perjantaina, heinäkuuta 19, 2013

Ann Heberlein; En tahdo kuolla, en vain jaksa elää





Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva 2009, suom. Ulla Lempinen 2009, 167s.

Minun ahdistukseni ei ole tyylikästä eksistentiaalista kultturelliahdistusta. Minun ahdistukseni ei todellakaan ole pukevaa. Se ei synnytä suurta runoutta eikä sovi kovin hyvin yhteen punaviinin ja sosiaalisten tilanteiden kanssa. Minun ahdistukseni ryömii nelinkontin ja hakkaa päätää lattiaan. Pam pam pam kunnes veri vuotaa.

Taivas! Olenko tullut juuri lukeneeksi kirjan itsestäni? Nimeä, diagnoosia ja ajatuksia myöten kohtaisin kaltaiseni, vertaiseni, eräänlaisen sielunsisaren, jonka tekstiä luin vuolaasti itkien. Minä, joka kärsin kroonisesta kyynelummetuksesta.

"Täytyy vain hyväksyä, ettei elämässä voi aina olla kivaa. Joskus pitää myös kärsiä." Fuck you. Ikäänkuin sauvakävely, porkkanamehu, haliminen ja kohottava kirjallisuus ratkaisisivat kaiken. Ikään kuin ahdistus, masennus ja itsemurha-ajatukset olisivat pohjimmiltaan teeskentelyä.

Juuri nyt olen äärettömän väsynyt, olenhan toipumassa villistä maniajaksosta, joka vei minut polttavalle ajelulle viallisella vuoristoradalla. Siipeen tuli että tuntui. Ja nyt olen niin väsynyt. Niin uupunut. Aivan kuten teoksen Ann. Ann - sisareni, kaksoisminäni, vastaparini.

Kuinka kirjoittaa edes aavistuksen objektiivisesti tällaisesta paketista, joka räjäytti suojamuurini ja löi ohimot verille? No toisaalta, en ole objektiivinen ikinä, enkä kai tule olemaankaan. Kuitenkin, Heberleinin teoksesta kirjoittaminen on niin räikeää henkistä strippausta, etten tiedä kykenenkö tähän. Olen teille kuitenkin melko tuntematon kirjabloggaaja, ja sellaisena tahtoisin pysyäkin.






Mietin haluanko kenenkään tietävän, kuka olen. Sisimmässäni. Olenhan taitava valehtelemaan. Rakas Jumala. Olen niin uupunut.

Ann Heberlein, ruotsalainen teologian tohtori, keskustelija, kolumnisti ja yliopistonlehtori valottaa kirjassaan tuntemuksia siitä, millaista on koettaa pitää yllä tasaista arkea samalla kun sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Vuoroin mieli syöksyy pimeään masennustunneliin, vuoroin se juhlii ylintä riemua, sairasta euforiaa, manian kourissa. Ja välillä on aivan tavallista. Normaalin arkista.

Heberleinin ajatuksenjuoksu, kiihkeä rytmi ja sanallinen antautuminen eivät ainakaan lukukokemusta synkistäneet. Minusta teos oli paikoin hyvinkin hauska, sarkastisella tyylillään. Ja miten fiksu nainen! Ann pohtii filosofisella tarkkanäköisyydellä elämäntarkoitusta, vahvaa kuolemanhalua, itsemurhan moraalisia puolia. Hulluutta. Jumalaa.

Hän on vakuuttunut siitä, ettei osaa itse elämää. Mutta toisaalta Ann on kolmen lapsen äiti (kuten minäkin), ja painajaismaiset kuvat lapsistaan lohduttomina äitinsä haudan äärellä piirtävät aina pisteen kuolemafantasioille. Hulluihin Ann suhtautuu lempeän ymmärtäväisesti, kuuluuhan hän itsekin samaan kastiin. Ja Ann on yhtä mieltä Raamatun kanssa - Jumalan on oltava mies. Vain mies voi loistaa poissaolollaan silloin, kun häntä kaikkein kipeimmin tarvitsisi. Ja armo... Ann luottaa armoon.

