Kate Morton; Talo järven rannalla

The Lake House 2016, suom. Hilkka Pekkanen ja Bazar 2017, 671s.

Järven tasainen pinta kiilsi salaperäisesti savenharmaana, ja yhtäkkiä Sadie tunsi itsensä tunkeilijaksi. Oli vaikea sanoa, miksi hän oli siitä niin varma, mutta kun hän kääntyi sukeltamaan marjakuusiaidan aukosta ja lähti seuraamaan koiria kotiin, hänen poliisinvaistonsa kertoi, että talossa oli tapahtunut jotain hirveää.


Luettuani Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat sisälleni syttyi kartanoromaanin muotoinen kipinä. Olenhan minä Sarah Watersini lukenut, mutta muuten lajityyppi edustaa vierasta maastoa. Kiehtovaa toki, mutta vähän sellaista, jota ihaillaan kauempaa. Kate Mortonin Talo järven rannalla vaikutti turvalliselta lähestyä, tarinan juonihan perustuu vuonna 1933 tapahtuneeseen katoamistapaukseen. On kadonnut vauva, on lontoolainen rikostutkija, on kuuluisa kirjailija... Vaikka Morton taitavasti palottelee lukijaa nykyisen ja menneen välillä, koko juoni kilpistyy lopulta yhteen kysymykseen: mitä tapahtui Theo-vauvalle?


Kaikki alkaa nuoresta kirjailijanalusta, Alice Edevanesta. Alice elää maalla suojattua, yläluokkaista elämää, joka pikaisella vilkaisulla vaikuttaa hyvinkin hienostuneelta. Sorsat kaakattavat järvellä, aurinko paistaa lempeästi, luonto on pukeutunut juhannuksen kunniaksi juhla-asuunsa. Ja illalla todella vietetään perheen jokavuotisia juhlia! Näkisikö Alice vilauksen suuresta rakkaudestaan, pääsisi jopa vaihtamaan sanasen hänen kanssaan... Täydellinen ilta päättyy kuitenkin täydelliseen kauhuun: perheen vauva on kadonnut.


Nykyisyys tarkoittaa tarinassamme vuotta 2003, jolloin tyylikkäästi vanhentunut, vielä vireä Alice jatkaa menestyksekästä uraansa dekkarikirjailijana. Sadie Sparrow puolestaan saapuu Cornwalliin vastoin tahtoaan. Hän on ryssinyt meneillään olevan rikostutkinnan, jonka tähden Sadien toivotaan nyt pitävän toistaiseksi matalaa profiilia. Matka isoisän luokse saa kuumottavan käänteen, kun Sadie löytää rehevän metsän keskeltä autiotalon. Ilmassa leijuu kesän huumavan tuoksun lisäksi jotain pahaenteistä. Uhkaavaa. Ikään kuin talo kutsuisi ottamaan selvää vuosikymmenten takaisesta rikoksesta.


Oli aina järkytys nähdä itsensä odottamatta levossa. Ikkunalasista katsova nainen oli hillityn kunniallisuuden peilikuva. Selkä oli suora, vaatteet olivat muodikkaat mutta eivät liioitellun muodikkaat, tukka oli asettunut siististi hatun alle. Kasvot olivat miellyttävä naamio, joka ei paljastanut mitään. Sellaisten kasvojen ohi ihmisten katse liukui pysähtymättä.



Blogin alkutaipaleelta löytyy (hävettävän tökerö) bloggaus kirjailijan teoksesta Paluu Rivertoniin. Sen jälkeen ilmestyneet suomennokset olen ohittanut olan kohautuksella, mutta onneksi, onneksi, blogiystäväni suositteli tätä uusinta. Minähän alan vallan hullaantua kartanoromaaneihin! Toki Morton olisi voinut tarinaa pikkuisen tiivistää, toisaalta taas luin kirjan kahdessa (ja puolessa) illassa. Helppoa ja äärimmäisen viihdyttävää. Hurjan huimia tunteita teos ei herättänyt suuntaan taikka toiseen, mutta joskus on tärkeää vain antautua kauniin kerronnan vietäväksi.


Käsi tapaili sydäntä. Vanha kipu oli siellä edelleen kiilautuneena rintakehän sisään kuin persikankivi. 


***


Kirjan ovat lukeneet ainakin: Lumiomena, Luetut.net, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä.