltana näin televisiossa tatuoinnin, jonka hankkimiseen toivoin elämäni minut oikeuttaneen. Jos olet välttynyt kärsimyksiltä, rakastu minuun. Venäläinen murhaaja oli kuitenkin ehtinyt ottaa sen ennen minua.



Juonellista tarinaa teos ei oikeastaan kerro, tai ainakin se kuljettaa sitä hämähäkin ohuin seitein. On nuori, rakastunut pari. On mies ja vaimo. On isä ja äiti. On pettäjä ja petetty. On hengityksen hauras onni. Oli.


Siispä vaimo syö pillereitä, jotka lääkäri on hänelle määrännyt. Hänen kätensä lakkaavat liihottamasta. Hän ei tunne enää yhtä voimakasta halua mennä kadulle makaamaan. Mutta hänen mielensä nyrjähtelee yhä. Kaupan parkkipaikalla, kahden kaupungin päässä hän painaa kasvonsa rattia vasten ja itkee kuin pelle.



Offillin mestarillisesta, kertakaikkiaan omalaatuisesta romaanista en tahdo sanoa tämän enempää. Kirja on rakenteeltaan uskomaton - hellän humoristinen ja melankolisen runollinen. Syvien pohdintojen jaosto on niitä teoksia, jotka täytyy itse kokea. Mielellään omistaa, sillä tähän voi aina palata löytäen yhä syvempiä tahoja. Antautukaa, rakkaani!



Koti on olemassa siksi, että sen avulla pidetään tietyt ihmiset sisäpuolella ja kaikki muut ulkopuolella. Kodilla on rajat. Mutta toisinaan naapurit, partiotytöt ja Jehovan todistajat ylittävät kotimme rajat. En koskaan innostu kuullessani ovikellon soivan. Ihmiset joista pidän eivät ilmoittaneet tulostaan niin.

Ayòbámi Adébáyò; Älä mene pois

Stay With Me 2018, suom.Heli Naski ja Atena 2018, 300s.

Miehellä voi olla monta vaimoa tai rakastajatarta, mutta lapsella vain yksi äiti.



Älä mene pois kuuluu jälleen niihin teoksiin, jotka olisin saattanut huoletta ohittaa ilman rakkaiden kirjabloggaajien suosituksia. Lapsettomuus tuntuu olevan nyt pinnalla, mutta verrattuna saman aiheen ympärillä pyörivään Vilpittömään sydämeen, tarina on täysin eri. Toki erilaisuutta korostaa se, että tällä kertaa liikumme tulikuumassa Nigeriassa, sen alati vaihtuvissa poliittisissa tuulissa ja lisääntyvässä väkivallassa. Nyt lapsettomuus tarkoittaa automaattisesti myös sitä, että ellei ensimmäinen vaimo tule raskaaksi, otetaan toinen. Ehkä vielä kolmas ja neljäskin. Mutta Akin nimenomaan vannoi Yejidelle haluavansa vain hänet ainokaisekseen.


Sitä paitsi, mitä rakkaudesta jäisi jäljelle ilman rajojen yli venytettyä totuutta, ilman noita parempia versioita itsestämme, joita esittelemme ainoina olemassaolevina?



Kampaajana toimiva Yejide on kipakka tapaus, hänen varpailleen ei niin vain astutakaan. Ja kuitenkin eräänä kohtalokkaana päivänä, vuosien lapsettomuuden jälkeen, tuo sinnikäs anoppi taloon Funmin. Tuon kauniin ja viattoman kieron kakkosvaimon, jonka Akin painostuksen alaisena on suostunut ottamaan. Täytyyhän perheeseen lapsia saada! Mikä Yejide luulee olevansa vastustaessaan suvun perintöä? Nainen, joka uskoo rakkauteen. Äitiyteen. Hänellä on nyt vain yksi päämäärä; tulla raskaaksi keinolla millä hyvänsä saadakseen Akin jälleen itselleen. Palatakseen luottamuksen ja hyväksynnän aikaan.


Katsellessani maitoläiskän leviämistä alaspäin tajusin, että maa oli juuri vedetty jalkojemme alta, me seisoimme ilmassa, eivätkä sanani kyenneet estämään meitä putoamasta kuiluun, joka oli juuri avautunut alapuolellemme.



Ayòbámi Adébáyò kirjoittaa viekkaan oivaltavasti traagisesta rakkaustarinasta vailla säälin häivääkään. Sen sijaan hän suhtautuu päähenkilöihinsä lempeällä huumorilla. Sivu sivulta juoni onnistuu yllättämään kuin parhain trilleri. Surullinen ja silti toiveikas sellainen. Vallan ihanaa lukea vaihteeksi jotain näin kevyen vakavaa!



Ystävä hyvä, me emme voi aina tietää tämän päivän perusteella, millainen huomisesta tulee.


***


Teoksen ovat lukeneet ainakin Omppu, Laura ja Anneli.

Anne Swärd; Vera

Vera 2017, suom Jaana Nikula ja Otava 2018, 377s.

Pelkäätkö sinä omaa lastasi? Miten monta kertaa näinkään kysymyksen Vannan silmissä. Pelkään. En. En tiedä. Tekee liian kipeää yrittää tuntea yhtään mitään.


Siinä missä edellinen lukemani, täysin eri tyylilajin teos kertoo sydämenmurskaajasta, sama aihe löytyy Verassa. Tämä tarina hajottaa lukijan pieniksi atomiksi, se on niin raastava ja epätoivoinen. Valintamme kun eivät aina määritä meitä, olosuhteet, selviytyminen silloinkin kun ei enää edes halua selvitä... Elämä pitää tiukasti otteessaan. Kaikesta huolimatta, myös Sandrinea.


Tein kaikkeni saadakseni elää. En ajatellut, että myöhemmin joutuisin elämään tekojeni kanssa.


1945 ja Ruotsi. Vuosiluku kertookin mitä aikaa eletään. Sodan seurauksia vatsassaan kantava nuori Sandrine istuu veneessä, jäähileitä silmäripsissään ja morsiuspuku yllään, lääkäri Ivan Ceder vierellään. Tuo outo pelastaja, tuo yläluokkaan kuuluva perheenjäsen, joka vihdoin viimein on päättänyt mennä naimisiin. Juuri Sandrinen kanssa, suvun kauhuksi ja myös helpotukseksi. Viimeinenkin veljeksistä on nyt naitettu nukkekotiin, jossa naruista vetelee vielä säätäkin kylmempi anoppi.


Minulla ei ole aavistustakaan mitä minulta odotetaan ja siksi yritän olla niin näkymätön kuin mahdollista. Tyynen pinnan alla kirkuu apina lähes mielipuolisuuteen asti. Hulluus ja tyyneys hallitsevat kumpikin omaa maailmaansa, mutta vain pinta saa näkyä.


Keskellä lumen saartamaa saaristohuvilaa, kesken omia häitään Sandrine sitten synnyttää pikkuruisen tytön. On Veran aika tulla maailmaan. Viattoman lapsen, joka on perinyt isänsä siniset silmät. Noihin silmiin pian lääketokkuraan vaivutettu päähenkilömme ei kykene katsomaan. Vera muistuttaa niin paljosta, sellaisesta jota ei kykene edes ajattelemaan. Mikään lääke ei turruta muistoja, mikään pilleri ei lopulta auta lapsen muodossa nenän edessä seisovan menneisyyden kohtaamisessa.



Täytyy myöntää, etten muista juurikaan vuosia sitten lukemastani kirjailija Anne Swärdin romaanista Kesällä kerran. Kuitenkin tavoitan samankaltaisen tunnelman, trillerimäisen tiheän kirjailijanäänen. Toisesta maailmansodasta olen lukenut paljon, en niinkään jälkiseurauksista. Ja nyt meillä on Swärdin aivan mahtava teos, joka ei todellakaan anna valmiita vastauksia. Paljon jää lukijan itsensä varaan tulkita erityisesti kirjan loppumetrejä, jotka tuntuivat tulevan liian aikaisin. Kuohuttava, korskea romaani, yksi vuoden parhaista!



