Pauliina Rauhala ja Gummerus Oy 2013, 281s. (ennakkokappale)
Linnut heräävät pihakoivussa laulamaan. Lapsi kitisee, syö ja torkahtaa. Kitisee, syö ja torkahtaa. Äiti on tumma. Äiti on vaiti. Äiti on.
Kirja on. On Kirja. Kirjojen kirja.
Yritetäänpä uudelleen. On lukukokemus, jollaisen jälkeen sanat pakenevat minusta, ne kaikkoavat päästäni usvan lailla, ja jäljelle jää vahva tunnetila. Raju, virkistävä, elämänsuutelema. Taivaslaulu on kirja, jonka jälkeen on aivan sama lukeeko enää mitään tänä vuonna, ensi vuonna, koskaan. Taivaslaulu on The Kirja, Sydänvereni, Aarteeni. Taivaslaulu on tarina, jonka kirjailijaa tahtoisin halata. Kiitokseksi.
Romaani on kertomus aivan tavallisesta nuoresta parista, miehestä ja naisesta. Tutustutaan, rakastutaan, mennään naimisiin. Saadaan lapsi. Lapsia. Loputtomasti lapsia. Koska Taivaslaulun Vilja ja Aleksi poikkevat valtavirrasta uskonsa takia. He ovat lestadiolaisia. Mutta heitä ei paina lestadiolaisuuteen liittyvä lakihenkisyys, ei, he ovat elämäniloisia ja valmiita ottamaan vastaan mitä annetaan. Niin paljon lapsia, kuin Luoja näkee hyväksi antaa. Ainakin aluksi.
En osta itselleni ulkomuotoa, en rakenna elämätarinaa enkä harjoittele elämänhallintaa. Ulkomuotoni on minulle suurelta osin annettu, tarina kasvaa minussa ilman käsikirjoitustakin ja hallinnan sijasta keskityn luopumiseen.
Syntyy Kaisla, Aava, Otso, syntyy Lumikukka. 9 vuotta, 4 lasta. Ja Vilja on taas raskaana.
Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantiopohjalihakset, välilihan repeämisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan vaatteen, jonka alta ei kuule lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan.
Tapahtuu vähäeleinen, pikkuhiljaa etenevä putoaminen. Vilja putoaa. Hän ei jaksa enää elää kohtuna, rintoina, jatkuvassa pelossa, joka kohdistuu siihen kaikkein läheisimpään kanssakäymiseen oman miehensä kanssa. Että jos raskaaksi tullaan taas. Mutta nyt pelko on käynyt toteen, testissä on kaksi viivaa ja peli pelattu. Epätoivo lyö vastaan niin rajulla voimalla, ettei perhekään voi syvältä vedeltä välttyä.
Huorat ja madonnat on sisaria. Kummallekin on määrätty helvetin kova tehtävä. Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan.
Minkä verran nainen jaksaa? Mitä sana kohtuullinen tarkoittaa? Mihin voi vetää rajan, jos toisella puolella odottaa helvetti, ja toisella taivas.
Toisaalla Aleksi kertoo millaista on elää nuoruuttaan jatkuvassa paineessa uskovien ja uskottomien taholta. Harmaan sävyjä ei ole, on vain mustaa ja valkoista. Kumpaan joukkoon nuori mies mielii kuulua, kun epäilykset kasvavat, maailmannälkä vaivaa. Ja sitten on vielä erään anonyyminä kirjoittavan ihmisen blogi...
Hyvänen aika, mikä paketti! Pauliina Rauhalan, filosofian maisterin ja äidinkielenopettajan esikoinen sivuaa tulenarkaa aihetta aivan äärettömän kauniisti. Viisaasti. Koskettavasti. Tunnistin itseni Viljan väsymyshelvetistä ja pohdinnoista, kuinka kummassa arkea jaksaa. Vaikka itse tietysti pääsen klassisena luterilaisena helpolla näiden kysymysten kanssa. Kun ehkäisy on sallittua, eikä jaksamista tarvitse venyttää äärirajoille.
