Hävettää

kuvan nappasi Perttu

Ystävät hyvät, mikäli teitä vielä on (vakoilin listoja ja hämmästyin suuresti sen kertomia lukemia - te ihanuudet jaksatte tapporappioblogissani vielä vierailla). Tosiasiahan on, että olen pakoillut, kierrellyt, yrittänyt unohtaa koko blogini olemassaolon. Sen verran rikkaruohoa ja sammalta olen päästänyt sivuston kasvamaan.

Yllättävää kyllä, olen edelleen hengissä. Elämäntilanteeni (sen piikkiinhän voi kaiken pistää) on kokenut radikaalin muutoksen. Omaan edelleen lukutaidon, kirjoitussellaisenkin ehkä, mutta lukulasini ovat päässeet pahasti pölyttymään.

Aika on lukea ja aika on olla lukematta. Aika on blogata ja aika pitää hiljaiseloa.

Mahdanko vielä palata? Mahdollisesti. Mahdanko painaa viimeisen pisteen tämän bloggauksen myötä? Tuskin.

Kirjaisaa ja kaunista tätä vuotta jokaiselle!

Annika

Leena Virtanen; Noitanaisen älä anna elää: tosikertomus noitavainoista Suomessa 1666-1671

Leena Virtanen ja WSOY 2013, 277s.

"Lopulta tutkittaessa itse ruumiin lihallisia haluja: niistä tulevat lukemattomat ihmiselämän harmit, niin että me syystä voimme sanoa Cato Vticensiksen kanssa: Jos maailma voisi tulla toimeen ilman naisia, seurustelisimme me (miehet) jumalien kanssa."

Paluuni blogimaailmaan ei tule olemaan helppo. Olisi ollut kiva hehkutella näin alkuun jalat alta vietellyttä romaania, mutta valitettavasti muuton kourissa en ole ehtinyt edes lukemaan. Blogattavana ei ollut kuin tämä tietoteos, Noitanaisen älä anna elää.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti noitavainoista, keskittyen Ahvenanmaan järkyttäviin tapahtumiin. Alkutekstiä lainaten: Pienellä saarella teloitettiin 1660-luvulla seitsemän naista ja useita muita syytettiin noituuden harjoittamisesta. Koko Skandinavian ensimmäinen järjestelmällinen noitavaino tuhosi lisäksi kymmenien perhekuntien elämän usean tulevan sukupolven ajaksi.

Koko tapahtumavyöry, joka paisuessaan sai aina vain vainoharhaisempia muotoja, lähi liikkeelle kahdeksasta kadonneesta ruislyhteestä. Kuinka tämä on mahdollista?

Kaikkihan me olemme lukeneet kauhujuttuja noitavainoista kidutuksineen. Kaikkihan me tiedämme niiden kuuluvan pimeään keskiaikaan. Vai onko kuitenkaan näin? Onko vaino saanut nykyaikana vain uusia, jalostetumpia muotoja?

Leena Virtanen pureutuu teoksessaan syvälle noituuden ytimeen. Millaiset lähtökohdat ajoivat köyhät, sään ja politiikan armoilla heittelehtivät ihmiset turvautumaan valkoiseen magiaan. Mikä ero tällä puolestaan oli mustaan magiaan, jonka myötä puhuttiin jo liitoista paholaisen kanssa, unohtamatta tietenkään mielikuvituksellisia lentoja Blåkullaan (paholaisen pitoihin).

Kirja antaa perusteellisia vastauksia ajan ja paikan henkeen. Noitasyytösten taakse kätkeytyi usein naapurikauteutta, ahneutta, suoranaista naisvihaa. Ja kun yksi poloinen oli saatu kiinni, peukaloruuveja kiristämällä nyhdettiin esiin uusia nimiä. Nimetyt naiset vangittiin epäinhimillisiin oloihin, ja mikä pahinta, eristettiin perheistään. Jos ja kun saatiin riittävästi näyttöä noituudesta, oli tuomiona mestaus, jonka jälkeen ruumis poltettiin. Lievempiäkin rangaistuksia annettiin karkoituksen muodossa. Käytännössä tämä tarkoitti sen ajan ihmiselle, naiselle, vain hidastettua, yksinäistä kuolemaa.