Erästä luonnon arvoitusta kukaan ei voi selittää: miten meriheinä voi huljua painottomana vesimassojen valtavan paineen alla? Joskus kun en saanut unta, näin mielessäni kuvan painottomasta sargassolevästä, joka keinui meren pohjalla äärettömän pehmeästi. Ajattelin, että minusta on tultava samanlainen, painoton paineesta huolimatta. On vain huojuttava, tuntuipa se kuinka mahdottomalta tahansa.



***


Veran ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä/Mai Laakso.

Anna Ekberg; Salattu nainen

Den hemmelige kvinde 2016, suom. Katariina Luoma ja Minerva  2018, 421s.

- Sinun pitää kuunnella, kun kerron maailman ensimmäisen dekkarin juonesta, koska siinä piilee totuus, Joachim vastasi ja koki olevansa kuin vanha opettaja. - Tarina sisältää opetuksen, jonka Blicher haluaa antaa meille. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja totuus on aina toinen. Pidä varasi, ettei sinua vedetä muiden ihmisten kertomiin tarinoihin. Kertoja on usein hyvin epäluotettava.



Täytyy myöntää, että luettuani Salatun naisen heti Elena Ferranten romaanin jälkeen, minulla kesti päästä mukaan aivan toisenlaiseen kerrontaan. Löydettiinhän tämä lukija haaveilemasta Napolin kaduilta, ja tempaistiin rajusti keskelle räväkkäotteista toimintatrilleriä.

Näin käy myös teoksen päähenkilölle, Louiselle ja hänen avomiehelleen Joachimille. Seesteiset ajat pienellä Christiansönin saarella päättyvät kuin seinään. Louisen kahvilan ikkunoita hakkaa mielipuolisesti käyttäytyvä mieshenkilö, joka väittää Louisen olevan hänen kolme vuotta sitten kadonnut vaimonsa. Ja ei kuka tahansa kaduntallaaja, vaan peräti julkisuudesta tuttu yritysimperiumin perijätär, Helene Söderberg. Valitettavasti Louise itse ei muista moisesta mitään, vaikka myöntääkin menneisyytensä muistikuvien olevan hyvin hataria.

Mutta millainen nainen unohtaisi olevansa äiti? Dna-testit nimittäin vahvistavat miehen puheiden pitävän paikkaansa. Louise on Helene, Helene on rikas vaimo ja kahden lapsen äiti ja yritysjohtaja ja piinkova liikenainen ja jotain aivan muuta kuin Louise itse. Tuntematon, tunneköyhä nainen.

Selvittääkseen mitä kolme vuotta sitten oikein tapahtui, Louisen on astuttava Helenen saappaisiin. Hänen on otettava selvää siitä mikä sai aikaan totaalisen muistinmenetyksen, millainen kauhu, millainen trauma. Ehkä totuus voisi johdattaa naisen jälleen elämänsä rakkauden, Joachimin luokse.

Myös Joachim tekee tahollaan tutkimuksia. Jos ja kun Louise onkin Helene, mitä oikealle Louiselle sitten tapahtui? Kerronta vuorottelee näiden kahden välillä kieputellen, ravistellen, heittäen kasvoille aina vain uudenlaisia juonenkäänteitä.


Anna Ekberg nimen takana piileksii kaksi tanskalaista bestseller-dekkaristia (joista toisesta minulla on melko varma veikkaus...). Salattu nainen tarjoaa röyhkeän korskean toimintapaketin, jonka tarkoituksena on ennen kaikkea viihdyttää. Uskottavuudesta ei nyt kannata puhua, ei se toki kaikkien kirjojen kohdalla ole tarpeenkaan. Reiluun neljään sataan sivuun on onnistuttu kokoamaan melkoinen setti mitä pöyristyttävimpiä koukkuja. Mutta vaikka teksti alkuun vaikutti turhan pinnalliselta, sivujen myötä päähenkilöt saavat yllättäen syvyyttä. Inhimillisyyttä.

Rohkeasti kyytiin vain!




Kallo selviää paljosta. Sydämen kanssa on toisin, se ei selviä juuri mistään. Kahdesta naisesta toinen rakasti häntä liikaa ja toinen ei rakastanut tarpeeksi jäädäkseen. Herrajumala. Sitä luulisi, että hän kykenisi pääsemään asian yli. Mutta ei, sydän ei kestä juuri mitään, kalloa saa lyödä ja hakata - vaikka hän kuinka toivoisi, että asia olisi toisinpäin. Vahva sydän heikosta kallosta. Anytime.

Fiona Barton; Leski

The Widow 2016, suom. Pirkko Biström ja Bazar 2017, 367s. (ennakkokappale)

Yritän kovasti olla epäilemättä häntä, mutta joinakin päivinä, niin kuin tänään, se on hyvin vaikeaa. Alan kuvitella, mitä voisi tapahtua. Turha ajatella pahinta, minun isäni sanoo äidille kun äiti joutuu paniikkiin, mutta on vaikeaa olla ajattelematta. Vaikeaa, kun pahin on aivan lähellä. Oven takana.


Ensinnäkin, kiitos Bazarille mahtavasta joululahjasta! Sain nauttia Leskestä jo ennen sen varsinaista julkaisuajankohtaa, joka on tammikuussa. Leski on jälleen kerran uljas osoitus kirjallisuuden mahdista. Teos on niin polttavan hyvä, että minun on vaikea uskoa sitä esikoisromaaniksi.

Tarina sai syntynsä pitkään toimittajana työskennelleen Fiona Bartonin kiinnostuksesta hirmuisista rikoksista syytettyjen miesten vaimoja kohtaan. Millaista on elämä "hirviön" puolisona? Minkä verran he kumppaninsa teoista lopulta tietävät? Ja miksi niin monet vaikenevat?

Jean on juuri tällainen vaimo, sittemmin leski kun Glen menehtyy onnettomuudessa. Nyt Jean on vapaa miehensä kuristavasta otteesta. mutta onko hänellä vieläkään rohkeutta kertoa perimmäistä totuutta? Toimittajat ovat jo pitkään "majoittuneet" pariskunnan talon pihalle lööppien toivossa. Ovikello soi, postiluukku rämisee, ulos ei voi mennä. Mutta Jeanin pokka pitää. Uskollisesti tuo typerästi hymyilevä nainen seisoo miehensä rinnalla, oikeudessakin, silloinkin kun Gleniä syytetään pienen tytön katoamisesta...


 Olen yhtä syyllinen kuin hänkin. Tuntuu oudolta tietää salaisuus. Se painaa vatsassa kuin kivi, rusentaen sisälmyksiä ja tekee kuvottavan olon joka kerta kun ajattelen sitä. Ystäväni Lisa puhui raskaana olemisesta sillä lailla - lapsi työnsi kaiken tieltään. Valtasi hänen ruumiinsa. Minun salaisuuteni tekee samoin.


Samaan aikaan rikostutkijat paiskovat töitä todistaakseen miehen syyllisyyden. Lukija ei voi olla turhautumatta Bob Sparkesin rinnalla, tuon tapauksen riuduttaman komisarion, jolle pikku Bellasta tulee suorainen pakkomielle. Eikä hän ole ainoa.


Leski on huumaavan tunnepitoinen lukuelämys. Sitä lukee kuin transsissa niin monenlaisten tunteiden riipiessä rintaa. Alkuun Jeania on lähes mahdotonta ymmärtää, varsinkin kun hän käyttää miehensä toiminnasta nimitystä höpsötykset. Pettääkö nainen itseään näin taitavasti, kuinka pitkälle sokeus on omavalintaista? Toisaalta näin lähelle rikollisen sairasta mieltä harvoin pääsee. Katsellaanhan häntä vaimon rakastavilla silmillä.


"Katsotaanpa sitten uudestaan. Meiltä on varmaan jäänyt jotain huomaamatta."

Herman Koch: Pormestari

De Greppel 2016, suom. Mari Janatuinen ja Siltala 2017, 383s.

Sitä oli vaikea kuvitella, sillä Maarten van Hoogstratenia ei varsinaisesti tunnettu vitsiniekkana, mutta teoriassa se ei ollut täysin mahdotonta. Hän oli nähnyt vaivaa vaimoni eteen ja niin tehdessään ylittänyt itsensä. Hän oli kyennyt saamaan älykkään naisen nauramaan. Ei mikään vähäinen saavutus.


