Kamila Shamsie; Kartanpiirtäjä

 

Kartography 2002, Gummerus Kustannus Oy 2011, 392s.

Pysy siinä. Älä tule yhtään lähemmäs. Älä anna minun tuntea jasmiinin ja mausteiden tuoksua käsissäsi. Tältä etäisyydeltä voin saada itseni uskomaan, että sinä olet vain vanha ystävä.

Karachi. Väkivallan tyyssija. Lian. Muovin. Palavien autojen. Kaupunki vailla nimettyjä katuja. Vailla karttoja. Ruokanaan asfaltti. Hiki, veri. Kerjäläisen tyhjät kädet. Kaiken saastan keskellä auringonlaskuista hehkuvin.

Tässä rujon kauniissa maassa elää kaksi perhettä. On sydänystävät Raheen ja Karim. Pikkuinen, hörökorvainen Karim, joka vajoaa toisinaan omiin maailmoihinsa. Mutta vuosien päästä, ah, niin komea. Omapäinen, näpäkkä Ra, joka lakkaa kyselemästä päästyään liian lähelle tulta. Näiden kahden ystävyydessä on jotain maagista. Jo maatessaan yhdessä samassa pinnasängyssä, he kääntyivät kasvot vastatusten. Siitä lähtien he ovat olleet erottamattomat. Kunnes.

On Zafar sekä Yasmin, Raheenin vanhemmat. Abi ja Maheen, Karimin vanhemmat. Nämä neljä ovat aina vetäneet yhtä köyttä, olleet kuin samaa suurta perhettä. Pinnan alla heitä on yhdistänyt synkkä tapahtuma, joka sai alkunsa sisällissodan runtelemassa Karachissa vuonna 1971. Vuosikymmeniä sitten kylvetyllä siemenellä on yllättävän suuri valta vielä tänä päivänä. Vain se voi erottaa Raheenin ja Karimin.

Kuinka monta muuria yksi kansa voi rakentaa ja pitää pystyssä, Ali mietti. Onko mahdollista kiertää yhden muurin ympäri törmäämättä toiseen? Kuinka monta nuotiota me sytytämme, kuinka paljon ruusupuuta poltamme tuhkaksi, jotta haaveidemme hehku säilyisi? Kuinka monelle tulikärpäselle käännämme selkämme, kun luulemme niitä kipinöiksi?

Teos alkaa Karimin ja Raheenin lapsuudesta, heidän ollessa kolmetoistavuotiaita. Maassa, jossa korruptio rehottaa eikä yksikään asukas ole turvassa silmittömältä väkivallalta, ei varhaisteini-ikä vaikuta kovinkaan erilaiselta kuin täällä kotosuomessa. Samat haaveet, sama uhma. Myös Karim ja Raheen muodostavat ystävänelikon coolin Zian ja suloisen Sonian kanssa. Tulevaisuus on avoin, mieli auki. Uskollisuus ja välittäminen leimaa tätä nelikkoa niin lapsuudessa, kuin myöhemmin, heidän ollessa parikymppisiä ja päätyessä jälleen yhteen. Kuitenkin juuri Raheenin ja Karimin välillä valitsee raudanlujan kiintymyksen side, jota toiset voivat vain hämmästellä.

Minä valitsen jatkuvuuden. Pitäkää muutoksenne.

Kirjan keskivaiheilla ystävyysrinki hajoaa Karimin jouduttua muuttamaan perheensä kanssa Lontooseen, pakoon Pakistanin levottomuuksia. Kamila Shamsie kuvaa riipivästi sortumatta kuitenkaan missään kohdin imelyyksiin, nuorten kaipuuta eron vuosina. Väistämätön jälleennäkeminen tuo riemua mutta myös nostaa vanhat, vielä vuotavat haavat pintaan. Ystävyys lehahtaa rakkaudeksi, joka tuntuu olevan tuhoon tuomittu. Mutta kirja ei kerro vain kahden nuoren välisestä rakkaudesta. Se muistuttaa, miten tärkeä on koti. Kotimaa. Olkoonpa sitten kuinka verinen tahansa. Shamsie kirjoittaa palavasta rakkaudesta Karachia kohtaan. 

Tiedän että ajatus kuulostaa kamalan itsekeskeiseltä, mutta en mahtanut mitään tunteelle, että kaiken tapahtuneen keskellä Karachi oli päättänyt kääntyä iskemään minulle silmää. Iskemään silmää tositarkoituksella: kyllä kaupunki sanoi, minun maillani sikiää hirviöitä, mutta älkää luulko että siinä on kaikki mihin pystyn.

Shamsien tyyli on runollisen pohdiskelevaa, todella syväluotaavaa tekstiä. Toisaalta huumorilla ja puhtaalla ilolla on keskeinen merkitys tarinassa.Vaikka rasismi on rankka aihe, se on vain osa tarinaa. Minulle itselleni tämä oli ennen kaikkea tarina toivosta. Ystävyydestä. Rakkausromaaninakin kirjan voi lukea, kunhan pitää mielessä, että Kartanpiirätäjä on myös paljon muuta. Etäisyyksiä, välimatkoja, sidoksia, tien löytämistä. Jos harrastaisin kirjojen pisteytystä, tämä saisi 5/5!

 Kun me nauramme, siinä naurussa on uhmaa.

Teoksen kansi on todellinen taideteos. Sitä voi äänestää Leena Lumin Vuoden kauneimmat kirjan kannet kannet -arvonnassa.