Mads Peder Nordbo; Tyttö ilman ihoa

Pigen uden hud 2017, suom. Tiina Sjelvgren ja Like 2018, 348s.

En ole ikinä eläissäni kuullut, että kukaan täällä olisi saanut päähänsä silpoa toisen ihmisen kuin eläimen.



Kuvittele silmänkantamattomiin sumuisena ja suttuisena kuohuvaa merta. Hengityksesi huuruaa, ja samalla se on salpautua jään turkoosista kauneudesta. Haluat maistaa pienen palasen. Jää vastaa sinulle, paljastaen sisältään muumioituneen ruumiin. Mutta tämä on vasta alkua. Tämä on portti pimeyteen.


"Minä olen poliisi", Jakob huokaisi ja pudisti päätään. "Täällä kaupungissa tapahtuu paljon hirveitä asioita kodin seinien sisäpuolella."
"Tiedän sen", vanha mies sanoi hiljaa. "Tiedän myös, mistä sinä löydät demonisi. Mutta sinun pitää tutkailla sisintäsi ja kysyä itseltäsi, onko oikein kahlita se. Demonit pääsevät vapaiksi syystä."



Toimittaja Matthew Cave etsii syrjäisestä Nuukista uudenlaista suuntaa elämälleen. Rakkaansa auto-onnettomuudessa menettäneenä hänellä itsellään ei ole enää mitään menetettävää. Jää ja meri rauhoittavat miehen polttavaa tuskaa, siinä missä melkoinen määrä tupakkaakin, mutta sitten alkaa tapahtua. Jäämuumio on löytynyt! Historiallinen skuuppi lepää miehen sormenpäissä. Ja silti jotakin on pahasti pielessä.

Grönlannissa eletään suuremman vallan alla, pääasia ei ole auttaa insestistä kärsiviä lapsia, paljon lasten hätää tärkeämpää on pitää yllä kiiltokuvamaista kulissia. Matthew ryhtyy selvittämään elävältä nyljettyjen miesten kohtaloita, aivan kuten sittemmin kadonnut poliisi Jakob vuonna 1973.

Jakobin muistiinpanojen, sekä vankilasta vuosien jälkeen vapautuneen Tuparnaaqin myötä toimittajallemme selviää ehkä julmimpia asioita, joita kirjallisuudessa vastaan tulee.



Tyttö ilman ihoa ei sovi herkkänahkaisille lukijoille, sillä sen kaunistelematonta karuutta edes jää ei kykene viilentämään. Mutta jos uskallat, lue tanskalaisen kirjailijan, Mads Peder Nordbon teos. Tiheämpää tunnelmaa, varmemmalla otteella kerrottua tarinaa saat etsiä. Tässä kirjassa on kaikki kohdallaan.



Minä asuin täällä, karun luonnon merkitsemänä. Annoin tuulen, viiman ja kylmän muokata minua. Minä rakastin vuoria ja merta, sillä ne olivat minun lihaani ja vertani. Rakastin sumua, sillä se oli minun hengitykseni. Rakastin kylmyyttä, sillä se oli silmieni harmaansininen lähde ja sieluni kohottavat siivet. Minä asuin täällä. Minä asun täällä.