Ja tästä kaikki alkaa. Alkaa Amsterdamin pormestarin, Robert Walterin oma, henkilökohtainen piina, joka saa täysin naurettavat mittasuhteet. Pettämisessä itsessään, eikä siinä, että joutuu puolisonsa uskollisuutta epäilemään, ole mitään hauskaa. Mutta voi kuinka hykerryttävästi mestarikirjailija Herman Koch meitä vie! Pormestari on teos, jossa ei tapahdu oikeastaan mitään, ja silti sitä lukee kuin kuuminta psykologista trilleriä. Se menee ihmisyyden ytimiin. Se antaa nimen epämiellyttäville ja perin inhmillisille tunteille.



Niin minä katsoin vaimoni valokuvaa - ja tapahtui juuri se, mitä olin koko ajan pelännytkin, tapahtui jotakin peruuttamatonta ilman että minulla oli minkäänlaista otetta asiaan.



Voi Robert, sinäpä sen sanoit. Sinä herra pormestari, joka katsot toisia alaspäin varmana omasta erityislaatuisuudestasi, joudut yllättäen tilanteeseen, jota et enää hallitsekaan. Silloin se iskee, se alati piilossa vaaninut inhottava tunne; olet hukassa.

Rakastettu pormestari vaikuttaa perinteiseltä narsistilta, joka salaa kanssaihmisiltään on hyvin epävarma itsestään. Onko onnellinen avioliitto pelkkä kulissi? Pettääkö Sylvia miestään? Tuo kaunis nainen kaukaisesta maasta, sisämaasta, jonka nimeä ei voi edes mainita. Entä kuinka Robertin pitäisi suhtautua 94-vuotiaan isänsä ilmoitukseen eutanasiasta. Nyt isä ja äiti ovat päättäneet lähteä, nyt kun ovat vielä kiinni elämän syrjässä, juuri nyt on oikea hetki.

Mitä maailmankaikkeuteen jää, kun siitä riistetään Jumala. Ei mitään...


Suuria, suuria teemoja jälleen Kochilta. Vaikka romaanin alkupuoli tuntui jopa huvittavalta, jossain vaiheessa mukaan lukuelämykseen astui ahdistus. Robert Walter ei ole henkilö, johon lukija päätä pahkaa rakastuisi, päinvastoin. Kuitenkin hän on... no, inhimillinen. Eikä inhimillisyys useinkaan näyttäydy kovin sympaattisena.

Painavista aiheistaan huolimatta Pormestari on jännärimäisen nopealukuinen kirja. Se vaatii täyden huomiosi, mutta se osaa myös antaa. Leena Lumia lainaten; Miten ihmeessä Koch keksii tällaista? 



Todennäköisesti tunsin, että jäisin jostakin paitsi: se oli tunne, joka oli tuolloin seuranani ympäri vuorokauden. Melkoinen ero nykyiseen. Se on ehkä vanhenemisen suurin etu. Enää ei pelkää, että jää jostain paitsi. Tiedän, etten menetä mitään.


***

Katso myös Mummo matkalla ja Kirjasähkökäyrän arviot kirjasta.

S. K. Tremayne; Tulilapsi

The Fire Child 2015, suom. Jaana Iso-Markku ja Otava 2017, 365s.

Tämä talo kylmää minua. Sen kosteus hiipii luihin ja ytimiin ja hukuttaa minut pimeyteen. Minun on kohdattava David. Kaivettava esiin totuus kuin likainen musta tina kaivostunneleista. Ja kerrottava sitten hänelle oma totuuteni.


Tunnelit ulottuvat meren alle. En millään tahdo saada tätä ajatusta mielestäni. Tunnelit ulottuvat meren alle. Näin alkaa Jääkaksosten tekijän, salaperäisen kirjailijan S. K. Tremaynen odotettu uutuusteos. Tulilapsi on täällä!

Tunneleita pohdiskelee juuri valtavaan kartanoon muuttanut tuore rouva Kerthen. Rachel on päässyt vähän "parempiin naimisiin", komeasti harmaantuneen liikemiehen, Davidin myötä. Hän kuuluu nyt kaivostyössä rikastuneeseen, maineekkaaseen sukuun, hänestä on tullut kartanon toinen omistaja ja kauniin Jamien äitipuoli. Hyvästi lontoon kadut ja keskinkertainen elämä.

Mutta onni alkaa tietysti rispaantumaan. Kuinka monta huonetta talosta löytyykään? Entä käytöstä poistetusta kellarikerroksesta? Täydellinen eristäytyneisyys, maisemassa kohoavat kaivokset alkavat pian ahdistaa nuorta vaimoa.


Tämä on mielen valoa



Perinteisen goottilaisen kartanoromaanin hengessä siis mennään. On valtava, romanttisesti rappeutunut sukukartano täynnä loppumattomia käytäviä. Omituisesti käyttäytyvä nukenkasvoinen lapsi, joka Rachellin muuton jälkeen alkaa oirehtimaan. Davidin pari vuotta sitten kuollut sulokas vaimo, joka tuntuu vielä kuolleenakin painostavana uhkana. Kuten Jamie toteaa; äiti on tulossa takaisin...


Meteorologit suorastaan herkuttelevat tällä mahdollisuudella: ihmiset rakastavat huonoa säätä, yhtä paljon kuin he rakastavat murhamysteerejä. Carnhallow'ssa murhamysteeri on kuitenkin todellinen. Se on minun elämääni. Mysteeri, joka minun täytyy selvittää. Ja nopeasti.


Murhamysteeri tai ei, totta on kuitenkin Kerthenien verinen historia. Juuri he perustivat tuhat vuotta sitten kaivokset. Toki tämä kyläläisiä työllisti, mutta millä tavalla. Miehet lähetettiin maanalaisiin tunneleihin louhimaan vain kynttilän liekki valonaan. Samaan aikaan kun vauras suku herkutteli lounaalla, kuoli syvällä heidän alapuolellaan kaivosmiehiä jos jonkinmoisiin onnettomuuksiin. Elleivät sitten saaneet työbonuksena myrkytystä.


Tulilapsi on omistettu kirjailijan cornwallilaisille esi-isille, joihin kuului myös kaivosmiehiä. Teos poikkeaa juuri tältä osin pehmokauhusta; siitä löytyy verevä, aito sormenjälki. Ehkä hiilen mustaama. Etukäteen jännitin, saako näin perinteisestä juonimateriaalista louhittua mitään uutta. S. K. Tremayne osaa onneksi yllättää. Hän ei mene siitä, mistä aita on matalin, vaan taituroi oikeasti pelottavan, kihisevän kiehtovan tarinan Rachellista ja hänen pienestä poikapuolestaan.

Viileän viihdyttävä Tulilapsi sopii erityisesti heille, jotka laskevat öitä jouluun...



En tiedä paljoa Sylvia Plathista, tai runoudesta ylipäätäänsä. Romaanit ovat enemmän minun mieleeni, ne tarjoavat pakotien, kun elämä käy kestämättömäksi.

Liane Moriarty; Tavalliset pikku pihajuhlat

Truly Madly Guilty 2016, suom. Helene Bützow ja WSOY 2017, 464s.

"Älä taistele paniikkia vastaan. Kohtaa se. Leiju sen läpi", oli psykologi sanonut.

Erikan psykologi oli harvinaisen hyvä, jokaisen sentin arvoinen, mutta Herra Jumala, miten ihminen saattoi leijua, kun missään ei ollut tilaa, mihinkään ei mahtunut, ei ylös eikä alas, kun ei voinut ottaa askeltakaan ilman, että jalkojen alla oli lahoavaa kamaa, pehmeää kuin sieni.


Liane Moriarty, tuo australialainen napakka sanainen nainen on yksi niistä harvoista "kevyemmän sarjan" kirjailijoista, joita tämä bloggari seuraa. Ja tulee seuraamaan. Liane ei petä! Hänen kirjansa sisältävät arkisuudessaan helposti lähestyttäviä havaintoja avioliitosta, perheestä, kuitenkin ladattuna sähkön lailla ritisevällä jännityksellä. Jotain tapahtuu aina. On tapahtunut. Se jokin selviää lukijalle sitten vasta kirjan loppumetreillä.