Minun on myönnettävä, että odotin tekstiltä hölmöyksissäni tarinanomaisempaa otetta, vaikka kyseessä onkin selkeästi tietokirja. Vaikka aihe vei kaiken mielenkiintoni, vaati teos keskittymistä. Tarkkaavaisuutta. Kovin tunnepitoiseksi lukupaketiksi en Noitanaista luonnehtisi. Kirjan loputtua jäin hiukan hämmentyneenä tuijottamaan eteeni miettien, että tässäkö tämä nyt oli.

Murinoistani huolimatta, kurkatkaapas tänne. Linkistä pääsette eteenpäin kurkistamaan, kuinka teos on kanssabloggaajille avautunut.

Paluu

Rakkaat lukijani! Tänään on se päivä. Se kauan odotettu autuaallinen hetki, jolloin kurja, netitön elämäni viimein päättyy. Kiduttavan jakson aikana olen päivittänyt blogiani satunnaisesti. Huolimattomasti, huonosti. Nyt tahdon parantaa tapani ja paneutua, suorastaan sukeltaa takaisin Blogistanian ytimeen. Ja heti ensitilassa seikkailla teidän ihanissa blogeissanne, täyttää ne vuolailla kommenteilla... Joten teitä on nyt varoitettu.

Tästä tämä taas alkaa!

Innolla,
Annika

Veera Nieminen; Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen ja Tammi 2013, 267s. (lahjaksi - kiitos Elegia!)


Sinä hetkenä tajuat, että kaikki, mitä olet aikaisemmin luullut rakkaudeksi, on ollut pelkkä häivähdys siitä. Kaikki, mitä olet luullut suureksi intohimoksi, on ollut vain sivunjatkamisen tarvetta. Sinä hetkenä tajuat, että sinä olet viety, myyty, otettu eikä mikään mahti maailmassa voi pysäyttää sitä, mikä tuosta ensisilmäyksestä on lähtenyt liikkeelle.

... Terveisiä vaan kaikille, jotka eivät usko rakkauteen ensi silmäyksellä.


Myönnän, että Veera Niemisen esikoisteos Avioliittosimulaattori pelotteli minua kannellaan. Kirja näytti sellaiselta jonka... No, ehkä jättäisin pirtsakkuutensa takia väliin. Tiedättehän minut, olen tällainen vanha trillerisynkistelijä. Onneksi kuitenkin kokosi rohkeuteni ja tartuin romaaniin, jonka rakas ystäväni Elegia minulle lähetti. Jo hänen suositustensa perusteella koin olevani teoksen suhteen turvallisilla vesillä.

Ja kun tämän napakalla huumorilla varustetun salamarakkauspaketin aloitin, kirja kasvoi kiinni käteeni. Teos pitää sisällään kesäistä maalaisromantiikkaa ladattuna täyteen sellaista elämäniloa, ettei sydämeni voinut olla heltymättä!

Avioliittosimulaattori kertoo tarinan itäsuomalaisesta Ainosta ja länsisuomalaisesta Jussista. Nämä kaksi kohtaavat, ja rakkaus iskee armoa tuntematta. Aino muuttaa kesäkuukaudeksi Jussin kotitilalle maalaistaloon, jota isännöivät vahvat mörököllit, Jussin isä, setä ja joukon sympaattisin, pikkuveli. Moottoriturpa Aino järkyttyy jäätävän hiljaisista ruokailuhetkistä, joissa katsekontaktia vältellään viimeiseen saakka. Kaavoihin on raudanlujuudella kangistuttu, kun asiat on aina tehty näin, miksi niitä muuttamaan?

Onneksi Jussilla on The Katse, muuten tarina päättyisi ennen kuin se on alkanutkaan. Olisi jäänyt monet naurut ja iloisen sykähdyttävät romanttiset hetket väliin.

Avioliittosimulaattori on, Kristamurua lainatakseni ennen muuta hyvänmielenkirja. Genre on itselleni melko vieras, mutta nyt Niemisen teoksen luettuani tuli sellainen fiilis, että tällaisiin voisi tarttua useamminkin.

