Jännärit nippuun

Hei ystävät!

Vuoden lähetessä loppuaan lukutahtini sen kun kiihtyy. Ehkä tämä on jotenkin alitajuista, nappaan vielä tuon ja tuon, tuokin täytyy ehtiä vaikkei mitään kiirettä olekaan. Lukeminen jatkuu myös vuonna 2018. Koska haluan jättää muistijäljen (miltei) kaikista lukemistani teoksista, päätin niputtaa samaan postaukseen kolme kohtuu samantyylistä kirjaa.

Birthdays for the Dead 2012, suom. Virpi Kuusela ja HarperCrime 2015, 415s.

Stuart MacBride: Pahan postia 
(arvostelukappale)


Minä pyydän... Hänen suunsa muodostaa sanat tahmean teipin takana, mutta kuluu vain tukahtunutta vaikerointia. Hänen olkapäitään särkee - molemmat käsivarret on väännetty selän taakse. Nippusitellä kovaan puutuoliin sidottuja ranteita ja nilkkoja kirvelee.



Skotlannissa syntyneen kirjailijan, Stuart MacBriden Pahan postia on teos, jonka aloitin reilu vuosi sitten. Silloin kirja tuntui liian äijämäiseltä (mitä se onkin), sekosin saman tien henkilöhahmoissa ja kaikki tökki siinä määrin pahasti, että jätin suosiolla kesken. Kuitenkin, jollain tapaa juoni jäi mieltä kutkuttamaan. Tässä lukutarmopuuskassani sitten aloitin romaanin uudelleen ja nyt tekstistä löytyi aivan toisenlainen imu.

Kirja ei ehkä ole nappivalinta kaltaiselleni tunnepitoisten, pohdiskelevien dekkareiden ystävälle, ja silti rentturikostarkastaja Ash Hendersonista ei voinut olla pitämättä. Karmaiseva on tarinakin; kahdentoistavuoden ajan "Syntymäpäiväsankariksi" nimetty sarjamurhaaja on siepannut pian 13-vuotta täyttäviä tyttöjä, muistaen surusta sairaita vanhempia brutaalilla tavalla. Tämä psykopaattimurhaajamme lähettää toinen toistaan kammottavampia valokuvia kuoliaaksi kidutetuista lapsista. Vanhempien ei sallita unohtaa. Ei myöskään Ashin, jonka oma tytär Rebecca katosi viisi vuotta sitten.

Varsin hirvittävästä aiheestaan huolimatta MacBride keskittyy tosiaan enemmän toimintaan kuin tunteiluun. Tällaisille dekkareille on aikansa, välillä on hyväkin olla mietiskelemättä liikaa ja antaa vain turvallisen taidokkaasti kirjoittavan kirjailijan viedä.

Marked for Life 2016, suom. Hanna Arvonen ja HarperCrime 2017, 382s.

Emilie Schepp: Ikuisesti merkitty
(arvostelukappale)



Hänellä oli outo tunne kehossaan. Aivan kuin hänet olisi suljettu paksun lasin taakse, aivan kuin hän olisi seissyt paikallaan ja katsonut itseään kävelemässä sorapolkua pitkin kohti taloa... aivan kuin hänen kehonsa olisi reagoinut, mutta ei hänen mielensä.
Hänen jalkansa veivät kohti taloa.
Konemaisesti.



Syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertova esikoisromaani on astetta vakavampi jännäri. Myös Ikuisesti merkityssä tapahtuu paljon ja kiivaasti, kuitenkin tahdilla, jossa lukija ehtii välillä vetämään henkeä. Hyvin usein jännityskirjallisuudessa päähenkilöä riivaavat menneisyyden haamut, jotka putkahtelevat pintaan kesken tutkinnan ikään kuin henkilökohtaisina viesteinä. Kuitenkaan koskaan aiemmin en aivan näin rankan lapsuuden piinaamaan henkilöön ole törmännyt; Janan kokemus on vailla vertaa. Syyttäjän jäätävän persoonan taakse kätkeytyy pahasti haavoittunut lapsi. Samanlainen kuin murhattu poika, jonka ihoon on kaiverrettu tutun oloiset kirjaimet...

Kaikki alkaa, kun maahanmuuttoviraston johtaja löydetään kotoaan murhattuna. Ainoaksi epäillyksi jää hänen oma vaimonsa. Toisaalta miksi ikkunalaudalla kuultaa tuntemattoman lapsen sormenjälkiä, pariskuntahan on lapseton?

Ikuisesti merkitty on melankolinen ja varman oloinen dekkari järkyttävästä aiheesta. Sen päähenkilöiden toivoisin vielä sarjan edetessä kasvavan. Janasta kuulemme varmasti lisää.

Tammi 2017, 270s.

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi
(kirjastosta)


Laskettujen silmäluomien takana pääkopassa myllersi. Yksi laski kuinka paljon miljoona on jaettuna seitsemällä, toinen mietti montako kolmesta oli tapettu: yksi, kaksi vai kaikki kolme? Kolmas koetti tasata hengitystään ja ajatteli, että vedessä alkoi olla hyytävän kylmä mutta hän ei voisi nousta ensimmäiseksi, koska silloin kaikki epäilisivät häntä syylliseksi. Eivätkä olisi hirveän väärässä.


Nappasin Jari Järvelän uusimman kirjaston pikalainahyllystä. Se ken tulee viimeiseksi -romaani tarjoaa mahtavia maisemia, vainoharhaisia tunnelmia sekä hurjat määrät sukkahikeä.

Euroopan vaativimman vaellusreitin GR20 selvinneitä odottaa miljoonan euron palkinto. On kyse kisasta, johon on valittu kymmenen eri tavoin yhteiskunnasta syrjäytynyttä suomalaista. Kaikkia heitä yhdistää rahanhimo. Vaikka sen eteen olisi rämittävä jalkansa piloille, kiivettävä hengenvaarallisia reittejä täysin ilman kokemusta, sopivista varusteista puhumattakaan.

Vaara vaanii myös tuntemattomalta taholta; salaperäiset kuolemantapaukset napsivat heitä yksi kerrallaan. Silti, hämmästyttävää kyllä, kukaan kilpailijoista ei vapaaehtoisesti luovuta. Ajatus rikkaudestako noita poloisia ajaa eteenpäin, vaikko halu pärjätä kerrankin elämässään?

Huumorilla startannut tarina muuttuu sivu sivulta, ruumis ruumiilta yhä piinaavammaksi. Murhaaja voi olla kuka tahansa, eikä kukaan voi luottaa muihin kuin omiin jalkoihinsa. Jos niihinkään.

Kirjailija Järvelä on itse kulkenut GR20 reitin poikansa kanssa, kokemuksen syvä rintaääni paistaakin elämyksen kuvailuissa niin selkeästi, että lukiessa tuli ihan hiki. Hieno romaani omaa vahvan jälkimaun.



Vuoden 2017 parhaimmat lukuelämykset vaativat vielä oman postauksensa, joka valmistuu viimeistään joulun jälkeen. Rauhaisaa joulunalusviikkoa!