Saatan olla surkea paskiainen. Ahdistunut tyyppi. Epäonnistunut. Taloudellinen katastrofi. Mutta olen lasteni ainoa äiti. Ainoa. Ainoa. Helvetti soikoon, Ann. Ryhdistäydy.

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on yksi rehellisimmistä lukemistani teoksista - ikinä. Se lukeutuu samaan kastiin Paljain jaloin -romaanin kanssa, se polkaisee (viimein) käyntiin ihanan Elegian Mental Cases -haasteen, se antaa vastauksia teille jotka ihmettelette. Millaista on elää kun elämä ei tunnu elämisen arvoiselta.



(Toisaalta. Itse huomaan uivani kuitenkin kohtalaisen turvallisissa pintavesissä, siinä missä sisareni porskuttelee aavalla avomerellä. Hän, joka pelkää laillani kaikkea äärentöntä, avaruutta, jossa vain mustuus, tyhjyys, yksinäisyys vallitsevat. Hän, joka kuitenkin on elossa.)

***

Kirjaan ovat tutustuneet ainakin Aili-mummo ja Leena Lumi ja Sanna ja Jenni




44 kommenttia:

  1. Muutama vuosi sitten luin tämän ja aikomuksena olisi lukea ehkä tänä vuonna uudelleen, koska Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva olisi helposti käden ulottuvilla omassa kirjahyllyssä. Tuo nimikin on jo niin nerokas, kuvaa hyvin.

    Bloggauksesi on myös koskettava. Voimarutistuksen lähetän näin virtuaalisesti, sillä haluaisin, että sinulla olisi kaikki hyvin. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annami, vaikka kirjoitin, että tahdon pysyä kohtalaisen tuntemattomana, tämä ei tietenkään tarkoita blogiystäviä, vaan ylipäätään auraa, joka ylläni leijuu.

      Kiitos, honey, tiedän sinun tahtovan parastani. Minä myös sinulle! ♥

      Poista
  2. Voin vain yrittää kuvitella, miltä kuvaamasi lailla iholle tulevan kirjan lukeminen tuntuu. Ehkä sitä voi käyttää myös voimavarana, ja tietää varmuudella, ettei ole ongelmineen yksin. Halauksia ja voimia, Annika!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No nimenomaan. Jo tieto siitä, ettei ole yksin on paljon... paljon.

      Kiitos sanoistasi, Pia luv! ♥

      Poista
  3. Tämä oli järisyttävä lukukokemus, Heberlein kirjoittaa todella syvästi ja vahvasti.
    Haleja Annika ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenni, sinäkinkö olet tämän lukenut? Lisään linkkilistaan!

      (höh, en löytänyt postaustasi)

      Kiitos, muru ♥

      Poista
    2. Tulin vielä tänne laittamaan linkin postaukseeni: http://kirja-kirppu.blogspot.fi/2012/04/ann-heberlein-en-tahdo-kuolla-en-vain.html


      Poista
  4. Tää on ollut mun lukulistallani pitkään ja pysyy siellä edelleen. En tiedä olisiko kirjalla minulle mitään annettavaa, mutta olen äärimmäisen kiinnostunut. Silti mietin, miten tästä aiheesta saa kirjan, miten kansien väliin riittää asiaa. Olen jo aika malttamaton saamaan sen tietooni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Roz, ehdottomasti tämä kannattaa lukea. Mielenkiintoinen ja antoisa teos, tietokirjojen parhautta!

      Poista
  5. Annika, en arvannut että olisit Ann Heberleinin kanssa 'samaa maata'. Tällaisen ihmisen elämä on rankkaa. Haluaisin olla tukenasi milloin sitä tarvitset.♥

    Toivon hartaasti, ettei kukaan 'kaksisuuntainen' tarvitsisi tehdä sitä viimeistä tekoa, joka on valitettavan yleistä. Lapset ainakin tarvitsevat äitiään, ja jo sen vuoksi olisi jaksettava elää:)

    Oikein hyvää viikonloppua ja sunnuntaita, Annika.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aili-mummo, kiitos sanoistasi, todella! ♥

      Poista
  6. Kiinnostuin. Täytyypä lisätä tbr-listaan. Joskus masiskirjat on puuduttavia, toivottavasti tämä ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin luvata, että tämä on aika räväkkä!