Kiitos siis Veera hilpeästä lukuelämyksestä! Eihän kirjaasi voi olla suosittelematta. :)

***

Miten ihminen voi kasvaa niin kiinni toiseen, että siitä eroaminen tuntuu kuin repisi itseltään ihoa irti?

Haruki Murakami; 1Q84 osa 3

Japaninkielinen alkuteos 1Q84, 2009-2010. Suomennos Philip Gabrielin englanninkielisestä käännöksestä. Suom. Aleksi Milonoff ja Tammi 2013, 446s. (arvostelukappale)



Jos nyt kuitenkin eläisin vielä vähän aikaa ja katsoisin omin silmin, mitä tuleman pitää. Sen jälkeen voin kuolla, jos haluan - ehtiihän sitä. Ehkä.

Olemassa on kirjoja. Hyviä kirjoja, loistavia kirjoja, elämää suurempia kirjoja. 1Q84 menee heittämällä viimeksi mainittuun ryhmään. Viuh. Siellä on ja pysyy.

Luettuani tämän järkälemäisen rakkauspakkauksen osat 1 ja 2, tuli itku silmään jouduttuani hyvästelemään pääparin, Tengon ja Aomamen. Rakastavaiset, jotka eivät osan ensimmäisessä suomennospainoksessa toisiaan edes tavanneet, ellei mukaan lasketa hamaassa lapsuudessa tapahtunutta kohtaamista. Silloin nuo kaksi tarttuivat toisiaan kädestä, ja se ote jäi haamukosketukseksi, näkymättömäksi siteeksi, jonka kautta ja vuoksi luotiin kokonainen maailma. Toinen todellisuus. Salaperäinen vuosi 1Q84 tai kissojen kaupunki, jonne harva tiensä löytää. Vielä harvempi polkunsa takaisin.

Tengo oli nyt osa tarinan maailmaa, halusi hän tai ei. Hänelle se ei ollut enää fiktiivinen maailma. Se oli todellinen maailma, jossa ihmisestä pulppusi punaista verta, kun ihoa viilsi veitsellä. Ja sen maailman taivaalla oli kaksi kuuta vierekkäin.

Osa 3 jatkaa luonnollisesta siitä mihin osa 2 jäi. Aomame piileksii Sakigake-lahkon työntekijöitä, joilla on toki syynsä naista vainota. Murhasihan hän heidän johtajansa ja nyt lahkon ääni, kammottava pikkuväki tuntuu vaienneen. Aomame viettää päivänsä kerrostaloasunnosta, illat hän istuu parvekkeella odottaen Tengoa. Sillä kerran mies jo läheisessä leikkipuistossa näyttäytyi. Mies tulee takaisin. Hänen on tultava, uskoo Aomame, sillä muuten kaikki toivo on ollut turhaa.

"... Siellä missä on toivoa, on myös vastoinkäymisiä. Se on totta. Ehdottomasti. Toivo on kuitenkin rajallista ja periaatteessa abstraktia, kun taas lukemattomat vastoinkäymiset ovat yleensä aika konkreettisia. Sekin on tullut opittua, kantapään kautta."

Tengo taas kaihoaa Aomamea omalla tahollaan, mutta on hoitamassa toisaalla koomaan vajonnutta, pian kuolevaa isäänsä. Sakigaken palkkaama salapoliisi Ushikawa taas väijyy rakastavaisia, kunnes kauhukseen hänkin huomaa taivaalla kaksi kuuta. Millaisessa maailmassa nämä kolme oikein elävät?

1Q84 rakentuu kolmen päähenkilön kertomusten varaan. Kirjassa tapahtuu lopulta hyvin vähän. Se on jopa yllättävän arkinen maagisen realismin edustajaksi. Aomame hengailee kämpässään ja odottaa Tengoa. Tengo hoitaa isäänsä ja kaipaa Aomamea. Ushikawa vakoilee eräässä huoneistossa Tengoa.

Ja silti, silti Murakamin teksti on kuin taikuutta. Kertomus imaisee lumoavaan, salaperäiseen maailmaansa, jossa kaksi kuuta tarkkailevat taivaalta kuin väijyvät silmät. Lahkon työntekijät hipsivät kintereillä, pikkuväki voi rakentaa Ilmakoteloita minne tahansa... Kukaan ei ole turvassa, kaikkein vähiten Aomame ja Tengo.

