Paula Hawkins; Tummiin vesiin

Into the Water 2017, suom. Antti Autio

Omistettu kaikille hankalille ihmisille


Voi kyllä Paula, kyllä!

Tänä keväänä ovat vaikeat naiset olleet Katja Kallion Yön kantajan myötä pinnalla, ja nyt Nainen junassa -romaanilla trillerikentälle rymistellyt Paula Hawkins kertoo heistä pinnan alla. Sillä sinnehän ongelmat työnnetään, näin toimittiin jo keskiajalla noitavainoissa, mutta että vielä tänä päivänä?


Kuinka kukaan saattoi sitä paitsi pysyä perillä kaikista Beckfordin vainajista? Väkeä lakosi kuin Midsomerin murhissa, sillä erotuksella etteivät ihmiset menehtyneet lantalaan putoamisen tai sorkkaraudalla hakkaamisen seurauksena, vaan kuolinsyitä olivat erilaiset onnettomuudet, itsemurhat ja vuosisatojen takaiset irvokkaat naisvihamieliset hukuttamiset.


Kysymys, jota Tummiin vesiin pyörittelee kiihtyvän virran lailla onkin, menivätkö nuo lukuisat naiset vapaaehtoisesti jokeen Hukkuneiden mutkassa, vai onko kyseessä ikivanha riitti. Tuo kaunis, vehreä mutka kun kantaa karmaisevaa menneisyyttä. Ja taas tänäkin vuonna jokeen on hukkunut jo kaksi itsemurhan tehnyttä naista. Toinen heistä on Nel Abott.

Romaani starttaa melko tavanomaisin menoin; Nelin nuorempi sisar Jules saapuu lapsuutensa vihattuihin maisemiin. Pieneen kaupunkiin, jonka keskiössä kuohuu joki. Nuorison ainoa viihde oli aikoinaan bilettää sen rannoilla. Uida. Kuten myös sinä kohtalokkaana päivänä, joka särki nuoren Julesin elämän, määräten samalla sisarusten kohtalosta.

Nel oli hankala nainen. Liian menestynyt, liian kiinnostunut hukkuneiden naisten kohtaloista. Hän kyseli liikaa. Hän näki liikaa. Julesin tehtäväksi jää ottaa huostaansa Nelin tytär Lena, niin ikään hankala tapaus hänkin, kuten murrosikäiset tytöt yleensä tuppaavat olemaan. Mutta kuinka peloissaan Jules tuon pahamaisen rannan lähituntumassa onkaan. Ei, hän on kauhuissaan.



Vanha, unohduksiin painunut pelko nosti päätään, ja tunsin pulssini kiihtyvän. Menin pitkäkseni sängylle ja yritin olla kuuntelematta virran kohinaa. Ikkunat olivat kiinni, mutta ääni kantautui siitä huolimatta yläkertaan saakka. Sitä ei päässyt pakoon. Tunsin, miten vesi puski talon seiniä päin, norui sisään tiilten raoista ja alkoi nousta. Maistoin kielelläni sen likaisen ja mutaisen maun, ja ihoni tuntui nihkeältä.



Nainen junassa oli hieno psykologinen trilleri, mutta ilokseni voin kertoa teille kirjailija Hawkinsin kehittyneen entisestään. Tummiin vesiin on jo sävyltään esikoista synkempi, sen hurjana tempovia aaltoja on mahdotonta vastustaa. Tiettyä genreuskollisuutta on toki havaittavissa, ja silti uskallan vättää Hawkinsin omaavan aivan uniikin, rauhallisen pahaenteisen tyylin.



Et milloinkaan muuttunut, menit vain ja kuolit, ja nyt minusta tuntuu kuin sydämeni olisi revitty irti rinnasta.
Halusin niin kovasti vielä nähdä sinut.