      Poista
  7. Tätä kirjaa luetaan aina vain ja loppua ei näy. Nyt jo 2237 on käynyt lukemassa juttuni tästä. Mietin usein, keitä he ovat, mitä he kokevat, toivottavasti selviävät...

    Minä olen sanonut monelle, että tätä kirjaa ei saa lukea, kun on down, pohjalla...Tästä voi tulla sytyke, vaikka Ann ei niin tarkoittanut.

    Minäkin samaistuin tähän, mutta kauempaa. Muistin erään teinitytön, joka olisi ajatellut kaikesta juuri kuten Ann. Toisaalta ajattelen vieläkin, että silta voi huojahtaa koska vain, mutta sinnitteleehän Annkin. Hän kirjoitti myös Pieni kirja pahuudesta ja sekin kiinnosti minua. Ann sanoo,mitä muut eivät uskalla.

    Kummityttö, et kertonut minulle etukäteen, mitä aiot lukea. Näin sen vasta palkistasi...Toivottavasti saan olla Valonkantajasi♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, tarkoitat Unikoiraa? Olen puolivälissä ja odotan iltaa, kun pääsen taas teokseen käsiksi... Lisää myöhemmin!

      Minusta tässä kirjassa oli outoa toivoa. En kokenut teosta synkäksi, oikeastaan päinvastoin. Ehkä normikansalainen voi ajatella, että voi kamalaa, mutta itse nautin vertaistuesta. Siitä, että joku ymmärtää, on kokenut saman. On selvinnyt, koska Ann elää. Ihana, ihana Ann!

      Poista
    2. Tarkoitan tätä Heberleinin kirjaa. Se oli varmaan jo palkissasi aiemmin, mutta kun minulla on ollut tämä silmäkauhuviikko...en tajua mitään, siis tällä viikolla, seuraavasta en tiedä.

      Olet oikessa. Tässä on kaikesta huolimatta toivoa. Mutta toivottavasti kaikki löytävät tuon toivon säteen...No, sitten koimmee teoksen samoin eli oli suorastaan vapauttavaa, kun asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä jo alkaen kirjan nimestä. Minä en ole normikansalainen ja en kaihda puhua kuolemasta. Heberlein on itse nimenomaan vertaistukea! Älä ikinä luovu tuosta kirjasta ja minulla et tule sitä arvonnoissa näkemään.

      Poista
    3. Unikoira on aivan eri juttu. En ikinä olisi itse keksinyt sitä lukea, mutta joku kustantamolla tunsi minut paremmin kuin minä itseni: Pidin kirjasta paljon ja hämmästelen, miksi en ollut ennen kuullut Marko Hautalasta. Tosin myönsin jo arviossani, että osa pyyhki yli, mutta minkä ymmärsin oli melkein neroa.

      Poista
    4. Leena, tämä oli sellainen sponttaani kirjastotapaaminen, enkä voinut muuta, kuin kiikuttaa Annin kotiin. Ehkä lähetän tämän postauksen Atenalle ja ryhdyn kerjäläiseksi...

      Kirjoja voi lukea niin monelta eri kantilta. Kyllä tässä oli toivoa ja jopa huumoriakin (mustaa).

      Hautala on aika hurja. Varsinkin se kohtaus kuussa...

      Poista
    5. Voih sinun silmääsi. Pidän peukkuja, että toivut!

      Poista
    6. Juu, vastaan nyt: Toivuin! Se kaikki johtui näyttöpäättestä pääasiassa eli silmät kuivuivuat ja nyt tiputtelen kostutustippoja, että voin jatkaa. Oikean kirjan lukeminen ei kuivata silmiä, mutta lukeninen koneelta, kaikki mikä saa silmän pysymään räpyttelemättä riittävästi.