Mutta ennen kaikkea 1Q84 on kokonaisuutenaan ehkä maailman kaunein rakkaustarina. Se kertoo siitä, kuinka yksi ainoa kohtaaminen voi sitoa kaksi ihmistä lopullisesti kiinni toisiinsa. Kuinka vuodet, edes vuosikymmenet eivät merkitse rakkauden edessä mitään.

Kaunista, luomavaa, ja niin murakamimaista! Nöyrimmät suositukseni.

****

Entä jos en näe häntä enää ikinä, hän ajatteli sydän väristen, mitä silloin tapahtuu?

Tämä bloggaus on omistettu eräälle ihmiselle. Tiedät kyllä kuka olet.

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Atena 2013, 550s. (arvostelukappaleet)


Ne jotka menevät pinnan alle, menevät sinne omalla vastuullaan.

Sielut kulkevat sateessa on teos, jonka tuloa on rummutettu saapuvaksi jo pitkään. Täällä minun blogissani ja muualla. Koko Blogistania tuntuu pidätelleen henkeä h-hetken lähestyessä. Millainen tulee olemaan bloggareiden rakastaman Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuus? Jotakin ihanan tutun tunnistettavaa vai jotakin aivan uutta?

Todettakoon nyt epäilijöille, että minäkin olen teoksen lukenut. Mutta sitä en tiedä, olenko kirjan jälkeen entiselläni. Olen hukkunut ikuiseen sateeseen, uinut Lukijan musteveressä, kadottanut sieluni ja saanut sen takaisin.

Palannut. Mutta millaisena? Koska pinnan alle on uskallettava mennä, mikäli tahtoo romaanin sydänveriä myöten kokea.

Kyse on Juditista. Homeallergisesta sairaanhoitaja-Juditista. Juditista, joka päättää tempaista itsensä irti pystyyn kuolleesta avioliitosta ja samalla entisestä työpaikastaan. Uusi duuni Helsingissä kiehtoo keskisuomalaista keski-ikäistä naista, varsinkin kun työhön hänet kutsuu lapsuudenystävä Martta.

Mutta muutos ei aina ole hyvästä. Se on terveellistä, mutta se voi olla myös tappavaa. Ainakin se on ehdottoman välttämätöntä.

Uusi firma, jossa Judit työskentelynsä aloittaa, ei ole mikään tavistyöpaikka. Kyse on monikansallisesta kotisairaanhoitofirmasta, jossa hoidetaan myös ihmissieluja. Ennen kaikkea niitä.


- Eikä tämä työpaikkakaan ihan syvältä ole, vaikka en osaa päättää, onko tämä enemmän hullujen huone vai kummitustalo. (Judit)

- Ennen kuin voit ohjata asiakkaiden sielullista kehittymistä, sinun on löydettävä oma sielusi. Koverra kuoreesi pieni reikä ja kurkista siitä. Katso, mitä kaunista katoavaisen ruumiisi kotelossa on kehittynyt...

Lapsuudenystävällä, Martalla on kamalia uutisia. Hänen poikansa Mauri, Mauri joka on aina ollut rakastunut Juditiin, sairastaa kuolemanvakavaa tautia. Martalla on ystävälleen vain yksi pyyntö; että Judit saisi Maurin uskomaan Taivaaseen ja Taivaan Isään ennen kuolemaansa. Mutta uskooko Judit edes itse? Nainenhan saa hoidettavakseen hyvin pian maankuulun ateisitin, Leo Moreaun, jonka kanssa käydään kiivaita uskonnollisia keskusteluja.

Ja kaiken aikaa taustalla ropisee sade. Ja sateessa vaanii Jotakin...


Ihmisen liha on altis himolle, mutta kaikista viettelijöistä suurin on Kuolema.

Pasin uusin kirja ei ole silkkaa kauhua. On se sitäkin. Se on älykästä pohdiskelua uskosta, uskonnoista ja niiden merkityksistä. Ateismista. Mutta se on myös kirja naisten välisestä ystävyydestä, erilaisista elämään kuuluvista jännitteistä, jotka vaikuttavat hyvinkin tuntuilta:

Niin kauan kuin hän muisti, hän oli ammentanut elämänilonsa odotuksesta. Siitä, että edessä täytyi olla jotain parempaa. Sitten kun. Milloin hän oli ollut todella elossa kuluvalla hetkellä?

