Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva 2009, suom. Ulla Lempinen 2009, 167s.
Minun ahdistukseni ei ole tyylikästä eksistentiaalista kultturelliahdistusta. Minun ahdistukseni ei todellakaan ole pukevaa. Se ei synnytä suurta runoutta eikä sovi kovin hyvin yhteen punaviinin ja sosiaalisten tilanteiden kanssa. Minun ahdistukseni ryömii nelinkontin ja hakkaa päätää lattiaan. Pam pam pam kunnes veri vuotaa.
Taivas! Olenko tullut juuri lukeneeksi kirjan itsestäni? Nimeä, diagnoosia ja ajatuksia myöten kohtaisin kaltaiseni, vertaiseni, eräänlaisen sielunsisaren, jonka tekstiä luin vuolaasti itkien. Minä, joka kärsin kroonisesta kyynelummetuksesta.
"Täytyy vain hyväksyä, ettei elämässä voi aina olla kivaa. Joskus pitää myös kärsiä." Fuck you. Ikäänkuin sauvakävely, porkkanamehu, haliminen ja kohottava kirjallisuus ratkaisisivat kaiken. Ikään kuin ahdistus, masennus ja itsemurha-ajatukset olisivat pohjimmiltaan teeskentelyä.
Juuri nyt olen äärettömän väsynyt, olenhan toipumassa villistä maniajaksosta, joka vei minut polttavalle ajelulle viallisella vuoristoradalla. Siipeen tuli että tuntui. Ja nyt olen niin väsynyt. Niin uupunut. Aivan kuten teoksen Ann. Ann - sisareni, kaksoisminäni, vastaparini.
Kuinka kirjoittaa edes aavistuksen objektiivisesti tällaisesta paketista, joka räjäytti suojamuurini ja löi ohimot verille? No toisaalta, en ole objektiivinen ikinä, enkä kai tule olemaankaan. Kuitenkin, Heberleinin teoksesta kirjoittaminen on niin räikeää henkistä strippausta, etten tiedä kykenenkö tähän. Olen teille kuitenkin melko tuntematon kirjabloggaaja, ja sellaisena tahtoisin pysyäkin.
Mietin haluanko kenenkään tietävän, kuka olen. Sisimmässäni. Olenhan taitava valehtelemaan. Rakas Jumala. Olen niin uupunut.
Ann Heberlein, ruotsalainen teologian tohtori, keskustelija, kolumnisti ja yliopistonlehtori valottaa kirjassaan tuntemuksia siitä, millaista on koettaa pitää yllä tasaista arkea samalla kun sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Vuoroin mieli syöksyy pimeään masennustunneliin, vuoroin se juhlii ylintä riemua, sairasta euforiaa, manian kourissa. Ja välillä on aivan tavallista. Normaalin arkista.
Heberleinin ajatuksenjuoksu, kiihkeä rytmi ja sanallinen antautuminen eivät ainakaan lukukokemusta synkistäneet. Minusta teos oli paikoin hyvinkin hauska, sarkastisella tyylillään. Ja miten fiksu nainen! Ann pohtii filosofisella tarkkanäköisyydellä elämäntarkoitusta, vahvaa kuolemanhalua, itsemurhan moraalisia puolia. Hulluutta. Jumalaa.
Hän on vakuuttunut siitä, ettei osaa itse elämää. Mutta toisaalta Ann on kolmen lapsen äiti (kuten minäkin), ja painajaismaiset kuvat lapsistaan lohduttomina äitinsä haudan äärellä piirtävät aina pisteen kuolemafantasioille. Hulluihin Ann suhtautuu lempeän ymmärtäväisesti, kuuluuhan hän itsekin samaan kastiin. Ja Ann on yhtä mieltä Raamatun kanssa - Jumalan on oltava mies. Vain mies voi loistaa poissaolollaan silloin, kun häntä kaikkein kipeimmin tarvitsisi. Ja armo... Ann luottaa armoon.
Saatan olla surkea paskiainen. Ahdistunut tyyppi. Epäonnistunut. Taloudellinen katastrofi. Mutta olen lasteni ainoa äiti. Ainoa. Ainoa. Helvetti soikoon, Ann. Ryhdistäydy.
En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on yksi rehellisimmistä lukemistani teoksista - ikinä. Se lukeutuu samaan kastiin Paljain jaloin -romaanin kanssa, se polkaisee (viimein) käyntiin ihanan Elegian Mental Cases -haasteen, se antaa vastauksia teille jotka ihmettelette. Millaista on elää kun elämä ei tunnu elämisen arvoiselta.
(Toisaalta. Itse huomaan uivani kuitenkin kohtalaisen turvallisissa pintavesissä, siinä missä sisareni porskuttelee aavalla avomerellä. Hän, joka pelkää laillani kaikkea äärentöntä, avaruutta, jossa vain mustuus, tyhjyys, yksinäisyys vallitsevat. Hän, joka kuitenkin on elossa.)
***
Kirjaan ovat tutustuneet ainakin Aili-mummo ja Leena Lumi ja Sanna ja Jenni