Uskaltaisinko kirjoittaa... Uskallan! Taivaslaulu on tämän vuoden paras kirja, teos, jonka pariin tulen palaamaan vielä useasti. Rauhala, sinä rohkea nainen. Kiitos!
Teoksen on lukenut ainakin Maria/Sinisen linnan kirjasto ja Katja/Lumiomena
***
Mikä se sellainen mies on, joka ei tarjoa urhealle vaimolle leivoksia ihanan odotuksen kunniaksi?
Se on väsynyt mies.
Jos jaksaa kylvää, pitää jaksaa myös korjata sato, sovinisti!
Olisimme voineet tehdä simultaanisen postauksen tästä, jutuillamme taisi olla eroa viisi minuuttia. :)
VastaaPoistaMutta tosiaan, hieno ja rohkea kirja, joka vaikutti ja vakuutti. Minullekin tuli sellainen olo, että on melkein sama mitä seuraavaksi tulee.
<3
Oi niinkö, tulen heti...
VastaaPoistaTämä oli äärettömän vahva, niin kauniilla tavalla!
<3
Varauksessa kirjastosta ja olen aika alkupäässä jonoa, mutta tietysti minun on vielä odotettava siihen, että tämä kirja ilmestyy varsinaisesti. Huh, jännittää lukea kirja, koska odotukset nousevat aika korkealla näiden teidän ylistyssanojenne lukemisen jälkeen. :)
VastaaPoistaAnnami, uskon sinun saavan kirjasta ihan yhtä paljon irti, kuin me hehkutihehkuttajat :)
PoistaHienoa, että koit näin vahvan lukuelämyksen. =D Aihe on kiinnostava; meillä päin on paljon lestadiolaisia, ja useastikin on tullut mietittyä, kuinka he jaksavat/pystyvät. Toisaalta taas, itse kun olen lapseton, niin en tiedä, pääsisinkö tähän teokseen niin vahvasti sisälle. Kuka tietää. Mutta laitan harkintaan.
VastaaPoistaIrene, voi olla, että äiti-ihmisille tämä aukeaa omakohtaisen kokemuksen takia vielä intiimimmin, mutta ilman muuta tämän luet ;)
PoistaMoikka ihana! <3 Tulin tännekin sanomaan samaa kuin Marialle ja Katjalle: olen itsekin aloittelemassa kirjaa ja tulen lukemaan kaikki tämänpäiväiset arviot sitten kun saan oman juttuni kirjoitettua. :) Vaikuttava kirja, sen tiedän ja osaan sanoa jo nyt.
VastaaPoista(Palaan tänne muutenkin pian! <3 )
Sara, voi kulta, odotan niin innolla arviotasi tästä! Edelleen hyperventiloin ;)
PoistaIhanaa <3
Ihanaa, että löysit sielukirjan <3 On tärkeää, että äitien jaksamisesta, väsymyksestä ja masennuksesta puhutaan, sillä aihe koskettaa monia lapsiluvusta ja uskonnosta riippumatta. Tuot hienosti myös Aleksin osuutta esille.
VastaaPoistaMaria, nimenomaan! Ja sinulla pikkuisia on siellä vielä enemmän ja itse helisen jo kolmen kanssa... Sielukirjaksi tämä voi nousta monellekin mamille.
Poista<3
Lukulistalle menee ehdottomasti tämäkin. Sydäntorni tällä hetkellä kesken. :)
VastaaPoistaNiin pitääkin mennä :-) ja nyt odotan mielipidettäsi Sydäntornista!
PoistaVahva aihe. Tanja Kaarlelan Saaran jälkeen lestadiolaisuus ja mielenterveyskirjat eivät kauheasti jaksa kiinnostaa...kerään voimia lukemalla...enpäs kerrokaan mitä :)
VastaaPoistaTakuuvarma keino saada kirjabloggaaja koukkuun: luen jotain hyvää, mutten paljasta kirjan nimeä ;)
PoistaIiiik. Mä vain yllyn ja yllyn näistä teidän blogeistanne. Mun on saatava tämä näppeihini pian. Mutta voiko muka Jokapäiväistä elämäämme parempaa kirjaa tänä vuonna olla??!