Unohtamatta tietenkään rakkautta, intohimoa, vastuuntuntoa ja pelkoa.

Kirjailijan ääni on tunnistettavissa tässäkin romaanissa, vaikka nyt mennään aivan uusille tasoille. Sellaisille, jotka vaativat lukijalta täyden huomion, koko sielun.

Suosittelen, suosittelen, suosittelen!


(ja linkitän teidät kirjan jo lukeneet myöhemmin. Nyt loppuu aika kirjaston koneella. Käyn ehkä täällä ollessani lainaamassa Lovecraftia, joka toiminut kirjailijan kirjallisena innoittajana.)

Siina Tiuraniemi; Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi ja Minerva 2013, 256s. (arvostelukappale)

Tunsin, kuinka minusta näki kilometrin päähän, että kävin kamppailua itsehallinto-oikeudestani, mutta en jaksanut välittää siitä. Se olisi kuitenkin hoidettava jossain vaiheessa: asunto. Olin varmaan tiennyt sisimmässäni jo tovin, mutta asia kirkastui todella vasta nyt. Minun olisi kohta asuttava jossain muualla. Jos ottaisin vastaan Birgitan rahat, en joutuisi Vantaan perukkaakin perukkaampaan opiskelijasoluun, vaan minulla olisi mahdollisuus hyvään asuntoon kantakaupungissa. Tuntui vahvasti siltä, että minut oli ahdistettu nurkkaan. Tuntui myös aika huoralta. Huoralta nurkassa.


Kukkia Birgitalle on Miskan tarina. Elämäänsä eksyneen Miskan, joka omien sanojensa mukaan on hiukan autistinen epäsosiaalisuudessaan ja ihmispelossaan. Miska asuu kodikkaan epähygieenisesti lapsuudenystävänsä Villen kanssa. Ville on Miskalle rakkain, ei rakkain kuitenkaan siinä mielessä, sillä Miska on myös epäseksuaalinen. Omien sanojensa mukaan. Pääasiassa Miska makoilee sängyllään, unohtaa syödä, käydä suihkussa mutta ei juoda kaljaa.

Eräänä päivänä Miskan äiti, joka oli aikoinaan hyvinkin huolissaan pojastaan, kehoittaa nuorta miestä viemään kukkia Birgitalle. Birgitta asustaa Aurinkoisessa hoitokodissa, ja ilmenee jo alkumetreillä sekä rammaksi, rikkaaksi että vihaiseksi. Birgittaa harmittaa mm. se, ettei hoitokodissa saa juoda viinaa. Muutenkin kaikki ilot elämästä on viety, jäljellä vain sänky ja television iltapäiväohjelmat.

Kunnes saapuu Miska. Birgitta näkee tilaisuutensa tulleen selkärangattomanoloisen nuorukaisen muodossa, ja pyytää Miskaa tuomaan seuraavalla kerralla tullessaan jotain tulpaaneja vahvempaa. Rahaa kyllä löytyy. Mutta onko Miska ostettavissa?

Onhan toki. Koska Villen on vienyt Manalan portto Emma, äiti on ulkomailla, viina kallista ja rahat lopussa. Aina vain hurjemmiksi käyviin kuvioihin astuu pian homoseksuaali, teatraalinen huumekuningas herra Kurttu, sekä joukko hoitokodin hilpeän sekavaa sakkia.

Hyvänen aika millaisen esikoisteoksen Siina Tiuraniemi onkaan loihtinut. En muista koska viimeksi olisin kirjan parissa näin paljon nauranut... No muistanpas, en koskaan. Teoksen huumori ja samalla energisesti kerrottu vakavampi tarina nivoutuivat niin saumattomasti yhteen, etten osannut tämän vihreän romskun parissa muuta kuin nauttia.

Tosin välillä teki mieli tanssia villisti. Sen verran hyvä, parempi, paras lukuelämys.

Kiitos Siina <3>