Elena Ferrante; Uuden nimen tarina

Storia del nuovo cognome 2012, suom. Helinä Kangas ja WSOY 2017, 508s.

Toistelin mielessäni joka päivä: olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä.



Harvoin, jos koskaan kestän uudelleen lukea vanhoja tekstejäni. Tällä kertaa tein poikkeuksen. Minun oli, toistoa edes hiukan välttääkseni, luntattava mitä noin vuosi sitten Napoli -sarjan ensimmäisestä osasta, Loistavasta ystävästä kirjoitin: Hajut, maut, äänet... Elenan kokemusmaailma. Mikään italialaisen kirjailijan, Elena Ferranten romaanissa ei ole puolinaista. Hän kirjoittaa kuten Lila, ei vain tekstiä suoltaen, vaan jutustellen, elävästi, tuoden esiin jotain syvältä lukijan sisimmästä. 

Aivan näillä samoilla linjoilla jatkuu Uuden nimen tarina. Mutta nyt mennään tunnepuolella yhä dramaattisempaan suuntaan; Ferrante suorastaan kaivautuu nuoruutensa palossa epävarmojen, mutta hurjalla kunnianhimolla varustettujen ystävysten ytimiin. Naiseuteen miehen varjossa. Köyhyyden ja puutteen pelossa. Tuskaisessa elämänjanossa.

Lila siis päätyi naimisiin rikkaan, mutta väkivaltaisen kauppiaan, Stefanon kanssa. Päivät kuluvat perheyrityksen parissa, mikäli kaunis, tuliluontoinen, myrskyävän oikukas nuori nainen niin haluaa. Lilan persoona, periksiantamattomuus ja luonteenlujuus tulivat tutuiksi jo Loistava ystäväni -teoksessa. Ja me rakastamme Lilaa, inhoammekin häntä toisinaan, mutta emme voi silti olla antamatta anteeksi naisen oikkuja.



"Mitä silloin mahtoi sattua, kun aloin odottaa sinua? Jokin vahinko, kouristus, hikka, menivätkö sähköt, kärähtikö hehkulamppu, putosiko pesuvati komuutin päältä? Jotakin on täytynyt tapahtua, kun sinä synnyit noin mahdottomaksi, noin erilaiseksi kuin muut." (Lilan äiti)



Elenaa elämä kohtelee lempeämmin. Lilan varjosta hiljaisella lujuudella itsensä muovannut tarinan kertoja toteuttaa, molempien tyttöjen, toiveista huikeimman; hän pääsee opiskelemaan yliopistoon. Viimein Elena kykenee tuntemaan jonkinlaista arvostusta itseään kohtaan, mutta valitettavasti se jää väliaikaiseksi. Koska näyttämölle astelee hontelo, sotkutukkainen älykkö, Elenan ikirakkaus Nino. Nino, johon lankeaa tietysti, tottakai myös Lila.



Mikä ajoi minut käyttäytymään sillä tavalla? Hillitsinkö tunteitani siksi, että sisimmässäni kaipasin asioita, ihmisiä, kehuja niin valtavasti että se pelotti minua? Pelkäsinkö, että ellen saisi haluamaani, haluni voima räjähtäisi  rinnassani ja ilmenisi mitä hirveimpinä reaktioina, samantyyppisinä kuin se, joka oli saanut minut vertaamaan Ninon ihanaa suuta rotanraatoon?



Kuten edellinen osa, myös Uuden nimen tarina jättää meidät kihisevän kihelmöiviin tunnelmiin. Minulle kirjasta muodostui suoranainen pelastusrengas dekkari- ja arkiähkyyn. Lisää Lilaa, lisää Elenaa, kiitos!


***

Kirja on ehtinyt vilistä jo monissa blogeissa. Leena Lumilta löydätte kattavan linkkilistan!