      <3

      Poista
  8. Runollisen synkkä, upea nimi tällä kirjalla. Varmasti rankka teos, varsinkin jos liippaa läheltä omaa elämää. "Henkinen strippaus", "krooninen kyynelummetus", mitä vertauksia! Itse olen aika herkkis, ja itku tulee helposti. (Paitsi kirjoja lukiessa, mikä on itse asiassa outoa.)Itse olen nykyisin henkisesti melko hyvin voiva ihminen, mutta nuorempana koin vaikeitakin aikoja. Sellaista en toivo kenellekään. Vaikkakin minun kokemukseni ovat varmasti pehmoja verrattuina todella raastaviin tapauksiin.

    Aurinkoa ja iloa päivääsi, Annikaiseni, hunajaiseni! (Nyt meni kyllä aika siirappiseksi. =D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annikakaiseni?! Noinhan sen pitäisi kai olla. =D

      Poista
    2. Itse asiassa eräs ihminen kutsuu minua Annikaiseksi. Hymyilytti tuo ;)

      Kiitos, kiitos, hunajaiseni! ♥♥♥

      Elämä on, eikä minulla niin erityisen huonosti mene, kunhan taas tasapainoon pääsen. Mutta tämän postauksen myötä on ollut ihanaa huomata, kuinka suloisia te kanssabloggaajat olette. Aivan ihania!

      Poista
  9. Olen pitkään halunnut tämän lukea, mutta koskaan en ole saanut käsiini. Nyt täytyy kyllä ottaa niskaperseote itsestä ja hommata se. Tämä on käännetty enkuksikin, joten ei luulisi olevan vaikeaa.

    Ymmärrän todella hyvin, ettei tee välttämättä mieli liikaa "avautua" blogissan julkisesti. Itse olen tehnyt niin erään kirjan kohdalla ja se tuottikin vain ahdistusta minulle, joten poistin koko tekstin (kyseessä on eräs Alakosken kirja, mutta ei siitä enempää).

    Minulla on ollut piboeläily päällä päällä, mutta diagsiinoa ei koskaan varmistettu (muuton takia lopetin terapian). Nyt on lääkitys (ollut jo kauan) ja varmaan on koko loppuelämän, mutta ei ole olemassa onnellisuspillereitä niin kuin varmasti kaikki mielenterveydenhäiriöitä "omaavat" tietävät.

    Jotenkin aina symppaan kaikkia "hörhöjä" (anteeksi nimitys, ei ole halventava!) ja koen yhteyttä heihin. Ehkä siinä on jotain sanatonta ymmärtämistä ja tiettyä inhimillisyyttä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, hörhöjähän me nimenomaan olemme, ei siinä ole mitään häpeilemistä ;) Mullakin on tämä kirjastolainassa, täytyisi ehdottomasti hankkia omaan hyllyyn. Toivottavasti saat kirjan käsiisi. Kai ne Atenalla voisivat vähän vanhemmankin teoksen lähettää?

      Kuten Leenalle kommentoin, minusta tämä oli kuitenkin positiivinen paketti. Ei ehkä kaikkien mielestä, mutta itse sain kirjasta hurjasti voimia. Vaikka se ravisteli, se myös ravitsi.

      Nykyään pibodiagnoosi lyödään kouraan, jos yksikin maniajakso. Ja kenelläpä niitä ei välillä olisi. Mulla menee kesät aina vähän niin ja näin, mutta ei hätiä, sieltähän se syksy jo tekee pimeänä ja synkkänä tuloaan.

      Kiitos, että olet ♥

      Poista
    2. Annika, pyydä kirja Atenalta ja voivathan he lähettää myös Elegialle sen arvostelukappaleena.

      Elegia, ei ole onnellisuuspilleriä, mutta on olemassa mielialalääkkeitä, jotka kantavat yli synkän virran. Tiesin niistä jotain erään rankan nuoruuden kokemuksen kautta ja viisi vuotta sitten sain omalla 'tiedollani' puhuttua yhden onnettoman psykiatrille ja hänen koko elämänsä muuttui. Myös parisuhde. Hän hokee: 'Miksi et tehnyt tätä aikaisemmin?' No, on vähän vaikea sanoa toiselle, että 'nyt mennään saamaan sulle jotain, että lakkaat olemasta niin onneton ja muillekin rankka.' Ystäväni, sukulaiseni ei aio ikinä lopettaa lääkitystään eikä siitä ole hänelle ollut mitään haittaa.