VastaaPoistaHih, riippuu miltä kantilta katsoo! Mua tää kosketti äitinäkökulmasta. Pelo oli mahtava, mutta aiheensa puolesta ei aivan iholle päässyt... Vaikea verrata, kun ovat niin erilaisia.
PoistaHmm..arvaa miten kävi :( Tämä Taivaslaulu ei kyllä vaikuttanut yhtään. Meinasin nukahtaa koko ajan! Ainoa, mitä vuolaasti kehun, on kirjan kaunis kieli.
PoistaNo voi :( Mutta ei se aina iske, paljon kehuttukaan. Ja kieli oli todella lyyristä.
PoistaNyt on tullut niin ylistäviä arvioita luettua, että laitoin heti kirjastosta varaukseen! :)
VastaaPoistaHienoa, Jenni <3
PoistaNo jopas näitä kiinnostavia syksyn uutuuksia alkaa tupsahdella! Tämä on pakko lukea, valtavan houkuttelevasti kirjoitit kirjasta :).
VastaaPoistaTuulia, jos ei muita, niin ainakin tämä ;)
PoistaJa hei, Atkinson!
Oho, taas tällainen PAKKO saada mulle kanssa -kirja! Apua, miten sitä ikinä ehtii lukea kaiken haluamansa (etenkin kun nytkin "kärsin" lukujumista).
VastaaPoistaTämä kirja alkoi kiehtoa siksikin, kun itse olen lapseton. Kirjan myötä voisi kurkistaa siihen toiseen "maailmaan", joka minulle on jäänyt ja jää tietyllä tapaa aina etäiseksi. Lapset ovat minun kohdallani jo poissuljettu vaihtoehto.
Elegia, tämän myötä voit huokaista helpotuksesta valintasi johdosta ;) Kertoo aika raadollisen rehellisesti siitä, kuinka loppuun voi itsensä polttaa... Yritä saada kirja käsiisi! Tiedän lukujumin, mulla jumittaa nyt kaikki dekkarit. Pakko unohtaa genre hetkeksi.
Poista♥
Toivoisin jokaikisen lukevan tämän kirjan. Rauhala kirjoittaa kovaa ja korkealta. Tosin hän kirjoittaa niin kauniisti, että toivon itse asian, totuuden, silti jaksavan nousta kauniin runokielen alta.
VastaaPoistaKirja menee minulta ensin eräälle, joka on tehnyt työtä ammttinsa takia mm. juuri lestadiolaislasten kanssa. Heillä ei ole helppoa! Sitten Merille, joka lukee juuri näistä asioista yliopistossa.
Minulle tämä ei ole vuoden paras kirja, mutta ei ole mahdotonta etteikö se olisi kuumassa ryhmässä. Loppuvuoden kirjat ratkaisevat.
Edelleen minulle on mysteeri, miksi joku lahko voi rajoittaa naisen itsemäärämisoikeutta omaan ruumiiseensa, kun se on kirjattu Suomen lakiin. Lahko tai mikään uskonto ei maassamme voi ohittaa maamme lakia, vaikka joku ministeri sitäkin on yrittänyt.
Sinä olet nyt paljon äiti-ihminen, mutta onneksi et ole Vilja!
♥
Leena; nimenomaan! Mutta kun lapsesta asti on saanut kuulla, kuinka nämä asiat menevät, ei ole helppoa irrottautua... Ymmärrän täysin Viljaa. Mutta kuten sanoit, en ole Vilja, ja kiitän siitä Luojaani!
PoistaLoppuvuodesta on tulossa kova, ainakin siltä nyt vaikuttaa. Sain tänään erään teaserin kirjasta, jota kohtaan odotukset nousivat aivan huippuuna (Yönäytös).