Niin myös Tavallisissa pikku pihajuhlissa. Kolme pariskuntaa, kahdella heistä lapsia, istuvat iltaa grillibileiden merkeissä. Ruoka on hyvää, juomaa riittävästi. Clementine ja Sam, Vid ja Tiffany, Erika ja Oliver. Siinä missä toisilla juttu lentää tunnelman kohotessa aina vain kiihkeämmäksi, kokevat toiset viiltävää ulkopuolisuutta. Kun huomio herpaantuu hetkeksi, kun silmät etsiytyvät silmiin, tapahtuu sittenkin se pahin.


Numero neljä, ehkä kaikkein hallitsevimpia olivat syyllisyyden ja kauhun tunteet siitä, mitä grillijuhlilla oli tapahtunut. Ne olivat kuin painajaisen muisto, niitä ei saanut mielestä. 


Seuraamme boheemia elämää viettävän sellistin, Clementinen ja hänen valjun varovaisen lapsuudenystävänsä Erikan elämää grillijuhlien jälkeen. Sirpaleiden kokoamista, seurauksista vastuunottamista. Tai vastuusta pakenemista. Kaunotar Tiffany puolestaan kamppailee esiteini-ikäisen tyttärensä aina vain sulkeutuneemman käytöksen kanssa. Ja avioliitot, ne nitisevät liitoksissaan...


Ystävyys, rakkaus, vanhemmuus, siinä näitä ikiaikaisia teemoja, joita Moriarty käsittelee ihmeen raikkaasti. Hänen huumorinsa kumpuaa arjen ironiasta, se on älykästä hymähtelyä lukijalle itselleen. Noinhan se juuri menee. Tuommoista se välillä on. Toisaalta juonen purevat käänteet keikauttavat laudan välillä aidon trillerin puolelle.

Jälleen kirja, jota voin suositella viiltävän viihteen ystäville!



"Se on sukka", Holly sanoi

Sam aivasti. "Niinpä näyttää olevan." Hän hieroi kyykyssä olkapäitään. "Puolet elämästämme kuluu tavaroiden etsimiseen. Meidän pitäisi kehittää paremmat systeemit. Paremmat käytännöt. Siihen on varmasti jokin appi. Missä kamamme ovat -sovellus."


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja mirzu.

Jessie Burton; Nukkekaappi

The Miniaturist 2014, suom. Markku Päkkilä ja Otava 2017, 430s. (ennakkokappale)

Nella on hyvillään ettei ole enää Assendelftissä - se on myönnettävä - mutta enää hänellä ei ole kotia missään, ei siellä peltojen keskellä eikä täällä kanavien varressa. Tuntuu kuin hän olisi karilla jossakin avioliiton ihanteiden ja todellisuuden välissä, mistä kaunis mutta hyödytön kaappi on puistattava muistutus.


Luettuani Otavan kevätkatalogista esittelyn lontoolaisen kirjailijan ja näyttelijän, Jessie Burtonin esikoisromaanista, sain suorastaan vilunväreitä. Jo kannet, jo nimi herättivät alkukantaista, ihailun sekaista pelkoa. Myönnän kärsiväni jonkin asteisesta nukkekammosta. Ja nyt joku ihana sukulaissielu on kirjoittanut aiheeseen liittyvän romaanin! Vieläpä kiehtovasti menneisyyteen sijoittuvan, teoksen, jossa käsitellään avioliittoa ja naiseutta pienellä ripauksella mystiikkaa... Ah, tämähän on kuin minua varten kirjoitettu!

Köyhtyneen maalaisperheen tytär Nella on menossa naimisiin. Mitä muutakaan hän voisi, avioliittohan on hyvän elämän edellytys, suorastaan pakko, kun eletään vuotta 1686 Amsterdamissa. Mies on Nellalle täysin vieras, häätkin vain hätäisesti huitaistu toimitus, jotka piti saada pian pois alta.

Johannes Brandt, hyvin kiireinen kauppias, kuten Nella saa huomata, ei ole edes vastassa juuri valtavaan kartanoon saapunutta nuorikkoaan. Ovella odottaa aviomiehen nuiva sisko, kahden talon palvelijan kanssa.

Kun kylän muusikot lauloivat rakkaudesta, todellisuudessa he lauloivat tunnekuohuun kätkeytyvästä tuskasta. Aito rakkaus oli mahassa versova kukka, sen puhkeavat terälehdet. Rakkauden takia rakastunut pani alttiiksi kaiken - se oli ihanaa, mutta siihen liittyi aina pisara kauhua.


Kun Johannes viimein suvaitsee saapua paikalle, hän tarjoaa vaimolleen itsensä sijasta nukkekaappia. Mitä ihmettä! Täysin lapsenako mies Nellaa pitää? Kaappi sekä kiehtoo, että hirvittää tuoretta, ja edelleen koskematonta vaimoa. Kuinka taiten se onkaan tehty, kuinka kallis, kuinka täydellinen kopio hänen uudesta kodistaan...

Mutta öisin talo kuiskii tarkoin vaiettuja salaisuuksiaan, portaat narahtelevat, kulman takana vilahtaa varjo. Kuka on tuo merkillinen miniatyristi, joka vetelee päähenkilöitä lähettämiensä esineiden avulla, kuin marionetteja naruista?


Tapaamme vielä jonakin päivänä, te ja minä. Vaadin sitä. Olen varma, että niin tapahtuu. Minusta tuntuu, että te olette kirkas tähti, joka opastaa minua, mutta toivoani varjostaa pelko, ettei teidän valonne olekaan suopea.



Nukkekaappi on verkalleen etenevä, mysteerejään viimeiseen asti piilotteleva trillerimäinen tarina kartanon pienestä, ja hyvin erikoisesta perheestä. Minut se nappasi taikapiiriinsä välittömästi, salamarakastuin, ja melkein itkin, kun jouduin teoksen loppuessa jo ystäviksi kokemistani päähenkilöistä luopumaan. Tuonne kanaalien rannoille olisin tahtonut jäädä vielä toviksi. Jatkaa kuljeskelua huoneesta toiseen, kuinka paljon niitä onkaan, varmistaakseni talonväen pärjäävän.

Huh, mikä kirjavuosi tästä tuleekaan!


JOKAINEN NAINEN ON
TULEVAISUUTENSA ARKKITEHTI

Håkan Nesser; Carmine Streetin sokeat

Maskarna på Carmine Street 2009, suom. Aleksi Milanoff ja Tammi 2016, 292s.

Sarah oli onnellinen lapsi. Uskallan väittää niin, ja samaan aikaan kun kirjoitan tämän, ikkunaan pöytäni yläpuolelle tömähtää jotakin - lintu tai pallokentältä karannut pallo, vaikea sanoa, mitään jälkeä ei näy - kohotan katseeni ja lasken sen taas; tuijotan neljän sanan lausetta, jonka äsken muotoilin, ja kavahdan valitsemaani aikamuotoa ja sitä miten automaattisesti käytin sitä.
Sarah oli onnellinen lapsi.


Håkan Nesser, sinä monen rakkaan lukijakollegani ylistämä ruotsalainen kirjailija, joka aiemmin olet ikään kuin luisunut käsistäni. Eipä sillä, että olisin aiemmin yrittänyt teoksiisi tutustuakaan. Ja kun Carmine Streetin sokeat alkoi vilahdella yhä useammin blogeissa suoran suitsutuksen saattelemana, en voinut enää kaunisnimiseen uutuusromaanisi olla tarttumatta.

Niinhän siinä sitten kävi, että se oli ainakin minun osaltani, rakkautta ensisilmäyksellä. Melankolisen rauhallisesti, ja ah niin viisaasti kerrot tarinan syvältäviiltävästä surusta. Kivusta, jota ei räiskitä silmille, vaan joka matelee rivien väleissä niin pakahduttavana, kuin se vain voi lapsensa kadottaneella isällä ilmetä.

Kyllä, katoamistapaus meillä taas tässä, mutta siinä missä aiemmin äimistelemäni Kadonneet hiipui epävarmuuden sokkeloihin, osaa Nesser tuoda tarinansa tuoreesti. Kirja ei pidä sisällään yhtään sanaa, jota ei olisi tarkoin harkittu. Lähes runollinen Carmine Streetin sokea kosiskelee onnistuneesti myös maagista realismia.


Sillä vaikka hiljaisuus voi olla merkki yhteisymmärryksestä, se voi kätkeä sisäänsä muutakin. Esimerkiksi vastakohtansa, ja siirtyminen rajan toiselle puolelle voi tapahtua niin hienovaraisesti, että sitä ei ehdi tajuta ennen kuin on jo liian myöhäistä ja huomaa yhtäkkiä olevansa vihollismaalla.