      Hörhöt ovat paljon kiinnostavampia kuin muut;)

      Poista
    3. Hörhöt ovat kieltämättä kiinnostavia, vaikka hörhönä eläminen onkin välillä kuin kantaisi kiviä rintakehällä ;) Mutta onneksi ei aina. Kohta tulee vilvoittava, tasoittava syksy ja elämä näyttää taas harmaat, tasaiset kasvonsa.

      Mielialalääkkeet ovat mulle hot, ilman niitä en edes yritä pärjätä.

      Poista
    4. Oho, aika pelottavaa jos pibo diagnosoidaan noin helposti. Tavalliset mieliala- ja masennuslääkkeet voivat olla turmiollisia, koska saattavat aiheuttaa piboille maniaa (mania on siis psykoottista, toisin kuin hypomania). Moni sekoittaa myös nuo mielialalääkkeet psyykenlääkkeisiin, jotka ovat sitten ihan eri asia.

      Pibo ei myöskään yleensä parane niin kuin ei esim. skitsofreniakaan, mutta lääkkeillä voidaan pitää sairaus lähes oireettomana (tai ainakin päästään eroon psykoottisista jaksoista). Masennuksesta voi taas parantua, jos saa sopivaa hoitoa (usein lääkitys ja terapia toimivat yhdessä parhaiten).

      Sori, jos kuulostaan paasaavalta, ei ole tarkoitus. Asia on vain tosi läheinen itselleni jo lapsesta saakka.

      Poista
    5. Elegia, vastaan sulle - toisaalla :)

      Poista
  10. Voi Annika, voi Annika, voi Annika. <3 Voisin laittaa sydämiä vaikka kuinka monta! Minulla odottaa tämä lukumaratonini kirjapinossa, se on ollut hyllyssäni jo kauan (etsin kirjaa pitkään ennen kuin löysin, en muistanut nimeä täydellisesti eikä sitä ollut edes kirjastossa) ja nyt tuntuu että haluaisin lukea tämän kirjan heti. Taas kävi näin, bloggauksesi perusteella tulee uhmaikä kirjojen kanssa "mulle-tämä-heti-nyt".

    Mitä muuten voisin sanoa? Kuljen kanssasi samaa polkua, tuota ikuisten mielialaheittelyjen polkua. Tiedän miltä sinusta tuntuu. Eikä se polku tosiaan ole helppo, se on kiviä täynnä. Mutta eikö niin, että me selvitämme sen kivikon?

    Kiitos tästä. Jälleen kerran. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Krista, voi Krista, voi Krista ♥ Mitäs me hörhöt ;)

      Uskon sinun saavan tästä hurjasti irti! Varaudu antoisaan lukuelämykseen. Suosittelin tätä sulle maraton-lukemiseksi, mutta ehkei se ollut paras mahdollinen idea. Tämä vaatii ja ansaitsee kaiken huomion.

      Poista
  11. Olet rohkea ja vahva kun pystyt kertomaan meille näin liki tulevasta kirjasta!
    Minulla on tämä ollut luettavien listalla ilmestymisestään asti, mutta en ole sitten halunnutkaan lukea. Siis en ole löytänyt sopivaa hetkeä.

    Valoa niihin synkempiin aikoihin ja hidasteita liian vauhdikkaille ajoille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana Maija ♥ En yleensä tällä tavalla blogissa avaudu, mutta nyt oli pakko, mikäli halusin postauksen ylipäätään tehdä. Ja minähän halusin.

      Rohkeutta, uhkarohkeutta, tyhmänrohkeaa, en tiedä. ;)

      Poista
  12. Minulla tämä on lukulistalla ja aion tämän lukeakin. Lähipiirissäni on kaksisuuntaista sairastava, joten olen läheltä nähnyt mitä se on. Tietenkään toisen pään sisään ei pääse, mutta on se ulkopuoleltakin katsoen melkoista menoa.