Hienoa, että laitat teoksen kiertämään. Minäkin taidan malttaa, kysyntää kun riittää.
♥
Ei lahko voi kieltää kenenkään ehkäisyä. Lahko voi opettaa, mutta usko jää jokaisen henkilökohtaisen ratkaisun alle. Jokainen tekee valinnan sydämessään. Makuuhuoneeseen ei lahkosaarnaajat tule. En usko, että näin on Rauhalankaan teoksessa tapahtunut. Itse olen tehnyt valinnan, että otan vastaan kaikki lapset. Niitä on syntynyt vajaan kahden vuoden välien. Useinkin on rankaa, mutta ajattelen, että minulla on vielä helppojakin päiviä edessä... En ole myöskään menettänyt kehoani. Työpaikalla vasta ihmettelivätkin, että miten olen säilynyt niin hoikassa kunnossa.
PoistaToivottavasti te lukijat, ette yleistä Viljan kohtaloa kaikkia lestadiolaisäitejä koskeviksi.
Surullista, että Rauhala haavoittaa tällä tavalla lähipiiriään ja koko lestadiolaisyhteisöä.
Kiitos kommentistasi! Äitiyttä on niin kovin monenlaista, olemmehan erilaisia ihmisinäkin. Minä olen väsynyt jo kolmen lapsosen äitinä syystä, että luonteeltani olen tilaatarvitseva mietiskelijä. Ymmärrän näkemyksesi ja kunnioitan sitä, kuten myös jaksamistasi. On hienoa saada asioihin erilaisia näkökantoja. Kuitenkin minulla on pieni huoli Rauhalasta, ettehän häntä kuitenkaan tuomitse. Rauhalan teksti on niin avoimen rehellistä, kirjallisuutta aidoimmillaan.
PoistaVoimia sulle! Kuten sanoin, minullakin on usein rankkaa. Rankkaa voi olla olipa lapsia tai ei. :) Mutta kummasti sitä aina vain jaksaa nousta rankkojenkin hetkien keskeltä.
PoistaEn minä Rauhalaa tuomitse. Hän on edelleenkin ystäväni. Silti olen surullinen, siitä mitä hän kirjoitti, koska lukijoita on niin monenlaisia. Kaikki eivät osaa suodattaa tekstiä. Varsin yksipuolinen ja haavoittava kuva lestadiolaisesta perhe-elämästä kirjassa annetaan. Itse esim. luen raskaustestit aina siinä toivossa, että olisi kaksi viivaa. Usko pois, tuo edellinenkin lauseeni on myös avoimen rehellisesti kirjoitettu. En vain osaa sitä yhtä kaunokirjallisesti ilmaista kuin ystäväni. :)
Voi, uskon minä sinua! Olemme niin erilaisia ihmisinä ja se on minusta hienoa. Se on parhautta. Kiitos sinulle kommentistasi <3
PoistaKatselin tätä jo kustantamon katalogista, aihe on kiinnostava ja ilmeisesti kirja on oikein onnistunut muutenkin :) Mukava lukea näin innostunutta arviota <3
VastaaPoistaVillis, äiti-ihmisenä sun täytyy kirja lukea! <3
PoistaTaitaa olla kirja hyvä, kaunokirjallisuutta esittäen, ja kun kirjoittajan tausta on todellisuudesta, niin kirja saa syvyyttä ja tunteita mukaan.
VastaaPoistamutta taas liian helposti tällä aletaan "mässäilemään", ja niinku on jo käynyt, puhutaan vähän rumastikin lahkosta, ja miesten laatimista laeista??
Pitäis nyt kuitenki erottaa totuus ja fiktio.
Ja eritoten ulkopuolisen on vaan vaikea ymmärtää että usko ja järki eivät ole sama asia, kun uskonasioista puhutaan . Siksi ei voi ns. tavallinen ihminen koskaan ymmärtää meidän elämää, jossa on vaan halu ottaa vastaan elämä elämän antajalta.
minusta ainakin tuntuis vastenmieliseltä päättää lapsieni määrästä itse.