Avioliittoromaaninakin kirjan voi lukea, mikä suhteen riipisi rikki pahemmin kuin oman tyttären katoaminen, varsinkin kun vain toinen vanhemmista oli tapausta ikkunasta todistamassa. Erik Steinbeck, kirjailija ja tarinankertoja. Neljävuotiaana kadonneen Sarahin isä.

Taiteilijavaimo Winnie käsittelee suruaan maalaamisen ja vaikenemisen kautta. Lisäksi hän uskoo vakaasti Sarahin olevan elossa. Mikä on se hirvittävä salaisuus, jota Winnie kantaa mukanaan?

Lukujuhlaa, toteaa takakannessa Gefle Dagblad ja näihin sanoihin yhdyn minäkin. Myönnän myös hakeneeni heti kirjastosta lisää Nesseriä...



Näen unissani juuri niin kuin näin hänet todellisuudessa ja ajattelen samalla, mitä ajattelin silloin.
Hetki on jo ohi.
En ehtinyt vangita sitä.
En ikinä ehdi vangita mitään.
Kaikki se, mitä näemme ja ihmettelemme ja mihin rakastumme, on jo tapahtunut. Hetki on jo häipymässä, lopullisesti ja peruuttamattomasti.


***

Ja täällä ne lupaamani muut blogiarviot; Leena Lumi, Krista, Susa, Anneli, Mummo matkalla.

Karin Slaughter; Kaunokaiset

Pretty Girls 2015, suom. Pirjo Ruti ja HarperCrime 2016, 463s.

On asioita, joita ei saa koskaan pois mielestä.

Claire on kaunis nainen, joka omistaa niin luksusluokan talon, etten jaksanut uskoa moisia olevan olemassakaan. Upporikkaan aviomiehen, hiukan nörtähtävän Paulin, joka palvoo vaimoaan sivustaseuraajien mielestä ehkä liiankin omistautuneesti. Mutta vuodet ovat vierineet, liitto on kestänyt rakkauden täyteisenä.

Nyt Clairen satumainen elämä on kuitenkin saanut totaalisen käänteen. Paul kuolee eräällä sivukujalla, erään satunnaisen ryöstelijän puukotuksen uhrina vaimonsa käsivarsille. Surunmurtama Claire! Jo toisen kerran hän menettää karmealla tavalla omaisensa, ensin sisko, joka katosi vuosia sitten ja nyt Paul... Jonka tietokoneen nainen tietysti avaa. Eräät kansiot. Ja siinä samalla avautuvat helvetin portit.


"Minulla ei ole lapsia. Minulla ei ole oikeastaan ole ystäviä. Kissakin on kuollut. Minä omistan talon, johon en halua palata. Ginny-mummoa varten on hoivarahasto. Äiti selviää, koska hän selviää aina. Paul oli minun mieheni. Minä en voi vain jättää asiaa sikseen. Minun on saatava tietää. Elämässäni ei ole jäljellä mitään muuta kuin totuuden löytäminen."


Samoihin aikoihin media rummuttaa jälleen kerran yhden nuoren kaunokaisen katoamistapausta - kuusitoistavuotias. Valkoinen. Keskiluokkaa. Hyvin kaunis. Kukaan ei tuntunut olevan yhtä kauhuissaan silloin, kun kadoksissa oli ruma nainen.

Clairen jo parantunut, jäljellä oleva narkkarisisko Lydia, Lydia joka mussuttaa surutta sipsejä ja hoitaa työkseen koirien turkkeja, päättää tehdä tarpeensa Paulin haudalle. Naiset tapaavat vuosien eron jälkeen toisen ollessa housut kintuissa. Mutta nyt he lyöttäytyvät yhteen kaivaakseen esiin Paulin äärimmäiset salaisuudet.


Karin Slaughter. Olet palannut Kaunokaisten myötä jälleen asian ytimeen, sille alueelle, joka on juuri sinulle ominta. Naisten puolustamiseen. Uhrien esiin noustamiseen massan seasta. Brutaaliin tarinaan, jossa lukijakin saa väistellä veitsen iskuja. Tulla tahrituksi, pyyhkiä veriroiskeita vaatteiltaan. Tulla vapautetuksi. Kukaan ei kirjoita kuten sinä, rakas Slaughter, ja Gillian Flynnin sanoihin yhtyen, seuraisin sinua minne tahansa.


... Jos nainen torjuu miehen, nainen menee kotiin itkemään pariksi päivää, mutta jos nainen torjuu miehen, mies voi raiskata ja tappaa hänet.

***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjavaras Rene, Ulla, Mai, Luetut.net, Kirjat kertovat, Kirjakirppu.

 

Liane Moriarty; Nainen joka unohti

What Alice Forgot 2010, suom. Helene Bützow ja WSOY 2016, 495s.

"Mitähän me kaikki teemme kymmenen vuoden päästä", Gina sanoi.
"Olemme hiukan harmaampia, lihavampia ja ryppyisempiä", Nick oli sanonut.


Olisi vaikea keksiä sopivampaa teosta josta postata näin ystävänpäivänaattona, kuin Liane Moriartyn, tuon lähes neron huumorintajun omaavan australialaisen kirjailijattaren uusimmainen. Nainen joka unohti.

Kannessa on teemaan sopiva sydän, kyllä, mutta myös itse tarina sisältää hykerryttävän napakan juonen. On hattaramaista romantiikkaa maustettuna turkinpippureilla. On lämpöä, ystävyyttä - hämmennystä, pelkoa. On Alice, joka kaatuu aerobic-tunnilla iskien päänsä niin pahasti, että hups, hetkessä katoaa kymmenen vuotta, ja naisparka kuvittelee elävänsä vielä vuodessa 1998, olevansa 29-vuotias, eikä suinkaan pian neljääkymmentä lähestyvä keski-ikäinen nainen (mahtaisi olla melkoinen järkytys itse kullekin).

Ja kymmenessä vuodessahan ehtii tapahtua melkoisesti asioita. Mieleltään nuori Alice, leikisti esikoistaan odottava, kultaisennoutajan (miellyttämisenhaluinen, hiukan yksinkertainen) luonteen omaava Alice tajuaa sairaalassa olevansa jo kolmen lapsen äiti. Mikä sokki olla muistamatta omia lapsiaan! Muutenkin ihmiset suhtautuvat kumman nuivasti ahdistavassa tilanteessa olevaan naiseen. Jopa oma rakas sisko vaikuttaa emotionaalisesti etäiseltä. Mutta mikä pahinta, Alicelle alkaa hiljalleen valjeta, että hän on eroamassa rakkaasta miehestään:


Alice pyysi: "Ole kiltti ja sano, ettei se ole totta. Siis se Nickin juttu."
"Voi, Alice."
"Mutta minä rakastan Nickiä. Rakastan häntä todella. Valtavasti."
"Rakastit häntä joskus."


Voi, Alice, todella! Sinulla on pitkä tie kuljettavana kuvitteelisista ajatuksenpätkistä aitoihin muistoihisi. Nyt kaikki on toisin. Sinusta on tullut äiti. Lauhkeasta lampaasta leijonaemo, joka osallistuu maanisella raivolla koulun tempauksiin. Suhtautuu elämään muutenkin vastaansanomattoman napakasti. Poissa ovat ylimääräiset kilot, nyt sinä treenaat liikaakin. Sinulla on kiire, kiire, kiire. Mitä vuosien aikana oikein on tapahtunut? Kuinka Alicesta tuli Alice?

Kaiken taustalla kummitelee vielä tapaus, josta läheiset vaivautuneina vaikenevat. Tapauksella, itse asiassa naisella on nimikin, Gina...

Aiemmin suomennetut Moriartyt ovat taanneet hersyviä hetkiä fiksun naiskirjallisuuden parissa. Nainen joka unohti jatkaa samaa, laadukkaan nautinnollista linjaa. Tätä kehtaa suositella, suurella sydämellä.



Avioliitto on koettelemus.
Joseph Campbell

***

Romaanista ovat ehtineet blogata jo Kulttuuri kukoistaa, Sallan lukupäiväkirja, Kirjakaapin kummitus ja kirjakirppu. 