    Voimia sinulle vuoristoratoihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, kiitos ♥ Usein läheisillä on miltei rankempaa, kun joutuu toisen poukkoilua vierestä seuraamaan. Ei pääse mukaan euforioihin, vaan näkee ainoastaan syy-seuraukset.

      Poista
  13. Hienosti, rohkeasti ja avoimesti käsittelit kirjan teemaa, joka on sinulle läheinen. Kiitos! Lukulistalla on minullakin ollut tämä, mutta kun sekin on päättymätön suo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonja, kiitos ♥ Lukulistat ovat nimenomaan päättymättömiä soita, välillä tekisi mieli palata niihin auvoisiin aikoihin, kun menee aivan randomina kirjastoon, eikä tiedä etukäteen ollenkaan mitä mukaan lähtee.

      Poista
  14. Voi Annika-ihana. <3 <3

    Kirjoitat niin rohkeasti ja avoimesti, ihailen. <3 Ja kun minä takkuan täällä omien pahenemisvaiheideni kanssa, niin sinäkin teet tahollasi. Kaksi niin erilaista sairautta, ja kuitenkin loppujen lopuksi varmasti paljon samaa: niitä hetkiä kun eteenpäin mennään pelkällä sisulla, positiivisella kiukulla ja hammasta purren. Olet upea, vahva nainen, sisältä puhdasta kultaa. <3

    Tämä kirjakin kiinnostaa kovasti. Minullakin on kokemusta kaksisuuntaisen omaisen roolista, joten kirjan maailmassa on varmasti jotain tuttua. Luen tämän kyllä joskus! :) Ihanaa että kirjalla oli sinulle niin paljon annettavaa. Minulla on vielä oma vertaistukikirjani hakusessa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, kiitos, kiitos sinulle ihana ystävä! ♥

      Ja hurjasti voimia omaan tilanteeseesi! Kumpa voisin jotenkin auttaa. Ehkä näin etäältäkin, ajatusten tasolla... Mietin, että voisin lukea seuraavaksi (tai jossain vaiheessa) Huvudstedin Vapiseva nainen. Oletko tutustunut?

      Ja ehdottomasti suosittelen Anniakin, suosittelen häntä jatkossa aina ja kaikille :)

      Lämmin halaus ♥

      Poista
    2. Muruseni, sinähän autat! Olemalla ihana, ihana ystäväni! <3

      Vapiseva nainen alkoi kiinnostaa, kiitos vinkistä! :)

      Ja lämmin halaus sinullekin! <3 Palaan pian sekä täällä että toisaalla, lupaan! :)

      Poista
    3. Ja sinä autat minua - olemalla Sinä <3

      Lämmin halaus ja kaikki aikanaan. Sitten kun ehdit ja jaksat <3

      Poista
  15. Kirjastossa oli vain ruotsinkielisiä kirjoja tästä kirjasta. Osallistun Elegian haasteeseen, joten tämä kirja on aivan nappi juttu siihen. Oma mielenkiintoni aiheeseen on se, että olen suorittanut psykologian aineopinnot ja toiminut Suomen Mielenterveysseurassa viisi vuotta. Ystävälläni on bipo. Hän sanoi pahimmassa vaiheessa, että hänellä oli aina kaksi vaihtoehtoa: tulla minun luokseni tai mennä osastohoitoon. Yleensä osastohoidon jälkeen, hän tuli taas minun luokseni. Hän tarvitsi kuuntelijaa, ja onneksi pystyin häntä auttamaan.
    Pitänee tilata kirja jostakin muualta, sillä kerroit tosi kiinnostavasti tästä aiheesta.
    Vapisevan naisen olen lukenut ja siitä löytyy viime vuodelta plokkaus blogistani, samoin löytyy Juha Hurmeen Hullusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, Vapiseva nainen on lukulistani kärkisijoilla. Vaikuttaa aarteelta, varsinkin kun pidän Sirin tyylistä muutenkin.

      Sulla on siis käytännönkokemusta aiheesta, kiitos kun jaoit. Minun pikkuveljeni (yksi neljästä) opiskelee lääkäriksi ja kesätöissä ollut suljetulla osastolla. Mutta hän pitää työstään, aikoo suuntautua psykiatriaan.

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