Tämän halusin kirjoittaa, jotta ei yleistettäisi.
Yritin nätisti kirjoittaa saman, eri sanoin, toiseen kirjablogiin, muttei sitä julkaistu. ?
en halua laittaa tähän nimellä, kun pidän itsekin blogia.
Kiitos sinulle kommentistasi ja ymmärrän täysin näkökantasi! Kun usko on itselle rakas ja tärkeä asia, toki myös kaikki muu siihen liittyvä. Minulle teoksen parasta antia ei ollut suinkaan tirkistely, vaan äidin väsymys, johon saatoin itsekin niin hyvin samaistua.
PoistaKuulun tähän joukkoon ja muistan Rauhalan opiskeluajoilta - samassa tiedekunnassa olin niinä vuosina. Minusta paljon kertoo koko asiasta se, että kun kuulin teoksesta ja minussa heräsi ehdoton halu saada se ostettua luettavaksi, seuraava ajatus oli, missä teosta säilyttäisin... Jossain kaapin perällä sen paikka tulisi olemaan, etten herätä kyseenalaisella romaanilla huolestumista ympäristössä. Silti tiedän, että ystäväpiirissäni tällä teoksella tulee olemaan runsaasti lukijoita, jotka kiittävät syvään, vaikka säilyttäisivät kirjaansa villapaitapinon takana kuten minä. Liian paljon on surullista hymyilyä tässä joukossa. Vihdoinkin joku uskaltaa puhua, miltä minusta tuntuu.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi, Rauhala on todella rohkea nainen! Olen hiukan huolissani hänestä, toivon, ettei kirjailija joutuisi nyt hurjaan pyöritykseen.
PoistaJa varmasti on vapauttavaa lukea tästä aiheesta, vaikkakin kirjan piilottaisi villapaitojen alle. Kaikkea hyvää sinulle♥
Mielenkiintoista lukea kommentteja. Kirjankin aion lukea, vaikka en varmaan raski ostaa sitä.
PoistaAnonyymi, miksi piilottelet lukemaasi? Ajatteletko, että sinut tuomitaan, jos omistat kirjan?
Itse olen vl-äiti. En pidä syntinä Rauhalan kirjan lukemista/omistamista, vaikka itse ajattelenkin monista asioista eri tavalla. En koe suurta perhettäni taakkana, vaikka Viljan uupumukseen onkin helppo ajoittain samaistua.
Kirja ja sen lukeminen varmasti avaavat monenlaisia keskusteluja. Jokaisen ihmisen on tehtävä henkilökohtainen valinta omasta elämästää ja uskosta. Siihen on oikeus eikä sitä voi kukaan tehdä kenenkään puolesta.
Niinpä, täysin samaa mieltä kanssasi! <3 On hienoa, että Rauhala on onnistunut herättämään keskusteluja tällä arvokkaalla kirjallaan. Mielipiteitä on monenlaisia, ja joskus tekee hyvää nostaa kissa pöydälle, olla avoin. Ja me lukijatkin toki ymmärrämme, etteivät suinkaan kaikki vl-äidit väsy. Tekstiä on luettava myös subjektiiviselta kannalta, vaikka se joskus vähän vaikeaa onkin, kun itse lukeutuu näihin väsyneisiin äiteihin :)
PoistaAnonyymi, kysyit miksi piilottelen lukemaani. Minäpä kerron muutamalla sanalla elämäntarinani. Olen viiden lapsen äiti, joka sairastui jo ensimmäisen lapsen jälkeen vakavaan synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Pystyin hoitamaan ihanan, mutta koliikkisen vauvani, mutta elämänilo ja luottamus elämään oli mennyt traumatisoivan synnytyksen jälkeen. Koin, ettei minusta ole äidiksi. Kuitenkin pian huomasin odottavani toista lasta, joka oli myös aivan ihana lapsi, mutta valvotti minua niin paljon, että väsyin myös fyysisesti. Kaikenlaista sattui, en halunnut muuta kuin kuolla. Yritin kertoa olostani läheisille, mutta muut vl-äidit kehottivat minua piristymään ja kiinnittämään huomioni siihen, mikä on hyvin. Aivan hyviä neuvoja, mutta äärimmäisen harvoilta sain aitoa emotionaalista ymmärrystä ja tukea.