Renée Knight; Kenenkään ei pitänyt tietää

Disclaimer 2015, suom. Arto Schroderus ja Otava 2015, 319s. (ennakkokappale)

Tämä on henkilökohtaista. Hän tarkistaa, onko arvioita julkaistu. Ei ole, ainuttakaan. Ehkä hän on ainoa, joka on lukenut kirjan. Ja vaikka muitakin lukijoita tulisi, he eivät saisi koskaan selville, että hän on nainen kirjan sivuilta. Mutta joku on saanut sen selville. Joku tietää.
Miten helvetissä kirja on päätynyt hänen kotiinsa?


Psykologisen trillerin lukeminen on minulle kuin kotiinpaluu, paluu suloiselle mukavuusalueelleni, jossa uskallan jo kirjan kansien perusteella heittää kaiken epäröinnin mielestäni -uskallan heittäytyä. Eihän kertomus naisesta, joka lukee kirjaa, ja tajuaa sen kertovan hänestä itsestään, hänen yhdestä, hirveästä salaisuudestaan, voi olla mitään muuta kuin nautintoa meille lukijoille.

Lontoolainen Renée Knight polkaisee kirjallisen uransa käyntiin timantin lujalla tyylillä. Hänen tekstinsä ei hoipertele, poikkea sivupoluille, hänellä on tarina kerrottavanaan ja hän kertoo sen. Kenenkään ei pitänyt tietää. Ja tietää kuitenkin.

Romaanimme päähenkilö, dokumenttialalla työskentelevä uranainen Catherine, on jo vuosia sitten rakentanut sielunsa ympärille piinkovan kuoren. Ihmiset näkevät hänessä työlleen ja perheelleen omistautuneen keski-ikäisen kaunottaren, mutta pinnan alla Catherine kantaa riipivää salaisuutta. Salaisuutta, joka nakertaa naisen suhdetta teini-ikäiseen poikaansa, ja mutkien kautta myös rakkaaseen aviomieheensä. Sillä voiko liitto, jossa toiselle ei kerrota sitä kaikkein hirveintä, kuitenkaan elää ja hengittää.

Kauhu alkaa niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin kirjan lukemisesta. Hän ei edes tiedä, kuinka teos yöpöydälle on päätynyt. Teos on jätettävä kesken. Haukottava henkeä. Menetettävä yöunet. Mielenrauha. Sillä kirja kertoo hänestä itsestään. Kuka Vieras mies -romaanin on kirjoittanut? Kuinka kukaan voi tietää, mitä tapahtui niin monia vuosia sitten? Hänenhän pitäisi olla jo kuollut...

Catherinen on selvitettävä salaperäisen kirjan salaisuus. Itsensä tähden. Perheensä tähden.


En tiedä olenkohan lukenut jo liikaakin tämän kaltaisia kirjoja, sillä loppuratkaisu ei tullut minulle yllätyksenä. Aloin aavistella pahinta onneksi vasta hieman ennen kuin kaikki paljastui. Eikä tämä lukunautintoa pilannut, päinvastoin. Haluan ehdottomasti lukea lisää Knightiä. Naisella on kaikki mahdollisuudet kohota uudeksi Karin Fossumiksi!


Nancyn käsikirjoitus myllersi mielessäni, ravisteli minua ja sytytti minuun jälleen jonkinmoisen elämänhalun. Se muistutti minua asiasta, josta olimme aina olleet Nancyn kanssa yhtä mieltä: kaunokirjallisuus on paras tapa selvittää päänsä.

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Susa , Lukuneuvoja ja Krista.

John Williams; Stoner

Stoner 1965, suom.Ilkka Rekiaro ja Bazar 2015, 306s.

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.


Olen hämmentyneenä seurannut Stonerin ympärillä käytävää yhä kiivaampaa pöhinää. Mitä niin taianomaista, niin sydämeenkäyvän lumoavaa voisi olla melko tylsän kannen takana, melko tavanomaiselta kuulostavan tarinan perukoilla?

Tietysti uteliaisuuteni heräsi, tietysti minun oli otettava selvää salaperäisen mystisestä Stonerista. Kirjan nimi itsessään läjähtää kasvoille kuin kivi. Kuitenkaan romaanissa ei ole yhtään kylmyyttä. Tarina on kerrottu niin avoimen rehellisesti, niin surumielisen lämpimästi, ettei sen parissa voinut olla itkemättä. Hitaasti mutta päättäväisesti John Williams kietoi myös minut mukaansa kertomukseen, joka on

William Stonerin.

Keskilännessä Yhdysvalloissa kasvaa köyhä maatalon poika, joka ajautuu kuin vahingossa yliopistoon. Siihen astisessa elämässään William on elänyt vain loputtomalle puurtamiselle, unettavalle työnteolle vailla sen kummempia odotuksia tai unelmia. Mutta kun hän ensimmäisen kerran näkee kampuksen, nuori mies kokee lähes yliluonnollista rauhaa. Turvaa. Tämä on hänen paikkansa. Hänen maailmansa. Ja niin se tulee olemaankin, kuolemaan saakka.

Mutta turvallisuuden tunne ei jää ainoaksi häkellyttäväksi kokemukseksi, on tulossa vielä jotain suurempaa. William rakastuu. Palavasti. Lopullisesti. Hän rakastuu kirjallisuuteen (ja saa näin ollen lukijansa polvilleen). Williamista tulee opettaja. Hän avioituu kauniin, yläluokkaisen naisen kanssa (josta puolestaan tulee lukijan inhokki). Voi Edith, mitä taakkaa kannatkaan ohuilla hartioillasi. Voi Edith minkä teet, kun avioidut Williamin kanssa vailla rakkautta. Avioliitosta tulee pitkän, kylmän kauden jälkeen naisen johtama sotatanner, kun pari saa yhteisen lapsen, pienen tyttären.

Sitä jäin näin jälkikäteen miettimään, yrittikö Edith koskaan. Siitä olen varma, että William teki kaikkensa todella estyneen vaimonsa eteen (vai olenko kenties puolueellinen?), kunnes väsyi. Onneksi miehellä on koko ajan työnsä. Kirjat.

Valitettavasti vastoinkäymiset eivät rajoitu vain pilalle meneeseen avioliittoon, myös työssään mies saa riesakseen vihollisen, joka tekee kaikkensa estääkseen Williamin edistymisen urallaan.

Vasta vanhempana hän tapaa elämänsä rakkauden, aloittaa avioliiton ulkopuolisen suhteen huomattavasti nuoremman naisen kanssa. Vaikka näiden kahden aika on rajallinen, olen sydämestäni onnellinen siitä, että sentään tämän, tällaisen yhteyden ja intohimon kirjailija henkilölleen (jota minun on äärettömän vaikea mieltää fiktiiviseksi) suo.

Stonerin kieli on pelkistetyn rauhallista, mutta niin viisaan oivaltavaa, että luin kirjaa hitaasti, pysähtyen usein nauttimaan lauseista kuten:

Koska odottaisit aina maailman olevan jotain, mitä se ei halua olla.

Ja minä tunsin, tunnen edelleen. Tunnen Williamin pettymykset ja tuskat, hiljaisen tyytymisen oloihinsa, elämään, josta muodostuu erilaista, kuin hän kuvitteli, mutta kuitenkin se on elämää. Elämää itseään.

Kuten huomaatte, jään kuin polvilleni Stonerin muiston eteen. Hyvin harvoin tässä iässä enää rakastuu yhtä palavasti kirjan päähenkilöön, kirjaan itseensä, Ja siinä sivussa peilaa myös omaa elämäänsä. Näin surullistako se on, tulee olemaan meillä kaikilla?

Kuitenkin, mahduttaen mukaansa ne onnen hetket, ne niin pakahduttavat, ne kauniit jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.


Katherine nauroi ilahtuneesti. "Säädyllinen tosiaan!" Hän vakavoitui hieman ja hymyili muistellessaan. "Niin minäkin taisin luulla. Voi kuinka säädyllisinä me itseämme pidämmekään, kun meillä ei ole mitään syytä olla säädyttömiä! Vasta rakastuttuaan ihminen oivaltaa itsestään jotain.

***

Romaanin ovat lukeneet, syystäkin monet kanssabloggaajani. Linkitän nyt Leena Lumin arvion, josta pääsette eteenpäin. Leena lupasi kirjan pelastavan minut ja niin se tekikin, niin se todella tekikin...

