Silvia Avallone; Teräs

Acciaio 2010, suom. Taru Nyström ja Minerva 2014, 427s.

Alessio oli yrittänyt löytää merkityksen sanalle teräs. Se ei tarkoita mitään, hän sanoi. Se on metalliseos, Elena totesi ja rypisti otsaansa. Mutta etsin sitä sanakirjasta, eikä sillä ole omaa merkitystä, Alessio penäsi. Sen taakse ei siis kätkeydy toista sanaa. Se tarkoittaa vain sitä itseään ja siinä kaikki.

Havaittuani Minervan julkaisevan tällaisen italialaisen kirjailijan romaanin, sain hauraan etiäisen siitä, että teos voisi olla mieleinen. Luettuani kaksi upeaa arviota kirjasta (Leena Lumi ja Mari A), aloin olla jo täpinöissäni. Mitämitämitä! Kirjahan vaikuttaa legendalta. Mutta vasta kun itse pääsin juoksentelemaan via Stalingradon rannoille ruostuneita putkenpätkiä ja lasinsiruja väistellen, sukelsin vihreään mereen kaihoisasti Elban lomasaarelle tähyillen, tehtaan saastuttamaa ilmaa yskien, havaitsin lukevani oikeaa kultakimpaletta. Tajunnanräjäyttäjää. Vuoden Kirjaa?

Teräs on tarina kahdesta kolmetoistavuotiaasta tytöstä, Annasta ja Francescasta. Juuri tänä kesänä he ovat muuttuneet naisiksi. Vaikka mieli on nuori, keho kumpuaa kyltymätöntä huomiota, elämänhalua. Rannalla toisiinsa tiiviisti kiinni kasvaneet tytöt esittelevät pikkubikineissa muotojaan, jotka eivät jää miesväeltä huomaamatta. Eivät etenkään Francescan isältä, joka kiikaroi parvekkeella mustasukkaisena tytärtään. Pervessin sadistinen isäukko onkin tarinan pahis.

Alastomat vartalot eivät erotu toisistaan. Sydänystävän vatsa vasten omaa vatsaa tuntuu suloiselta. Kolmetoistavuotiaissa vartaloissa riehuu uusi tuli, jota he eivät vielä osaa käsitellä.

Siinä missä Anna pursuaa sosiaalisuutta ja uskallusta, on Francesca hillitympi versio ystävästään. Kumpaakin yhdistää syvä sisarillinen rakkaus toista kohtaan, järjetön jano maailmaan. Mutta entä sitten, kun Anna rakastuu itseään reilusti vanhempaan mieheen?

Kukaan ei riitä itselleen yksin.

Teräs on riipivä tarina kahdesta kasvukipujen piinaamasta kaunottaresta, mutta myös heidän perheistään. Annan isoveli Alessio, tehdastyöläinen ja ankara bailaaja nousee keskiöön yhdessä työteliään mutta nuorekkaan äitinsa kanssa. Perheen isä taas on oma lukunsa. Raivostuttava, narisistisen hömelö luku. Francesca puolestaan elää perheväkivallan ikeessä oman Rosa-äidin kanssa. Mutta vaikka seinät näyttävät nousevan vastaan joka suunnasta, on Francescalla unelmansa. Unelma, joka raa'asti murskataan.

Silvia Avallonen esikoisteos on ahminut huikasevat määrät palkintoja, ja täysin aiheesta. Hänen tekstinsä on kohtitulevaa, flirttailevasti mukaansa kutsuvaa täydellisyyttä. Täyteläistä, rohkeaa, lähes röyhkeää. Ja samalla, ah, niin kauniin nostalgista. Vastapainona ystävyydelle ja nuoruuden haaveille Italia näyttää nyt miljöönä toisenlaiset kasvot. Köyhyyden uhka, varsinainen puute leijuu pelottavana ilmassa, mutta sille Anna ja Francesca nostavat söpöt nenänsä.

Minälaista on kasvaa vuokrakasarmissa, kun seinistä putoilee laastinkappaleita ja asbestia pihalle, jolla lapset leikkivät huumeita myyvien nuorten ja haisevien vanhojen ämmien seassa? Millainen maailmankuva syntyy paikassa, jossa ei mennä lomalle, ei käydä elokuvissa, ei lueta lehtiä eikä kirjoja, ei tiedetä eikä halutakaan tietää mitään muusta maailmasta?

Koska kaikki on vielä mahdollista, avointa. Maailma vain odottaa tyttöjen valloitusta...

Sanomattakin on selvää, että Teräs tarjosi minulle yhden vuoden parhaista lukukokemuksista. Kokeilkaa tekin!


Toiset asiat palaavat, toiset eivät voi palata. Hän ei pystynyt hymyilemään. Ihminen on varma, että pitää saada kaikkea lisää, joka päivä enemmän. Että maailma toimii sillä tavoin. Mutta sitten yhtäkkiä käy niin, että menettää jotain ja joka päivä on kaikkea vähemmän.