PoistaAloin odottaa kolmatta. Sen jälkeen neljättä, vanhin oli vähän päälle 3 v. Itkin ja odotin, halusin omaa ja vauvani kuolemaa lähes syntymään asti. Koko ajan oloni oli aivan kamala, mutta koska lähipiirini kehotti minua vain piristymään, en tajunnut, kuinka vakavasta asiasta oli kysymys. Neljättä odottaessani mieheni lupasi minulle, ettei minun tarvitse odottaa seuraavaa kuin vasta sitten, kun olen siihen valmis. Hän tajusi, kuinka väsynyt ja henkisesti täysin lopussa olin.
Neljännen saatuani pidin lasta sylissä ja mietin, kuinka ihmeessä jaksaisin häntä hoitaa. Jotenkin jaksoin. Viidennen lapsen sain neljän vuoden tauon jälkeen, ja kuinka rakas ja ihana hän oli heti odotuksen ensimerkeistä lähtien. Neljän vuoden aikana sain parsia liian lyhyitä vauvavälejä, pitää vauvoina heitä vanhimmasta nuorimpaan.
Koska en koko aikana saanut minkäänlaista apua vl-yhteisöstä olooni, en edes alkeellista empatiaa suurimmalta osalta, olen niin onnellinen, että joku kirjoittaa asioista, joita tunnen. Olen oppinut peittämään todelliset tunteeni ja ajatukseni, koska haluan kuulua yhteisöön. Kuitenkin lähimmille ystävilleni ja miehelleni voin olla täysin oma itseni, luotan heihin. Ajattelen, että minua ei tuomita kirjan lukemisesta mutta ihmeteltäisiin varmasti. Olen oppinut, että helpoimmalla pääsee, kun kaikkea ei paljasta.
Anonyymi.
PoistaSinulla on kyllä kohtuuttoman uuvuttava vauva-arki takanasi ja sinun olisi ehdottomasti pitänyt saada kaikki mahdollinen tuki ja apu, sekä henkinen että konkreettinen hoitoapu jo ensimmäisten vauvojesi aikana. Surullista, että edes vl-yhteisöstä löytynyt sinulle tukijoita. Monet vl-äidit kokevat juuri vertaistuen hyvin tärkeänä. Jos kerroit vaikeuksista neuvolassa, siltä olisi myös kuulunut tarjota sinulle monenlaista käytännöapua.
Uskon tuon tarinan jälkeen, että sinun on helppo samaistua Viljaan. Minulla on myös rankkoja päiviä takanani, mutta olen selvinnyt niistä läheisten tuen avulla Jumalan kaikkitietäväisyyteen luottaen. Aion tosiaan lukea Rauhalan kirjan, itsekin Rauhalan tuntien. En ajattele, että minun täytyisi salata kirjan lukemista tai omistamista. Et vastannut suoraan kysymykseeni, mutta vedinköhän oikean johtopäätöksen tarinastasi, että sinä piilottelet kirjaa sen vuoksi, että kanssaihmisten on liian helppo vetää johtopäätökset siitä, että sinun ja Viljan uupumuksista on selvitty samoin konstein. Minusta on rehdimpää puhua asiasta avoimesti.
Voi, kuinka samaa mieltä olenkaan: rehdimpää olisi puhua asiasta avoimesti. Se olisi kaikille parempaa, tervehdyttävämpää. Muistan, kuinka puhuin omista oloistani aikanaan varovasti mutta avoimesti... Väsymyksestä, tummista tunteista. Äidilleni, siskoilleni, ystävilleni... Suurimmasta osasta näki, etteivät he halunneet ymmärtää vaan tarjosivat helpotukseksi yhteisön osittain Raamattuun perustuvia hokemia, jotka varmasti monelle tietynlaisissa tilanteissa saattavat toimiakin. Jotkut mitätöivät tunteeni täysin ja hehkuttivat äitiyden ihanuutta: minä en heidän mielestään vain ottanut asiaa oikein.
PoistaYksi siskoistani sekä muutama hyvä ystäväni ymmärsivät ja olivat sitä mieltä, että tarvitsin totaalista lepoa vauvojensaannista vähäksi aikaa. Olen oppinut etsimään suuresta joukosta ne Rauhalan mainitsemat surulliset hymyilijät - tunnistan ne, koska sellainen olen ollut itsekin, eikä se poistu ihmisestä ikinä kokonaan.
Puhuisin asiasta rehdisti avoimesti, jos se ei olisi samalla sosiaalinen itsemurha. Parempi olla laihassakin sovussa kaikkien kanssa, näennäisessä yhteisymmärryksessä kuin elää sietäen kriittisten katseita ja puheita. Kun näistä asioista tulee mammailloissa puhetta, olen hiljaa. Tärkeintä on olla lähimpien kanssa rehellinen ja oma itsensä. Olen liian arka käydäkseni puhumaan asioista oikeasti. Siksi olenkin onnellinen, että joku antaa äänen minunlaisille.
Varmaan kaikki äitit väsyvät, olipa lapsia 2 tai 12, mutta väsymisestä selviytymisen keinoja on monenlaisia. Ehkäisykään tai kohdunpoistokaan ei vie väsymystä mennessään :).Usein väsymystä helpottaa onnellinen parisuhde. Olisi voinut sen kuvitella kantavan myös Viljaa ja Aleksia heidän vaikeuksissaan. Ehkä Viljan tapauksesa oli kyse henkisestä tai jopa hengellisestä väsymisestä. Olisi mielenkiintoista jutella asiasta Rauhalan kanssa.
VastaaPoistaHyvä kirja, jäi tyhjä olo kirjan loputtua.Sai itkeä ja nauraa.Voisi paljonkin kommentoida mutta jääköön toiseen kertaan hyvä mikä hyvä
VastaaPoistaT. 42v 8 lapsen isä
Mukava lukea, että joku muuki koki kirjan voimakkaasti. :)
VastaaPoistaOlen vl-äiti. Luin juuri kirjan loppuun. Minulle jäi ristiriitainen olo. Kirja oli monelta osin hyvin aitoa kuvausta rakkaudesta ja äitiydestä vl-yhteisössä. Väliin uskonasioitakin kuvattiin hyvin totuudenmukaisesti, mutta valitettavan usein mässäiltiin myös asiattomilla makupaloilla. Oli helppo samaistua esim. suviseurojen tunnelmaan sekä ilossa että vaivassa, mutta toisaalta taas pyhäkouluopettajien aivopesumaiset opetukset eivät olleet mielestäni ollenkaan nykypäivää. Itse olen kasvanut sellaisessa kulttuurissa, jossa on pienestä pitäen opetettu, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja että ihmisiä ei lajitella erilaisten tapojen, uskontojen yms. asioiden vuoksi. Kirjassa oli aika paljon uskoon liittyvää iroonista huumoria, joka välillä jopa loukkasi minua. Pakkopanemiset halventavat mielestäni sekä vl-naista että vl-miestä. Myös vl-usko opettaa, että "kilpailkaa toinen toistenne kunnioittamisessa". Seksi on vl-perheessäkin oikeus eikä velvollisuus. Arjen kuvaus oli paikoin osuvaa. Jokainen pienten lasten äiti on varmasti kokenut uupumusta. Tässä kirjassa kuvattiin onneksi myös sitä äitiyden iloa.
VastaaPoistaKirjan kieli on rikasta ja kaunista. Kirja tempasi mukaansa hieman pitkästyttävän alun jälkeen. Olisipa kiva juttuttaa kirjaiiljaa.