David Vann; Kylmä saari

Caribou Island 2011, suom. Irmeli Ruuska ja WSOY 2014, 328s.

Hyvä kotihan tämä on ollut. Mutta isäsi haluaa jättää minut ja ensimmäinen askel on muutto saareen. Jotta tuntuisi, että hän on yrittänyt.
Äiti, tuo ei pidä paikkaansa.
Meillä kaikilla on sääntömme, Rhoda. Ja isälläsi tärkein sääntö on, ettei hän saa näyttää koskaan roistolta.


Kylmä saari on teos, jota lukiessa tavoistani poiketen en merkinnyt muistiin sitaatteja. Olin ensinnäkin  niin keskittynyt itse tarinaan, etten edes muistanut moista. Toisaalta kirja on itsessään yhtä suurta sitaattia, erään melko tavanomaisen perheen jäätävää julistusta ihmissuhteiden vaikeudesta. Pettämisen helppoudesta. Kuolettavasta katkeruudesta. Rakkaudesta, joka haalenee vuosi vuodelta, haihtuu ilmaan siinä missä vuodetkin. Oletin löytäväni bloggausta varten sopivia lausevaihtoehtoja sivulta kuin sivulta.

Niin hieno on tämä teos. Niin sisuskaluihin asti työntyvä. Niin terävän tarkkanäköinen, että vieläkin puistattaa.


Gary, Irene sanoi ja yritti kietoa kätensä Garyn ympärille, mutta mies lampsi metsikköön. Vaikea uskoa, että Gary oli viisikymmentäviisivuotias. Hän olisi voinut olla kahdenkymmenen tai kolmentoista tai kolmen vanha. Kiukutteli aivan kuin lapset, joita Irene oli opettanut kolmekymmentäkolme vuotta.

Ja sellaista minun elämäni tulee olemaan, Irene ajatteli hiljaa mielessään. Voihan sitä valita, kenen kanssa on, muttei sitä, millainen toisesta tulee.


Kyllä, huomaan nyt, että romaania on ylistetty monissa monissa blogeissa, mutta ensimmäisen kerran kirjasta kuulin Lukutuulialta, joka teosta minulle suositteli. Kiitos & kumarrus! Myöhemmin mm. Leena Lumi ja Krista vakuuttivat minut postauksillaan tarttumaan teokseen, jonka karu kansi ei varsinaisesti vietellyt. Mutta oikeassa te olitte, kyllä te minut tunnette, Kylmä saari on aivan minun(kin) kirjani! Tätä lukiessa muu maailma katoaa askeettisiin luontokuvauksiin, Alaskan liian aikaisin hiipivään talveen, jossa rakennetaan erästä mökkiä erään avioliiton eheyttämiseksi.

Vai onko idea itse suunnitellusta ja valmistetusta tönöstä, kuten Irene epäilee, hänen miehensä lopullinen irtiriuhtaisu avioliitosta, jossa mies elää vain puolittain. Puolella liekillä. Koskaan täysin antautumatta. Irene itse sairastuu romaanin alussa järkyttävään pääkipuun, joka ei ota hellittääkseen. Parin aikuiset lapset ovat molemmat mahtavia persoonia. Kalastaja Mark ruohoineen, ja varsinkin Rhoda. Kunnollinen eläinlääkäri, huolehtiva, huolestunut Rhoda.

Romaanissa kaikki henkilöt saavat vuorollaan kertoa oman mielipiteensä asioista. David Vannin kieli on yhtä pelkistettyä, kuin Alaskan maisemat, mutta toisin kuin Gary, joka haparoi kasaan mökin tapaista, Vann taatusti tietää mitä tekee. Ei ihme, että Kylmästä saaresta on lumouduttu. Kirjailijan aseistariisuva rehellisyys on rumuudessaan miltei kaunista.

Ihmeellinen romaani, kertakaikkiaan!


Hän tuijotti jäätelöannosta, puolikas banaani kummallakin puolella, vaikka hän ei ollutkaan tilannut Banana Splitiä, ja kolme erimakuista jäätelöä, joita oli ollut tarjolla jo viisikymmentä vuotta tai ylikin, neljä eri kastiketta ja kolme kirsikkaa päällä. Kolme kekoa, onnen resepti siinä missä mies, talo ja lapsetkin, ja niillä sitä piti itsensä täyttää, tai yrittää, vaikka oksettaisi.

Heidi Köngäs; Hertta

Otava 2015, 285s.

Olin aina odottanut jotain, kohtaamista, ihmistä, joka valvoo samaa kuuta, joka menee kokonaan minun lävitseni. Sitten hän tuli kohdalle, soitti itsensä minuun. Nauran yhä hänen seurassaan ääneen, en malta vain hymyillä. Hänellä on sellainen vaikutus minuun.


Voi Hertta, Hertta, sinä rohkea, jääräpäinen nainen. Sinä, jonka veri palaa intohimoa puolueelle, miehelle. Sinä kesyttämätön, sinä joka et ikinä luovuta. Et, vaikka virut vuosikausia vankilassa. rakastamasi kommunistinen aate alkaa näyttämään paratiisin sijasta helvetiltä, miehesi muuttuu yhä etäisemmäksi - ja Juri! Niin, poikasi Juri, jonka aikoinaan jätit lastenkotiin Neuvostoliitossa. Aikeena taistella aatteen vuoksi, vain puoli vuotta, vain puoli vuotta erossa... Puolesta vuodesta muodostuukin odotettua pidempi aika. Ja lopulta, jääkö sinulle muuta kuin savukkeesi?


Hengitän vain toisella keuhkolla ilman sinua. Puhalla kylmän aamun hengityshuurua suoraan silmiini ja varjele minut pahalta.
En koskaan sano sinulle, miltä minusta todella tuntuu. Sinun pitää tajuta se ilman sanoja.


Olen sidoksissa Heidi Köngäkseen. Hänen aiemmat teoksensa, ne kaikki olen lukenut hämmästellen kirjailijan taitoa kuvailla sitä rajua himoa, joka elää jokaisen henkilöhahmon sisällä. Meissä jokaisessa. Köngäksen kieli on niin pakahduttavan kaunista, että monet lauseet on luettava useaan otteeseen. Niiden on annettava painua sisimpään, niihin on voitava upota. Eikä Hertta suinkaan tee tähän poikkeusta. Kielellisesti, rakkaustarinansa puolesta, jossa nainen rakastuu peruuttamattomasti vähän nihkeään Yrjö Leinoon, romaani on punainen timantti,

Kun taas nämä poliittiset kuviot tässä... No, suoraan sanottuna ahmaisivat minusta liian suuren osan tarinasta. Kirjassa käydään läpi parin karikkoisia vaiheita muutosten Suomessa. Talvisodan aikana piilotellaan likaisina ja nälkäkuoleman partaalla, rauhan aikana molemmat pääsevät urallaan pitkälle.

Mutta miten käy rakkaudelle? Hertalle, jonka vahvuutta voi vain ihailla, mutta joka kuitenkin toteaa; "Haluaisin olla turvassa, joskus pieni ja heikko, silti rakastettu."

Hertta ei ole minulle aiheensa puolesta parasta Köngästä. Kuitenkin nautin vahvoista luonnekuvauksista ja tottakai, kuten jo hehkutin, itse kielestä.


Meidän rakkautemme on kuin jähmettynyt Anna Ahmatovan runo:

"Oi kuinka hän nautti tietäessään
kiihkeästi, pingoittuneesti,
että hän ei tarvitse minulta mitään,
etten minä voi kieltää häneltä mitään."


***

Lumiomenan Katja tuntuu olevan kanssani pitkälti samoilla linjoilla, kun taas Ompun mielestä kirja on tämän vuoden paras kotimainen romaani.

Antti Tuomainen; Kaivos

Like 2015, 325s.

Joskus aika harppaa, joskus se matelee. Joskus aika katoaa ja jättää meidät avaruuden tyhjyyteen. Sitten edessä on paluu maan kamaralle ja elämään, joka on muuttunut peruuttamattomasti, hauraaksi ja hätkähdyttävän tuntemattomaksi. He olivat kaksi ihmistä, jotka kohtasivat jälleen ensimmäistä kertaa.


