Khaled Hosseini; Ja vuoret kaikuivat

And the Mountains Echoed 2012, suom. Katariina Kaila ja Otava 2013, 411s. (arvostelukappale)

Mutta nyt Pari istuu. Hän sulkee silmänsä, kun kahvinkeitin alkaa pulputtaa, ja hänen silmäluomiensa takana nousevat esiin pyöreälakiset kukkulat ja sininen, korkea taivas, ja tuulimyllyjen taakse laskeva aurinko, ja aina, aina, sumuinen vuoriketju, joka katoaa horisonttiin.

Hämmentynyt. Epäröivä. Kuinka kuvailla tuntemuksiani nyt, kun yksi vuoden odotetuimmista uutuuksista päästy päätökseen? Jätin kirjan muhimaan pariksi päiväksi, mutta edelleenkään en ole varma, millaiset fiilikset teos jätti. Oliko se kaiken odotuksen väärti? Olen nimennyt monissa yhteyksissä kirjailijan edellisen teoksen, Tuhat loistavaa aurinkoa parhaimmaksi kirjaksi ikinä. Niin se on. Tuhat loistavaa aurinkoa on voittamaton. Mutta entä tämä kirjailijan maailmanlaajuisesti odotettu uutuus, joka luonnollisesti on aivan eri?

Niille, jotka ihastuivat Elif Shafakin Kunniaan, uskallan jo ennen kuin edes pääsen kunnolla vauhtiin Ja vuoret kaikuivat -romaania suositella. Minusta näissä kahdessa on hurjasti samaa. Liikutaan eri aikatasoilla ja eri puolin maailmaa, henkilöillä on kaikilla oma tarinansa, joista kuitenkin nivoutuu yhtenäinen punainen lanka. Teoilla on seurauksensa, ja nämä seuraukset ulottuvat toisinaan uskomattoman laajalle. Joskus sormi on leikattava irti, jotta käsi pelastuisi. Ja kuitenkin, kirjan keskiössä, sodan ja levottomuuksien ytimessä komeilee uljas ja periksiantamaton Afganistan. Ystävyys ja lojaalisuus, perheen merkitys. Ne ovat kirjan kaunein aarre.

Ja kun näistä teemoista punotaan tarina, se henkii tunnepitoisuudellaan suoraan lukijan kasvoille. Minusta Khaled Hosseinin kerronassa onkin parasta lämmin inhimillisyys ja tarinavetoisuus. Arkipäivän sankaruus, joka usein jää huomiota vaille.

Kirja alkaa tarinalla, jonka eräs isä kertoo Afganistanissa vuonna 1952 pojalleen ja tyttärelleen. Kertomus hirvittävästä menetyksestä ja valinnan vaikeudesta. Kaikessa, mitä tapahtuu myöhemmin, on pohjimmiltaan kysymys tästä sadusta, sadusta jossa...

Pojan nimi on Abdullah ja pikkusisar Pari. Perheen äiti kuoli Parin synnytykseen ja siitä lähtien Abdullah on toiminut Parin huoltajana. Vaihtanut vaipat, syöttänyt tuttipullosta, tuudittanut pikkuisen uneen. Olisi väärin sanoa, että nämä kaksi olisivat vain tavallinen sisaruspari. Ei, heidän välillään on side, tiivis ja ikuinen kuin vanhemman ja lapsen. Mutta se side katkotaan heti ensimetreillä väkivaltaisesti. Molemmat jatkavat elämäänsä, sisällään toisen ihmisen kokoinen aukko. "Koko elämäni minusta tuntui kuin hän olisi antanut lapion ja käskenyt minun täyttää sisällään oleva aukko." Näin Pari, mutta ei suinkaan itsestään. Sillä kuten yleensä tapana on, tässäkin tarinassa suru ja elämän traagisuus monistavat itseään.

Herra Boustouler, olen lukenut että jos joutuu lumivyöryn hautaamaksi, ei tiedä enää mikä on ylhäällä ja mikä alhaalla. Haluaa kaivautua ulos, mutta valitsee väärän suunnan ja kaivaa itsensä tuhoon.

 Joudumme kuitenkin pian hyvästelemään Abdullahin ja Parin, ja seuraamaan heitä joko läheisesti tai etäisesti, puun vuosirenkaan tavoin kiertäviä henkilöitä. Talo, johon pikkuinen Pari päätyi, toimii pääasiallisena näyttämönä. Pääsemme kulkemaan Nabi-enon jalanjäljissä, tuntemaan millaista on olla taloon myöhemmin avustustyön merkeissä muuttava lääkäri Markos. Adeliakaan emme saa unohtaa, poikaa jonka isä on kaupungin rakastetuin hyväntekijä - vaiko sittenkin vihatuin mies? Paikkansa tarinassa on myös sairaalassa viruvalla Roshilla, jonka pään haavaa tullaan kuvamaan ja kauhistelemaan aina toiselta mantereelta saakka. Thalialla, jolta koira söi kasvot.

Kuten Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa osoittivat, Hosseini ei pelkää tuoda kammottavia yksityiskohtia tarinoihinsa. Kuitenkaan hän ei mässäile, vaan realistisesti osoittaa tämän ja tuon epäkohdan. Kirjassa pohdiskellaan avustustyön moraalia, ja mieleen tulikin, tuomitseeko kirjailija itse itsensä. Henkilöinä on useampikin lääkäri, jotka lähtevät maailmaa parantamaan, ja Hosseini toimii niin ikään itse lääkärinä. Hänet on myös palkittu vuonna 2006 YK:n pakolaisjärjestön hyväntahdon lähettiläänä (liepeestä). Kaiken takaa voi silti aistia miehen lojaalisuuden ja rakkauden kotimaataan kohtaan.

Köydestä jolla ihminen kiskotaan vedestä voi tulla hirttosilmukka.

Totuuden hetki; rakastuinko kirjaan. En. Minusta tämä ei ollut yhtä mukaansatempaava kuin kirjailijan aiemmat teokset. Koin runsaan henkilömäärän puuduttavaksi, en olisi jaksanut tutustua aina vain uusiin ihmisiin, kun koko ajan kiinnosti, mitä Parille ja Abdulahille tapahtui. Mutta ihastuinko kirjaan? Kyllä. Lukisinko sen uudelleen? Ehdottomasti. Nyt tuntuukin siltä että kepeydestään huolimatta teos vaatisi toisen lukukerran, jotta paremmin avautuisi. Minun makuuni tarina rönsyili liikaa, selkeämpiä rajauksia jäin kaipaamaan.

Ellei tämä olisi ollut nimenomaan Hosseinin kirjoittama, olisin suhtautunut lukuelämykseen armollisemmin ja voinut antaa hyvinkin 5 pistettä (siis jos kirjoja pisteyttäisin). Mutta kun kyseessä oli täydellistä laatua kirjoittava kirjailija, jää oletetut pisteet tasolle 4. Näin ne odotukset vain vaikuttavat...

Mutta hei, ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!


Minä vannon, nähtyäni kasvosi
koko maailma on minulle harhaa.
Puutarha ei tiedä, mikä on lehti tai kukka.
Hämmentynyt lintu ei erota siemeniä ansasta
(Rumi)


P.s. Yritän elvyttää kirjan myötä henkiin jo unohtamaani Kiinteistöhaastetta. Passeli siihenkin tarkoitukseen!