A. J. Finn; Nainen ikkunassa

The Woman in the Window 2018, suom. Jaakko Kankaanpää ja Otava, 461s. (ennakkokappale)

Lääketieteellinen kirjallisuus on diagnoosien suhteen harvinaisen kekseliästä. "Agorafobinen pelko tarkoittaa pelkoa, jota ihminen kokee -- ollessaan yksin poissa kotoa; ollessaan mukana väkijoukossa tai jonossa; seistessään sillalla." Voi kuinka toivoisinkaan, että voisin seistä sillalla. Tai helvetti sentään jonossa. Tai entä tämä: "Istuessaan teatterissa rivin keskellä". Parhaiden paikkojen pelko.



Anna elää omien pelkojensa piinaamana mukavan tilavassa talossaan New Yorkissa seuranaan kissa ja elokuvat. Lasi, jos toinenkin, ellei peräti useampi pullo viiniä päivässä. Anna, tuo suljettujen verhojen takana viihtyvä nainen. Sillä Annan paniikkihäiriö ei ole ihan lievintä laatua, Anna ei kykene astumaan ulos ovesta liian suureen, liian hallitsemattomaan maailmaan. Taivas huikeana yllä vastaa naisen mielessä ylösalaisin käännettyä valtamerta. Trauma sen sai aikaan, trauma jäytää Annaa sisältä, näivettäen naisesta aamutakissa tutisen haamun.



Locked-in-oireyhtymä. Mahdollisia syitä aivoverenvuoto, aivorungon vamma. MS-tauti, jopa myrkytys. Toisin sanoen neurologinen tila, ei psykologinen. Mutta siinä minä silti olen, kokonaan ja kirjaimellisesti sisään lukittuna - ovet suljettuina, ikkunat kiinni, pelkään ja kartan valoa, ja puiston toisella laidalla on puukotettu nainen, eikä kukaan ole huomannut sitä, kukaan ei tiedä. Paitsi minä - viinasta turvonnut, perheestä erotettu, panee vuokralaistaan. Kummajainen naapurien silmissä. Vitsi poliiseille. Erityisen vaikea potilas lääkärille. Säälittävä tapaus fysioterapeutille. Kotiinsa suljettu. Ei sankari. Ei salapoliisi.


Erityisesti mustavalkoelokuvia rakastavalla Annalla on silti salaisuus, yksi monien joukossa. Hän vakoilee naapureitaan ja tiedottaa kadun tapahtumista puhelimitse muualla asuvalle perheelleen. Rakkailleen. Kameran zoomi vastaa parhainta kiikaria eivätkä mitkään naapureiden saloista enää yllätä Annaa. Kunnes hän näkee jotakin järkyttävää. Päähenkilömme ainoa ystävä, perheen äiti Jane vuotaa puukotettuna verta. Vuotaa hitaasti kuiviin. Kukaan ei usko, kukaan ei kuuntele, Annan on otettava sateenvarjo tukenaan ensin askel, sitten toinen kohti ulkomaailmaa...



Vaikka pseudonymin toimittajakirjailija A. J. Finnin esikoisteos voisi kuulostaa juonena melko köykäiseltä; sisätiloissa hiimaileva, riutunut mielenterveyspotilas, on tarinassa piinaavaa imua. Jo ensisivuilta asti tajusin, että nyt käsissäni on kultaa, nyt luen jotakin niin minun kirjaani. Mustan huumorin vahvasti sävyttämä tarina oman mielen syvyyksistä ja alati kasvavista vainoharhoista - mikä on lopulta totta, mihin voi luottaa - lennähti välittömästi Pienen elämän tavoin Vuoteni Kirjatapaukseksi.

Osasyy hullaantumiseeni on tietysti samantapainen diagnoosi kuin päähenkilöllä, mutta en silti jaksa uskoa Naisen ikkunassa jättävän yhtäkään psykologisten trillereiden ystävää kylmäksi. Juuri tällä tyylillä tarinat täytyy kertoa. Olen myyty!



"Hulluuden määritelmä", Wesley aina muistutti minua Einsteinin ajatuksesta, "on toistaa samaa tekoa ja odottaa, että se tuottaa eri lopputuloksen." Niinpä lakkaan ajattelemasta ja alan toimia.


***


Kirjasta on blogannut ainakin Leena Lumi.