Iki-ihanan Antti Tuomaisen uusin romaani, Kaivos, on kuin kirpeän kylmä talvi, virkistävä lumisade. Välillä hiutaleet laskeutuvat kasvoille kiusoittelevan kevyesti, kuin suudelmina. Välillä räntää ropisee niskaan lailla märkien rättien. Ja kaikki tämä elegantisti, maltillisuudella, jonka vain Kirjailija osaa.

Myönnän vitkastelleeni teoksen aloittamisen kanssa. Siis Tuomaisen kirjat on luettava, kaikki ja aina, mutta uusimman aihe oli hiukan... Sanotaanko vaikka itselleni etäinen. Ymmärsin romaanin painottuvan isä-poika -suhteeseen, ja tuo kaivoshässäkkäkään ei varsinaisesti mukavuusalueeseeni kuulu. Kuitenkin osasin odottaa laatua, koska kyseessä Tuomainen.

Ja laatuahan me saimme! Itse tarina tuli hämmästyttävän lähelle, se hurmasi jo ensimmäisillä sivuilla. Luin kirjaa pakotetun hitaasti: muuttokiireessä ehdin vain vähän, puolikuolleena iltaisin. Huomasin kuitenkin tarinan hiipivän mieleen kesken laatikoiden kantoa (Niissä laatikoissa oli muuten kirjoja. Ja ne painoivat. Mutta se on toinen tarina).


Olin isäni. Yritin palata sellaiseen, mitä minulla ei ole. Hänellä aikajänne oli kolmekymmentä vuotta, minulla tunteja. Yritimme saada tehtyä tekemättömäksi. Emmekä kumpikaan tulisi onnistumaan. Vertauskuvaakaan ei tarvinnut hakea kovin kaukaa: olimme molemmat kaivaneet itse kuoppamme.


Romaanin päähenkilö on Janne Vuori, joka ryhtyy salamyhkäisen sähköpostin innoittamana tutkimaan erästä Pohjois-Suomessa sijaitsevaa nikkelikaivosta. Mies on toimittaja, kunnianhimoinen jopa siihen pisteeseen saakka, että perhe jää sopivan työkeikan tullessa aina toiseksi. Kaivosta kiertää villit huhut rankoista ympäristöpäästöistä, joiden seuraukset tulisivat olemaan mittaamattomat. Miestä hämmentää entisestään kolmekymmentä vuotta sitten kadonneen isän ilmaantuminen sympaattisella tavalla takaisin maisemiin.

Mutta miten käy Jannen avoliiton, pienen tyttären? Toistaako mies isänsä virheen uhraamalla perheensä työalttarille?


Ihmissuhteen pilaamiseksi ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Emme me olleet Pauliinan kanssa varsinaisesti vahingoittaneet toisiamme tai tehneet mitään peruuttamattomia. Silti katsoimme toisiamme kuin raitiovaunussa yskijää.


Kaivos ei ehkä vaikuta takakannen perusteella niiltä kaikkein kiinnostavimman oloisimmilta kirjoilta, mutta uskokaa minua, romaani on kuin taideteos. Se sisältää nikkeliä ja lyijyä, mutta ennen kaikkea kultaa.


Ehkä niin, että nuoruudessa lasi oli ollut jatkuvasti puolityhjä, siihen oli aina kaivannut enemmän. Tänään tuntui hyvältä ajatella, että tuossa teoreettisessa lasissa sentään oli vielä jotakin, ja jos se todella oli puolillaan, oli se ehdottoman puolitäysi. Tämä oli ikääntymisen hyviä puolia: kaikkea alkoi olla enemmän kuin kylliksi - kaikkea paitsi aikaa. 


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Katja/Lumiomena ja Krista.

Taina Haahti; Mariaanien hauta

Siltala 2015, 368s.

"Sä et ymmärrä", Heli jatkoi. "Mä haluaisin että mies haluaisi mua. Kävisi päälle ja ottaisi siinä paikassa. Mä haluaisin tehdä jonkun sekopääksi. Olla sillä tavalla nainen." 


Alussa on unelma. Unelma valmistua lääkäriksi, luoda uraa. Sitten kuvioihin astuu mies. Seuraa se tavallinen - tullaan raskaaksi, tullaan raskaaksi uudelleen. On aika kirjoittaa käsikirjoitus uusiksi. Luoda uusi haave. Komea omakotitalo arvostetulta seudulta. Laitetaan kaikki viimeisen päälle. Ryhdytään leikkimään kotia.

Ja tämähän on täysin normaalia, näin tämä naisen elämä pyörii. Mies käy töissä, tuo leivän pöytään sillä välin kun vaimo hoitaa kodin ja lapset. Mutta vaimo, tässä tarinassa nimeltään Heli, väsyy. Yhtäkkiä Justus ei enää katso, kosketa, edes puhuteltaessa vastaa. Justus vetäytyy täysin omiin maailmoihinsa, eikä siinä maailmassa ole sijaa muulle kuin työlle.

Heli kärsii. Heli sairastuu vakavaan masennukseen ja kokee olevansa ansassa, josta ei ole ulospääsyä. Erota ei voi, yhteisen lainan ja talon vuoksi. Entä lapset? Menettäisikö Heli talon myötä myös poikansa ja tyttärensä. Yhdessä pysyminen käy aina vain painajaismaisemmaksi siinä vaiheessa kun myös lapset, luonnollisesti, alkavat reagoida vanhempiensa kriiseilyyn. Ja ainoa asia, mitä Heli tahtoisi, olisi olla nainen. Haluttava. Rakastamisen arvoinen.

Tilanne kärjistyy entisestään. Mikään ei auta. Puhuminen, huutaminen, raivoaminen. Sillä vastassa on vain Justuksen äänettömyys. Käännetty selkä.

Mikä tuota miestä oikein vaivaa? Millä hemmetin oikeudella hän käyttäytyy noin kylmästi? Kirjaa lukiessa suorastaan vapisin raivosta. Herää mies! Tai vaimosi vielä tappaa sinut!

Perheväkivallalla tarkoitetaan etupäässä fyysistä väkivaltaa, mutta usko minua, musta silmä on pikku juttu murskatun itsetunnon rinnalla. Eikä murskatuille itsetunnoille ole turvakoteja.

Taini Haatin teos on puhutteleva mutta raskas. Tarina rönsyää mielestäni liikaakin, kun jo Helin ahdistuksessa olisi ollut kyllin. Oman puheenvuoronsa saa Justus ja tarinaan kuin väkisin mukaan työnnetty naapurin Aira. Aira muuten onkin, murinoistani huolimatta, tarinan sympaattisin henkilö. Vanhuudenvaivoista kärsivä, lapsensa aikoinaan menettänyt mummo, joka kuitenkin on onnistunut säilyttämään elämänilonsa. Noh, ainakin huumorintajunsa.

Muuten kirjassa ei paljoa naureskella. Se on enemmänkin sysi musta, ahdistava, niin joka päiväinen, ettei lukiessa voi olla miettimättä, kuinka moni suomalainen kituukaan samassa ansassa. Avioliittohelvetissä, josta ei uskalla/voi irtautua, vaikka suhteeseen jääminen tarkoittaa hidasta itsemurhaa.


Selän kääntäminen, ohipuhuminen ja katseettomuus kulkeutuivat sukupolvelta toiselle muuttuen vähitellen geneettiseksi. Puolet avioliitoista päättyi eroon ja lopuissakin se oli etupäässä rahakysymys. Maata asutti sosiaalisesti vajavainen kansa: ei osattu ottaa huomioon, ei pitää yllä keskinäistä kiinnostusta, rakentaa rakkautta, koska kukaan ei ollut koskaan opettanut miten se tehdään.

Mariaanien hauta ei ole missään nimessä helppo romaani. Hiukan saivarteleva tyyli, jossa käydään samat asiat läpi moneen otteeseen, oli uuvuttaa minut. Toisaalta kirja on hirvittävän tärkeä. On hienoa Taina Haahtilta nostaa esiin näin arkinen ahdinko. On upeaa lukea, kuinka syvälle Helin sisimpään hän onnistuu kaivautumaan.


Kun intohimo kuoli, ihmiset päätyivät kohtelemaan toisiaan kuin eläimiä.


***

Romaanista ovat postanneet myös Hemuli ja Mari A.