Marko Hautala; Torajyvät

Tammi 2011, 262s.

Kun punaista valoa ei ilmestynyt, Jenni nousi ja hiipi vessaan. Hän laittoi valot ja katsoi itseään peilistä. Hän kohotti kulmiaan ja ja mutristi suutaan, hymyili sitten. Tuo se ihminen oli, jonka muut näkivät. Vielä kaunis, kyllä hän sen tiesi. Mutta itseensä, siihen joka kulki päivien läpi ja kärsi, hän ei osannut tuota peilin kaunista naista liittää. Siihen joka oli vieläkin ymmällään asioista, jotka olivat tapahtuneet vuosia sitten.

Peilit. Meri. Kalat. Jyvät. Kierot ihmissuhteet. Kaiken yllä painavana lepäävä uhka.

Näistä on Torajyvät tehty. Siinä missä juuri eilen hehkutin Kingin Tohtori Unen miltei kepeää otetta kauhuun, tässä mennään niin että ryskää. Ei toiminnallisesti vaan pikemminkin päänsisäisesti. Kirja on minusta psykologista kauhua parhaimmillaan ja samalla pahimmillaan. Teos sai minut oikeasti pelkäämään, ahdistumaan enemmän kuin mikään viime aikoina lukemani kirja. Voisiko jopa sanoa, että Torajyvät on ahdistavin kirja ikinä?

Marko Hautala on minulle tuttu nimi mm. loistavasta Unikoirasta. Siitä välittyi sama, piinaava tunnelma, joskin Torajyvät menee, mielestäni, astetta pidemmälle. Pelottelu ei ole mässäilyä, se vain yksinkertaisesti kuuluu tähän tarinaan. Tarinaan, jossa seurataan 1600-luvun tapahtumia ja myös nykyaikaa. Tietysti nämä kaksi kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Keskiajalla eräs Jakob Mört haaksirikkoutui Spegelpön saarelle miehistön kanssa, miehistön, joka oli kuljettamassa noidaksi leimattua miestä oikeuteen. Nykyajassa saarelle palaavat syyllisyyden painama Jenni poikansa Miron ja välinpitämättömän miehensä Aaronin kanssa. He kun ovat saaneet Aaronin pojalta, Markukselta viestin: Jos jotakin on vielä sanomatta, tulkaa. Aikaa ei ole paljon.

Jennillä ja Markuksella on ollut aikoinaan suhde, ja nyt Markus hoippuu hulluuden rajamailla. Miksi? Miten saaren vanhat tapahtumat heijastuvat nykyisyyteen? Ovatko lopulta niin Jenni kuin Mirokin vaarassa?

Nyt en osaa oikein muuta sanoa muuta kuin että pelottava mies tämä Hautala! Odotan kauhunsekaisella innostuksella syksyllä ilmestyvää Kuokkamummoa  

Jo kansi lupaa hyvää... Vaiko sittenkin pahaa? Nähtäväksi jää. Hautala on kuitenkin suomalaisen kauhukirjallisuuden ykkösnimiä. Pidin!


Ei veden alla herää aikuisia, veden alla vain huojutaan loputtomassa yksinäisyydessä.

***

Muita arvioita löytynee täältä